Toukokuun luetut

Kylläpäs tuntuu vaikealta uskoa, että toukokuu on jo lopuillaan ja huomenna alkaa kesäkuu. Kesäkuun ensimmäinen on muuten kissojeni syntymäpäivä, jee. :D Vanhempi täyttää 7 ja nuorempi 5, on ne vaan muka isoja poikia jo. :) Toukokuu on ollut kaikin puolin ihana kuukausi, säät ovat todella hellineet ja olenkin työpaikallani paahtunut jo todella ruskeaksi. Tänään satoi ensimmäisen kerran kahteen viikkoon, ja kyllä sitä olikin odotettu. Nyt ilma on ihanan raikas ja luonto saa taas lisää kasvuvoimaa. Kuun puolivälissä bongasin kuvassa olevat kukkivat rentukat kotipihani ojasta ja on pakko sanoa, että tänä vuonna ne kukkivat poikkeuksellisen myöhään. Tänään istutin kesäkukat purkkeihin, sillä vaikka aluksi kesä tuntui olevan useita viikkoja myöhässä, nyt se tuntuu olevan hyvinkin aikaisessa ja pitkällä.

Toukokuun 13. jäin koulusta lomalle ja palautin viimeisetkin koulutehtävät ennen kuin aloitin taas työt kukkamyyjänä. Koska enää ei ole koulutehtäviä, on lukemiselle jäänyt enemmän aikaa, minkä kyllä huomaa selvästi täällä blogikin puolella. Totesin huhtikuun luettuja listatessani, että haluaisin lukea toukokuussa Laila Hirvisaaren tuotantoa ja jonkin dekkarin, ja kerrankin todella toteutin aikeeni. Luin toukokuussa 16 kirjaa, joista yksi oli nuortenkirja, kaksi tietokirjaa, kaksi dekkaria, kaksi sarjakuvaa, yksi romanttinen, yksi novellikokoelma ja loput vähän sitä sun tätä, pääasiassa historia-aiheisia kirjoja. Haasteista meni eteenpäin sarjishaaste ja maakuntahaaste, joiden lisäksi TBR100 -listani lyhentyi parilla teoksella.

Nämä kirjat luin:

Tuija Lehtinen: Rebekka - Tuulimyllyjä ja tulppaaneja

Antti Hopia ja Nina Laakko: Kirjaston kissat - Pyhän kalan salaseura

Anni Nykänen: Mummo

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!

Aulikki Oksanen: Kirsikkavarkaat

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli

Enni Mustonen: Tunteiden lukukausi

Markku Ropponen: Puhelu kiusaajalta

Kaari Utrio: Suomen naisen tie - Pirtistä parlamenttiin

Laila Hietamies: Sonja

Laila Hietamies: Valkoakaasiat

Laura Save: Paljain jaloin

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valkeat yöt

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Päivi Alasalmi: Valkoinen nainen

Näiden kirjojen lisäksi esittelin blogissa kirjahyllyni sekä kirjoitin Layers -lastenkirjaprojektin näyttelystä, joka oli esillä Seinäjoen pääkirjasto Apilassa. Kaiken kaikkiaan melko mainio kirjallinen kuukausi. Lisäksi sain naapurin mummolta, joka tyhjäsi kirjahyllyään muuton edellä, itselleni viisi aika upeakantista kirjaa. En tiedä tulenko niistä kaikkia lukemaan koskaan ja milloin tartun niihin, jotka varmaankin joskus luen, mutta kansien takia ne oli pakko ottaa hyllyyn. Siitä pinosta löytyy Tolstoin Kasakat, Turgenevin Aateliskoti, Dostojevskin Sorrettuja ja solvattuja sekä W. Somerset Maughamin Kirje ja Catalina. Viimeksimainittu on minulle täysin tuntematon kirjailija, Tolstoilta ja Dostojevskilta olen aikaisemmin lukenut yhdet teokset ja Turgenevista vain nimi on tuttu.

Toivottavasti kesäkuu jatkuu yhtä aurinkoisissa ja kirjarikkaissa merkeissä. Hyvää lukukuuta kaikille! :)

Valkoinen nainen

Päivi Alasalmi: Valkoinen nainen

311 s., Gummerus 2008, 2.p.
kansikuva: Istockphoto
kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Kirjaston hyllyssä minua on jo pitkään odotellut Päivi Alasalmen Valkoinen nainen, joka on hänen naisromaanitrilogiansa viimeinen osa. Olen käännellyt tätä käsissäni ja nyt sitten viime viikolla nappasin tämän mukaani melko suurin odotuksin, sillä Alasalmen teoksissa on yleensä mukana jokin todella suuri yllätys tai ratkaiseva käänne. Niin tässäkin, tosin en tiedä pidinkö siitä vai en.

Valkoinen nainen kertoo Anitasta, joka asuu perheineen Tansaniassa, Afrikassa. Hänen miehensä suojelee työkseen villieläimiä salametsästykseltä ja Anita huolehtii lapsista ylellisessä ja viimeisen päälle turvavarustellussa talossa. Kaikki tuntuu olevan todella ihanaa ja autiasta, mutta sitten välähdykset menneisyydestä alkavat piinata Anitaa. Mitä mystiset valkoiset miehet haluavat hänestä? Mitä pelättävää Anitalla on? Ja ennen kaikkea miten asiat kääntyvät, onko Anitalla jotakin todellista syytä pelätä?

Mielestäni Alasalmi kuljettaa tarinaa hyvin ja viihdyttävästi, hän maalailee lukijan silmien eteen Afrikan eri puolia aidon tuntuisesti. Aluksi tarinan kulku tuntui oikein mainiolta ja selkeältä, mutta sitten ihan loppumetreillä takaumat Anitan muistoihin alkoivat sekoittaa pakkaa. Alasalmi kyllä luo hyvin tihentyvän jännityksen tunnelman, miltei trillerimäisesti hän kuroo rajat umpeen. Lopuksi paljastuva totuus ja menneisyyden haamujen pääseminen vapaaksi on todellinen yllätysmomentti, jolloin jännite laukeaa, mutta lukija jää silti miettimään: mitä ihmettä, näinkö kaikki kääntyi ja ennen kaikkea miten kirjan viimeinen sivu pitäisi tulkita. En saa selvää siitä mitä se tarkoittaa, että onko kyse oivalluksesta ja menneisyyden hyväksymisestä ja ymmärtämisestä vaiko kenties jonkinlaisesta hämmennyksestä ja viimeisestä epätoivoisesta yrityksestä unohtaa ja peittää muistot.

Loppufiilis on hämmentyneen yllättynyt. En oikein pitänyt tarinan saamasta käänteestä, mutta toisaalta tässäkin on Alasalmelle ominaista yliluonnollisen ja toden rajan häilymisen teemaa sekä todellakin se suuri yllätys ja ratkaiseva käänne, jota odotin. Loppu toisaalta tehostaa tarinaa ja tekee siitä todella mieleenpainuvan, mutta toisaalta se on niin yllättävä, että en enää tiedä mitä tarinasta pitää ajatella. Ainakin tarina opettaa, että ihmistä ei saa koskaan vetää liian tiukille, sillä sillä voi olla yllättäviä seurauksia.

♠♠♠½

Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

125 s., Siltala 2013

Inka Nousiaisen uutuusteos on niittänyt sangen paljon mainetta täällä blogeissa ja sitä kautta minäkin tästä kirjasta kiinnostuin. Nousiainen on kirjoittanut ennen tätä kirjaa jopa seitsemän teosta, mutta minulla ei kyllä ollut harmainta aavistustakaan kyseisestä kirjailijasta. En ole lukenut tästä kovinkaan montaa arviota, koska olen halunnut muodostaa oman mielipiteeni tästä täysin objektiivisesti. Kuitenkin olen huomannut, että tästä Kirkkaat päivät ja ilta -kirjasta on kyllä pidetty. Piti kansikuvan mukana ikuistaa oikein kynnetkin, kun kerrankin sattui olemaan lakka sävy sävyyn kannen kanssa. ;)

Kirkkaat päivä ja ilta kertoo rinnakkain kahdesta siskoksesta, Iidasta vuonna 1938 ja Edlasta nykyajassa. Edla on jo vanha nainen ja valmis kuolemaan, mutta Iidaan liittyvä suuri salaisuus ei jätä häntä rauhaan. Edla on nuorena lääkintälottana nähnyt ja tehnyt jotakin sellaista, joka kaihertaa häntä yhä edelleen. Kun Edla sattumalta ja kuin tarkoituksella tapaa nuoren Viljamin, hän tuntuu vihdoin voivan purkaa sydämestään salaisuuden painolastin.

Iida on nuori opettaja, joka haluaa irtaantua lapsuudenkodistaan ja hänelle suunnitellusta tulevaisuudesta. Iida ottaa ohjat omiin käsiinsä ja lähtee uudelle paikkakunnalle opettajaksi. Kohtapian Iida tapaa Eliaksen, jonka kanssa hänellä on merkillinen yhteys. Iida on hahmona sangen vahva ja samalla epävarma, sellainen ehkä hieman ristiriitainen ja jotenkin epätodellinen.

