Tulitikkuja lainaamassa

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

6 cd-levyä, n. 6 h 40 min.

WSOY äänikirjat 2012

alkup. Kansa, 1910

lukija: Yrjö Tähtelä

Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa on ollut lukulistallani jo pitkään. Päätin ottaa sen työmatkoilla kuunneltavaksi, sillä minusta tuntui, että tuskin tulisin vielä hetkeen tarttumaan siihen muuten. Tulitikkuja lainaamassa osoittautui melko hauskaksi teokseksi, joskin minua hieman turhautti toinen toistaan seuranneet kommellukset ja väärinkäsitykset.

Kaikki saa alkunsa siitä, kun Ihalaisen talosta on tulitikut päässeet loppumaan. Vaimo Anna-Liisa lähettää miehensä Antin lainaamaan tikkuja Hyvärisen talosta, syrjäkylillä kun asutaan eikä kirkolle ole oikein muuta asiaa. Antti lähteekin pyyntöä täyttämään, mutta kohtaa matkallaan Jussi Vatasen, joka aikansa kierreltyään saa pyydettyä Antin puhemieheksi - leskimies kun on ajatellut naida Hyvärisen tyttären Anna-Kaisan. Tulitikkujen lainaamisesta tuleekin pidempi reissu, sillä myöntävän vastauksen saatuaan puhemies ja Vatanen lähtevät kaupunkiin kihloja ostamaan, juovat vuosikymmenten tauon jälkeen viinaa ja joutuvat kahnaukseen. Tapaavatpa he matkalla Jussin nuoruuden mielitietyn Kaisan, joka niin ikään on jäänyt leskeksi. Asioille näyttää taas tulevan uusi suunta. Samaan aikaan kotipuolessa taas kulkee tieto, että Vatanen ja Ihalainen ovat lähteneet Amerikkaan, seuraava tieto taas on, että molemmat ovat hukkuneet matkallaan. Sekös riittää hämmentään kotipuolen porukkaa ja siellä ryhdytään niin ikään tekemään omia järjestelyitä.

Kuten äskeisestä juoniselostuksesta käy ilmi, on tarinassa monta mutkaa matkassa ja huhu kulkee nopeammin kuin arvaisikaan. Henkilöt tuntuivat minusta olevan toinen toistaan "tyhmempiä", kuka kertoi ihan täyttä valhetta totuutena, koska itse uskoi valheensa todeksi, ja toinen puolestaan uskoi ja juttu muuttui matkan varrella. Kellään ei tuntunut juuri olevan maalaisjärkeä hoksata, että eiköhän jokin virallinen taho tulisi kertomaan kuolemantapauksesta leskelle tai että ei se mies nyt varmaan oikeasti ole yhtäkkiä Amerikkaan ollut menossa, kun on kerran muutoin ollut niin tasaisen luontoinen. Välillä olin todella turhautunut kaikista väärinkäsityksistä ja siitä mitä niistä seurasi, sillä minun luonteelleni moinen sekasorto ei sovi. Toisaalta taas tämä kirja oli ihan hauska, sillä useampaan otteeseen huomasin hymyileväni tai jopa hörähteleväni ääneen kirjan tapahtumille.

Mielestäni Lassilan ote tarinankerrontaan on hyvä ja siinä on jotain sellaista tyyliä, josta kovasti pidin. Myös tarinan kieliasu on nykylukijalle (kuuntelijalle) mielenkiintoinen, sillä siinä on jotakin sellaista särmää, joka sopii tähän teokseen erinomaisesti luoden samalla mukavaa tunnelmaa. Kokonaisuutena minä siis pidin tästä teoksesta, vaikka ajoittain turhauduinkin hieman! Haluankin suositella tätä kirjaa niille, jotka kaipaavat luettavakseen jotain kevyttä klassikkokirjaa. Enpä olekaan aiemmin tainnut törmätä näin hauskaan klassikkoon.

