Sylvia

Minna Rytisalo: Sylvia

WSOY 2025

kansi: Ville Laihonen

Luin marraskuussa Minna Rytisalon uusimman romaanin Sylvia, joka jatkaa samaa vahvaa linjaa kuin hänen aiemmatkin romaaninsa. Niistä olen lukenut Lempin ja Rouva C:n, joista etenkin Lempi jätti todella vahvan jäljen. Sylviassa nimihahmo on Lapin kultamaiden myyttinen Petronella, oikealta nimeltään Sylvia van der Moer. Hollantilainen, vaeltelevaa elämää viettänyt Sylvia ei sopinut ajan naiskäsitykseen, vaan kulki rohkeasti omia polkujaan ja sai siitä hyvästä virkavallankin peräänsä. 

Sylvia on monitasoinen romaani, jonka keskiössä on kyllä Petronellan myytti, mutta joka kurkottaa ajassa vieläkin taaksepäin. Miten Sylviasta tuli sellainen kuin tuli, keitä hän kohtasi kierrellessään ympäri maailmaa ja mitä oikeastaan ajattelivat ne ihmiset, jotka hänen karismansa piiriin päätyivät?

Sylvia-Petronellan hahmo on todella mielenkiintoinen. Kaunokirjallisella teoksella luonnollisesti on vapautensa, mutta hahmo pohjaa todelliseen henkilöön ja mielikuvaan hänestä. Ihan en ole varma, mitä itse hänestä pidin, mutta tarina kyllä nappasi tehokkaasti mukaansa. Sivuhenkilöilläkin on motiivinsa, kipupisteensä ja haaveensa. Eritoten arvonantoa havitteleva sihteeri jää mieleen.

Sotien jälkeen Eurooppa on toisenlainen, ilmapiirissä leijuu epäluuloa ja säännöt ovat muuttuneet. Sellaisena aikana ei ole helppoa olla levottoman veren kuljettama itsenäinen nainen. Ihmisillä on myös ollut ja on edelleen helposti tapana katsoa karsaasti sitä, mikä poikkeaa totutusta normista. Varmasti osittain juuri se teki kultamaiden Petronellasta niin legendaarisen, mutta nainen myytin takana ei välttämättä ole sama kuin hän.

Rytisalo on taitava kirjoittaja, hänen tekstiään on ilo lukea. Minulle tämä oli yksi vuoden 2025 huippukirjoista.

Talvikaupungin valot

Maija Kajanto: Talvikaupungin valot

WSOY 2025

kansi: Kaisu Sandberg

Perustuu Me Naiset -lehden vuonna 2024 julkaisemaan jatkokertomukseen.

Talvikaupungin valot kietoivat minut syliinsä marraskuussa. Pidän Kajannon kirjoista, mutta hieman jännitin mitä mahtaisin tästä kirjasta pitää, sillä nelikymppinen avioeroa läpikäyvä kahden teinin äiti Vilma elää varsin erilaista elämää kuin minä. Kuten hyvän kirjan kanssa yleensäkin käy, millään tuollaisilla lähtökohdilla ei varsinaisesti ole väliä, vaan tarina nappaa otteeseensa joka tapauksessa. Talvikaupungin valot sopii määritelmään mainiosti.

Hiljattain eronnut Vilma päättää viettää joulunsa aivan eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Entinen puoliso toivoo saavansa viettää lasten kanssa viimeisen joulun heidän vanhassa kodissaan ennen kuin he myyvät sen pois. Vilma ei halua jäädä surkuttelemaan tilannetta, vaan varaa itselleen airbnb-asunnon Helsingistä, pakkaa tavaransa ja suuntaa kaupungin sykkeeseen.

Helsinki onkin toinen asia, jonka vuoksi etukäteen epäilin, että tämä ei ehkä ole ihan minun kirjani. Helsinki on minulle etäinen kaupunki enkä ole koskaan hurmaantunut siitä, joten epäilytti tarttua kirjaan, joka rakentuu vahvasti sen miljööseen. Sinänsä tyhmää, koska olen pitänyt mm. Soinisen Signestä ja Westön Leijoista, jotka molemmat sijoittuvat vahvasti Helsinkiin. Niin vain pidin tästäkin ja oikeastaan viihdyin hyvin, mikä sekin on taitavan kirjailijan ansiota.

