Kohta voi vähän kirpaista

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista - Nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat

8 h 12 min., Art House 2019

lukija: Antti L. J. Pääkkönen

alkup. This Is Going to Hurt: Secret Diaries of a Junior Doctor

suom. Ari Jaatinen

 

Otin nyt helmikuun loppupuolella kokeilujakson Nextorystä. Ensimmäiseksi kuunneltavakseni valitsin Adam Kayn muistelmat Kohta voi vähän kirpaista, sillä olen kuullut sitä kehuttavan monesti. Teos olikin sujuvaa kuunneltavaa ja nokkela kirjoitustyyli onnistui huvittamaan minua muutaman kerran ihan naurahteluun asti, mutta lopulta ei tämä kirja mitenkään erityinen ollut.

Adam Kay on brittiläinen koomikko, joka opiskeli alunperin lääkäriksi ja tekikin lääkärin töitä vuosia. Hänen erikoisalaansa oli gynekologia ja hän työskenteli eri sairaaloissa synnytysosastoilla. Hän kirjoitti uransa aikana muistiinpanoja sattumuksista työpaikoillaan kollegoiden ja potilaiden kanssa. Vuosiin mahtui monta kommellusta, mutta myös oppimisen ja oivaltamisen hetkiä. Yhden ihmisen työuran kuvauksen lisäksi Kohta voi vähän kirpaista on mielenkiintoinen kurkistus brittiläiseen sairaalaelämään ja lääkärin arkeen. Uskon ja toivon, että Suomessa lääkäreistä ei tiristetä kaikkia mehuja irti kuten tämä kirja antaa ymmärtää Britanniassa tapahtuvan sangen säännönmukaisesti.

Kohta voi vähän kirpaista onkin yleissävyltään humoristinen, mutta on siinä myös vakavia paikkoja. Muutamat kohdat oli kuvattu oikein huvittavasti, mutta toisaalta enemmän kuin huvittumista tunsin tätä kirjaa kuunnellessani myötätuntoa äärimmilleen venytettyä nuorta lääkäriä kohtaan. Ymmärrän kyllä, että kyseessä on Kayn subjektiivinen näkemys tapahtumista, mutta siitä huolimatta teoksesta välittyy kiire ja stressi. 

 

Kirja ei loppujen lopuksi tuntunut mitenkään erityiseltä kokemukselta, mutta kuunteleminen sujui lupsakkaasti. En varmaan olisi jaksanut lukea tätä kirjaa itse loppuun, mutta ei minua mitenkään jäänyt harmittamaan, että käytin kokeilujaksostani tähän joitakin tunteja.

Lukupiirikirja: Tie

Cormac McCarthy: Tie

245 s., WSOY 2008

alkup. The Road, 2006

suom. Kaijamari Sivill

 

Käsittelimme lukupiirimme helmikuun kokoontumisessa reilu pari viikkoa sitten Cormac McCarthyn dystopiaa Tie. Olin valinnut kirjan lukupiiriin kevätkauden "mukavuusalueeltapoistona", sillä haluan aina välillä ottaa käsittelyyn sellaista piirillemme ei niin ilmeistä kirjallisuutta. Lopulta yleinen mielipide tästä oli kokolailla se, että kirja ei ollut varsinaisesti epämieluisa muttei oikein mieluisakaan. Ajatuksia tämä ainakin herätti, joten olen tyytyväinen valintaan.

 

Tie sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen ja tarjoilee lukijalle aikamoisen uhkakuvan siitä, mitä maailmallemme voisi tapahtua. Kirjan keskiössä on isä ja poika, jotka matkaavat kävellen kohti etelää. Kaikki ympäriltä on tuhoutunut, on vain hiljaisuus, ilmassa leijuva uhka ja kaikki mustan ja harmaan sävyt. Maailma on menettänyt värinsä, alituiseen sataa ja kaikesta on puutetta. Jokin luonnonkatastrofi on selvästi tapahtunut tuhoten ympäröivän yhteiskunnan. Sivilisaatio on raunioina, kukin huolehtii vain itsestään eikä keneenkään voi luottaa. Isän ja pojan vaellus etelään on rankka, he kuljettavat tavaroitaan ostoskärryissä milloin minkäkinlaisessa maastossa ja toivovat parempaa.

