Rósa & Björk

Satu Rämö: Rósa & Björk

Hildur-sarjan 2. osa

WSOY 2023

Luin keväällä Satu Rämön Hildurin, joka avaa samannimisen sarjan. Vaikka se ei dekkarina ollut mielestäni suurikaan jännitysnäytelmä, pidin tosi paljon kirjan miljööstä ja islantilaisen yhteiskunnan ja arjen kuvauksesta. Samoista asioista pidin tässäkin, mutta Rósa & Björk on edeltäjäänsä jännittävämpää luettavaa, etenkin kun Hildurin lapsena kadonneiden sisarten - Rósan ja Björkin - mysteeriin tulee uutta valoa.

Islannin vuonoilla Hildurin poliisipiirissä paikallinen kunnallispoliitikko löydetään murhattuna hiihtoladulta. Tapaus tulee Hildurin tiimille selvitettäväksi. Melko pian on ilmeistä, että kyse ei ole yksittäisestä henkirikoksesta, vaan tapaus on osa isompaa kokonaisuutta, jonka juuret ulottuvat vuosien taakse.

Viihdyin Islannin vuonoilla ja vaihtelevissa sääolosuhteissa nyt vähintään yhtä hyvin kuin Hilduria lukiessa. Kadonneiden siskojen tapauksen yksityiskohtien valottuminen pakottaa päähenkilö-Hildurin kohtaamaan kipeän menneisyytensä. Katoamista edeltävistä vaiheista paljastuu paljon sellaista, mikä asettaa tapauksen uuteen valoon.

Tämä teos sijoittuu ajallisesti ajanjaksoon, jolloin koronavirus alkoi levitä, rajat sulkeutua ja karanteeneista tulla arkipäivää. Tuntuu absurdilta, että se tosiaan oli silloin arkipäivää eikä mikään dekkariin kehitelty käänne. Se kuitenkin tuo jännityskertoimia poliisityöhön, kun ennestäänkin rajalliset henkilöresurssit supistuvat entisestään. Oman lisämausteensa virus tuo myös Jakobin yksityiselämään, sillä huoltajuuskiista Norjassa asuvasta pojasta jatkuu yhä.

Olen kuullut useamman ihmisen sanovan, että nämä kaksi ensimmäistä osaa ovat sarjan parhaat. Vähintään yhtä moni on kehunut koko sarjaa. Aion jatkaa sarjan parissa edelleen ja ottaa asiasta itse selvää, sillä tuntuu, että Hildurin lähipiiristä paljastuu vielä monenlaisia asioita.

Lukupiirikirja: Tapahtui veden äärellä

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä

Tammi 2022

alkup. Händelser vid vatten, 1993

1. suomenkielinen painos ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1994

suomentanut Oili Suominen

Luimme lukupiirin kauden päätöskirjana Kerstin Ekmanin kiitellyn romaanin Tapahtui veden äärellä. Dekkariksikin luonnehdittava romaani on suomennettu alun perin jo vuonna 1994, mutta siitä otettiin eri kustantajan toimesta painos vuonna 2022. Ehkä syynä oli kirjan pohjalta tehty televisiosarja, jota on Suomessa esittänyt Yle.

Tapahtui veden äärellä on kahdessa aikatasossa kuvattu kertomus. Tapahtumien ydin on juhannuksessa 1973, jolloin Svartvattnetin pikkukylässä tapahtuu henkirikos. Kaksi nuorta telttailijaa löytyy juhannuksena puukotettuna metsäisen pikkujärven rannalta. Rikos jää ratkaisematta, vaikka arveluita toki jää elämään. Toinen aikataso sijoittuu 1990-luvun alkuun.

Vaikka tätä dekkariksikin kutsutaan, minun mielestäni tämä on enemmänkin psykologinen romaani. Varsinainen rikos jää välillä kerronnassa niin taka-alalle, että sitä suorastaan hämmästyy, kun kerronnassa palataan rikoksen pariin. Jännitys ei myöskään mielestäni kanna aivan loppuun asti, mikä johtunee suurelta osin siitä, että tiivistämisen varaa olisi kyllä ollut.