♠♠♠♠

Hytti nro 6

Rosa Liksom: Hytti nro 6

6 cd-levyä, n. 5 h 50 min

WSOY äänikirjat 2012

lukija: Pertti Sveholm

Lainasin työkaverini suosituksesta työmatkoilla kuunneltavaksi Rosa Liksomin Hytti nro 6. En ole oikeastaan missään vaiheessa aikonut lukea kyseistä teosta, mutta päätin antaa äänikirjalle mahdollisuuden, sillä siinähän se menisi työmatkojen lomassa sopivasti. Pertti Sveholmin ääntä olikin miellyttävän tasainen kuunnella, mutta kuten olin hieman jo ounastellut, tarina itsessään ei minua erityisesti miellyttänyt.

Hytti nro 6 kertoo tytöstä, joka matkustaa junalla halki laajan Neuvostoliiton. Samassa hytissä hänen kanssaan matkustaa hänelle tuntematon mies, joka hoitaa lähes kaiken puhumisen, ruokahuollon ja junan pysähdysten aikaiset reissut. Tytöllä, joka oikeastaan on aikuinen nainen ja jota vain puhutellaan tytöksi, on salaisuuksia ja hän tuntuu pakenevan jotakin. Mies puolestaan kertoo estoitta kaiken mahdollisen itsestään ja hänen keskeisimmät huvinsa ovatkin vodkan juonti ja kaksimieliset jutut sekä jatkuvasti toistuva seksin vonkaaminen tytöltä.

Kuten sanoin, tarina ei minua erityisesti miellyttänyt. Yksi syy on se, että teoksessa ei oikein tapahtunut mitään. Juna kolkkasi eteenpäin, välillä pysähdyttiin, välillä mies oli tytön ylintä ystävää, sitten taas kauhea vonkari ja tyttö pakeni pois hytistä, sitten taas oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja sama toistui. Muutaman kerran tosin nousi esiin muutamia kiinnostavia pilkahduksia tytön syistä lähteä matkaamaan halki maan sekä hänen menneisyydestään. Kokonaisuutena en kuitenkaan saanut tästä teoksesta oikein mitään irti ja välillä jopa ihan suosiolla kuuntelin radiota, kun ei tämä tarina oikein pitänyt erityistä mielenkiintoa yllä.

Toinen syy, miksi teos ei oikein miellyttänyt minua, on teoksessa vilisseet jatkuvat kirosanat sekä hyvin suorasukaiset viittaukset huoriin, seksiin, sukupuolielimiin ja niin edelleen. En koe olevani mikään kukkahattutäti, mutta liika on kumminkin liikaa. Ei sitä koko ajan jaksa kuunnella sellaisia juttuja, etenkin kun mies palaa aiheeseen toistuvasti. Äitini ilme oli muuten näkemisen arvoinen, kun hän istahti kyytiini ennen kuin olin ottanut levyn pois soittimesta. Kyseisessä kohdassa mies muistaakseni kuvasi jotain huorissakäyntikokemustaan.

Kiteytettynä voin siis todeta, että tulipahan kuunneltua, vaikka en tästä nyt oikein mitään irti saanutkaan. Ehkä voin kuitenkin nyt todeta sivistäneeni itseäni, kun kuuntelin Finlandialla palkitun teoksen!

♠

Suuri suomalainen kummituskirja

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja - Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen

240 s., Minerva 2016

kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

 

Kun bongasin Minervan kirjakatalogista Eero Ojasen teoksen Suuri suomalainen kummituskirja, laitoin itseni oitis kirjaston varausjonoon. En oikeastaan tarkkaan edes tiennyt millainen kirja on kyseessä, lähinnä ajattelin tämän sisältävän pelkkiä kummitustarinoita. Teos osoittautui kuitenkin paljon monipuolisemmaksi, ja varmasti siitä syystä se onkin paikoin saanut kirjastoluokituksen 49.26 (kansantavat), vaikka takakansi ehdottaakin kaunokirjallisuuden hyllyluokkaa 84.2.