 

Tämä kirja oli miljööltään valtavan ankea, mutta sai pohtimaan maapallon tulevaisuutta. Toivoa tarinaan toi isän ja pojan lämmin suhde sekä se, ettei poika ollut menettänyt kykyään tuntea empatiaa, vaan hän halusi aina auttaa muita, jos vain suinkin voi. Se antaa toivonkipinän siitä, että äärimmäisissäkin olosuhteissa voi sydämen sivistys sinnitellä.

 

Eräs piiriläinen kertoi, että tämä kirja vei yöunet, mutta ei siksi, että tämä olisi ollut niin kauhea ettei nukutuksi saa. Pikemminkin kyse oli siitä, että hän halusi tietää miten isälle ja pojalle käy, joten kirjaa oli pakko lukea yötä myöten. Minä en itse saanut tästä ihan niin voimakasta elämystä, mutta kirjan imuun pystyin kuitenkin uppoutumaan. Olen huomannut, että vaikka jostain syystä lähtökohtaisesti välttelen dystopioita (ehkä koska jotenkin miellän ne scifin kaveriksi, vaikka niin ei ole), yleensä kuitenkin luen niitä kiinnostuneena. Ehkä jatkossa siis tartun niihin ennakkoluulottomammin!

 

♠♠♠

Neloset: Jouppilan sisarusten tarina

Helena Jouppila ja Sanna Wallenius: Neloset - Jouppilan sisarusten tarina

229 s., Docendo 2020

kansi: Jarkko Lemetyinen

 

Helena Jouppilan ja hänen sisarustensa kokemuksista kertova Neloset - Jouppilan sisarusten tarina nousi median otsikoissa näkyvästi esiin paitsi pohjalaismaakunnissa myös koko maan kattavissa iltapäivälehdissä. Meidänkin kaupungin kirjastojen varausjono kasvoi parissa päivässä huikean mittaiseksi, mutta olin onnistunut ennakoimaan ja varaamaan kirjan jo ennen ryöpsähdystä.

 

Kesäkuussa 1951 isokyröläiset Hilkka (o.s. Sunikka) ja Eino Jouppila saavat perheenlisäystä. Eivät yhtä tai kahta vauvaa, vaan lapsia syntyykin kerralla neljä. Jouppilan neloset ovat ensimmäiset suomalaiset neloset, jotka jäävät henkiin. Pienokaiset saavat nimikseen Helena, Martti, Erkki ja Jorma. Otsikoihin he nousevat jo muutaman päivän ikäisinä, ovathan he ihme! Vuosien varrella nelikkoa pyydetään mainostamaan milloin mitäkin ja aina teini-ikään asti he näkyvät säännöllisesti otsikoissa, sillä juuri tämän kaltaisia ihmeitä sotien jälkeen uudelleen jaloilleen nouseva Suomi tarvitsee. Kulissien takana kaikki ei ole kuitenkaan hyvin, ja nyt Helena Jouppila kertoo millaista heidän elämänsä todellisuudessa oli.

 

Kun neloset olivat noin nelivuotiaita, perheen äiti Hilkka alkoi piinata ainoaa tytärtään Helenaa. Äidin kiukunpuuskia ja äkkipikaisuutta, suoranaista ilkeyttä ja pahantahtoisuutta pelkäsivät toki veljetkin, mutta erityisesti tyttärensä äiti otti silmätikukseen. Tämä kirja on kerrottu erityisesti Helenan näkökulmasta, mutta teoksesta näkyy myös se, etteivät veljetkään saaneet erityiskohtelua. On selvää, että Hilkka Jouppila kärsi mielenterveysongelmista, jotka heijastuivat erityisesti suhteessa lapsiin, joita hän ei tainnut koskaan oikein oppia rakastamaan. Perheen isä ei tainnut tietää kaikkea, vaikka jotain aavistelikin. Hänkin oli kuitenkin voimaton suhteessa vaimoonsa.