Henkilöhahmoja tässä on paljon. Keskushenkilöitä ovat uhrit löytänyt hiljattain kylään muuttanut Annie tyttärineen, mutta myös paikallinen lääkäri Birger sekä erikoinen ja riitaista Brandbergien perhe ovat keskeisiä. Etenkin aluksi oli hankalaa seurata kuka kyläläisistä on kukin ja osa hahmoista tuntuu hieman turhilta, vaikka valtaosan olemassaololle löytyy tarinan edetessä jokin juonen kannalta tärkeä merkitys.

Ekmanin luontokuvaus sen sijaan on todella hienoa. Miljöön metsäluonto, suot ja virtaava vesi on kuvattu niin hienosti, että tuntuu kuin itsekin olisin siellä pahaenteisen metsän kätköissä kulkemassa. Miljöössä olisi mielestäni aineksia voimakkaampaankin jännitykseen, mutta mukaan on otettu niin paljon hahmoja ja heidän myötään myös erilaisia teemoja, että välillä fokus tuntuu hukkuvan.

Kiinnostavia teemoja tästä voi löytää montakin. Rikos itsessään, sen motiivit ja jälkiseuraukset, yksinäisyys, äidinrakkaus, luontoarvot ja feminismi ovat helposti tunnistettavissa. Luomansa Stjärnbergin yhteisön kautta Ekman tuntuu ottavan taustalla kantaa luonnon monimuotoisuuden puolesta.

Kirjallisilta ansioiltaan tämä on mielestäni todella hyvä kirja. Kielellisesti tämä on ensiluokkaista luettavaa, mistä kiitos kuuluu myös suomentajalle. Juonikin on sikäli onnistunut, että sen rönsyt kurotaan yhteen ja oikeastaan jokaiselle hahmolle ja teolle löytyy merkitys tai selitys. Hieman jäi silti vaisu olo lukemisen jälkeen. Jännitys ei ihan kanna koko tarinan ajan ja rönsyjä on makuuni liikaa.

Levoton veri

Robert Galbraith: Levoton veri

Cormoran Strike, osa 5

Otava 2020

alup. Troubled Blood

suom. Ilkka Rekiaro

äänikirjan lukijana Eero Saarinen

Robert Galbraithin Cormoran Strike -sarja on ollut mielestäni todella hyvä eikä viides osa tee siihen poikkeusta, pikemminkin päin vastoin. Levoton veri on äänikirjana 34 tuntia täyttä viihtymistä ja lukuiloa, ei hetkenkään pitkästymistä tai tunnetta siitä, että olisi pitänyt hieman tiivistää.

Cormoran Strikella ja hänen yhtiökumppanillaan Robinilla on jo monta rautaa tulessa, kun he ottavat tutkittavakseen uuden jutun. Vuonna 1974 kadonneen ja edelleen kateissa olevan lääkärin tytär pyytää etsiviltä apua selvittääkseen äitinsä kohtalon. Otettuaan haasteen vastaan kaksikko saa todeta, että tapaukseen liittyy monenlaisia erikoisia yksityiskohtia. Vanhat poliisipöytäkirjat ovat jokseenkin erikoisia jutun päätutkijan mielenterveysongelmien vuoksi, minkä lisäksi näyttää siltä, että tutkinnassa on tehty suoranaisia virheitä. Tutkimuksiin liittyy niin astrologiaa kuin arkilogiikkaakin. Vanha selvittämätön tapaus on omiaan saattamaan Striken ja Robinin ymmälleen.

Samaan aikaan kummankin etsivän omassa elämässä on meneillään raskaita prosesseja. Robinin avioero ei tunnu etenevän entisen puolison vastahankaisuuden vuoksi, mutta päänvaivaa aiheuttaa myös etsivätoimiston epäasiallisesti käyttäytyvä työntekijä. Strike puolestaan kulkee Lontoon ja Cornwallin väliä, sillä hänen tätinsä on vakavasti sairaana. Täti on ollut Strikelle kuin toinen äiti, ja on tuskallista katsoa tämän kamppailua.

Levoton veri on monisyinen ja kiinnostava useamman tapauksen vyyhti, joka pitää lukijan valppaana, mutta yllättää silti loppuratkaisullaan. Galbraithin kirjoissa usein pienetkin yksityiskohdat ratkaisevat, kuten myös tämänkin kirjan kohdalla. Hänen punomansa juonenkäänteet ovat toisinaan melkeinpä nerokkaita. Pidän hänen tavastaan kuljettaa tarinaa ja kuvata ihmisiä.

