Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

351 s., WSOY 2020

kansi: Martti Ruokonen

 

Tommi Kinnunen on yksi suosikkikirjailijoistani, vaikka jostain syystä unohdan usein mainita hänet ja latelen sen sijaan liudan klassikkokirjailijoita. Sellainen Kinnunenkin kyllä alkaa olla, sillä hän on kerännyt teoksillaan erinäisiä ehdokkuuksia ja tarjonnut todella hienoja lukukokemuksia. Oma suosikkini hänen tuotannostaan on ehkä Pintti, mutta jokaisessa niistä on vahvuutensa.

 

Ei kertonut katuvansa kertoo naisista, jotka jatkosodan aikaan lähtivät saksalaissotilaiden matkaan aina Norjaan saakka. Osa heistä lähti töihin, osa rakkauden perässä ja jotkut vain hakivat elämäänsä jännitystä, tunnetta, että on elossa. Kun sota päättyi, saksalaiset lähtivät, suomalaisnaisista tuli Norjassa toisen luokan kansalaisia ja jos pääsi palaamaan Suomeen, ei vastassa ollut yhtään sen parempi vastaanotto. Ei kukaan kysynyt, miksi naiset lähtivät, eikä kukaan halunnut muistaa, että aseveljien matkassa he olivat.

 

Teoksen keskushahmo on mielestäni Irene, joka neljän muun naisen kanssa lähtee pitkälle paluumatkalle Norjasta Suomeen. Naiset kävelevät halki poltetun Lapin, yrittävät suunnistaa kotia kohti vailla tienviittoja, huonoissa varusteissa vailla kunnollista ruokaa ja yösijaa. He eivät juuri valintojensa syistä puhu, mutta yhteinen taival yhdistää. Irenestä paljastuu lukijalle eniten, kun hän kertaa ajatuksissaan muistojaan. Kovin selvää kuvaa hänestäkään ei aina saa, sillä teos jättää mielestäni aika paljon aukkoja lukijan täydennettäväksi. Se ei kuitenkaan minua lukijana haitannut, sillä pysyin naisten raskaassa matkassa mukana hyvin.

 

Kun sain luettua teoksen loppuun, jäin pohtimaan erityisesti sen nimeä. Ei kertonut katuvansa. Sitä ilmausta teoksen loppupuolella käytettiin kuvaamaan Irenen suhtautumista valintoihinsa. Itselleni heräsi tuosta ilmauksesta sellainen ajatus, että onnellisin lienee se, joka ei koe katuvansa mitään, vaan pystyy olemaan sinut tekemiensä valintojen kanssa, myös niiden valintojen, jotka myöhemmin osoittautuivat huonoiksi. Jokainen toimii aina kulloisenkin tiedon valossa, joten on kuluttavaa jälkiviisaana katua ja ajatella, että olisi pitänyt tehdä toisin. Irene löysi itselleen rauhan, vaikka sodan jälkeisissä olosuhteissa se ei muun yhteiskunnan suhtautumisen alla varmasti ollut helppoa.

Lempi

Minna Rytisalo: Lempi

234 s., Gummerus 2016

ennakkokappale kustantajalta

 

Parisen kuukautta sitten postipoika oli kiikuttanut laatikkooni ennakkokappaleen, joka oli kyllä nyt niin osuva kirja minulle lähetettäväksi kuin olla voi! Kyseessä on siis tämä Minna Rytisalon esikoisteos Lempi, joka julkaistaan ensi viikolla. Tästä kirjasta tulee olemaan vaikeaa kirjoittaa, sillä lukemisen jälkeen olin lähinnä pökertynyt teoksen kauniista kielestä ja sen tapahtumista, joista muodostuu todellinen perhetragedia, kuten jo takakannessa kerrotaan.