Talvikaupungin valot osoittaa, että vaikka perinteillä on paikkansa ja arvonsa, kaikkea ei tarvitse aina tehdä samalla tavalla. On myös ok tuulettaa vanhoja tai luoda kokonaan uusia perinteitä. Joulu on lopulta mielentila, ei säännönmukaista suorittamista, kuten Vilma teoillaan osoittaa. Tykkäsin paljon myös siitä, miten tässä oli vähän samaa rakennetta kuin Kahvila Koivu -sarjassa - kappaleiden alussa esiteltiin tarkemmin tapahtumapaikkoja, Koivussa taas keskeisiä reseptejä. Kaiken kaikkiaan oikein kiva jouluinen lukupala.

Täydellisen joulukirjan metsästys

Jenny Colgan: Täydellisen joulukirjan metsästys

Gummerus 2025

alkup. The Christmas Book Hunt

suomentanut Paula Takio

lukijana Anniina Piiparinen

Kuuntelin ennen joulua Jenny Colganin lyhyen jouluisen tarinan Täydellisen joulukirjan metsästys. Olen joskus kuunnellut häneltä romaanin Uusia lukuja ja onnellisia loppuja, josta kyllä pidin, mutta joka ei kuitenkaan jättänyt suurta paloa tutustua hänen sittemmin ilmestyneisiin teoksiinsa. Odotukset eivät siis olleet mitenkään huipussaan, mutta varmaan hyvä niin, sillä viihdyin joulukirjajahdissa oikein hyvin.

Mirrenin iäkäs isotäti Violet on vakavasti sairas eikä aikaa välttämättä ole kovin paljon jäljellä. Hän on läheinen Mirrenin kanssa, joten hän esittää tälle ainoan toiveensa, joka hänellä vielä on. Hän haluaisi löytää lapsuudessaan lukemansa teoksen uudelleen. Helppoa muuten, mutta Violet toivoo juuri sitä tiettyä lapsuudesta muistuttavaa painosta, joka on käsin kuvitettu ja jonka löytäminen osoittautuu hyvin vaikeaksi. Kirjan olemassaolo tuntuu olevan suorastaan urbaani legenda, mutta sisukkaasti Mirren ryhtyy jäljittämään Violetin rakasta kirjaa. Matkan varrella Mirren törmää Theoon, joka etsii samaa kirjaa omista syistään.

Täydellisen joulukirjan metsästys on ihana pieni tarina, johon liittyvään sukutarinaan huomasin suorastaan uppoutuvani. Matkaan mahtuu epätoivoa, vehkeilyä ja raakaa peliä, mutta myös ja ennen kaikkea runsaasti joulun taikaa, kuten joulukirjalta sopii odottaakin. Mirren on mukava hahmo, hyväsydäminen ja valitettavan hyväuskoinen mutta kuitenkin voimakas. Sääli, että hän ei taida esiintyä Colganin tuotannossa muuten.

Tykkäsin kyllä paljon tästä kirjasta, minulle tämä oli sopivan nopeatempoista ja mukaansatempaavaa kuunneltavaa. Jäi oikein tunne, että pitänee jossakin kohtaa kuunnella myös ihan hiljattain ilmestynyt Pariisin ihanin suklaakauppa.

Jane Austen 250 vuotta: Arkaileva sydän

Jane Austenin syntymästä tulee tänään 16.12.2025 kuluneeksi 250 vuotta, joten me kirjasomettajat päätimme tempaista ja nostaa omilla kanavillamme esiin Austenin tuotantoa ja omaa suhdettamme häneen, miksei myös Austen-tutkimusta ja hänen tuotannostaan tehtyjä filmatisointeja. Koontipostaus näistä julkaistaan Tuulevin lukublogissa tänään.

Jos kirjailija on elänyt ja julkaissut teoksiaan yli 200 vuotta sitten, mutta ne tunnetaan yhä vahvasti meidän aikanamme, uusia käännöksiä ilmestyy, filmatisointeja tehdään ja teokset tarjoavat innoitusta uusille kirjailijoille ja lukijoille, täytyy kyseessä olla jotain erityistä. Somesta löytämäni meemin mukaan Austenin teokset ovat ajattomia klassikoita, koska "she knew the real horrors in life are having to listen to men who think they're better than you and receiving unannounced visitors". Naurahdin ääneen, mutta tarkemmin ajateltuani tässä voi olla totuuden siemen, sillä itseään parempina pitävät miehet ja kutsumattomat vieraat resonoivat meidänkin aikalaisiemme mielissä. Austen puhuttelee ja on ajankohtainen edelleen.