 

Minua on aina kiehtonut kaikenlaiset kummitusjutut ja erityisesti sellaiset, joihin liittyy jokin sukutarina tai tragedia tai muu mielenkiintoinen seikka. Vaikka kummitusjutut kiinnostavatkin, olen oikea pelkuri, joten kauhu ei kuulu vakiolukemistooni. Tämän Ojasen kirjan pystyin kuitenkin lukemaan saamatta siitä sen suurempia vilunväristyksiä, ja vaikka olisikin tehnyt tiukkaa, niin olisin lukenut silti, sillä en meinannut malttaa laskea tätä käsistäni ollenkaan.

 

Suuri suomalainen kummituskirja on hyvin jäsennelty teos, jossa on paitsi niitä kummitusjuttuja myös taustatietoa kansanperinteen enteistä ja etiäisistä, poltergeis-ilmiöistä, kummitusjuttuperinteen muuttumisesta ja pohdintoja siitä, miksi kummitusjuttuja on alunperin alettu kertoa. Ojanen ei ota selkeästi kantaa siihen ovatko jutut totta vai vain legendaa. Hän onkin kirjoittanut tämän teoksen hyvin neutraalisti, joten lukijalle itselleen jää valta päättää mihin oikein uskoo, vaikkakin Ojanen toteaa, että tietyistä kummitusjutuista löytyy hieman erilaisia mukaelmia ympäri maata. Hän myös kertoo miten kummitteluilmiötä on tutkittu, mutta ei silti ota kantaa siihen, ovatko tutkimukset kuinka päteviä. Joten jos joku tarttuu tähän teokseen toiveenaan lukea hyytäviä kummitusjuttuja kirjan täydeltä, tulee hän todennäköisesti pettymään.

 

Mielestäni Ojasen kirja on mainio sekoitus faktatietoa (kansanperinteestä) ja kummitusjuttuja. En uskalla sanoa, että "faktatietoa ja fiktiivisiä tarinoita", sillä enhän minä voi täydellä varmuudella tietää josko ainakin osa kummitusjutuista olisi ihan täysin tosia, vaikka siihen suuntaan kyllä tietyt tutkimustulokset ja useat havainnot antavat viitteitä. Suosittelen tätä kirjaa kaikille niille, joita kiinnostaa menneet uskomukset ja tavat sekä suomalainen kummitusjuttuperinne. Tästä kirjasta voi muuten bongata tuttuja paikkoja, joissa on havaittu kummittelua!

 

♠♠♠♠♠

DIMINY - Tarvitsen

Estelle Maskame: DIMINY - Tarvitsen

384 s., Gummerus 2016

alkup. Did I Mention I Need You?, 2015

suom. Sirpa Parviainen

 

Kun helmikuussa luin Estelle Maskamen esikoisteoksen DIMILY - Rakastan, sen jatko-osa pääsi heti eniten odottamieni kevään uutuuskirjojen joukkoon. Täytyy myöntää, että odotukseni tätä seuraavaa osaa kohtaan olivat tosi korkealla. Tästä syystä minä kyllä hieman petyin, sillä mielestäni tämä jatko-osa ei yltänyt ensimmäisen osan tasolle kiinnostavuudessa tai juonenkuljetuksessa.

 

On kulunut vuosi siitä, kun kalifornialaistunut Eden Munro hyvästeli New Yorkiin vuodeksi lähtevän Tyler Brucen. Vuosi on ollut pitkä aika selvitellä mitä Eden oikeastaan tuntee velipuoltaan kohtaan. Kun Tyler kutsuu Edenin kesällä kuudeksi viikoksi New Yorkiin, Eden ei epäile suostua - ei, vaikka poikaystävä ei suhtaudu viikkokausien eroon kovin myönteisesti. Vaikka Eden seurustelee ja Tylerkin on muuttunut vuoden aikana paljon, on varsin pian molemmille selvää, että mikään ei ole muuttunut heidän välillään. Niin Eden kuin Tylerkin joutuvat pohtimaan voisiko heidän jutullaan koskaan olla tulevaisuutta, sillä epäilemättä sen julkitulo saisi aikaan kohun huolimatta siitä, että heistä sisarpuolia tekee vain Tylerin äidin ja Edenin isän välinen vihkisopimus.