 

Mediassa tästä kirjasta on otettu hyöty irti klikkiotsikoin ja revittelemällä perheen piinaavia kotioloja, mutta tämä kirja ei mielestäni ole tunnelmaltaan läheskään niin tukahduttavan hirveä kuin voisi luulla. En väitä etteivätkö nelikon kokemukset olisi ihan käsittämättömiä ja koskettavia, mutta revittelevistä otsikoista poiketen tästä kirjasta henkii mielestäni ennen kaikkea se, että Helena Jouppila on onnistunut nousemaan kokemustensa päälle. Hän on käsitellyt asiat ja kertoo niistä nyt kiihkotta. Lukija ei jää murtuneen tunnepadon jalkoihin. Siinä mielessä tässä on jotain voimaannuttavaa. Tällaisistakin asioista voi selvitä.

Vedet silmissä

 

Veera Vaahtera: Vedet silmissä

207 s., Tammi 2020

Kun kuulin Veera Vaahteralta ilmestyvän uuden teoksen, odotin sitä innolla. Olen pitänyt Vaahteran viihteellisistä kirjoista tosi paljon, etenkin neljästä ensimmäisestä. Muutaman vuoden takainen Sopivasti sekaisin viihdytti myös, mutta se veti jotkin asiat kyllä todella överiksi ja toisaalta taas olisin kaivannut siihen hitusen lisää huumoria. Huumori tuntuu olevan kadoksissa tässäkin teoksessa, joten jos odotat pääseväsi lukemaan nauruhermoja kutkuttelevaa viihdekirjaa, tulet todennäköisesti pettymään. Minun kasvoilleni tämä kirja nosti korkeintaan varovaisen hymyn, useimmiten ei oikein sitäkään. Missä on se mainiota ja iskevää viihdettä kirjoittava Vaahtera? Tule takaisin, kaipaan sinua!

Jenna Haverinen on stand up -koomikko, jonka ura ajautuu pattitilanteeseen. Jennan veli kuolee äkillisesti eikä koomikko enää osaa itsekään nauraa, saatika sitten naurattaa muita. Sitä tämä kirja pitkälti on, eri elämän alueilla kipuilemista ja naurun ja itkun rajalla häälymistä, vaikka niistä kumpikaan ei oikein minulle välittynytkään. Veljen kuoleman ja työhaasteiden lisäksi on vielä ongelmallinen perhetausta, joka nousee uudelleen esiin surutyön myötä. Lisäksi on paska poikaystävä Osmo, mies joka ei vuosien seurustelusta huolimatta ole esitellyt Jennaa perheelleen.

En ole aikaisemmin lukenut kirjaa stand up -koomikosta tai en ainakaan muista lukeneeni. Siinä mielessä oli kiinnostavaa lukea jotain hieman erilaista. Pidin aika paljon tämän kirjan miljööstä, jotenkin Jennan Kasper-veljen talokin saatiin muutettua lopulta ihanaksi pesäksi. Hahmot eivät kuitenkaan oikein sytyttäneet ja heistä suurimpaan osaan olikin vaikea saada mitään otetta. Lukeminen oli kuitenkin sujuvaa ja siinä mielessä viihdyttävää, että lukeminen maistui enkä aikonut jättää kirjaa kesken missään vaiheessa. Ihan kiva "välipala".

♠♠♠½ 

Hopeapoika

Kristina Ohlsson: Hopeapoika

224 s., WSOY 2018

alkup. Silverpojken, 2014

suom. Pekka Marjamäki

kansi: Sami Saramäki

 

Onneksi ehdin muutama viikko sitten ottamaan kirjakuvia kunnolla varastoon, sillä meillä ei ole talven merkeistä enää tietoakaan. Tällä hetkellä aurinko paistaa niin, että takapihallani näyttäytyvä kyntämätön peltoalue näyttää melkein vihertävän. Hopeapojan ehdin kuitenkin niin kuvaamaan kuin lukemaankin talvisemmissa tunnelmmissa.

 

Luin viime keväänä Kristina Ohlssonin nuorisolle suuntaamaan dekkaritrilogian avausosan Lasilapset ja kuvittelin jatkavani trilogian parissa nopeastikin, mutta se sitten vähän jäi. Pidin Lasilapsista ja tiedän, että olisin ollut ihan myyty siitä noin 15 vuotta sitten, sillä teoksessa oli juuri sellaisia aineksia, joista jo silloin pidin. Tuolloin keväällä taisin saada Instan stoorin kautta kommentin, että jatko-osat ovat vielä jännempiä ja parempia. Pidin kyllä tästäkin kirjasta, mutta en avausosan veroisena.