Tämä teos oli mielestäni todella vangitseva, tätä oli vain pakko lukea koko ajan eteenpäin. Iidaan liittyvän salaisuuden paljastuminen oli toisaalta hyvin yllättävää, toisaalta jotenkin ennalta-arvattavaa. Luin syvällä mielenkiinnolla etenkin historiaan sijoittuvat luvut, joissa mielestäni on tavoitettu hyvin tietynlainen usvainen, herkkä ja jopa aistillinen tunnelma. Ei nykyaikaankaan sijoittuvat luvut huonoja ole, mutta aluksi ne tuntuivat jotenkin sekavilta.

Nousiaisen käyttämä kieli on mielestäni hyvää ja sujuvaa, hän kuljettaa tarinaa sangen vaivattomasti ja johdonmukaisesti. Taas harmittaa, että en merkinnyt lukiessani hyviä tekstinpätkiä ylös, sillä mielestäni Nousiaisen lauseissa on välillä todellista tenhoa. No mutta lukekaa itse, niin tiedätte mistä puhun!

♠♠♠♠

Kun pimeys peittää valkeat yöt

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valkeat yöt

331 s., Myllylahti 2012

On enemmän kuin harvinaista, että tartun suin päin johonkin minulle entuudestaan täysin tuntemattomaan dekkariin, siis sellaiseen josta en ole kuullut mitää ennemmin. Kirjaston uutuushyllystä bongasin tämän Sebastian Lindellin esikoisromaanin Kun pimeys peittää valkeat yöt ja päätin kokeilla mitä tästä tykkäisin. Takakansi vaikutti todella lupaavalta ja paljasti, että kirjan keskiössä oleva henkirikos on saanut innoitusta todellisesta 1940-1950-lukujen taitteessa tapahtuneesta selvittämättömästä henkirikoksesta. Toinen huomiota herättävä seikka on mielestäni kirjan kansi, joka taitavasti vie mahdollisen lukijan ajatukset jo itse tarinaan ja siihen mitä siltä voi odottaa. En tiedä kuka kannen on taiteillut, mutta mielestäni se on nappisuoritus juuri tälle kirjalle.

Kun pimeys peittää valkeat yöt -kirjan päähenkilöt ovat kaksi KRP:n etsivää, Sonja Friberg ja Markus Edelmann. Tarina sijoittuu Lappiin ja vuoteen 2000, mutta juoni kuljettaa myös muualle Suomeen ja jopa Ruotsiinkin. Mielestäni Lappi tapahtumapaikkana oli erinomainen valinta, koska harvemmin mikään kotimainen dekkari sinne sijoittuu. Tapahtumapaikan valinta mahdollistaa myös onnistuneen miljöönkuvailun ja metsät, autioituvat kylät ja jokivarsi ovat sangen aidon tuntuisia paikkoja. Tällaista miljöötä ja tunnelmaa ei olisi voinut luoda Etelä-Suomeen.

Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun vanhempi pariskunta löytää marjareissultaan Tervolan metsistä vanhan rippiristin. Pariskunta toimittaa sen poliisille, sillä neljäkymmentä vuotta aikaisemmin alueella on tapahtunut selvittämätön henkirikos, johon tuo rippiristi saattaa liittyä. Tuo risti sysää tapahtumat liikkeelle ja henkirikoksen taustat ja palat alkavat loksahdella kohdilleen pala kerrallaan.

Vaikka tällä kirjalla on ansionsa ja tämä on todella mielenkiintoinen teos, niin kyllä minä tästä löydän kritisoitavaakin. Ensiksikin tämä kirja tuntuu jotenkin todella amatöörimäiseltä. Tapahtumat kyllä tempaavat mukaansa, mutta jotenkin esikoiskirjailija sortuu ymppäämään kaiken mahdollisen saman kirjan kansiin: vanhan selvittämättömän henkirikoksen, palkkamurhan, perversiot, seksuaalisen hyväksikäytön, identiteettivarkauden ja kiristämisen sekä etsivän joutumisen vaaraan. Samaten minua häiritsi se, että välillä tutkimukset soljuivat täysin ongelmitta eteenpäin ja välillä taas kaikki mahdollinen tökkii ja mikään ei onnistu. Lisäksi kun itse rikosvyyhdessä on jo todella paljon sulateltavaa ja se voisi soljua hyvin eteenpäin, niin kirjailija hieman turhaan tunkee mukaan etsivien yksityiselämän kuvioita sekoittamaan pakkaa. Samoin Lindell tekee ehkä hieman turhia kytköksiä sota-aikaan Markus Edelmannin hahmon kautta. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut etsivien elämä vaan tapauksen ratkeaminen, se oli niin mielenkiintoinen ja kiehtova.

Tulipas ryöpytys. Mutta siis kuten sanottu, tässä kirjassa oli paljon hyvää. Ensiksikin selkeys oli saavutettu hyvin, vaikka juoneen olikin saatu mukaan kaikkea mahdollista, lukijan ei tarvinnut palailla taaksepäin miettimään mikäs jamppa kukakin oli. Toiseksi juoneen on saatu mukaan yllättäviä käänteitä ja myös voisi sanoa shokeeraaviakin piirteitä. Kolmanneksi miljöön valinta on onnistunut ja etsivät tuntuvat hyvin inhimillisiltä ihmisiltä samoin kuin rikostekninen eteneminen oli jotenkin liiallisesta soljuvuudesta tai tökkimisestä huolimatta todentuntuista.

Tästä lähtee liikkeelle Edelmannista ja Fribergistä kertova sarja. Tämän linkin takaa pääset Myllylahden sivuille lukemaan kirjailijan omia mietteitä kirjoittamisesta ja dekkareista.

♠♠♠½

Havukka-ahon ajattelija

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija

223 s., WSOY 2005, 27.p., 1.p. 1952

Minun on jo pitkään pitänyt lukea Veikko Huovisen klassikoksikin luokiteltava teos Havukka-ahon ajattelija, jonka päähenkilö Konsta Pylkkänen on jäänyt hyvin tunnetuksi kirjallisuuden hahmoksi. Kun äitini näki mitä kirjaa luin, niin jopa hän tiesi mistä on kyse, vaikka hän ei kirjallisuutta sen kummemmin tunnekaan.

Konsta Pylkkänen on sangen erikoinen mies, joka tietää paljon eläimistä ja kasveista ja pohdiskelee syntyjä syviä. Konsta pääsee tieteenharjoittajien apumieheksi kiertämään lähialueen metsiä ja soita, mikä hetkeksi vie hänet hyvin tieteelliseen ilmapiiriin, vaikka ystävyyssuhde syntyykin miesten välille.

Aluksi ajattelin, että ei jestas mitä kuraa. Kirja vaikutti tylsältä ja omituiselta, Pylkkänen todella luotaantyöntävältä hahmolta, sellaiselta jonka parissa ei kyllä viihdy 223:n sivun verran. Mutta toisin kävi. Luin sitkeästi eteenpäin ja kun päästiin tieteiden pariin ja pois Pylkkäsen omista pahaenteisistä ajatuksista ja harhaluuloista yhteiskunnallisista asioista, niin teos alkoi viedä mennessään. Pylkkäsen erinomaisen ovela luonne ja pieni "kiusanteko" ja ilkikurisuus oli mielenkiintoinen lisä tarinaan, samoin luonnon kuvaus oli onnistunutta ja yksi teoksen parhaista puolista. Pylkkäsen hahmoon liittyvä tietty salamyhkäisyys oli yksi teoksen kantavista voimista, sillä tässä kirjassa ei kyllä mitää maatamullistavia juttuja oikein tapahdu.

En oikein osaa kirjoittaa tästä teoksesta mitään. Ihan täysin en ymmärrä miksi tämä teos on niin suosittu ja klassikko, mutta ehkä minun ei tarvitsekaan. Tämä oli ihan hyvä, mutta ei parhaita lukemiani. Se täytyy vielä sanoa, että tämä teos sopii mielestäni erinomaisesti kesällä luettavaksi juurikin luonnon kuvauksen vuoksi.

♠♠♠

Paljain jaloin

Laura Save: Paljain jaloin

380 s., WSOY 2013

grafiikka: Anna Makkonen

Laura Saven (1983-2012) esikoisromaanista ja samalla myös ainoaksi jääneestä romaanista on kirjoitettu blogeissa paljon ja samoin lehdistö on noteerannut sen ja kirjoittanut siitä paljon. En ole lukenut yhtäkään blogiarviota tästä kokonaan ja vain harvasta joitakin pätkiä. Alunperin en ollut edes kiinnostunut koko teoksesta, kunnes luin erään lehtijutun ja vasta silloin tajusin, että mistä tässä kirjassa on kysymys. Tämä on syöpään sairastuneen naisen omaelämänkerrallinen romaani.