 

New York on Edenin haaveiden kaupunki, jonne hän todella on odottanut pääsevänsä. Kaupunki onkin keskeinen osa kirjaa, sillä sen eri paikkoja metroasemista kahviloihin mainitaan useasti ja luodaan samalla ikäänkuin kaupungin karttaa, jotta lukijakin tietäisi missä päin ja kuin lähellä Tylerin asuntoa mikäkin paikka on. Miljöön kuvausta ei mielestäni kuitenkaan ole liikaa, vaan juuri sopivasti antamaan puitteet tarinalle ja välittämään Edenin ihastusta kaupunkia kohtaan. Tässä asiassa Maskame onnistuukin mielestäni yhtä hyvin kuin trilogian avausosassa.

 

Juoni sen sijaan ei mielestäni ole tässä teoksessa niin vetävä kuin ensimmäisessä osassa. Toki Edenin ja Tylerin välinen kipinöinti tuo mukavaa värähtelyä tarinaan ja heidän suhteensa onkin tarinan keskeinen juttu, mutta mielestäni jotenkin juoni oli tässä teoksessa pitkän aikaa aika pysähtynyt. Ensimmäisessä osassahan päästiin seuraamaan heidän suhteensa kehitystä pala palalta, nyt vain seurataan pitkään miten mukavaa heillä toistensa seurassa on. Kunnolla alkaa tapahtua oikeastaan vasta sitten, kun kaupunkiin pelmahtaa Santa Monicasta kalifornialaiskolmikko, jonka yhden jäsenen näkemisestä ei ilahdu Eden sen enempää kuin Tylerkaan. Silloin alkaa kuohua eikä se kuohunta lopu ennen kuin kirjakaan loppuu. Teoksen loppupuoli sisältääkin melkoisesti epätietoisuutta, itkua, rohkeutta, helpotusta ja ehkä turtumustakin.

 

Kokonaisuutena DIMINY - Tarvitsen oli myös ihan kiva lukukokemus, vaikka minun odotukseni eivät oikein täyttyneetkään. Toivottavasti trilogian kolmas osa olisi sitten hieman kiinnostavampi ja vetävämpi, sillä aion edelleen lukea sen, vaikka tähän osaan hieman petyinkin. Täytyyhän minun saada selville miten Edenille ja Tylerille käy!

 

♠♠♠♠

Sitten juoksin pakoon

Marie Jalowicz Simon: Sitten juoksin pakoon - Juutalaistytön selviytymistarina 1940-1945

420 s., Gummerus 2015

alkup. Untergetaucht - Eine junge Frau überlebt in Berlin 1940-1945, 2014

toim. Irene Stratenwerth ja Hermann Simon

suom. Otto Lappalainen

 

Aloitin jokin aika sitten lukemaan Marie Jalowicz Simonin tarinaa, jossa hän kertoo miten onnistui piilottelemaan Berliinissä juutalaisvainojen aikaan. Aihe sinänsä on mielestäni kiinnostava, mutta jotenkin en vain tuntunut oikein jaksavan keskittyä teokseen ja siitä syystä lukeminen tuntui aika pitkänsitkeältä.