 

Edellisen kirjan päähenkilönä nähtiin hiljattain Åhusiin muuttanut Billie, mutta tässä kirjassa päähenkilöksi nousee Billien kaveri Aladdin. Aladdinin perhe on muuttanut Ruotsiin Turkista jo aikoja sitten ja poika kokeekin olevansa ensisijaisesti Åhusista kotoisin. Aladdinin vanhemmat pyörittävät suosittua turkkilaista ravintolaa vanhassa vesitornissa. Nyt vanhemmilla on kuitenkin alkanut olla rahahuolia, koska asiakasmäärät ovat vähentyneet. Lisähuolia aiheuttaa se, että ravintolasta tuntuu katoavan ruokaa sulkemisajan jälkeen. Kiristinyt rahatilanne saa vanhemmat harkitsevaan muuttoa takaisin Turkkiin.

 

Aladdinin perheen arkihuolien rinnalla kulkee Hopeapojan tarina. Salama iski sata vuotta sitten hopeasepän pajaan. Tuon jälkeen katosi merkittävä määrä valmiita hopeaesineitä, mm. Åhusin kirkon tilaama uusi kastemalja, eikä esineitä koskaan löydetty. Niin kutsuttu Hopeapoika yritti löytää esineet puhdistaakseen varkaudesta epäillyn maineen, mutta tuloksetta. Kerrotaan, että poika on jäänyt kummittelemaan mahdottoman tehtävänsä odottaessa ratkaisuaan. Kun Aladdin näkee vanhanaikaisesti pukeutuneen ja äkisti katoavan pienen pojan vesitornin liepeillä, hän päättää selvittää hopeaesineiden kohtalon. Kuka ties hän saisi löytöpalkkion, jolla auttaa perhettään. Turkkiin hän ei ainakaan halua muuttaa.

 

Tarinan mielenkiintoisinta antia oli Hopeapojan tarina, vaikka teoksessa ratkottava ruokavarkausvyyhtikin oli hyvin kirjoitettu. Jotenkin tästä kirjasta kuitenkin puuttui se mystisyyden hohto, joka viehätti Lasilapsissa. Aion kyllä lukea trilogian loppuun, sillä näiden kahden kirjan perusteella Ohlsson osaa kirjoittaa hyvin sujuvalukuisia ja aikuisiakin viihdyttäviä nuortendekkareita. 

 

♠♠♠½

Lukitut ovet

Ruth Ware: Lukitut ovet

10 h 33 min., Otava 2020

alkup. The Turn of the Key, 2019

suom. Antti Saarilahti

lukija: Karoliina Niskanen

 

Tutustuin Ruth Waren jännäreihin ensikertaa viime vuoden maaliskuussa, kun kuuntelin äänikirjana hänen sen hetken uusimman teoksensa Rouva Westaway on kuollut. Ruth Ware on suosikkijännärikirjailijani ja olenkin kuunnellut kaikki muut hänen teoksensa paitsi Synkän metsän siimeksessä, jota ei ole saatavilla äänikirjana. Kun aloin kuuntelemaan Lukittuja ovia, odotin kirjalta paljon. Aluksi kirja ei oikein ottanutkaan mukaansa, se lähti jotenkin tahmeasti liikkeelle eikä kummitustalomainen miljöökään oikein toiminut. Siitä tuli itse asiassa vähän vaivaantunut olo, vaikka en oikein tiedä miksi.

 

Rowan on nuori nainen, joka omaksi hämmästyksekseen saa hyväpalkkaisen lastenhoitajan pestin skotlantilaisen arkkitehtipariskunnan kotoa. Täysi ylöspito ja huikea palkka tuntuvat vähän liiankin uskomattomalta onnenpotkulta, mitä ne sitten ovatkin. Useimmat aiemmat lapsenvahdit ovat lähteneet nopeasti tehtävistään, sillä huhutaan, että perheen kunnostamassa vanhassa talossa tapahtuu outoja. Rowan saa pian huomata, että outouksia tosiaan tapahtuu, mutta pahin on vielä edessä.