Katsoimme hiljattain mieheni kanssa neljään ensimmäiseen kirjaan perustuvat tv-sarjat, joten kirjasarjan pariin palaaminen niiden jälkeen oli sujuvaa. Mielestäni tv-sarjat tekevät oikeutta kirjoille ja ovat varsin uskollisia alkuperäisjuonelle, joten kirjojen lisäksi voin suositella myös filmatisointeja.

 

Kyllikki Saari: Mysteerin ihmisten historia

Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari - Mysteerin ihmisten historia

357 s., WSOY 2021

kannen suunnittelu: Mika Tuominen

Kyllikki Saaren surma Isojoella keväällä 1953 on yksi Suomen rikoshistorian tunnetuimmista tapauksista. Olen itsekin Etelä-Pohjanmaalta kotoisin, joten tapaus on täällä ehkä erityisen tunnettu. Viime syksynä vierailin ensimmäistä kertaa Saaren suohaudalla, ja se oli kyllä sellainen paikka, että toista kertaa ei tarvitse mennä.

Ihmisten luonne on syntyjään sellainen, että selvittämättömät tapaukset puhuttavat ja mysteerit jäävät painamaan mieltä. Tässä teoksessa Teemu Keskisarja kirjoittaa Kyllikki Saaren mysteerin auki. Hän ei esitä tulkintaa murhaajasta, mutta hyvin perusteellisen kuvan hän tapahtuneesta ja tapauksen tutkimisesta antaa. Näitä seikkoja kuvatessaan Keskisarja kyllä kertoo seikat, jotka puhuvat epäiltyjen syyllisyyden tai syyttömyyden puolesta, mutta varsinaiset spekulaatiot hän jättää lukijalle itselleen.

Keskisarja on historioitsija, ja sen kyllä tästä teoksesta huomaa. Tätä teosta oli ihan ilo lukea siinä mielessä, että Keskisarja on sujuvasanainen kertoja, joka osaa tehdä historiasta elävää. Keskisarja puhaltaa "mysteerin ihmiset" henkiin, tekee heistä läpeensä inhimillisiä. Historioitsijan ote ei ole mässäilevä, ehkä pikemminkin realistinen. Keskisarja on asiantunteva ja perustelee kerronnassa tekemänsä valinnat. Kaikki kirjan kirjoitusprosessissa tehdyt valinnat ovat perusteltuja eikä skandaalinkäryiseen mustamaalaamiseen sorruta, vaikka ihmisistä osittain puhutaankin ihan oikeilla nimillä.

Vaikka olen ajatellut, että Kyllikki Saaren tapauksen pääpiirteet ovat minulle läpeensä tuttuja, tuli tämän kirjan myötä minulle myös uutta tietoa. Toki tietoni tapauksesta perustuvat lähinnä samoja asioita toistelleisiin lehtijuttuihin, mutta jotenkin silti yllätyin uusista tiedoista. Keskisarja on kyllä tehnyt perusteellista työtä, mikä tekee tästä teoksesta todella kiinnostavaa ja jopa nautittavaa luettavaa, vaikka Kyllikki Saaren kohtalo onkin äärimmäisen surullinen. Monen elämä muuttui ratkaisevasti Kyllikin surman myötä eikä pieni Isojoki enää ollut entisensä.

Kuuluisan kuoleman varjo: Miksi Kyllikki Saaren murha ei unohdu?

Juho Saari: Kuuluisan kuoleman varjo - Miksi Kyllikki Saaren murha ei unohdu?

310 s., Gaudeamus 2020

kansi: Jussi Jääskeläinen

 

Suomalaisen rikoshistorian kuuluisimpiin tapauksiin kuuluu epäilemättä isojokelaisen Kyllikki Saaren murha toukokuussa 1953. 17-vuotiaan Saaren ruumis löydettiin etsinnöistä huolimatta vasta syksyllä haudattuna matalaan suohautaan. Syyllistä ei koskaan saatu tuomiolle, mutta monenlaisia teorioita syyllisestä ja tapahtumaketjusta on esitetty.