 

Marie Jalowicz Simonin tarina on yhdellä sanalla sanoakseni uskomaton. Teos on toimitettu hänen videonauhoille sanelemiensa vaiheiden pohjalta, mikä entisestään tuo lisää eloa ja autenttisuutta tarinalle. Siitä välittyy tehokkaasti nuoren naisen tunteet pelosta hetkellisiin onnenpilkahduksiin sekä epätoivosta tyytyväisyyteen ja selviytymistahtoon. Maan alla piilotellut nuori nainen joutui alistumaan milloin minkäkinlaisen hyväksikäytön alle, sillä mikään ei tullut ilmaiseksi. Edes lähimpien tuttavien apu ei ollut pyyteetöntä, ja Marie Jalowicz tunsi jatkuvaa kiitollisuudenvelkaa kaikkia häntä auttaneita kohtaan.

 

Tuntuu uskomattomalta, että joku juutalainen todellakin onnistui piilottelemaan Berliinissä juutalaisvainojen aikaan. Tavallaan Marie Jalowicz eli melkoisen näkyvääkin elämää, tosin peitenimien turvin: hän esimerkiksi hoiti kauppa-asioita aivan normaalisti ja kävi toisinaan tuttaviensa luona vierailulla. Hänellä kävi todellakin tuuri, että hän selvisi hengissä, vaikka helpolla se ei tapahtunutkaan. On hienoa, että nyt Jalowiczin tarina on julkaistu, sillä se on todellinen aikalaiskertomus ja selviytymistarina.

 

Vaikka teoksessa onkin niitä aineksia, joita hyvässä kirjassa yleensä on, ei lukeminen tosiaan meinannut millään edistyä. Välillä luin jotakin kevyempää, jotta sain taas uutta puhtia tämän kirjan lukemiseen. Toisinaan tarina tuntui minun makuuni ehkä liian hitaasti etenevältä, sillä Jalowiczin elämässä oli hänen tilanteestaan huolimatta paljon tyveniä hetkiä, jolloin hän lähinnä odotti mitä seuraavaksi tapahtuu. Samalla tavoin minä lukijana jäin odottamaan tulevia käänteitä. Kokonaisuutena kuitenkin ymmärrän hyvin tämän teoksen arvon, sillä sain tästä ajattelemisen aihetta ja uutta näkökulmaa II maailmansodan aikaan. Marie Jalowicz oli rohkea nuori nainen, ja varmasti rohkeutta kysyi myös vuosikymmenien jälkeen kertoa koko tarina ja muistella vaikeita aikoja.

Kuparisydän

Leena Lehtolainen: Kuparisydän

7 cd-levyä / 8h 19 min, Tammen äänikirja 2007

alkup. 1995

lukija: Erja Manto

Kirjoitin maaliskuun koontipostaukseen, että minulla on lainassa työmatkoilla kuunneltavaksi Leena Lehtolaisen Kuparisydän, mutta että todennäköisesti en jaksaisi odottaa maanantaihin. Hyvin tiesin, sillä kuuntelin äänikirjan lähes kokonaan sunnuntain aikana - en vain millään malttanut lopettaa kuuntelua. Kiitoksen tarinan vetävyydestä ansaitsee paitsi kirjailija itse myös jälleen kerran ilmeikkäästi tarinaa lukeva Erja Manto.

Kuparisydän on kolmas Maria Kallio -dekkari. Se sijoittuu Marian lapsuudenmaisemiin, sillä pääkaupunkiseudulla vietettyjen vuosien jälkeen hän on saapunut takaisin Pohjois-Karjalassa sijaitsevaan Arpikylään nimismiehen kesäsijaiseksi. Maria kuvittelee voivansa kesän aikana miettiä suhdettaan Anttiin ja pääsevänsä eroon tapauksista, joissa epäilyksen alaisiksi päätyvät hänen tuttavansa. Kesästä ei tule sellaista rauhallista, lähinnä rattijuopumuksien ja ylinopeuksien selvittämisen värittämää kesää kuin Maria kuvitteli, sillä rauhaa häiritsee ensin nuoruudenrakkauden tapaaminen uudelleen ja sitten vanhan kaivostornin juurelta löytyy paikallisen taiteilijan ruumis.