 

Teos alkaa siitä, kun vankilassa murhaoikeudenkäyntiä odottava Rowan ryhtyy kirjoittamaan kirjettä asianajajalle kertoakseen mitä todella tapahtui ja vakuuttaakseen syyttömyyttään. Vähitellen Rowan saa puettua kokemuksensa sanoiksi. Hän tunnustaa että hän ei ole joka suhteessa ihan puhdas pulmunen, mutta murhaa hän ei ole tehnyt. Se tarkoittaa, että oikea murhaaja on edelleen vapaalla jalalla.

 

Tässä kirjassa on pyritty yhdistämään perinteistä kummitustalojännitystä psykologisine vivahteineen ja isoveli valvoo -tyyppistä painostavaa tunnelmaa. Mielestäni ne eivät oikein toimi yhteen. Miljöössä oli kyllä sellaisiakin elementtejä joista pidin, mutta suurimmaksi osaksi se ei vain oikein toiminut minulle. Kieltämättä olen hieman pettynyt, vaikka lopussa juonenkulun kiemurat avautuivatkin lukijalle ja moni asia sai selityksensä. Luin jonkin arvion, jossa teoksen sanottiin loppuvan kuin vailla kunnollista selitystä siitä, mitä todella tapahtui. Mielestäni loppuratkaisu on kuitenkin selkeä ja lukijan on helppo päätellä mitä sen jälkeen tapahtui.

 

Lukitut ovet ei ole mielestäni Waren vahvimpia jännäreitä, mutta kyllä tämän kuitenkin ihan mielellään kuunteli tietyistä seikoista huolimatta. Vaikka Ware onkin suosikkijännärikirjailijani, on hänen kirjojensa taso mielestäni vaihdellut aika paljon todella hyvästä kohtalaiseen. Oma suosikkini Valhepeli oli todella koukuttava, kun taas suljetun paikan trilleri Nainen hytissä 10 ei oikein sykähdyttänyt. Lukitut ovet meneekin sen kanssa aikalailla tasoihin.

 

♠♠♠

Lauma

Jouni Tikkanen: Lauma - 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa

4 h 52 min., Otavan äänikirja 2019

lukija: Aarne Linden

 

Jouni Tikkasen Lauma alkoi kiinnostaa minua jo siinä vaiheessa, kun olin tekemässä hankintoja kirjaston kokoelmaan. Kirjan lukeminen kuitenkin jäi, kunnes instagramissa joku kehui kirjan äänikirjatoteutusta hyväksi ja jännittäväksi. Sama henkilö kertoi kuitenkin, että aikoo tutustua teokseen vielä ihan kirjanakin, jotta pääsee näkemään kuvat ja taulukot. Minäkin siis päädyin kuuntelemaan kirjan äänikirjana, mutta lainasin kirjan siihen ohelle, jotta sain entistä selkeämmän kuvan teoksesta.

 

1880-luvulla sudet tappoivat 22 lasta Turun seudulla. Aiheesta kirjoitettiin lehdissä ja susikannoista nousi keskustelunaihe, joka johti lopulta todelliseen susivihaan. Tuon ajan tapahtumat ja asennemuutokset vaikuttavat yhä meidän päivinämme 140 vuotta tapahtumien jälkeenkin. Tikkasen kirjassa tarkastellaan lastensurmia ajan ja ympäristön kontekstissa, avaa suden elämän perusteita ja tarkastelee lapsensurmista kertovia dokumentteja tutkivalla otteella.

 

Tikkasen kirja on mielestäni hyvä perusteos ihmiselle, joka haluaa ymmärtää mistä susivihassa on kysymys ja mitä ovat ne lastensurmat, joihin edelleenkin vedotaan aika ajoin kiivaanakin käyvässä susikeskustelussa. Ei ole pitkä aika, kun bongasin jostain Facebook-keskustelusta kuvan 1880-luvun lapsensurmauutisesta, mikä kertoo siitä, että asia elää edelleen vahvasti ihmisten muistissa. 