 

Lempi sijoittuu Rovaniemen lähiseuduille Lapin sodan kynnykselle ja sen aikaan. Teos on moniääninen ja lukija pääsee tutustumaan Viljamiin, Elliin ja Siskoon ja heidän kauttaan myös Lempiin, joka on teoksen keskeisin henkilö. Viljami on nuori mies, joka joutuu jättämään vastavihityn vaimonsa kotitilalle Pursuojalle ja lähtemään itse rintamalle. Kaupungissa varttuneelle vaimolle jää seuraksi piika Elli, jonka sisällä roihuaa yhtä vahva lemmenkaipuu kuin hänen isäntäväkensä Viljamin ja Lempin rakkaus toisiinsa. Samaan aikaan saksalaissotilaan morsiamena elämäänsä rakentelee Lempin kaksoissisar Sisko. On sota ja jokaisen on tartuttava siihen mitä on, sillä mitä tahansa voi tapahtua.

 

Takakannessa todetaan, että kolmen kertojan kertomukset osoittavat "miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina - meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään". Se on hyvin sanottu, sillä Viljamin, Ellin ja Siskon kuvaukset Lempistä ovat todellakin keskenään erilaisia. Mieleeni tulikin kysymys mitä Lempi olisi itse mahtanut kaikesta kertoa, miten hänen mielestään kaikki meni ja millainen ihminen hän todella on oman elämänsä pääosassa eikä vain toisten silmin kuvattuna.

 

Mielestäni Lempi on hengästyttävän hieno lukukokemus, jossa tuntuu väkevänä hetkessä elämisen rytmi. Tarina itsessään on toisaalta kaunis ja toisaalta rujo, sillä siinä näkyy paitsi rakastamisen kauneus myös sen raadollisempi ilmenemistapa, joka ajaa ihmisen mitä hurjimpiin tekoihin. Herkästi kirjoitettu teos ei tuomitse ketään, vaan kertoo asiat asioina. Hienon lukukokemuksen tästä teki tarinan lisäksi myös teoksen kieli, johon tosin kesti hetken aikaa tottua, sillä se tuntui aluksi hieman kiemuraiselta. Teoksen tyylissä oli muuten hieman jotain tommikinnusmaista, vaikka samaan aikaan tämä tuntuikin hyvin omanlaiseltaan tyyliltä. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että Kinnusen teoksista pitävät tulevat pitämään myös tästä teoksesta!

 

♠♠♠♠ 

Kätilö

Katja Kettu: Kätilö

348 s., WSOY 2011, Bon-pokkari

 

Heti kun olin saanut luettua Katja Ketun uusimman teoksen Yöperhonen, päätin ottaa luettavakseni Kätilön. Olen kyllä lukenut Kätilön jo aikaisemmin ja pidin siitä paljon, mutta nyt halusin lukea sen uudelleen, sillä olen menossa katsomaan siihen perustuvan, juuri ensi-iltaan tulleen elokuvan.

 

Joidenkin kirjojen kohdalla muistaa aina sen tunteen tai tunnelman, joka niitä lukiessa tuli. Kätilö on yksi niistä kirjoista. Muistan, kuinka luin sitä suorastaan henki salpautuen ja levottomana, sillä tarina tuli hyvin lähelle ja hahmojen tunteet välittyivät hienosti. Ketun käyttämä kieli lumosi minut myös, ja se onkin varmasti yksi merkittävimmistä syistä siihen, miksi hahmojen mielialat välittyvät lukijalle niin hyvin. Rikas murteellinen kieli on jotenkin niin täyteläistä, että jo se riittää hengästyttämään, kun silmät kiitävät pitkin sanoja.

 

Kätilö kertoo 36-vuotiaasta elämän kolhimasta naisesta, jota on syljetty ja syrjitty koko hänen elämänsä ajan. Hänen asemansa kätilönä on ehkä hieman parantanut hänen asemaansa, mutta yhtä kaikki hän on edelleen vikasilmä, punikkiäpärä ja maho. On vuosi 1944 ja saksalaisia sotilaita vilistää pitkin Lappia tukemassa sotivaa Suomea. Kätilö rakastuu saksalaiseen luutnantti Johann Angelhurstiin ja on valmis tekemään mitä vain saadakseen miehen itselleen. Hän hakeutuu töihin saksalaisten johtamalle vankileirille ja saa vihdoin kaipaamaansa arvostusta, mutta sitten Suomen ja Venäjän välille solmitaan rauha eikä mikään ole enää hyvin. Kätilö on paitsi kuvaus muuttuvista olosuhteista ja sodan hurjuudesta rintamalinjojen takana, niin myös rakkaustarina, joka saa järkyttäviä piirteitä.