Kuparisydän osoittautui hyvin koukuttavaksi dekkariksi, kuten varmasti voi päätellä siitäkin, etten malttanut jättää sitä työmatkoilla kuunneltavaksi. Mielestäni oli mielenkiintoista päästä tutustumaan Marian kotipaikkaan ja ihmisiin, jotka olivat joskus olleet iso osa hänen elämäänsä. Tuntuu, että Mariasta tuli jotenkin tutumpi nyt tämän teoksen myötä. Samalla tulin kiinnitäneeksi entistä tarkemmin huomiota siihen, että Maria on melkoisen helposti ihastuvaa tai lumoutuvaa sorttia mitä miehiin tulee, vaikka hän onkin välillä sitten taas kuin "yksi pojista". Mariassa on kieltämättä melkoisesti jämäkkyyttä, mutta samalla joskus jopa lapselliseksi yltyvää intettä ja omapäisyyttä ja taipumusta heittäytyä tunteiden vietäväksi.

Arpikylän miljöö oli mielestäni juuri sellainen, jossa voi olettaakin tapahtuvan jotain salakähmäistä. Minulle tuli siitä ehkä hieman mieleen jokin Twin Peaksin kaltainen utuinen kylä, jonka asukkaista löytyy jos jonkinlaista persoonaa. Miljöö oli helppo aistia silmissään ja tarina tuntui eloisalta. Rupesin myös miettimään miten hienosti tämäkin Maria Kallio -dekkari tuntuu kestäneen aikaa, vaikka tekniikka on kehittynyt ja ehkä maailmakin hieman muuttunut parissakymmenessä vuodessa. Lehtolainen on jotenkin onnistunut kirjoittamaan tarinansa niin, että esimerkiksi kännyköiden puuttumiseen ei juuri kiinnitä huomiota. Jotenkin nämä dekkarit ovat sen verran ajattomia, että teos ei tunnu parikymmentä vuotta vanhalta.

♠♠♠♠

 

Mummo 4

Anni Nykänen: Mummo 4

103 s., Sammakko 2016

 

En ole pitkään aikaan lukenut sarjakuva-albumia, joten oli virkistävää vaihtelua lukea sellainen pitkästä aikaa. Anni Nykäsen aiemmat Mummo-albumit ovat herättäneet hieman ristiriitaisia tunteita minussa, sillä toisaalta pidän topakasta mummosta ja hänen kantaaottavuudestaan, mutta toisaalta piirrostyyli ei oikein miellytä minua vieläkään. Piirrostyyliin kuitenkin tottuu, vaikkei se silmää miellyttäisikään.

 

Tämä neljäs Mummo-albumi sisältää tuttua mummomeininkiä, sillä mummo kouhottaa milloin mitäkin ja osallistuu omalla suorasukaisella tavallaan muun muassa naapuriensa elämään kiikaroimalla heitä ikkunasta tai avustaa pojantytärtään pariutumisessa luomalla tälle deittiprofiilin. Mummon ihana kissakin on edelleen menossa mukana, vaikka minä kyllä edelleen toivoisin näkeväni kissan vieläkin keskeisemmässä roolissa kuin tähän mennessä. Jotenkin kuitenkaan en oikein päässyt samanlaiseen fiilikseen, jonka erityisesti kaksi ensimmäistä albumia ovat tuoneet tullessaan. Tätä neljättä albumia lukiessa minua vaivasi sama asia kuin kolmannenkin kohdalla: elämän rajallisuudesta jatkuvasti muistuttaminen ja kuolemalla pilailu.