 

Tikkanen ei tässä kirjassa asetu kenenkään puolelle, vaikka voisin kuvitella, että ehkä joitakin saattaisi ärsyttää se, miten Tikkanen hakee susien toiminnalle selityksiä tapahtuma-ajan ja -ympäristön kontekstissa. Tutkivaa otetta saattaa joku pitää susien puolustamisena, vaikka enemmän Tikkanen on tutkijana puolueeton tarkkailija. Lauma on paikoin aika jännittäväkin teos, sillä Tikkanen on kuvannut tapahtuneita lastensurmia aikalaisten kertomusten valossa. Historia muuttuu eläväksi. Tämän kirjan jälkeen ymmärrän paremmin mitä nykypäivänkin susikeskustelun taustalla on.

Tammikuun luetut

Kirjavuosi 2020 lähti liikkeelle sangen rikkaasti, sillä tammikuun aikana ehdin lukemaan ja kuuntelemaan kaikkiaan 13 kirjaa. Se on yllättävänkin paljon, sillä tammikuu tuntui myös aika kiireiseltä ja samanlainen olo jatkuu edelleen, mutta yritän olla pingottamatta liikaa. Olen nimittäin ollut melko stressaantunut, vaikka stressi puolestaan johtuu siitä, että minun on ollut tammikuun alussa olleen loman jälkeen vaikea saada mitään aikaan graduni suhteen. Loma itsessään oli tuotteliasta aikaa ja tuolloin huomasin, että minulle sopisi parhaiten opiskelu illalla ja yöllä, mutta arkena se ei oikein käy, sillä minulla on muutenkin ihan tarpeeksi vaikeuksia repiä itseni sängystä ylös aamuisin... :-D

Tammikuuhun mahtui kuitenkin kaikkea kivaakin stressistä ja kiireen tunnusta huolimatta. Lomaviikolla junailin Tampereelle graduseminaariin ja kuljeskelin mm. Kalevankankaan hautausmaalla. Se oli todella kaunis paikka ja kerrankin Tampere-päivääni suosi myös auringonpaiste, joten muotisanaa käyttääkseni koin oloni voimaantuneeksi. Kirjojen parissa koin myös hyviä hetkiä ja löysin itseni aiempaa useammin liikuntaharrastusten parissa, mikä tuntui myös hyvältä. Liikkuessa ja itseään äärirajoille venyttäessä saa kyllä tehokkaasti päätä nollattua stressistä.

Tammikuussa luin ja kuuntelisin siis kaikkiaan 13 kirjaa. Aloitin joulukuun alussa 30 päivän kokeilujakson Storytelissä ja kalenteriini tekemän virhemerkinnän ansiosta tilaukseni jatkuikin vielä 30 päivää maksullisena. Toisaalta olin ihan tyytyväinen virheeseen, sillä menojen karsimistavoitteista huolimatta sain jatkaa kuuntelua rikkomatta tahallisesti tavoitettani vastaan. Nyt jakso on oikeasti loppumassa ja taidanpa ottaa testiin jonkin muun sovelluksen, koska en vain osaa enää ajatella meneväni kirjaston Ellibsiin jonottelemaan niitä muutamia kirjoja, jotka sen valikoimasta minua jollain tapaa kiinnostaisivat. Äänikirjat ovat nousseet kyllä todella tärkeäksi osaksi lukuharrastustani.

Tammikuun lukemistoni oli seuraavanlainen:

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema

Laura Honkasalo: Kaapin henki - tavaravaivaisen tunnustuksia

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen?

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen

Mari Koppinen ja Anna Puu: Minä olen Anna Puu

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Heidi Köngäs: Mirjami

L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla

Matti Rönkä: Viktor Kärppä -dekkarisarjan osat 2-5

Viereisessä kuvassa on hyllynlämmittäjäpinoni tälle vuodella. Kuten listasta näkyy, yhden niistä jo ehdinkin lukemaan. Silti olen kyllä kokolailla varma, että tuskin tulen koko pinosta selviytymään tämän vuoden puolella, vaikka tavoitteena onkin vain 6 kirjaa omasta hyllystä. Houkutteleva pino on mielestäni joka tapauksessa! 