Minun matkani Austenin parissa alkoi 20 vuotta sitten, kun Keira Knightleyn ja Matthew Macfadyenin tähdittämä Ylpeys ja ennakkoluulo -elokuva ilmestyi. Historiaa rakastava teini näki elokuvan, jonka jälkeen oli luettava kirja. Samalla löysin Austenin muidenkin kirjojen pariin. Luin Kasvattitytön tarinan, Northanger Abbeyn ja Uskollinen ystävänne -kokoelman. Löysin BBC:n Järki ja tunteet -minisarjan, mutta en koskaan rakastanut sitä kuin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, jota olen rakastanut niin elokuvana, minisarjana kuin kirjanakin.

Olen sittemmin ajatellut, että Ylpeys ja ennakkoluulo oli minulle niin mullistava lukukokemus, että en ehkä oikein edes pystynyt tarttumaan Austenin muihin "isoihin" klassikoihin, joita minun silmissäni edustavat erityisesti Emma ja Järki ja tunteet. Kiitos Kersti Juvan raikkaan, mutta kuitenkin alkuteosta ja ajankuvaa kunnioittavan uuden suomennoksen, Järki ja tunteet on sittemmin hurmannut minutkin. Ihan Juvan takia päätin nyt tarttua Arkailevaan sydämeen, jota on aiemmin suomessa julkaistu nimellä Viisasteleva sydän. Mielestäni Juvan Austen-käännökset vahvistavat sitä käsitystä, että uusilla käännöksillä on suuri merkitys sille, että klassikot pysyvät klassikoina eivätkä painu unholaan. Kieli elää ajassa ja vanhankin tekstin voi suomentaa alkuperää kunnioittaen, mutta nykylukijan suuhun sopivasti, kuten Juva hyvin osoittaa.

Arkaileva sydän (alkup. Persuasion, 1817) on Austenin viimeiseksi jäänyt romaani, joka julkaistiin postuumisti. Yllätyksekseni blogini paljasti, että olen kuunnellut tämän 10 vuotta sitten äänikirjana (Viisasteleva sydän, suomentanut Kristiina Kivivuori), mutta enpä muistanut sitä yhtään. Olen tästä tiedosta edelleen aika hämmentynyt, sillä vaikutan pitäneen kirjasta jo silloin. Nautin kuitenkin nyt tarinasta aivan uutena, vailla mitään ennakkotietoja.

Päähenkilö on aatelisneito Anne Elliot, joka kohtaa nuoruudenrakastettunsa 8 vuoden jälkeen. Tunteita on yhä molemmin puolin, mutta esteeksi uhkaa muodostua niin epävarmuus, mustasukkaisuus kuin ylpeyskin. Sydän arkailee paljastaa todellisia tuntojaan eivätkä seurapiirit tai perheyhteisöt tee tilanteesta ainakaan helpompaa.

Anne Elliot on hahmona hyvin erilainen kuin ikisuosikkini Elizabeth Bennet. Anne on aidosti mukautuva, harkitsevainen ja hiljaisella tavalla merkittävä henkilö, jonka oma perhe ei todellakaan osaa aina nähdä hänen arvoaan. Aito sydämen yhteys löytyy pikemminkin sisaren puolison perheestä ja edesmenneen äidin läheisestä ystävästä lady Russellista kuin omasta perheestä, joka luulee olevansa merkittävämpi kuin onkaan ja usein suhtautuu Anneen alentuvasti.

Juvan suomennosten myötä olen alkanut kiinnittää erityistä huomiota Austenin tapaan tehdä aika teräviäkin kuvauksia, joissa hän osoittaa henkilöidensä ulkokultaisuutta ja itsekeskeisyyttä. Siinä mielessä Arkailevassa sydämessä oli Annen Mary-sisaren hahmo erityisen herkullinen, vaikka samaa vikaa oli monissa muissakin heidän perhepiirinsä jäsenissä.

Pidin tästä teoksesta paljon ja haluni lukea Juvan suomentama Ylpeys ja ennakkoluulo sen kun kasvaa vaan. Minulla on parhaillaan äänikirjana kesken Janice Hadlowin romaani The Other Bennet Sister, joka kertoo Mary Bennetistä. Vaikka aina nämä tuttuun tarinaan pohjaavat itsenäiset jatkot eivät ole kovin onnistuneita, olen pitänyt kirjasta paljon. Tyylillisesti se on mielestäni Austenille uskollinen, joten uskoisin hänen hyväksyvän teoksen oikopäätä. Näinkin Jane Austen edelleen siis elää, muiden innoittajana.