 

Kyllikki Saaren murhan pääpiirteet ovat olleet minulle tuttuja monenkin eri lähteen ansiosta vuosien varrella. Olen itsekin kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, joten tällä alueella isojokelainen tapaus on ehkä erityisellä tavalla tunnettu. Viime syksynä vierailin Saaren suohaudan paikalle pystytetyllä muistomerkillä. Se tuntui surumieliseltä mutta toisaalta myös hieman aavemaiselta paikalta. Väkisinkin siinä miettii, mitä Saarelle oikein tapahtui toukokuisena iltana vuonna 1953.

 

Kuuluisan kuoleman varjo - Miksi Kyllikki Saaren murha ei unohdu? ei tarjoa vastauksia kysymyksiin syyllisestä tai siitä, miten kaikki todella tapahtui. Sen sijaan Juho Saari (joka nimestään huolimatta ei ole sukua Kyllikki Saarelle) on ottanut teoksensa näkökulmaksi Kyllikki Saaren murhan tarttumisen kansakuntamme kollektiiviseen muistiin. Teoksessa pohditaan sitä, mitkä seikat ovat vaikuttaneet siihen, että Saaren murha puhuttaa edelleen vuosikymmenienkin päästä. Oma osuutensa on tietysti sillä, että tapaus jäi selvittämättä. Teoksessa kuitenkin tarkastellaan asiaa myös jaetun kokemuksen kautta ja kulttuurisena ilmiönä, joka on tarttunut kolletiiviseen muistiin.

 

Jos tähän kirjaan tarttuu sillä ajatuksella, että luvassa on jotain mehukasta luettavaa Saaren tapauksesta, niin joutuu luultavasti pettymään. Kyseessä on hyvin asiallinen ja asiapitoinen selvitys siitä tapahtumaketjusta, joka johti Kyllikki Saaren katoamiseen ja lopulta löytymiseen murhattuna suohaudasta. Selvitys perustuu KRP:n esitutkinta-aineistoon. Pidin teoksen neutraalista ja tosiasioihin perustuvasta analyyttisyydestä. Teos myös tarjosi minulle uutta tietoa Saaren murhaan liittyen. Aiempi tietoni on perustunut lähinnä lehdiartikkeleihin, joissa kieltämättä nousee esille aina samat asiat. Juho Saari toki itse toteaa, että tapaukseen syvällisemmin perehtyneille teos tuskin voinee tarjota uutta tietoa. Siihen teos ei kuitenkaan pyri, sillä kuten hän myös toteaa, hän olisi voinut ottaa kollektiivista muistia käsittelevän teoksensa aiheeksi minkä tahansa muun yhtä tunnetun tapauksen. Kyllikki Saaren murha ei siis häntä itseään kiinnosta mitenkään erityisesti.

 

Lukiessani yllätyin siitä, miten paljon nautin tämän teoksen lukemisesta. Itse murhatapauksesta lukeminen ei kyllä ole mitenkään mieltä ylentävää, mutta luin kiinnostuneena kollektiivisen muistin mekanismeista. Tuntui hyvältä lukea tällaista tieteellistä kirjaa, joka kuitenkin oli hyvin kansantajuinen. Minulle tuli lukiessa ehkä jopa hieman sellainen olo, että ikävöin yliopiston kursseja. En tiedä mistä se johtuu, liekö aika jo kullannut muistot tässä vajaassa vuodessa, vai onko jokin osa minusta kuin kotonaan akateemisessa yhteisössä. Hyvin kiinnostava kirja joka tapauksessa!

Mitfordin murhat

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

12 h 46 min., Otava 2018

lukija: Krista Putkonen-Örn

alkup. The Mitford Murders 2017

suom. Laura Beck

 

Viime aikoina kirjaston Ellibs-e-kirjastoon on tullut mukavasti uutta kiinnostavaa kuunneltavaa ja olenkin jonossa useampaankin kirjaan. Mitfordin murhat sain kuunneltavakseni nopeasti ja vikkelään sujui myös kuuntelu, sillä Krista Putkonen-Örnin ääntä oli miellyttävä kuunnella jälleen. Kirjasta itsestään sen sijaan jäi hieman ristiriitainen olo.