En suoraan sanottuna oikein tiedä mitä kirjoittaisin tästä sydäntäsärkevän tuskaisesta ja ahdistavasta kirjasta, joka kuvaa nuoren naisen kamppailua elämästä sekä surua siitä mitä tulee jäämään jälkeen ja mitä tulee jäämään kokematta. Save on kirjoittanut teoksensa tajunnanvirtamaisesti, mistä johtuu romaanin rehellisyys ja aitous todellisine tunteineen ja moninaisine ajatuksineen.

Laura on tuore äiti ja vaimo, jonka elämä järkkyy, kun polven kierukkavammaepäily paljastuu luusyöväksi. Nuori lääketieteenopiskelija joutuu kovan paikan eteen: hänenhän piti olla se joka auttaa ja parantaa muita, ei itse potilas. Ja miten käy perhe-elämän, harrastusten ja koko elämän? Miten syövän kanssa voi elää, onko keuhkoissa etäpesäkkeitä ja joudutaanko jalka amputoimaan?

Tämän kirjan luettuani minulle tuli aika surullinen olo, kun ajattelin sitä, että elämä voi kertaheitolla kääntyä ylösalaisin ja että jonkun elämä on todella ollut tällaista hätää, pelkoa ja silti orastavaa toivoa sekaisin. Että joku on joutunut luopumaan kaikesta vähitellen, vaikka elämänhalua olisi. Että diagnoosi on lohduton ja pahimpaan pitää varautua. Että kaikki jää kesken ja pahinta ei ole se oma kuolema, vaan että poika, vaimo ja vanhemmat jäävät suremaan. Että voi tulla unohdetuksi, että elämä jatkuu myös hänen jälkeensä. Että pian ei enää ole. 

Pitää muistaa, että vaikka tämä onkin omaelämänkerrallinen romaani, niin ei tämä silti ole kaikki totta: romaani on romaani. Yhdestä asiasta tätä kirjaa moitin, nimittäin polveilevuudesta ja ajoittain niin nopeasta etenemisestä, että ei oikein kaikessa pysy perässä. Kuitenkin tämä on todellakin hyvin aito ja suora, "vimmainen", kuten takakansi teosta kuvaa. En itkenyt tätä kirjaa lukiessani niin kuin moni muu, mutta heräsin ajattelemaan asioita, minua ahdisti ja samalla myös suretti. En tiedä kääntyikö tämä teos kohdallani "lohdulliseksi kertomukseksi vaivihkaa ohikiitävien päivien merkityksestä", mutta ajatuksia se herätti. Laura oli henkisesti kovin vahva, vaikkakin silti peloissaan ja epävarma. Ihailtava ihminen, joka jaksoi pitää yllä elämäniloa loppuun saakka, vaikka kuinka kirpaisi. Sellainen kuva minulle hänestä nyt jäi.

♠♠♠♠

Layers -lastenkirjaprojekti 2013

Ajattelin kirjoitella tällaisen teemapostauksen Layers -lastenkirjaprojektin näyttelystä, koska kyseessä on aika ainutlaatuinen juttu. Kävin tämän kiertämässä jo toukokuun alussa, mutta nyt vasta saan ajalliseksi kirjoittaa tästä. Seinäjoen ammattikorkeakoulun kirjasto- ja tietopalvelualan opiskelijat sekä graafisen muotoilun opiskelijat saavat toisena opintovuotenaan mahdollisuuden osallistua tähän yhteistyöprojektiin, jossa näiden kahden alan opiskelijat yhdistävät voimansa ja pyrkivät luomaan uudenlaisia lastenkirjoja. Nyt vuonna 2013 tämä projekti toteutetaan toista kertaa ja näyttely on toukokuun ajan pystyssä Seinäjoen uudessa pääkirjasto Apilassa. Tänä vuonna teemana oli kirjojen tekeminen erityislasten käyttöön ja heidän oppimisensa tueksi tai sitten maailmankatsomuksellisen lastenkirjan tekeminen.

Yllä hieman yleiskuvaa näyttelystä. Mielestäni näyttely oli houkuttelevasti rakennettu ja minulla meni siellä miltei tunti kirjoja tutkiessa ja kuvia napsiessa. Olisin voinut tutkia niitä vielä enemmänkin, mutta minulla ei ollut aikaa. Kuvasta näkee myös sen, että näyttelyssä on pyritty tuomaan eri tavoin esille paitsi teoksen kuvitusta myös vihjeitä sisällöistä ja niiden erityisasioista (kuten lukemisen helpottamiseksi käytetyistä fonttityypeistä). Etualalla näkyy erityiskäyttöön (joko kirjastojen satutunneille tai erityislapsille) suunnattuja kirjoja, taustalla on maailmankatsomukselliseksi luokiteltavien kirjojen pöytä.

Mielestäni tämä toisella seinällä oleva pieni pöytä, jossa on esillä kaksi kirjaa, on jotenkin todella sympaattinen ja lapsia tuntui kiehtovan heidän kokoisensa kirjojen hahmot. Toinen tässä olevista kirjoista on neuvostoliittolaisia vaikutteita ammentanut kirja avaruuskissa Miristä, joka olikin kuvitukseltaan mielestäni todella hieno ja tarinakin onnistunut. Kirjan lopussa ollut pieni avaruustietopaketti oli hyvä lisä kirjalle. Kirjan idea on mielenkiintoinen ja vaikutteiden tausta poikkeuksellinen, mikä on kiinnostava asia. MIR -kirjan ovat luoneet yhdessä Juri Laitinen, Jesse Pyysalo, Kati Pynnöniemi ja Sanna Salonen. Kuvitus on herrojen käsialaa. Vieressä oleva Hämähäkki Härkösen sanasykkyrä puolestaan on runomuotoinen tarina, joka on toteutettu interaktiivisessa sovelluksessa. Tästä teoksesta ovat vastanneet Elina Brunfeldt, Heidi Mäkirinta ja Maaret Kuutti. Jälkimmäiseen en tutustunut sen tarkemmin.

Suosikkikirjani tästä näyttelystä lienee opiskelijoiden Tytti Muurisen ja Elina Rannanjärven sekä tekstin loihtineen Taivaannaula Ry:n Anssi Alhosen kirja, jolle on olemassa jopa lisärekvisiittaa. Pientä ja isoa väkeä on kuvakirja, johon on kerätty vanhoja suomalaisia uskomuksia ja ne on koottu luonnonuskon perinnettä ylläpitävän Taivaannaula ry:n kokoelmasta. Kuvitus tässä kirjassa on oikeasti lähestulkoon henkeäsalpaavan hieno ja herkkävireinen, pehmeä värienkäyttö on vaikuttavaa ja lämminhenkistä. Kaikista kuvista en pitänyt, ne olivat jotenkin rujoja, vaikkakin taidokkaasti tehtyjä. Muinaisuskon perinteitä kunnioittava ja "opettava" kirja on suunnattu erityisesti kirjastokäyttöön ja siitä on tehty satutunneille tarkoitettu lorupussi sekä myös muuhun käyttöön suunnattu puuhakirja.

 

Sympaattisesti kuvitettu Ketun ja Jäniksen majakkaseikkailu oli myös mielenkiintoinen teos, sillä siinä on mukana tukiviittomat. Tukiviittomat tulevat viittomakielestä, mutta niitä käytetään varsinaista kieltä vapaammin. Tämä kirja on tarkoitettu tukiviittomia käyttäville tai niiden käyttöä opetteleville lapsille oppimisen tueksi. Hieman miinusta kyllä annan tämän kirjan käytännöllisyydestä, sillä tukiviittomat on aina sivun reunasta aukevan taitoksen alla, mikä tekee kirjasta hankalasti käsiteltävän: paksu paperi ei pysy taitoksissaan ja kirja levahtaa täysin auki kuin haitari. Toisaalta viittomat ovat hyvässä paikassa, koska siten lapsi voi tutkia niitä itse, mutta muuten ne olisi mielestäni voinut painaa erilliseen vihkoon. Tarina on aika kevyt, mutta toimii hyvin yhteen kuvituksen kanssa. Tämän kirjan ovat kuvittaneet Pinja Tuori ja Janina Ojanperä sekä kirjoittaneet Rosa Hahkala ja Sanna Leinonen.

 

Tässä hieman kuvaa toisesta suunnasta. Mielestäni oli hieno oivallus rakentaa tällainen pikkukaupunki, jonka talot on tehty nukkekotimaisesti: niissä todella on sisällä hahmoja, jotka seikkailevat pöydän kirjoissa. Näyttelystä löytyy vielä paljon muitakin hienoja kirjoja kuin nämä tässä esittelemäni. Olisi todella kiva voida ostaa näitä omaksi, mutta valitettavasti se ei ole mahdollista ellei joku sitten hanki kustannussopimusta. Ja lapsiltakin tuntuu olevan tilausta, sillä yksi pikkuinen sanoi äidilleen "äiti mä tahtoisin lainata näistä kirjoista jonkun". :) Vielä on reilu viikko aikaa mennä tutustumaan, suosittelen!