Lukupiirikirja: Leijat Helsingin yllä

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Otava 1996

alkup. Drakarna över Helsingfors, 1996

suomentanut Arja Tuomari

äänikirjan lukijana Jussi Puhakka

Marraskuun lukupiirikirjana luimme Kjell Westön romaanin Leijat Helsingin yllä. On itse asiassa varsin yllättävää, että en ollut aiemmin hoksannut valita Westötä meille luettavaksi, vaikka olen hänen tuotannostaan ollut varsin tietoinen ja hän on tuntunut meidän piiriin hyvin sopivalta kirjailijalta. Keskustelu tästä olikin todella mielenkiintoista, vaikka - tai ehkä juuri siksi että - mielipiteet jakautuivat laidasta laitaan.

Westö on kirjailijana sellainen, jonka teokset vaativat minulta aina jonkinlaista "henkistä valmentautumista" ja tiettyyn lukutunnelmaan pääsyä, mutta jotka kyllä palkitsevat lukijansa lopulta. Minulle tuli Leijojen kanssa kiire, joten kuuntelin sen isoksi osaksi äänikirjana. Toimii oikein hyvin niinkin, vaikka hahmoja onkin runsaasti ja kerrontanäkökulma vaihtelee.

Riku Bexar on Leijojen keskushenkilö, joka on varttunut räkänokkaisesta helsinkiläispojasta aikuiseksi mieheksi ja isäksi. Siinä missä kertomus on Rikun aikuistumistarina, on se myös kuvaus lapsuudesta ja nuoruudesta nousukaudella. Perhesiteet, ystävyyssuhteet ja Helsinki ovat kaikki tarinan kannalta yhtä tärkeitä, päähenkilöä määritteleviä tekijöitä.

Leijoissa pidin eniten paitsi Westön kerronnasta myös hänen hahmoistaan, jotka ovat kyllä rosoisia ja joskus oikeastaan aika inhottavia, mutta myös hyvin inhimillisiä. Vaikka periaatteessa tarinaa olisi voinut tiivistääkin, pidin paljon siitä, miten Westö pysähtyy kuvaamaan ihmisten välisiä kohtaamisia ja henkilösuhteita. Teoksen pitkä aikajänne Rikun lapsuudesta aikuisuuteen asti mahdollistaa upean ajankuvan luomisen. Juuri teoksen runsaus viehätti minua, enkä siksi todella tiivistäisi hiukkaakaan.

Saa nähdä milloin seuraavan kerran saan oikean mielentilan Westön tuotantoon tarttumiselle, mutta tästä kokemuksesta jäi kyllä hyvä mieli.

Kosto

Kaisu Tuokko: Kosto

Eevi Manner 1

Otava 2023

Luin lokakuussa Kaisu Tuokon Kristiinankaupunkiin sijoittuvan Eevi Manner -sarjan ensimmäisen osan Kosto. Olin saanut tähän sarjaan vinkin veljeltäni jo liki vuotta aikaisemmin, mutta onneksi tartuin sarjaan vasta nyt. Kävimme nimittäin puolisoni kanssa kesällä Kristiinankaupungissa ja vietimme päivän kierrellen kujilla, söimme lounaan Jungmanissa ja piipahdimme kirjastossa ja kirkoissa. Oli hauska lukea kirjaa, jonka kartalle oli helppo päästä itsekin mukaan.

Eevi Manner on paikallislehden toimittaja, joka saa vinkin merestä löytyneestä ruumiista. Hän suuntaa paikalle, jossa hän joutuu heti silmäkkäin oman menneisyytensä kanssa. Vaasalaistunut rikostutkija Mats Bergholm on lähetetty tutkimaan juttua, mutta juuret hänellä on yhtä syvällä Kristiinankaupungin maaperässä kuin Eevilläkin.

Tuokko on luonut dekkariinsa tiukan kontrastin aurinkoisen kesäkaupungin ja synkän henkirikoksen asetelmalla. Miten mitään niin raakaa ja monisyistä voi tapahtua Kristiinankaupungin kaltaisessa lintukodossa, jossa ihmiset tuntevat toisensa ja ovia lukitaan lähinnä muodon vuoksi? Nopeasti käy ilmi, että Eevin ja Matsin on yhdistettävä voimansa, jotta sekä poliisin saamat vihjeet että Eevin saamat yhteydenotot paikallisilta nuorilta saadaan koottua yhteen selkeäksi kokonaisuudeksi.

Pidin paljon tämän kirjan miljööstä, joka on yhtä ihastuttava kuin kaupunki todellisuudessakin on. Dekkarijuonena tämä on ehkä yllättävänkin terävä ja tapaus itsessään nojaa pitkälti ihmisen psykologiaan. Minua kiinnostaa kyllä jatkaa sarjan parissa ja luultavasti sen jossain vaiheessa teenkin, vaikka minun on myönnettävä, että alkuun en oikein pitänyt itse tekstiä vetävänä.