 

Mitfordin murhat sijoittuu vuoden 1920 paikkeille. Se kertoo Louisa Cannonista, joka pyrkii pois ilkeän setänsä ulottuvilta ja päätyy lastenhoitajaksi Mitfordin maalaisaateliseen perheeseen. Mitfordeilla on kartano maalla ja siitä tulee Louisan turvapaikka. Kartanossa hän ystävystyy perheen esikoisen, 16-vuotiaan Nancyn, kanssa. Molempien uteliaisuutta kutkuttaa taannoin tapahtunut junamurha, jossa surmansa sai kuuluisan Florence Nightingalen kummitytär. Louisa ja Nancy ajautuvat puolivahingossa keskelle murhan tutkintaa.

 

Mitfordin murhissa on oikeastaan montakin eri juonilinjaa, joista varsinainen murha jää välillä täysin toissijaiseksi. Kirjassa seurataan Louisan eloa Mitfordeilla, perheen arkea, junapoliisin toimintaa ja junapoliisi Guy Sullivanin ja Louisan orastavaa tuttavuutta. Tapahtunut murha kutkuttaa Nancyn mielikuvitusta ja nousee säännöllisesti esiin hänen puheissaan. Guy tutkii tapausta osaltaan ja Louisa toimii eräänlaisena linkkinä kertoen Nancyn pohdinnoista Guylle.

 

Mitfordin murhat on kerronnaltaan aika hidastempoista ja leppeää. Tuntuu, että edes murha ei järisytä tasaista rullausta. En juuri kokenut jännitystä ja usein tuntui kuin kuuntelisin jotain ihan muuta kuin dekkaria. Kartanoelämän ja Mitfordien perheen kuvaus sen sijaan oli ihan kiinnostavaa ja mielenkiintoni sai ihan uudenlaisen sykäyksen, kun tajusin Mitfordin perheen olleen ihan todella olemassa ja junamurhankin olevan todellinen ratkaisematta jäänyt rikos. Mitfordeista löytyikin kiinnostava artikkeli Wikipediasta. Mielenkiintoa jäi myös jossain vaiheessa tutustua Mary S. Lovellin teokseen Mitfordin tytöt: sodassa ja rakkaudessa.

 

Mitfordin murhat aloittaa uuden sarjan, jossa pureudutaan tosielämän selvittämättömiin rikoksiin. Ajatus on kiehtova, mutta toteutus voisi olla vetävämpi. Mielestäni tässä kirjassa olisi ollut aineksia parempaankin kuin keskivertoon dekkariin ja keskivertoon aateliselämän kuvaukseen. Nyt tuntui, että kumpikaan ei päässyt oikein kunnolla kuvatuksi, kun yritettiin keskittyä molempiin.

 

♠♠♠½

Tervetuloa Joylandiin

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

288 s., Tammi 2015

 alkup. Joyland 2013

suom. Kristiina Vaara

kansi: Aihio//JP

 

Kuten olen jo aiemmin tuonut blogissani ilmi, en ole mikään kauhukirjallisuuden ylin ystävä. Luen kauhua hyvin harvakseltaan, mutta nyt viime aikoina olen huomannut, että kauhukirjallisuus tai lähinnä Stephen Kingin tuotanto kiinnostaa minua enenevissä määrin. Hänen tuotantonsa uusin suomennos Tervetuloa Joylandiin herätti heti kiinnostukseni, sillä mielestäni kirjan kansi on todella onnistunut ja houkutteleva. Nyt lukemisen jälkeen voin sanoa, että se välittää teoksen tunnelmaa todella hyvin.

 

Tervetuloa Joylandiin kertoo kesästä 1973, jolloin sydänsuruja poteva 21-vuotias Devin Jones saa kesätöitä Joylandin huvipuistosta. Huvipuiston pelottavimmassa laitteessa kummitusjunassa kerrotaan oikeastikin kummittelevan, sillä eräs nuori nainen löytyi sieltä murhattuna muutamia vuosia aiemmin. Deviniä kiinnostaa tämä tarina, etenkin kun syyllinen ei koskaan jäänyt kiinni. Vähitellen Devinille paljastuu, miten kammottava paikka huvipuisto voikaan kaiken naurun ja riemun takana olla.