Valkoakaasiat

Laila Hietamies: Valkoakaasiat

495 s., Otava 1994

kansi: Kari Piippo

Innostuin Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) Sonjasta niin, että pakkohan oli heti käydä lainaamassa sarjan seuraava osa kirjastosta. Luin tämän lähes yhtä suurella innolla kuin Sonjan ja nyt toivon, että pääsisin pian lainaamaan seuraavan osan luettavaksi. Olen pitänyt Hirvisaaren teoksista jo heti ensimmäisen luettuani ja tämäkään  kirja ei muodosta poikkeusta. Havahduin pari päivää sitten ihmettelemään sitä, että Hirvisaaren tuotanto iskee minuun todella hyvin, vaikka yleensä kaihdan kaikkia järkälekirjoja. Minä jopa vastasin yhteen kysymykseen taannoin, että keskimittainen kirja on mieleeni enemmän kuin järkäle, mutta Hirvisaaripa tekee siinä poikkeuksen! :D

Valkoakaasiat on siis Sonjan jatko-osa, joka on huomattavasti edeltäjäänsä tummasävyisempi ja surullisempi. Siitä voi jo lukea ennusmerkkejä tulevista historian vaiheista, mutta pääosassa on kuitenkin Sonjan oma elämä ja siinä tapahtuvat suuret myllerrykset. Sonja Orbeliani viettää melko huoletonta elämää hovineitona, mutta sitten suru ja murhe muuttavat hänen elämäänsä: äidin vakava selkäsairaus on todettu tuberkuloosin aiheuttamaksi ja pian Sonja itsekin sairastuu vakavasti. Hän löytää rakkauden miehestä, joka myös painii saman sairauden kanssa, mutta etiketti ja yleinen mielipide sanelee heidän tarinaansa eikä rakkaus pääse palamaan täydellä liekillä. Sonjan vaiheiden mukana seurataan kiinteästi keisariperheen elämää, Nikolai II valtaanastumista ja tuon ajan yhteiskunnallista murrosta ja myllerrystä.

Tämä kirja on jokseenkin ennalta-arvattava verrattuna Sonjaan, mutta se ei oikeastaan haittaa yhtään, koska pieniä yllätysjuttujakin löytyy. Kerronta on sujuvaa ja historiallisesti asiantuntevaa, Hirvisaari ei kikkaile turhia. Kirja etenee tasaisesti pohjaten edelliseen osaan, mutta toimii myös itsenäisenä teoksena. Hieman häiritsi se, että joihin edellisen osan tapahtumiin viitattiin siten kuin ne olisivat tapahtuneet hieman eri tavalla kuin ensimmäisessä osassa kuvattiin. Tässä kirjassa on edelleen minäkertojana Sonja itse ja lukija pääsee edelleen lukemaan "Sonjan omaa tekstiä".

Kuten sanoin, tämä on tummasävyisempi ja surullisempi kuin edeltävä osa, jotenkin painostava ja ahdistava. Tuntuu kuin koko ajan myrskypilvet leijuisivat Sonja Orbelianin ja koko Venäjän yllä. Sonjan sairastuminen, masentuneisuus ja äidin vakava sairaus tuovat ahdistavia vivahteita tarinaan, samoin kuin myös rakkaussuhteessa ilmenevät ongelmat. On jotenkin kamala lukea tarinaa, jossa koko ajan joku sanelee päähenkilölle miten hänen pitää toimia ja hän ei voi rikkoa kehoitusta (käskyä) vastaan. Kun ihmiset puuttuvat jopa rakkauselämään, muuttuu kaikki vielä ikävämmäksi. En nyt sano, että tämä olisi kamala kirja ja niin edelleen, sillä nämä tuntemuksethan ovat hyvä merkki: Hirvisaari on onnistunut kerronnassaan niin hyvin, että päähenkilön tuntemukset välittyvät lukijalle saakka hyvin aidosti.

Kaiken kaikkiaan tämä teos on siis sangen onnistunut paketti, mutta jotenkin tuo synkkyys ja jatkuvat vastoinkäymiset saavat minut hieman kavahtamaan. Tämä teos ei ollut myöskään yhtä mielenkiintoinen ja vetävä kuin edellinen osa, mutta hieno jatko sarjalle kuitenkin. Kirja loppuu sellaiseen kohtaan, että kaikki jää hieman avoimeksi, joten pakkopakko päästä pian ottamaan selvää, että miten lopulta käy.

♠♠♠♠

Sonja

Laila Hietamies: Sonja

463 s., Otava 1993

Sain tänään luetuksi yhden Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) historiallisen romaanisarjan avauksen, Sonjan, jonka mukaan sarjakin on nimetty. Ajattelin aluksi kirjoittaa tästä vasta huomenna, mutta sitten hoksasin, että nythän on Sonjan nimipäivä, joten tämä päivä on hyvä kirjoittaa tästä kirjasta!

Sonja kertoo Orbelianin ruhtinassuvun tyttärestä Sonjasta eli Sofia Dmitrijevnasta minäkertojamuodossa. Sonja on kapinallinen, joka jo pikkutyttönä uhmaa aatelistyttöjen tiukkoja kasvatusnormeja ja toimii oman päänsä mukaan. Hänestä kasvaa voimakastahtoinen aikuinen nainen, joka oppii näkemään asioita eri kanteilta, vaikka yksi asia ei muutukaan: hän on yhtä taipumaton kuin ennenkin. Kirja sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle Pietariin ja perheen kotikartanoon Inkerinmaalle. Belaja Roza on Sonjan turvasatama Pietarin melskeen rinnalla.

Kirjan kertoja siis on Sonja itse ja tapahtumat tulevat esiin takaumamaisesti, sillä Sonja on kirjoittanut tarinansa ylös. Lukija ikäänkuin lukee Sonjan omaa tekstiä, mikä on mielestäni kerronnallisesti onnistunut valinta. Minäkertojan käyttäminen auttaa pääsemään paremmin päähenkilön elämään mukaan, se kuvaa asioita selkeästi jostakin tietystä näkövinkkelistä ja luo sitä kautta omanlaisensa tunnelman koko kirjalle.

Sonja Orbeliani on todellisuudessa elänyt henkilö, yhden Venäjän vanhimman suvun edustaja. En tiedä kuinka suuri osa tästä teoksesta on tosipohjaista ja kuinka paljon on kirjailijan oman mielikuvituksen tuotetta, mutta tämä teos on juoneltaan kyllä mielenkiintoinen ja vetävä. Hirvisaarella on kyllä todellakin taito kirjoittaa laadukasta ja mielenkiintoista historiallista draamaa, joka tuntuu aidolta ja uskottavalta. Kirjassa vilahtelevat myös meille suomalaisille tutut henkilöt paroni Mannerheimista keisari Aleksanteri II:een ja III:teen.

Tässä kirjassa yksi erityisen hyvä asia on se miten tarkkaan Hirvisaari kuvaa hovielämän sääntöjä ja aatelissäädyltä vaadittuja asioita. Hän ei tuo niitä esille erillisinä osina vaan upottaa ne taitavasti juoneen. Välillä oikein heräsi ajattelemaan, että niin todellakin, kyllä se vain olikin ihan oikeasti vaativaa ja tarkkaa ihan kuin jatkuvan suurennuslasin alla olisi. Mielenkiintoista on myös se miten lapsista tehtiin aikuisia todella varhain ja heiltä vaadittiin jo pienenä paljon sellaista, mitä oikeastaan pitäisi vaatia vain aikuiselta. Samaten aikuista naista kuitenkin kohdeltiin kuin lasta. Sääntöjen ja tapojen ristiriitaisuudet tulevat tässä teoksessa hyvin esille ja minäkertojan kapina täydentää niitä hyvin.

Laila Hirvisaari lukeutuu suosikkikirjailijoihini, joten minun on aika vaikea löytää tästä kirjasta yhtäkään moitteen sanaa. Ehkä ainut pieni miinus on tiettyjen asioiden sivuuttaminen ja palaaminen niihin myöhemmin, siis pientä polvelevuutta juonellisesti on. Minä kuitenkin pidin tästä kirjasta todella paljon, tämä on hyvä avaus sarjalle ja onhan tämä voittanut Lukijan  Finlandiankin ilmestymisvuonnaan. Laadukas kirja kaikin puolin, oikein onnistunut ja taattua Hirvisaarta. Piti oikein tänään käydä kirjastossa töiden jälkeen lainaamassa tälle kirjalle jatkoa, jotta saan heti jatkaa sarjan lukemista. Arvosanan antaminen on nyt kovin vaikeaa, kun täysiä pisteitä tämä ei ihan ansaitse ja silti tässä ei ole juuri mitään moitittavaa.

