Ei muisteta pahalla

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

202 s., Tammi 2018

kansi: Sanna Mander

 

Huomasin kirjakatalogista hyvissä ajoin, että Avioliittosimulaattorin kirjoittaneelta Veera Niemiseltä on ilmestymässä uusi teos Ei muisteta pahalla. Olin innoissani, sillä Avioliittosimulaattori ole todella vaivatonta ja hauskaa luettavaa. Myös tätä uutta teosta kuvailtiin hauskaksi, vaikka aiheena onkin parisuhteen päättyminen ja sen seuraukset. Minulle lukukokemus muodostui kuitenkin työlääksi ja tarina ei oikein osunut minun huumoriini.

 

Ei muisteta pahalla kertoo Piipestä, joka on tullut miesystävänsä Jurin jättämäksi. Piipe on melkoisen epätasapainoinen ihminen, vaikkakin työssään skarppi. Siviilielämässään Piipe kuitenkin näkee ja kuvittelee paljon sellaista, mitä ei ole olemassakaan. Parisuhde Juriin on ollut myrskyisä eikä Piipe aluksi ota uskoakseen, että tällä kertaa Juri on tosissaan eron suhteen. Kun Piipe ymmärtää asian laidan, hän päättää toteuttaa uhkauksena: jos Juri jättää hänet, hän räjäyttää Jurin postilaatikon. Onneksi Piipellä on Eetu, räjäyttelyyn erikoistunut ystävä.

 

Postilaatikon räjäytykseen asti tarina tuntui vielä viihdyttävältä ja lukeminen sujui. Räjäytys oli kuitenkin käännekohta, josta alkoi jotain ihan muuta kuin toipuminen eron tuomista kolhuista. Siitä alkoi systemaattinen häirintä ja suoranainen kiusaaminen, jonka piirteet olivat niin absurdeja, että se olisi voinut naurattaakin ellei tarinassa olisi ollut lukuja myös Jurin näkökulmasta. Kun tempaus tempaukselta Juri muuttui yhä uupuneemmaksi ja voimattomammaksi, huumori katosi ja minun tuli lähinnä surku miestä. Piipen hahmo alkoi samalla kertaa näyttäytyä entistä ikävämpänä ja hänen toimintansa tuntui suorastaan ahdistavalta.

 

Mielestäni Ei muisteta pahalla ei ole hauska teos, vaikka sitä se taitaa yrittää olla. Luin kuitenkin teoksen loppuun, sillä kerronta oli hyvää ja mielikuvitusta tarinan käänteissä riitti, vaikka sinänsä kaikki kekseliäät käänteet olisivat oikeastikin mahdollisia. Loppuratkaisu yllätti minut enkä ehkä täysin ymmärtänyt miten se sellaiseksi muodostui. Tiedän jo nyt, että tätä kirjaa en tule lukemaan uudelleen, mutta Avioliittosimulaattorin uudelleenluku kyllä houkuttelisi!

♠♠♠

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 7: Iris rukka

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas! Mietin melko pitkään minkä kirjan valitsisin tällä kertaa luettavakseni, sillä mitään tiiliskiviä en jaksanut lähteä kahlaamaan ja lisäksi minulla on niin sanotusti "klassikkotausta" eli nuorempana luin paljon klassikoita ja monta tunnettua ja haasteeseenkin ilmeisen sopivaa on jo tullut luettua. Viime kesänä luin haasteeseen Anni Swanin teoksen Ollin oppivuodet ja tuumin, että Swanin kirjoja voisi lukea vielä lisääkin. Niinpä päätin valita tämän kesän haasteeseen jonkin hänen tuotannostaan, ja tällä kertaa valinta osui Iris rukkaan.

***

Anni Swan: Iris rukka

185 s., WSOY 1970, 15. p.

ilmestynyt ensikerran 1916

Iris on 12-vuotias luonnonlapsi, joka asustelee syrjäisellä Metsäpirtin tilalla yhdessä äitinsä sukulaisten Seren ja Tanelin kanssa. Iriksen äiti on kuollut ja isä kiertelee soittoniekkana pitkin maailmaa, mutta tyttärensä luona hän ei ole käynyt vuosiin. Sere ja Taneli pyrkivät kasvattamaan Iristä parhaan kykynsä mukaan, mutta lopulta Iriksen tulee aika lähteä kaupunkiin saamaan koulusivistystä. Helsingissä on vastassa eno Heinosen keskiluokkainen hienostoperhe, johon kuuluu viisi lasta ja palveluskuntaa.