 

Tervetuloa Joylandiin edustaa kuulemani mukaan hieman pehmeämpää puolta Kingin tuotannosta. Se ei todellakaan ollut yhtä hyytävä kuin Hohto, mikä on minun mielestäni vain hyvä. Itse en välttämättä ihan ensimmäisenä nimeäisi tätä teosta edes kauhukirjaksi, mutta on tässä kuitenkin sen verran paljon kauhuelementtejä, että genre on aivan oikea. Tervetuloa Joylandiin ei onnistunut pelottamaan minua oikeastaan missään vaiheessa, mutta sen sijaan nautin valtavasti siitä, miten taitavasti King käyttää psykologiaa jännityksen (ja kauhunkin) luomiseen. King ei tarvitse suuria näkyviä elementtejä, kuten päättömiä ruumiita ja suolenpätkiä, vaan lähinnä muutamia kaihertamaan jääneitä sanoja, vastauksitta jääneitä kysymyksiä ja niin edelleen. King ei käytä psykologiaa pelkästään jännityksen ja kauhun luomiseen, vaan käsittelee mielestäni hyvin myös nuoren Devinin sydänsuruja ja elämäntilannetta yleensä. Hän luo onnistuneesti lukijalle mielikuvan opiskelijapojan maailmasta, vastuun ottamisesta ja lopullisesta kasvusta kohti aikuisuutta.

 

Tämä teos osoittautui hyvin mukaansatempaavaksi romaaniksi, niin kuin Kingin teoksille on ominaista. Viihdyin tämän teoksen parissa hyvin, sillä mielestäni kaikki palaset olivat onnistuneita: miljöö, hahmot ja aihepiiri. Miljöö oli mielestäni erityisen kiehtova, sillä on mielenkiintoista ajatella mitä kaikkea kulissit voivatkaan kätkeä taakseen.

 

♠♠♠♠♠

Kun pimeys peittää valkeat yöt

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valkeat yöt

331 s., Myllylahti 2012

On enemmän kuin harvinaista, että tartun suin päin johonkin minulle entuudestaan täysin tuntemattomaan dekkariin, siis sellaiseen josta en ole kuullut mitää ennemmin. Kirjaston uutuushyllystä bongasin tämän Sebastian Lindellin esikoisromaanin Kun pimeys peittää valkeat yöt ja päätin kokeilla mitä tästä tykkäisin. Takakansi vaikutti todella lupaavalta ja paljasti, että kirjan keskiössä oleva henkirikos on saanut innoitusta todellisesta 1940-1950-lukujen taitteessa tapahtuneesta selvittämättömästä henkirikoksesta. Toinen huomiota herättävä seikka on mielestäni kirjan kansi, joka taitavasti vie mahdollisen lukijan ajatukset jo itse tarinaan ja siihen mitä siltä voi odottaa. En tiedä kuka kannen on taiteillut, mutta mielestäni se on nappisuoritus juuri tälle kirjalle.

Kun pimeys peittää valkeat yöt -kirjan päähenkilöt ovat kaksi KRP:n etsivää, Sonja Friberg ja Markus Edelmann. Tarina sijoittuu Lappiin ja vuoteen 2000, mutta juoni kuljettaa myös muualle Suomeen ja jopa Ruotsiinkin. Mielestäni Lappi tapahtumapaikkana oli erinomainen valinta, koska harvemmin mikään kotimainen dekkari sinne sijoittuu. Tapahtumapaikan valinta mahdollistaa myös onnistuneen miljöönkuvailun ja metsät, autioituvat kylät ja jokivarsi ovat sangen aidon tuntuisia paikkoja. Tällaista miljöötä ja tunnelmaa ei olisi voinut luoda Etelä-Suomeen.

Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun vanhempi pariskunta löytää marjareissultaan Tervolan metsistä vanhan rippiristin. Pariskunta toimittaa sen poliisille, sillä neljäkymmentä vuotta aikaisemmin alueella on tapahtunut selvittämätön henkirikos, johon tuo rippiristi saattaa liittyä. Tuo risti sysää tapahtumat liikkeelle ja henkirikoksen taustat ja palat alkavat loksahdella kohdilleen pala kerrallaan.