 

Tällä toisella lukukerralla huomasin näkeväni kätilön ja Johanneksen hahmot eri tavalla kuin ennen. Huomasin, että kätilö on iästään ja elämänkokemuksistaan huolimatta kovin lapsellinen, sillä niin häpeämättömästi hän suorastaan jumaloi Johannesta. Naiivi hän on myös, sillä kyselemättä hän ryhtyy täyttämään ties minkälaisia määräyksiä tajuamatta ollenkaan mitä niiden taustalla on. Minua välillä suorastaan hävetti kätilön puolesta hänen lapsellisuutensa ja suoranainen typeryytensä, vaikka eipä hän saamalleen kasvatukselle tietenkään itse mitään voi. Ja Johannes ei ollutkaan sellainen järkevä ja älykäs nuorimies kuin kuvittelin. Hänen hahmonsa ominaispiirteet on hyvin selkeästi nähtävissä ja luettavissa, mutta jotenkin en aiemmin kiinnittänyt sniihin niin paljon huomiota. Johannes on heikompi kuin luulinkaan, ja kaiken lisäksi melkoisen kopea ja oikea naistenmies. Kätilö olisi ansainnut jotain paljon parempaa, mutta hän halusi Johanneksen keinolla millä hyvänsä.

 

Vaikka pidin Kätilöstä heti ensisivuilta lähtien, minulle jäi loppujen lopuksi sellainen tunne, että minulta saattoi mennä jotakin ohi tai etten tajunnut aivan kaikkea. Nyt toisen lukukerran jälkeen minusta tuntuu, että olen oivaltanut jotakin olennaista tästä teoksesta ja sen hahmoista. Kokonaiskuva tästä teoksesta on nyt paljon eheämpänä mielessäni. Oloni on sangen voitonriemuinen ja odotan mielenkiinnolla näkyykö juuri kokemani oivallukset elokuvasta kuinka selkeästi. Pidin tästä kirjasta tällä toisella lukukerralla entistä enemmän, vaikka luulin, ettei se olisi mahdollista: niin paljon pidin tästä alunperinkin.

 

♠♠♠♠♠

Yhden toivon tie

Havaste, Paula: Yhden toivon tie

426 s., Gummerus 2012

Paula Havasteen Yhden toivon tie on itsenäinen jatko-osa teokselle Kaksi rakkautta. Kaikki jotka ovat lukeneet sen ja pitäneet siitä tulevat varmasti pitämään myös tästä jatko-osasta. Vaikka kyse onkin itsenäisestä jatkosta, niin silti Yhden toivon tie linkittyy tietyiltä osin vahvastikin edelliseen osaan. Siksi suosittelenkin, että kannattaa lukea ensin Kaksi rakkautta, sillä tämä teos paljastaa sen kaikkein olennaisimmat asiat, jotka tekevät siitä niin huikaisevan.

Yhden toivon tie kertoo rinnakkain Annan ja Oilin tarinaa. Anna pakertaa opintojensa kimpussa ja pyörittää taloutta yksin aviomiehen ollessa (jatko)sodassa. Anna joutuu luopumaan paljosta sellaisesta, mikä oli hänelle ennen tärkeää. Onneksi tyttäret ovat omatoimisia ja reippaita, sillä ilman heitä Anna tuskin jaksaisi kaikkia töitään. Oili taas elää melko yltäkylläistäkin elämää Kemissä ja toimii hoitajattarena saksalaisten silmäsairaalassa. Oili on salakihloissa saksalaisen Horstin kanssa ja tulevaisuus näyttää hyvältä. Mutta sitten tulee rauha ja saksalaiset joutuvat lähtemään. 