♠♠♠♠½

Suomen naisen tie

Kaari Utrio: Suomen naisen tie - Pirtistä parlamenttiin

308 s., Tammi 2006

Sain jo viime viikonlopuksi luettua Kaari Utrion mielenkiintoisen tietokirjan Suomen naisen tie - Pirtistä parlamenttiin, mutta vasta nyt minulle tuli tilaisuus blogata tästä. Valitsin tämän luettavaksi kulttuurihistorian esseetä varten, mutta minun on pakko tunnustaa, että sitä kirjoittaessani juttu ei todellakaan luistanut ja en oikein saanut tämän kirjan sisällöstä ajatuksia irti. Kyse ei ole siitä, että tämä kirja olisi epämielenkiintoinen tai tiedoiltaan puutteellinen saatika sitten huonosti kirjoitettu, jotenkin vain tuntuu, että tämä kirja oli hyvin raskas luettava.

Suomen naisen tie kattaa suomalaisten naisten vaiheita aina keskiajalta alkaen. Utrio on jakanut teoksen aihepiirin mukaisiin osiin Sielu ja mieli, Sääty ja työ, Malli ja tekijä sekä Suku ja perhe. Jokaisen aihepiirin hän käy läpi hyvin varhaisista vaiheista saakka, niin pitkältä aikaa kuin vain on mahdollista. Tiedollisesti tämä siis on hyvin kattava ja runsas, mutta samalla kovin raskas ja siinä riittää runsaasti omaksuttavaa.

Mielestäni tämä kirja on myös kirjoitettu hieman liian tietokirjamaisesti. Tämä teksti on hyvää kieltä, mutta se ei vain ota tuulta alleen ja vielä lukijaansa (no ainakaan minua) mukanaan eteenpäin. Tämän lukeminen otti aikaa, vaikka aihe kiinnostikin. Yksi haittapuoli tekstin suhteen on myös pieni fonttikoko ja tiheä teksti, jotka ovat aina omiaan lamaannuttamaan minut heti alkuunsa.

Yksi tämän kirjan parhaista puolista on runsas kuvitus, joka luo hyvin mielikuvia asioista sekä täydentää tekstiä. Ilman kuvitusta tämä kirja olisi aivan liian raskasta luettavaa, joten se tietyllä tavalla myös pelastaa tämän kirjan. Hyvä asia on myös tietolaatikot, jotka on upotettu varsinaisen tekstin rinnalle. Niistä löytyy tietoa merkittävistä edistysaskelista, pukeutumisesta, tavoista ja ajan merkkinaisista. Vaikka laatikot ovatkin hyvä ja mielenkiintoinen lisä tekstiin, on ne välillä asemoitu muuhun tekstiin nähden todella kehnosti, mikä häiristee minua paljon: pitää selata eestaas, jotta saa kaiken luetuksi.

Utrio tarkastelee asioita hyvin eri näkökulmista, mutta tietokirjailijan ote säilyy eikä hän lähde esittelemään omia teorioitaan. Tämä on siis hyvin ammattimaisesti kirjoitettu, mikä on kyllä tietokirjallisuudessa hyvä asia. Tästä näkee, että hän on tutkinut aihetta tarkasti ja huolella, sillä takeltelevuutta ja ristiriitoja ei ainakaan minun silmiini osunut.

Tällä kirjalla on siis hyvät ja huonot puolensa, kuten lähes kaikilla kirjoilla on. Minua harmittaa tämän kirjan kohdalla se, että pienillä asioilla (fonttikoon suurentaminen, tietolaatioiden asemointi) olisi teoksesta saatu heti raikkaampi ja selkeämpi kokonaisuus. Nyt mielenkiintoinen asia meinaa jäädä jalkoihin, kun pikkuseikat alkavat kasvaa suuriksi ja häiritä lukukokemusta. Suosittelen tätä teosta kumminkin kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita naisen aseman muutoksista ja naisten historiasta Suomessa.

♠♠♠

Puhelu kiusaajalta

Markku Ropponen: Puhelu kiusaajalta

261 s., Tammi 2002
päällys: Aki Suvanto, kuva: J.O. Lasthein

Minun on pakko tunnustaa, että dekkarituntemukseni on vallan lapsenkengissään. Luen aina vuosittain suomennettavan Cathy Reichsin teoksen ja pari Agatha Christietä, joten voi sanoa, että olen aika kaavoihin kangistunut dekkarilukija. En vain jotenkin pysty lukemaan montaa dekkaria vuodessa, vaikka viime vuosi olikin kyllä poikkeuksellisen runsas niiden suhteen. Ajattelin tarttua tähän Markku Ropposen ensimmäiseen Kuhala -dekkariin, jonka alunperin lainasin veljelleni, jotta dekkarituntemukseni edes vähän kasvaisi. (Huh, tämä kappale tuntuu vilisevän dekkareita!)

Puhelu kiusaajalta siis avaa jyväskyläläisestä yksityisetsivä Otto Kuhalasta kertovan sarjan. Kuhala on hiukan alle 50-vuotias entinen poliisi, joka perusti oman toimiston ja ratkoo nyt mitä erilaisempia tapauksia. Tässä kirjassa hän saa ratkaistavaksi 27 vuotta vanhan selvittämättömän henkirikoksen, johon liittyvät henkilöt tuntuvat löyhästi liittyvän erääseen hänen tutkimaansa tapaukseen. Kuhala saa huomata, että ihmisen halu pysyä turvassa voi ajaa hänet epätoivoisiin tekoihin.

Juoni etenee sutjakkaasti, mutta välillä kyllä liian sekavasti. Kahden eri näkökulman vuorottelu on paikoin liian nopeaa ja ajatuksenjuoksussa on hitusen vaikea pysyä mukana. Jouduin välillä oikein pohtimaan, että mitä tapahtuikaan juuri äsken. Myös loppuratkaisu tulee yllättäen ja hieman erilaisena kuin odotin. Jotenkin minusta tuntuu, että en aivan täysin päässyt selvyyteen siitä miksi näin tapahtui eli mikä oli motiivi.

Olen lukenut yhden Reijo Mäen Vareksen ja siihen verrattuna tämä Ropposen dekkari on huikean paljon uskottavampi. Jotenkin tässä on sellaista jalat maassa -tyyliä ja todentuntua enemmän, vaikka yksien kirjojen perusteella tuskin pidempää johtopäätöstä voi tehdä. Ropposen Kuhala on aidomman tuntuinen hahmo, tasainen ja varma etsivä. Vares on mukaansatempaavampi, mutta Kuhalallakin on ansionsa.

Se mikä tässä kirjassa oli mielestäni poikkeuksellisen hieno tai hyvä asia, on se että tämä kirja on toimiva ajankuva 2000-luvun alun Suomesta. Tuon ajan asiat tulevat esiin kaiken muun ohessa, ei erikseen kuvailtuina detaljeina. En tiedä onko ajankuva hieman väärä sana, koska eihän Suomi nyt tällainen rikosten tyyssija varmasti ollut kuin yksityisetsivän silmin näyttää, mutta jotenkin ajankohta välittyy todella hyvin vaikkei kuitenkaan häiritsevästi: aika ei ole tehnyt tälle reilu 10-vuotiaalle dekkarille tepposia.

Haluan kyllä jossakin vaiheessa tutustua muihinkin sarjan teoksiin, sillä yleisvaikutelma tästä teoksesta on hyvä.

♠♠♠½

Kurkistus kirjahyllyyni!

Katri teki hiljattain blogiinsa postauksen, jossa hän esitteli kirjahyllynsä. Samassa postauksessa hän heitti pallon meille muille kirjabloggaajille ja innosti meitäkin esittelemään kirjahyllymme. Itselläni on se ollut jo pidemmän aikaa mielessä, mutta vasta nyt sain aikaiseksi ottaa kuvat ja ruveta kirjoittamaan. Järjestin kirjahyllyni uusiin puihin pari kuukautta sitten, joten nyt kelpaakin kuvata. ;) Kirjahyllyni on kirppikseltä ostettu perinteinen kolmiosainen malli, josta löytyy ihan mukavasti hyllytilaa verrattuna edelliseen hyllyyni. Kirjahyllyssäni on kirjojen lisäksi myös hieman koriste-esineitä, dvd-kokoelmani ja laatikostossa ja kaapeissa muuta säilytettävää tavaraa. En ottanut kokokuvaa, koska kirjat ovat tämän postauksen pääpointtina. :) Tällä hetkellä haaveilen siitä, että löytäisin jostakin jonkin kivan samansävyisen ja halvan kaapin tai hyllykön, jonne voisin siirtää kaikki elokuvat: silloin kirjoille jäisi enemmän tilaa.