Vaikka tällä kirjalla on ansionsa ja tämä on todella mielenkiintoinen teos, niin kyllä minä tästä löydän kritisoitavaakin. Ensiksikin tämä kirja tuntuu jotenkin todella amatöörimäiseltä. Tapahtumat kyllä tempaavat mukaansa, mutta jotenkin esikoiskirjailija sortuu ymppäämään kaiken mahdollisen saman kirjan kansiin: vanhan selvittämättömän henkirikoksen, palkkamurhan, perversiot, seksuaalisen hyväksikäytön, identiteettivarkauden ja kiristämisen sekä etsivän joutumisen vaaraan. Samaten minua häiritsi se, että välillä tutkimukset soljuivat täysin ongelmitta eteenpäin ja välillä taas kaikki mahdollinen tökkii ja mikään ei onnistu. Lisäksi kun itse rikosvyyhdessä on jo todella paljon sulateltavaa ja se voisi soljua hyvin eteenpäin, niin kirjailija hieman turhaan tunkee mukaan etsivien yksityiselämän kuvioita sekoittamaan pakkaa. Samoin Lindell tekee ehkä hieman turhia kytköksiä sota-aikaan Markus Edelmannin hahmon kautta. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut etsivien elämä vaan tapauksen ratkeaminen, se oli niin mielenkiintoinen ja kiehtova.

Tulipas ryöpytys. Mutta siis kuten sanottu, tässä kirjassa oli paljon hyvää. Ensiksikin selkeys oli saavutettu hyvin, vaikka juoneen olikin saatu mukaan kaikkea mahdollista, lukijan ei tarvinnut palailla taaksepäin miettimään mikäs jamppa kukakin oli. Toiseksi juoneen on saatu mukaan yllättäviä käänteitä ja myös voisi sanoa shokeeraaviakin piirteitä. Kolmanneksi miljöön valinta on onnistunut ja etsivät tuntuvat hyvin inhimillisiltä ihmisiltä samoin kuin rikostekninen eteneminen oli jotenkin liiallisesta soljuvuudesta tai tökkimisestä huolimatta todentuntuista.

Tästä lähtee liikkeelle Edelmannista ja Fribergistä kertova sarja. Tämän linkin takaa pääset Myllylahden sivuille lukemaan kirjailijan omia mietteitä kirjoittamisesta ja dekkareista.

♠♠♠½

Puhelu kiusaajalta

Markku Ropponen: Puhelu kiusaajalta

261 s., Tammi 2002
päällys: Aki Suvanto, kuva: J.O. Lasthein

Minun on pakko tunnustaa, että dekkarituntemukseni on vallan lapsenkengissään. Luen aina vuosittain suomennettavan Cathy Reichsin teoksen ja pari Agatha Christietä, joten voi sanoa, että olen aika kaavoihin kangistunut dekkarilukija. En vain jotenkin pysty lukemaan montaa dekkaria vuodessa, vaikka viime vuosi olikin kyllä poikkeuksellisen runsas niiden suhteen. Ajattelin tarttua tähän Markku Ropposen ensimmäiseen Kuhala -dekkariin, jonka alunperin lainasin veljelleni, jotta dekkarituntemukseni edes vähän kasvaisi. (Huh, tämä kappale tuntuu vilisevän dekkareita!)

Puhelu kiusaajalta siis avaa jyväskyläläisestä yksityisetsivä Otto Kuhalasta kertovan sarjan. Kuhala on hiukan alle 50-vuotias entinen poliisi, joka perusti oman toimiston ja ratkoo nyt mitä erilaisempia tapauksia. Tässä kirjassa hän saa ratkaistavaksi 27 vuotta vanhan selvittämättömän henkirikoksen, johon liittyvät henkilöt tuntuvat löyhästi liittyvän erääseen hänen tutkimaansa tapaukseen. Kuhala saa huomata, että ihmisen halu pysyä turvassa voi ajaa hänet epätoivoisiin tekoihin.

Juoni etenee sutjakkaasti, mutta välillä kyllä liian sekavasti. Kahden eri näkökulman vuorottelu on paikoin liian nopeaa ja ajatuksenjuoksussa on hitusen vaikea pysyä mukana. Jouduin välillä oikein pohtimaan, että mitä tapahtuikaan juuri äsken. Myös loppuratkaisu tulee yllättäen ja hieman erilaisena kuin odotin. Jotenkin minusta tuntuu, että en aivan täysin päässyt selvyyteen siitä miksi näin tapahtui eli mikä oli motiivi.