Minua henkilökohtaisesti ärsytti pitkään Oilista kertovat osuudet, sillä minua kiinnosti enemmän Annan elämä: onhan Anna jo tutumpi hahmokin edellisestä osasta. Oilin sinisilmäisyys ja naiivius sodasta ja saksalaisista sai minut myös ärsyyntymään. En oikeastaan näe häntä kovin olennaisena hahmona juonen kannalta siinä mielessä, että mielestäni teos olisi ollut kiinnostavampi ilman Oilia. Toisaalta hänen elämäntiensä tuo teokselle lisää tunnetta ja antaa ajattelemisen aihetta. Loppuosa teoksesta on mielestäni jopa raskasta luettavaa.

Toivoisin, että sarjaan tulisi vielä yksi osa, joka kertoisi miten Anna ja Oili selviävät sotakorvausten ja ainaisen puuteen rasittamassa Suomessa. Havaste ei varmastikaan jätä tätä  sarjaa tähän, sillä vielä jää avonaisia kysymyksiä.

♠♠♠♠½

Kätilö

Kettu, Katja: Kätilö
344 s., WSOY 2011

Kun kuulin tästä teoksesta ensi kerran, tiesin heti, että tämä on pakko lukea. Suhtauduin kirjaan kuitenkin pienellä varauksella, koska luin viime kesänä Katja Ketun Surujenkerääjän ja teos oli sangen erikoinen. Tämä teos oli kuitenkin erinomainen lukuvalinta.

Teoksen takakannessa luvataan, että Katja Ketun kieli on "kokonaisuuden loistokas osa". Allekirjoitan tämän väitteen täysin. Teksti oli sujuvaa, mutta silti siinä oli jokin pieni jippo, joka teki siitä erilaisen. Ehkä se oli sanavalinnat tai murreilmaisut, tai sitten se oli puhtaasti jotain sellaista, jota ei voi nähdä silmin. Ikään kuin "tekstin henki", jos niin voi sanoa.

Kätilö on tosipohjainen tarina suomalaisnaisesta ja saksalaisupseerista Lapin sodan ollessa jo ovella. Perinteinen asetelma kieltämättä, mutta nainen ei olekaan mikään tavallinen nainen, vaan 36-vuotias vanhapiika, mahoksi haukuttu neitsyt, Villisilmä, Vikasilmä, punikkiäpärä.

Teos osoittaa mihin kaikkeen ihminen on valmis ryhtymään rakkauden tähden; esimerkiksi menemään vankileirille hoitajaksi kauheuksien keskelle, leikkaamaan kuolioita ja tarkastamaan esinahkoja juutalaisten varalta. Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden suhteista on vaiettu, vaikka niistä on olemassa monia (eläviä) todistuskappaleita: lapsia. Tämä teos avaa historian vaietut lehdet ja tuo ne lukijansa silmien eteen. Paitsi että teos valottaa suhteita, se myös kertoo sodan kauheuksista vankileireillä.

Teos rakentuu taidokkaasti autenttisten dokumenttien ympärille, joiden salanimien takana piileekin tuttuja ihmisiä. On mahtavaa tehdä oivallus, että "hei tuo on tuo" tai hoksata sukulaisuussuhteita tai muuta, jota ei selkeästi sanota. Tarina etenee kolmen ihmisen kertomina kappaleina, mutta pääosassa on kuitenkin kätilö. Teos ei kuitenkaan tullut sekavaksi tällaisesta kerronnasta, aluksi korkeintaan vähän hämmensi, kun tarina lensi heidän mukanaan hieman eri aikoihin. Siihen kuitenkin tottui pian ja minulle siitä tuli osa teoksen viehätystä.

Katja Ketun romaanilla on arka ja vaiettu aihe, mutta rohkeasti se ei kaihda mitään. Romaani on "vahvaääninen", kuten takakannessa luonnehditaan, en voi sitä paremmin sanoa. Tätä teosta tekee mieli lukea koko ajan eteenpäin ja tämän luettuanikin pohdin vielä tarinaa, sillä siitä jäi voimakas jälkimaku. Kirjan pitää herättää tunteita ja tämä teos teki sen; laittoi suremaan, iloitsemaan, kauhistumaan, ahdistumaan sekä miettimään ja oivaltamaan. Tämä ei ole läpihuutoromaani, se pitää "elää" läpi ja tuntea sen voima.

♠♠♠♠♠