Nyt helmikuussakin olen ehtinyt pari kirjaa kuuntelemaan, joten niistä kirjoittelen tässä lähipäivinä. Pari ihan perinteistä kirjaa on myös kesken. Viime viikonloppuna oli ihanaa, kun ehdin ottamaan kirjakuvia  valoisaan aikaan, joten haluaisin jo ihan siitäkin ilosta päästä pian kirjoittelemaan monestakin kirjasta tänne! Hauskaa helmikuuta, muistakaa ottaa rennosti ja kuunnella itseänne. :)

Viktor Kärppä -dekkarit 2-5

 

Matti Rönkä: Hyvä veli, paha veli

5 h 43 min., Gummerus 2018, alkup. 2003

lukija: Jarmo Mäkinen

***

Ystävät kaukana

5 h 51 min., Gummerus 2018, alkup. 2005

lukija: Jarmo Mäkinen

***

Isä, poika ja paha henki

5 h 57 min., Gummerus 2011, alkup. 2007

lukija: Jukka-Pekka Palo

***

Tuliaiset Moskovasta

6 h 10 min., Gummerus 2011, alkup. 2009

lukija: Jukka-Pekka Palo

Luin reilut 5 vuotta sitten Matti Röngän paluumuuttaja Viktor Kärpästä kertovan sarjan avausosan. Ensikosketukseni sarjaan kuitenkin oli Samuli Edelmannin, Martti Suosalon ja Ville Haapasalon tähdittämä Tappajan näköinen mies -tv-sarja, jonka olen sittemmin katsonut useampaan otteeseen. Tv-sarjassa pidin sen konstailemattomuudesta ja samanlaisia ovat nämä kirjatkin. Tv-sarja perustuukin hyvin vahvasti näihin kirjoihin, joten sinänsä kirjojen kuuntelu ei juurikaan tarjonnut jännitystä juonenkäänteistä.

Viktor Kärppä on paluumuuttaja Sortavalasta. Hän tekee monenlaista bisnestä ja liikkuu vähän lain molemmin puolin. Hänellä on vahvat siteet Venäjälle, mutta toisaalta hänellä on luottomiehensä myös Suomessa. Entinen neuvostoliiton upseeri ei tunnu pääsevän menneisyydestään eroon, ja vaikka hän joskus niin haluaisikin, niin on menneisyydessä luoduista kontakteista usein myös hyötyä.

Näissä kuuntelemissani kirjoissa Viktor Kärppä yrittää rakentaa vakaata parisuhdetta Marjan kanssa, pitää ataripoliisi Teppo Korhosen tyytyväisenä siinä missä Venäjän mafiankin ja pyörittää mahdollisimman laillista ja menestyvää bisnestä. Kärppä ei tunne olevansa kotonaan missään, sillä Sortavala on muuttunut niin paljon hänen lähtönsä jälkeen, mutta toisaalta ei koti ole oikein Suomessakaan.

En lähde kuvailemaan teosten juonia sen kummemmin, sillä yksittäisissä teoksissa ei mielestäni sinänsä ole mitään ikimuistettavaa ja erityisesti mainitsemisen arvoista, vaikka siis minä pidän näistä kirjoista. Ne ovat sujuvia, nopeasti kuunneltavia dekkareita ja henkilöhahmot ovat toimivia ja kiinnostavia. Juonikuvausten sijaan haluan kuitenkin mainita, että mielestäni Jarmo Mäkinen on ollut loistava valinta äänikirjojen lukijaksi, sillä hänen tyylinsä ja äänensä sopivat kirjojen tunnelmaan oivallisesti. Jukka-Pekka Palosta en sen sijaan voi sanoa samaa, vaan hänen tavassaan lukea nuo kaksi kirjaa oli jotain jopa ihan ärsyttävää. Nämä kirjat on tehty äänikirjoiksi eri aikoina, mikä selittää eri lukijat, mutta toteanpa vaan, että onneksi Jarmo Mäkinen on otettu myöhemmin äänitettyihin kirjoihin lukijaksi.

Aion mahdollisesti jatkaa tämän sarjan parissa myöhemmin, mutta nyt siihen tulee ainakin toviksi tauko, sillä Storytel-tilaukseni on päättymäisillään. Luulenpa, että sarjan pariin on kuitenkin helppo palata koska tahansa myöhemmin, sillä ei tässä tuo reilun viiden vuoden tauko avausosan lukemisen jälkeenkään yhtään haitannut.