Olen lukenut yhden Reijo Mäen Vareksen ja siihen verrattuna tämä Ropposen dekkari on huikean paljon uskottavampi. Jotenkin tässä on sellaista jalat maassa -tyyliä ja todentuntua enemmän, vaikka yksien kirjojen perusteella tuskin pidempää johtopäätöstä voi tehdä. Ropposen Kuhala on aidomman tuntuinen hahmo, tasainen ja varma etsivä. Vares on mukaansatempaavampi, mutta Kuhalallakin on ansionsa.

Se mikä tässä kirjassa oli mielestäni poikkeuksellisen hieno tai hyvä asia, on se että tämä kirja on toimiva ajankuva 2000-luvun alun Suomesta. Tuon ajan asiat tulevat esiin kaiken muun ohessa, ei erikseen kuvailtuina detaljeina. En tiedä onko ajankuva hieman väärä sana, koska eihän Suomi nyt tällainen rikosten tyyssija varmasti ollut kuin yksityisetsivän silmin näyttää, mutta jotenkin ajankohta välittyy todella hyvin vaikkei kuitenkaan häiritsevästi: aika ei ole tehnyt tälle reilu 10-vuotiaalle dekkarille tepposia.

Haluan kyllä jossakin vaiheessa tutustua muihinkin sarjan teoksiin, sillä yleisvaikutelma tästä teoksesta on hyvä.

♠♠♠½

Ihan tavallisena päivänä

Atkinson, Kate: Ihan tavallisena päivänä

295 s., Shildts 2011

suom. Kaisa Kattelus

alkup. Case Histories 2004

Minun on pakko todeta, että olin hyvin ennakkoluuloinen tarttuessani Kate Atkinsonin teokseen Ihan tavallisena päivänä. Kyse ei ollut niinkään siitä etteikö teos olisi houkutellut, vaan siitä että olin lukenut aikaisemmin Atkinsonin Museon kulisseissa enkä kauheasti tykännyt siitä.

Lukiessani ennakkoluuloni musertuivat täysin. Ihan tavallisena päivänä on todella mukaansatempaava ja mielenkiintoinen teos. Kiinnostavan siitä tekee se, että juoneen on punottu rinnakkain kolme rikosta, jotka etsivä Jackson Brodien pitäisi selvittää. Kolmen erillisen rikoksen kuljettaminen mukana ja vieläpä kietominen yhteen vaatii kirjoittajalta todellista taitoa.

En oikeastaan osaa ajatella tätä teosta jännityskirjallisuutena tai dekkarina, minusta se on enemmänkin sukellus vastauksia vaille jääneiden elämään ja heidän tunteisiinsa: minne katosi 3-vuotias Olivia ja kuka tappoi Lauran? Tuntemuksia on käsitelty realistisesti ja käsinkosketeltavasti. "Olivian tapauksesta" tulee mieleen tosielämän tapaus pikkusesta Madeleine McCannista, vaikka kirjan ilmestyessä Madeleinea ei vielä ollutkaan kidnapattu. Koskettavaa ja sydäntäriipaisevaa siis myös.

Teoksen vakava ilmapiiri on höystetty huumorilla joka toimii. Ilman huumoria teos voisikin tuntua ehkä hieman raskaalta, sillä niin hyvin perheiden epätoivo ja epätietoisuus on kuvattu. Teoksessa on hyvää myös se, että kertoja vaihtelee kappaleittain. Se auttaa yhdistelemään lankoja ja tulkitsemaan joidenkin käytöstä. Lisäksi on hauskaa, että etsivän omaakin perhe-elämää on kuvattu ja hänet on linkitetty hyvin kertomukseen muunakin kuin vain ulkopuolisena tutkijana. Pieni ennalta-arvattavuus teosta kuitenkin vaivaa, mutta annettakoon se anteeksi.

Kaiken kaikkiaan tämä on sellainen teos, joka jokaisen pitäisi lukea. Jotkut eivät tykkää dekkareista, mutta tämä voisi muuttaa heidän käsityksiään: dekkareiden ei tarvitse olla aina "perinteisiä" toimiakseen, tämä poikkeus todistaa sen. Suosittelen ihan jokaiselle. Ottakaa selvää mitä tapahtui.

♠♠♠♠♠