Helsingissä Iris tuntee olevan kaikkea muuta kuin kotonaan. Hienostelevat serkut Elin, Ester, Elsa ja Aksel tekevät maalaismaisesti puetusta ja kömpelöstä serkustaan jatkuvasti ilkeääkin pilaa. Ainoastaan perheen nuorimmainen, Sissi, tuntuu pitävän serkustaan. Tarinassa on todellisia tuhkimotarinan piirteitä, sillä avoin ja aito Iris sulattaa joidenkin ihmisten sydämet, saa ystäviä ja saapa hän ihan oman hyväntekijänkin, joka pyrkii mahdollistamaan Iriksen unelmia. Kohtalo kuitenkin kolhii Iristä monessa kohtaa, vaikka elämä lopulta tuntuukin kääntyvän parhain päin.

Kirjaa lukiessa usein päällimmäinen tunne oli sääli puoliorpoa ja koti-ikävää potevaa Iristä kohtaan. Samalla mietitytti miten julmasti toiset lapset voivatkaan erilaista lasta kohdella. Se on teema, joka on edelleen ajankohtainen, sillä erilaisuudella päätyy usein silmätikuksi. Swanin kirja on siis tietyiltä osin melko ankea, vaikka on siinä ilon pilkahduksiakin, kun Iris tuntuu löytävän oman paikkansa yhteisössä.

Iriksen hahmossa on paljon klassisia tyttökirjan sankarittaren piirteitä, kuten reippautta ja lannistumattomuutta. Kirjassa on myös selkeästi vastakkainasteltu köyhät ja varakkaat, sivistymättömät ja sivistyneet. Jokaisesta hahmosta välittyy heti kumpaa hän edustaa, mutta kuten eräs ala-asteen opettajani joskus sanoi, todellinen sydämen sivistys on myös erittäin tärkeää. Sitä ei Iriksen kouluoppia saaneilla serkuilla tunnu olevan, mutta näennäisesti sivistymättömällä Iriksellä kyllä on. Lopussa toukasta kuoriutuukin perhonen, jolle löytyy oma paikka maailmassa ja asiat järjestyvät. Kurjuutta seuraa siis onni, mikä onkin sangen perinteinen asetelma kirjallisuudessa.

Klassikkohaaste 5: Ollin oppivuodet

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas! Olin päättänyt ottaa tälle vuodelle haasteteemakseni naiskirjailijoiden klassikot, koska viime vuonna keskityin molemmissa haasteissa (tammikuussa ja heinäkuussa) mieskirjailijoiden teoksiin. Minun oli melko vaikea päättää mitä loppujen lopuksi lukisin, mutta päädyin sitten valitsemaan lukulistallani iät ja ajat olleen Anni Swanin nuortenkirjaklassikon Ollin oppivuodet. Heti ensimmäisistä sivuista lähtien tarina lähti kulkemaan hyvin ja sai napatuksi mielenkiintoni, vaikka heti alussa tapahtui kaikenlaista ikävää ja mietin jo haluanko lukeakaan tarinaa niin epäreilun kohtelun saaneesta pojasta. Luin kuitenkin ja viihdyin, vaikka Ollin oppivuosiin mahtui paljon ikäviä asioita.

***

Anni Swan: Ollin oppivuodet

197 s., WSOY 1981, 15. p.

 1. p. 1919

Olli on 9-vuotias kiivasluontoinen mutta kuitenkin kiltti poika, jonka isä on vaikutusvaltainen tehtaanpatruuna ja äiti hieno nainen. Olli päättää karata kotoaan saatuaan mielestään epäreilun rangaistuksen tappelustaan voudin Pentti-pojan kanssa. Uhmakkaalla matkallaan Olli kohtaa Harmaalassa asuvan Kaarle-serkkunsa, jolla on katalat tuumat. Hän onnistu pelottelemaan Ollin taipuvaiseksi lähteä hänen matkassaan aina kauas Tukholmaan asti, ja sinne Olli sitten päätyykin suutarin oppipojaksi. Olli viettää teillä tietymättömillä vuosia, kunnes ainoan ystävänsä Ränni-Pellen avustuksella pääsee karkaamaan merille ja matka jatkuu lopulta myös Suomeen, joskin monta mutkaa on edelleen matkassa.

Anni Swanin teos on klassinen esimerkki teoksesta, jossa oikeus voittaa ja paha saa palkkansa tai ainakin nöyrtyy omatuntonsa soimatessa ja tunnustaa pahat tekonsa. Ollin oppivuodet vaikutti mielestäni aluksi hieman ankealta teokselta, jossa vaikeudet seuraavat toistaan. Kuitenkin tässä teoksessa oli jotain sellaista valoa ja Ollin hahmossa lannistumattomuutta, jotka olivat omiaan tekemään teoksesta kuitenkin mukavan luettavan. Swan kirjoittaa hyvin sujuvaa tekstiä, jossa on helppo pysyä mukana ja joka vie helposti mennessään. Hänen hahmonsa ovat osittain hyvin stereotyyppisiä, kuten suutari Simolin, jossa tiivistyy kaikki ilkeän ihmisen ominaisuudet jo ulkonäöstä lähtien, mutta stereotyyppisyys ei haittaa lainkaan, kun juoni vie mennessään.