 

Kirjahyllyni järjestyksessä on nykyään jopa jonkinlainen logiikka, tosin ehkä järjestys on looginen vain minun silmääni. Ylimmälle hyllylle laitoin kaikki sinne mahtuvat historialliset romaanini. Vasemmalta alkaen löytyy Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) vanhempaa tuotantoa ja sitten uudempaa. Moni kirja on ostettu kirjastojen poistomyynneistä. Sitten onkin vuorossa rakkaat Hovimäkeni, ainut omistamani (ja lukemani) Eeva Kilven teos, Väinö Linnaa ja lopuksi Kirsti Mannisen ja Markku Onttosen kirjat. Nämä kaikki ovat tekijän mukaan aakkosjärjestyksessä (paitsi Hovimäet sarjan nimen mukaan), tosin sarjojen osat ovat ilmestymisjärjestyksessä, ei aakkosissa.

 

Tämän kuvan kaksi hyllyä ovat edellisen hyllyn alla, tosin välissä on kaappi. Kaapin takia näistä ylempi hylly on matalampi kuin muut, joten laitoin sinne pokkarit, koska ne mahtuvat parhaiten tuohon väliin. Samalla hyllyllä on aakkosjärjestyksessä muut kotimaiset romaanini tekijän mukaan, jos tekijältä on useampi teos, niin ne ovat myös teoksien mukaan aakkosissa. Sieltä löytää Reino Lehväslaihon lottakirjat, Sofi Oksasta ja yhtä teosta monelta kirjailijalta, kuten Päivi Alasalmelta ja Riikka Pulkkiselta. Pokkarit ovat myös samalla tavalla aakkosissa, paitsi Mitchellin Tuulen viemää, joka vieressä oli alun perin seuraavassa kuvassa näkyvä Scarlett. Ne olivat erikseen, koska ne liittyvät yhteen mutta ovat eri tekijöiltä. Yksi kovakantinen ulkomainenkin teos on päässyt mukaan, se on Christien Idän pikajunan arvoitus. Se on tällä hyllyllä, koska muutkin Christiet ovat.

Alemmalla hyllyllä on olohuoneessa säilyttämäni nuortenkirjat eli Pikku Naisia I ja II, Harry Potterit, Twilightit ja Salkkarit (en raaski luopua niistä, vaikken enää vuosiin ole sarjaakaan katsonut). Nämä ovat sarjan nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä, tosin Twilightit ovat Houkutuksen mukaan saaneet paikkansa. Ihan ekana on Simonin kissa -sarjakuvateos. Tämän hyllyn alla on kaappi, jossa on muutama tietokirja, Ainot, Mauri Kunnakset ja muutama sekalainen lasten kuvakirja.

Viimeisessä kirjoille pyhitetyssä hyllyssä on melko sekalainen seurakunta. Tämä hylly alkaa ulkomaisilla kirjailijoilla. Nämä kirjat ovat aakkosissa tekijän mukaan ja Scarlettin jälkeen alkavat tietokirjat tekijän mukaan. Sitten ovat omistamani yhteisniteet, tosin tuo pienempi Metsolat on tuossa vain tuon ison yhteisniteen takia. Yhteisniteiden (Metsolat, Minna Canth ja Aino Kallas) jälkeen ovat runoteokset ja Raamattu, jonka sain rippikoulussa. Hyllyn reunalla näkyy viimeisimmät hankintani, Linda Olssonit, jotka eivät mahdu hyllyyn. Tästä syystä tosiaan tarvitsisin uutta kaappia tai hyllykköä elokuville. Lisäksi isommat hyllytilat kirjoille antaisivat mahdollisuuden järjestellä näitä vielä vähän loogisemmin.

Yhdessä vaatehuoneessani on vielä miltei tuplasti näiden verran nuortenkirjoja, kuten Neiti Etsiviä, Lehtisen Laura -sarjaa, Seitsemän tassua ja Pennyä, Goosebumpseja, Nightmare-roomeja ja muita vanhoja suosikkejani. En ole niitä tuonut olohuoneen hyllyyn paitsi tilanpuutteen vuoksi myös siksi, että en katso tarpeelliseksi pitää niitä esillä. Joitakin kirjoja voisin esille nostaakin, ja ehkä sen teenkin, jahka ensin saan uuden hyllykön ostetuksi. Kirjastosta lainatut kirjat ovat makuuhuoneeni hyllykössä erillään omistani.

Nyt kun postaus on valmis, niin tuntuu että minulla on kauhean vähän kirjoja esimerkiksi Katriin verrattuna. Silti kaikkien kaverieni mielestä minulla on paljon kirjoja, joten kai se on katsojasta kiinni. Haluaisin omistaa vielä paljon enemmänkin teoksia, mutta tällä hetkellä ei ole mahdollista ostaa kaikkia haluamiani kirjoja. Toisaalta viime aikoina minä olen pohtinut pitkään halpojenkin kirjojen hankintaa, koska jotenkin olen alkanut yhä enemmän ajatella, että "kirjastosta löytyy varmasti". Omistaminen on silti kivaa, vaikka materialistinsieluni on alkanut nuukailemaan. :D

Tällainen on minun kirjahyllyni, millainen on sinun?

Tunteiden lukukausi

Enni Mustonen: Tunteiden lukukausi

280 s., Otava 1990

Minulle iski näin kevään kauneudessa pakottava tarve saada lukea jokin romantiikkaa sisältävä teos, ja sen suuremmin muita vaihtoehtoja miettimättä päädyin katselemaan kirjaston valikoimaa Enni Mustosen kirjoista. Tällä kertaa mukaan tarttui Tunteiden lukukausi, joka kyllä ei ollut ihan niin hyvä kuin odotin.

Tunteiden lukukausi kertoo kolmekymppisestä opettajasta Elina Salovaarasta, joka kyllästyy epämääräiseen elämäntilanteeseensa Vantaalla ja muuttaa Saimaan rantaan maaseutukylään pikkukouluun opettajaksi. Päätöstä edesauttaa vanhemman sisaren asuminen samalla paikkakunnalla. Kaikki sujuu hyvin muuten, mutta koulun piirissä vallitsee eräänlainen työpaikkakiusaamisen ilmapiiri johtajaopettajan suunnalta. Vaan Elinalla on kyllä tukijoita ympäri kylää.

Tämä teos pyörii aika paljon sopeutumisen ja päähenkilön työn ympärillä, joten odotin enemmän romanttista värinää ja tunteita, sillä kyllähän kirjan nimikin jo antaa olettaa, että kirjasta niitä löytyisi. Ja löytyy toki, mutta jotenkin omituisen vähän nimen huomioiden. Tämä kirja on aika tasapaksu, tässä ei ole suuria tunteita, vaikka Elina miesystävän kylältä löytääkin. Jotenkin se vain on sellaista hengailua. Lopuksi tapahtumat ovat vähän romanttisempia, mutta ei kyllä niin paljon kuin muissa lukemissani Mustosen kirjoissa.

Tämä kirja oli kuitenkin ihan hauska välipalalukeminen ja kyllä tässä ansioita on. Alku oli hieman sekava ja tapahtumat etenivät jokseenkin nopeasti, mutta ympäristön kuvaus ja miljöö oli jotenkin tosi onnistunut mielestäni. Se täytyy kyllä sanoa, että tästä ei olisi voinut mitenkään erottaa tapahtumapaikkaa Saimaan alueelle ja Etelä-Savoon, ellei kirjailija olisi sitä itse määritellyt, sillä tässä ei ollut esimerkiksi murteellista puhetta lainkaan. Aihe oli kuitenkin hyvä erilaisuudessaan, sillä kovin usein ei törmää pikkukoulun opettajasta kertovaan kirjaan.

 ♠♠♠

Hyvä äitipuoli

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli

205 s., WSOY 2013

alkup. De Stiefmoeder, 2011

suom. Sanna van Leeuwen
kansi: Anna Makkonen

Olen viime aikoina lukenut blogeista monia mielenkiintoisia arvioita Renate Dorresteinin tuoreimmasta suomennoksesta Hyvä äitipuoli. Törmäsinpä jossakin blogissa (en muista enää missä) suomentajan kommenttiin siitä, että takakansi paljastaa ihan liikaa ja että alkuperäiskielisessä kirjassa tätä tärkeää jujua ei paljasteta heti takakannessa. Luin tätä kirjaa siis hieman kahtiajakoisesti, sillä tiesin kyllä mitä ja miksi, mutta yritin ajatella miten asiasta tietämättömyys vaikuttaisi lukukokemukseen. Tulin sitten siihen lopputulokseen, että ei tuo takakansi ole mielestäni liian paljastava vaan juuri sopiva, sillä muuten tunnelma olisi varmaan tihentynyt minun makuuni liikaa ja olisin kyllästynyt salamyhkäisyyteen. Mutta tämän siis halusin nostaa esille, koska on mielenkiintoista seurata miten takakansiteksti vaikuttaa lukukokemukseen.