 

Mielestäni on toki hienoa, että Nykänen uskaltaa sarjakuvassaan tuoda esille sen tosiasian, että elämä on rajallista, mutta minulle tulee kyllä hieman ikävä olo siitä miten usein Kalmo vierailee Mummon luona muistuttamassa olemassaolostaan. Jotenkin ei vain jaksa aihe naurattaa tai enää edes herättää mitään ihmeempiä ajatuksia. Onneksi albumissa on kuitenkin myös muita aiheita, kun Mummo ottaa kantaa muun muassa uutisaiheisiin ja rikastaa pojantyttärensä elämää omilla elämänohjeillaan. Mummo on hahmona kiinnostava myös siinäkin mielessä, että monessa kohtaa hän on hyvin suvaitsevainen ja tällä tavoin osa sarjakuvastripeistä levittääkin avarakatseisuuden sanomaa. Kokonaisuutena tämä on siis melko monipuolinen kokonaisuus, sillä tässä pisaroi huumoria ja hieman ehkä ironiaakin välillä, mutta toisaalta tässä on ajatustakin. Ei siis missään tapauksessa turha lukukokemus, vaikka ei aina jutut miellyttäneetkään!

 

♠♠♠

Maaliskuun luetut

Maaliskuu jäi lukutahdiltaan huomattavasti hitaammaksi kuin pari viimeisintä kuukautta. En kuitenkaan onneksi kärsinyt mistään suuremmasta lukujumista, mutta muuta puuhaa oli vain niin paljon, että en oikein ehtinyt lukemaan niin paljon kuin olisin halunnut. Ihana kevätaurinko on vetänyt minut ulkoilemaan innolla ja se on tuonut tulleessaan jonkinlaisen sisustusinspiraationkin, niin että silitin jo verhot valmiiksi vaihtoa odottamaan ja vaihdoin lopultakin huonekasveihin mullat, sillä sitä vailla ne olivat olleet jo turhan kauan. Lumista vapautuneet tiet innostivat myös kaivamaan fillarin esiin ja ehdin sillä pari pyrähdystä jo tehdä, kun sain tänään tietää, että etupyörä on ollut melkein irti... Onneksi mitään ei sattunut!

Maaliskuussa elämääni tuli iso muutos, sillä aloitin viime tiistaina uudessa työssä. Kahdeksan kuukauden mittaisen työttömyyden päättyminen on ollut suuri helpotus, sillä olen kokenut melkoisen turhauttavaksi sen, että kova hinku työntekoon on ollut, mutta töitä ei ole vain löytynyt. Nyt kuitenkin pääsin lastenkirjastovirkailijan sijaiseksi melkein vuoden mittaisella sopimuksella. Uusi työpaikkani on viihtyisä ja vieläpä sellaisen matkan päässä, etten joutunut muuttamaan mihinkään. Tuntuu siltä, että työyhteisöön solahtaminen on sujunut mukavasti ja työpaikka tuntuu mieluisalta, joten olen todella iloinen nykyisestä työtilanteestani. :)

Maaliskuun viimeisinä päivinä en juuri jaksanut kirjaa avata, sillä uusi työ ja aikaiset aamuherätykset ovat tuoneet unen illalla melkoisen tehokkaasti. Kuukauden monista menoista huolimatta luin kuitenkin kuusi kirjaa ja poistuin kerran ihan uusille urille, kun luin kirjallisuuspiiriimme eräkirjan. Muutoin luinkin sitten kevyehköä kirjallisuutta, kuten alla olevalta listalta näkyy. Pidin suurimmasta osasta lukemistani kirjoista, ja sehän on tärkeintä.

Enni Mustonen: Verenpisara ikkunalla

Victoria Hislop: Elämänlanka

Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa

A.E. Järvinen: Tervaksentuoksuinen erämaa

Eppu ja Anna Nuotio: Ihana Venla T

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja 4 - Kovan onnen kesä

Tällä hetkellä minulla on kesken yksi elämäkerta ja yksi äänikirja, jonka lainasin työmatkoilla kuunneltavaksi. Saattaa tosin olla, että päädyn kuuntelemaan sitä jo ennen maanantaita, sillä Leena Lehtolaisen Kuparisydän on kyllä ollut tähän saakka todella mukaansatempaava teos!