Hyvä äitipuoli kertoo Clairesta ja Axelista, jotka ovat pitäneet yhtä jo 12 vuotta. Heidän perheeseensä kuuluu myös Axelin tytär Josefien. Kaikki on vallan hyvin, kunnes Axel löytää Clairen papereista ajanvarauksen aborttiklinikalle. Axel on vihainen ja pettynyt, sillä Claire on toiminut hänen selkänsä takana. Kyllä hän on, mutta ei niin kuin Axel luulee. Tästä lähtee liikkeelle epäluuloisuuden, väärinkäsitysten ja molemminpuolisen vihamielisyyden muuri, jota Josefien yrittää pönkittää parhaansa mukaan.

Tämä kirja on tarina kahden ihmisen avioliitosta ja siitä mihin asioiden salaaminen voi johtaa, mutta myös siitä miten asioista voi oppia ja jokainen voi mennä itseensä. Riitojen keskellä sekä Axel että Claire tuntuvat löytävän itsestään uusia puolia ja molemmat käyvät myös jonkinlaista itsetutkiskelua, vaikkakin katkeruus ja pettymys vaikeuttavat periksi antamista. Tämä on myös tarina siitä miten äitipuolena oleminen ei aina ole kovinkaan helppoa, vaikka näennäisesti siltä näyttäisikin. Lojaalius voi ajaa asioita vain pahemmin sekaisin.

Dorrestein kirjoittaa hyvin jännittävästi ja salamyhkäisesti, hän on oivallisesti kuvannut ihmisten omia henkilökohtaisia päänsisäisiä ajatuksia. Lukijan on helppo astua toisen näkökulmaan ja ymmärtää tämän ajatukset, ja kertojan vaihtuessa kokonaiskuva tilanteesta hahmottuu hyvin. Dorresteinin kirjassa ei oikeastaan ole mitään hirveän erikoista juonta tai juonellisesti uutta ajattelua, äh kun en osaa selittää mitä tarkoitan. Dorrestein kuitenkin kirjoittaa elävästi ja raikkaasti tästä aiheesta, mistä kertova kirja voisi olla kovinkin tavanomainen. Kuten alussa totesin, tässä kirjassa kyllä tunnelma tihentyy ja loppua kohten muuttuu hieman painostavaksikin, minkä vuoksi loppuratkaisu on ehdottoman pakko lukea: kirja on siis aivan pakko lukea loppuun saakka. Ovelaa!

♠♠♠♠

Kirsikkavarkaat

Aulikki Oksanen: Kirsikkavarkaat

160 s., Kirjayhtymä 1976

kansi: A. Oksanen

Tulipas taas luettua omasta hyllystä teos, tällä kertaa Aulikki Oksasen Kirsikkavarkaat. Minulla on ollut tämä kirja TBR100 -listallani ja kun löysin tämän huhtikuussa kirjaston poistomyynnistä, päätin tämän kotiuttaa omaksi asti.

Kirsikkavarkaat sisältää viisi hyvin erilaista novellia, joissa jokaisessa on oma jujunsa. Takakansi lupaa, että tämä novellikokoelma "tiedostaa nykyhetkeä koskettavan elävästi", mutta en tiedä välittyykö tuo tunnelma enää miltei 40 vuotta ilmestymisen jälkeen samalla tavalla kuin ennen. Kaksi tai ehkä oikeastaan kolmekin näistä novelleista olivat mielestäni aika oivaltavia ja yhdessä niistä oli tosi mielenkiintoinen lähtökohta, mutta koskettavuutta en löytänyt.

Suosikkinovellejani olivat Perheenäitejä, Antikvariaatti ja Kirsikkavarkaat. Ei Torstissa ja Vesi, pihlaja ja hirvikivääri -novellissakaan sinänsä mitään teknistä vikaa ollut, mutta jälkimmäisen pääpointtia en oikein ymmärtänyt ja Torsti oli mielestäni lähinnä väsyttävä ja rasittava. Tosin se täytyy sanoa, että etenkin Perheenäitejä, Kirsikkavarkaat ja Vesi, pihlaja ja hirvikivääri tuovat esiin nykyäänkin ymmärrettävät teemat ja taustat: väsymyksen, rakkauden kaipuun ja kaupungistumisen.

Perheenäitejä kertoo nimensä mukaisesti perheenäideistä, jotka ovat jokainen loukussa ja yksin jokainen omalla tavallaan. Eri äitien näkökulmat sekä perhekuvaukset ovat mielestäni aitoja ja jotenkin edelleenkin ajankohtaisia, sillä samantyyppistä arkea saattaa moni vielä elää nykyäänkin. Äitien hahmot ovat jotenkin sellaisia, että tekisi mieli sanoa heille, että koittakaa kestää ja kyllä se siitä, ette te jää yksin.

Antikvariaatti on novelleista ehdottomasti erikoisin, sillä vaikka en täysin ymmärtänytkään tämän juonen etenemistä ja loppua, niin kertojanäkökulma on hyvin poikkeuksellinen: kertojana toimii vanha kirja, joka on joutunut omistajansa kuoltua antikvariaatin ylähyllylle. Se kertoo kirjan kaipuusta päästä takaisin ihmisen käsiin, siitä miten siihen sattuu kun sitä kohdellaan miten sattuu ja siitä miten sen ainoa tehtävä on olla olemassa ihmistä varten. Kertojanäkökulma saatta olla ja varmasti onkin vertaus johonkin muuhun, mutta on kyllä pakko tunnustaa, että en saanut täysin kiinni siitä mitä se voisi olla. Nyt tulee mieleen ehkä jokin lemmikki, joka haluaa tulla rakastetuksi ja kohtalo voi olla varsin surullinen omistajan kuoltua.

Kirsikkavarkaat on kokoelman niminovelli, se kertoo kahdesta sisaruksesta, jotka matkaavat Saksaan kesätöihin. Sisarukset ovat läheisiä toisilleen, mutta niin ulkoisesti kuin luonteiltaankin kuin yö ja päivä. Tämän novellin tunnelma on jokseenkin jännittynyt, hienovireisesti painostava, kuten myös tapahtuma-aikojen säätila on kuvattu. Tässä novellissa on sellaista rakkauden kaipuuta, eräänlaista "carpe diem - tartu hetkeen" -tunnelmaa ja kaihoa. Toisaalta tämä on eloisa novelli Helenan (toinen sisaruksista) ja kämppisten persoonallisuuden vuoksi, toisaalta jotenkin pysähtynyt, odottava ja utuinen kuin ilma ennen ukkosta.

Pidin siis tästä kokoelma melkoisen paljon, kolme viidesosaa novelleista miellytti minua. Oksanen kirjoittaa sujuvasti ja taidolla, hänellä on sana hallussa. Hän on löytänyt jokaiseen novelliinsa jotakin erikoista ja ehkä hieman epätodellistakin, mutta silti kokonaisuus pysyy eheänä ja toimivana niin novellien sisäisesti kuin kokoelmassakin. Sivuhuomiona vielä ulkoasusta, että on aika erikoista, että kirjailija on itse suunnitellut kannen. Nykyäänhän se on aika äärimmäinen poikkeus. Täytyy sanoa, että tämän kansi on yksinkertaisuudessaan juuri sopiva tälle kirjalle.

♠♠♠♠

Hakekaa kätilö!

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!

415 s., josta liitteet alkaen s. 393

Otava 2012

alkup. Call the Midwife. A True Story of the East End in the 1950s, 2002

suom. Eija Tervonen

Sain jo lauantaina luetuksi Jennifer Worthin mielenkiintoisen kirjan Hakekaa kätilö!, joka on tositarina Worthin omista kokemuksista nuorena kätilönä Lontoon East Endissä 1950-luvulla, jolloin sodan jäljet ja köyhyys sekä puute olivat näkyvä osa eastendiläisten elämää. Bloggaus sai kuitenkin odotella muiden kirjojen ehtiessä edelle, mutta se on kyllä ihan hyvä juttu vain, koska nyt minulla oli aikaa sulatella tätä teosta hieman.

Luin tästä kirjasta alunperin Maijan blogista ennen kuin tähän teokseen perustuva televisiosarja alkoi pyöriä Ylellä. Kiinnostuin tästä kirjasta välittömästi, mutta jouduin odottelemaan sitä varausjonossa tähän saakka. Televisiosarjaa olen seurannut mielenkiinnolla ja pitänyt sitä todella hyvin toteutettuna ja sujuvana, se on ollut perjantai-iltojeni suoranainen kohokohta koko esitysaikansa. Nyt tämän kirjan luettuani voin todeta, että sarja on melko uskollinen kirjalle, tosin siinä on joitakin asioita selkeästi viihteellistetty, yhdistelty ja muunneltu.

Hakekaa kätilö! sisältää useita kertomuksia, jotka liittyvät johonkin erityiseen tapaukseen Jennifer Worthin kätilönuran aikana 1950-luvulla. Tässä kirjassa mukana olevat tapaukset ovat mieleenpainuvia myös lukijalle, tosin en tiedä vaikuttaako siihen se, että olen seurannut tätä televisiosta. Nuori kätilö joutuu tiukkoihin tilanteisiin auttaessaan lapsia erilaisissa olosuhteissa ja erilaisisten lähtökohtien keskellä, hän joutuu monta kertaa hakemaan rohkeutta ja malttia jostakin ylempää. Tuohon aikaan lääkäri ei tosiaan saapunut jokaisen Liisan synnytykseen ja kätilöt saivat pärjätä omin nokkineen, mikä kyllä käy tästä kirjasta ilmi ja valottaa nuoren naisen tuntoja suuren vastuun keskellä.

Odotin tämän kirjan olevan hieman mukaansatempaavampi, sillä vaikka tätä luki mielenkiinnolla ja pidin kirjailijan tyylistä kirjoittaa, niin silti ei tämä kirja napannut mukaansa samalla tavalla kuin televisiosarja. Worthin kaunistelemattomuus ja rehellisyys siitä, että aina työ ei ollut miellyttävää ja aina ei olisi jaksanut keskellä yötä könytä auttamaan synnyttäjää, on mielestäni yksi tämän kirjan valttikortteja. Se peittoaa täysin sen, että tämä ei ole niin kovin mukaansatempaava.

On varmaan hieman siitä kiinni, että onko lukenut tämän ensin vai katsonut televisiosarjaa, mutta mielestäni sarja on jotenkin mielenkiintoisempi vaikkakin kirja on aidompi ja totta. Kirjassa Worth pystyy tuomaan televisiosarjaa paremmin esiin ihmisten elinolosuhteet, elämäntyylin ja myös puhetyylit, jotka ovat sarjassa hieman toissijaisia tai niihin ei kiinnitä niin paljon huomiota. Aika tasoihin siis kuitenkin vetää, enkä pidä tätä missään nimessä huonona lukukokemuksena.

♠♠♠♠

Muita aihepiiriin liittyviä kirjoja: Kirsi Vainio-Korhosen Ujostelemattomat ja Minna Anderssonin Seitsemän tytärtä.

Mummo

Anni Nykänen: Mummo

104 s., Sammakko 2010, 2.p.

Ja uutta sarjakuvapostausta taas, tällä kertaa Anni Nykäsen Mummo -sarjakuvasta. Olen aikaisemmin lukenut joistakin lehdistä muutamia strippejä, mutta kokonaiseen albumiin en ole tätä ennemmin tutustunut. Olen pitänyt Mummosta oikeastaan heti ensimmäisen stripin lukemisest lähtien ja erityisesti ne missä seikkailee myös kissa, ovat hyviä.

Mummo kertoo toimeliaasta ja eläväisestä Mummosta, joka joutuu muuttamaan kaupunkiin kerrostaloon yhdessä miehensä Vaarin kanssa. Mukaan lähtee myös heidän hyvinsyötetty kissansa. Kaupungissa Mummo etsii hupia naapurien kyyläämisestä, laukoo totuuksiaan kanssaihmisistä ja tutustuu moderniin teknologiaan ja mediaan. Mummo on suorasanainen, utelias ja ehdottoman hauska ja pirteä sarjakuvahahmo.

Mielestäni Nykänen onnistuu näissä sarjakuvissaan tavoittamaan paitsi huumorin ja lämminhenkisyyden myös totuudenmukaisuuden. Hän tuo huumorin ja pirteyden kautta esille Mummon suuren elämänmuutoksen ja samalla myös sen, millainen meidän maailmamme ja yhteiskuntamme nykyään on. Mummoja (ja vaareja) poljetaan ihan kevyesti lokaan, elleivät he pidä itse puoliaan. Tämä Mummo on sisukas tapaus, joka kieltäytyy murehtimasta tulevaa. Hän huolehtii jälkipolvistaan ja kanssaihmisistään vastaansanomattomalla mummo-otteella.

Tässä sarjakuvassa on hauskaa se miten Mummo omaksuu nykyilmiöitä omalla tavallaan. Samalla näkyy kuitenkin myös se, että Mummo on elänyt pula-ajan ja ei täysin ymmärrä nykymaailman menoa valituksineen ja nirsouksineen. Mummo pelaa pelikonsolilla, kokeilee zumbaa ja liittyy Facebookkiin sekä opettelee nuorisokieltä.

Vaari on sarjakuvassa lähinnä vain sivuhahmona, samoin heidän kissansa ja jälkeläisensä, mutta silti näillä kaikilla on tärkeä osa sarjakuvassa, ilman näitä hahmoja moni asia olisi jäänyt joko esittämättä tai esitetty toisin. Kissa on mielestäni mahtava tapaus, hänen (sen) tempauksilleen ei voi olla nauramatta. Vaari on omalla tavallaan veikeä miekkonen, joka on täysin Mummon tossun alla eikä aina ymmärrä Mummon päähänpistoja.

Piirrostyylillisesti Mummo -sarjakuvassa on jotakin sellaista mistä en pidä. Mielestäni etenkin juuri tuo Mummon hahmo on jotenkin tosi "irvokas" tai sellainen luotaantyöntävä kurttunaamoineen ja patalapputisseineen. Mummossa on kuitenkin jotakin niin herttaista ja ihanaa, että noista piirrosteknisistä miinuksista huolimatta hänestä ei voi olla pitämättä. Hahmojen ilmeet sekä miljöö on toteutettu mielestäni hyvin ja osuvasti, tätä albumia selaa mielellään monta kertaa peräkkäinkin.

Nykänen on omistanut tämän kirjan isomummilleen Martalle, ja lopussa kiitoksissa mainitaan kaikki mummot ja papat. Vaikka tämä kirja on hauska ja Mummon  hahmo aika karikatyyrinenkin, niin tästä näkyy kuitenkin koko ajan kunnioitus senioreita ja menneitä sukupolvia kohtaan. Se on yksi osa tämän teoksen viehätysvoimaa. Hieno kokonaisuus kaikenkaikkiaan. Pientä miinusta arvosanaan annan siitä, että piirrostyyli ei täysin vakuuta minua.

♠♠♠♠½

Kirjaston kissat: Pyhän kalan salaseura

Antti Hopia (teksti) & Nina Laakko (kuvat): Kirjaston kissat - Pyhän kalan salaseura

52 s., Sammakko 2001

kansikuva: N. Laakko

Päätin viime kuusta intoutuneena lukea lisää sarjakuvia, joten lainasin kirjastosta tämän Hopian ja Laakon yhteistyössä syntyneen kissa-aiheisen sarjakuva-albumin Kirjaston kissat. Tuleva kirjastonhoitaja ja kissaihminen oletti kuitenkin saavansa lukea jotakin ihan muunlaista kuin mitä tämä osoittautui olemaan. Olen aika pettynyt siitä, että tällä kirjalla ei loppujen lopuksi ollut kyllä paljon mitään tekemistä kirjaston kanssa.

Kirjaston kissat ovat kolme hyvin erilaista kaverusta: pariisilaislähtöinen filosofi Fransis, kalasteleva maatiaiskissa Kolli ja edellisten orpo suojatti Ziu. Ajatuksena on ihan mielenkiintoista lähteä kurkistamaan erilaisten kissaluonteiden pään sisään, mutta minua tämä ei jotenkin oikein sytytä. Tässä ei ollut sellaista aitoa ja asiantuntevaa otetta, joka osoittaisi, että nämä tekijät tuntevat kissat. Ehkä se ei ollut ajatuksenakaan, mutta sellaista minä kuitenkin odotin.

Kirjaston kissat nimitys tulee kaverusten asuinpaikoista, sillä Fransis asuu kirjaston ullakolla ja Kolli kellarissa, Ziu taas vähän kummassakin. Välillä miljöönä on selkeästi kirjasto ja kirjaston arkea sivutaan hieman, mutta oletin näiden kissojen suorastaan asuvan kirjastossa, kuten tosielämän kirjastokissa Dewey teki. En löytänyt tästä kirjaista sitä "kirjastohenkisyyttä", jota oletin löytäväni.

Sarjakuvan piirrostyyli ei pure minuun alkuunkaan. Se on jotenkin niin epämääräinen tai en oikein osaa edes selittää millainen. Se ei vain yksinkertaisesti ole minun makuuni, mikä ei tietenkään ole piirtäjän vika. Siinä on hyvät puolensa, mutta se ei iske minuun. Lisäksi ruudut ovat aika pieniä ja mustavalkokuvitus ei nosta piirroksia arvoonsa. Ehkä suuremmat ruudut saisivat kuvat vetoamaan minuun enemmän, mene ja tiedä. Kannen värikuva on paljon vetoavampi kuin mustavalkoinen kuvitus.

Näille kaveruksille sattuu ihan hauskojakin juttuja, sellaisia kissamaisia sattumuksia. Se ei kuitenkaan riitä peittämään minun mielestäni huonoja puolia, joten en yksinkertaisesti vain tykännyt tästä, vaan eihän kaikesta voikaan tykätä.

♠♠