Kokonaisuutena pidin tästä teoksesta, jossa kaikki päättyy parhain päin. Tykästyin Anni Swaniin siinä määrin, että aion kyllä lukea lisääkin hänen teoksiaan, kun vain joskus ennätän. Minusta hieman tuntuu, että Anni Swan alkaa vähitellen painua unholaan, mikä on tämän kirjan luettuani mielestäni harmillista. Tämän teoksen perusteella hän tuntuu kirjoittavan ikävistäkin asioista viehättävästi, hän osaa rakentaa tiiviiseen pakettiin monenmoisia juonenkäänteitä ja luoda ainakin tässä teoksessa oikean seikkailutarinan henkeä.

Heinähattu, Vilttitossu ja vaari & Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja vaari

81 s., Tammi 2001, 4.p.

1.p. 1991

kuvitus: Markus Majaluoma

***

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

97 s., Tammi 2005, 5.p.

1.p. 1997

kuvitus: Markus Majaluoma

 

Luin tammikuussa kaksi ensimmäistä Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa, mikä synnytti innostuksen lukea hetipian lisää sarjan kirjoja. Nyt käsittelyssä olivat sarjan kolmas ja seitsemäs osa, ja innostus tuntuu edelleen jatkuvan - nyt vain on kumminkin pakko yrittää saada muitakin lainoja eteenpäin välillä!

 

Heinähattu, Vilttitossu ja vaari kertoo Kattilakosken perheen arjesta, kun vaari tulee vieraisille. Hanna-äidin mielestä vaari vaatii liikoja ja nuukaa luonnetta ärsyttää ruokkia ylimääräistä suuta. Heinähattu ja Vilttitossu sen sijaan pitävät vaarin seurasta, samoin kuin heidän pikkuveljensä, jota kutsutaan ytimekkäästi pojaksi. Ei Matillakaan ole mitään isänsä vierailua vastaan, mutta Hannan hermoa kiristää ja kaiken lisäksi perheen pihapiirissä tuntuu liikuskelevan kutsumattomia vieraita, sillä lumeen ilmestyy öisin salaperäisiä kengänjälkiä.

 

Mielestäni Heinähattu, Vilttitossu ja vaari on mukava kirja lasten ja isovanhempien välisestä yhteydestä. Vaarilla on aina aikaa lapsenlapsilleen ja hän mieluusti kertoilee heille tarinoita. Toisinaan vaari tuntuu hieman hömelöltä ja oikeastikin melko vaateliaalta viattomine ruokatoivomuksineen, mutta kelpaisi Matillekin kyllä enempikin sapuska kuin mitä yleensä on tarjolla. Jotenkin Hannaa kumminkin ymmärtää, sillä hän tuntuu olevan paikalla vain täyttämässä milloin kenenkin toiveita - joskin osaa hänkin olla tuittupäinen eikä välttämättä kovin hienovarainen toimissaan.

 

Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa sijoittuu niihin hetkiin, kun Vilttitossukin on jo aloittanut koulunkäynnin. Hänellä tuntuu kumminkin olevan omituisen paljon hyppytunteja ja Heinähattu on ainut, joka havahtuu ihmettelemään Vilttitossun tarinoiden todenperäisyyttä ja vaatteisiin ilmaantuvia koirankarvoja. Samaan aikaan lyhtypylvääseen on ilmestynyt lappu, jossa tarjotaan koiranulkoilutuspalvelua. Koirat aiheuttavatkin naapurustossa melkoista hämminkiä, joka johtaa jopa poliisien Rillirouskun ja Isonavan lomauttamiseen. Samaan aikaan outo kauppias kiertää talosta taloon ja tavaroita katoaa. Kuka nappaa epäilyttävän hepun, kun poliisit eivät tee mitään lomautukseensa vedoten? Entä mitä Vilttitossu tekee päivät pitkät?

 

Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa kertoo koulukiusaamisesta ja tuo esiin miten pahalta se voi tuntua. Vilttitossu on neuvokas tyttö, joka ei haluaisi antaa periksi, vaikka koulussa onkin kurjaa. Joskus kuitenkin on paras keksiä muuta tekemistä koulupäivien ajaksi, kuten Alibullenin neidit tekivät aikoinaan. Samaan tarinaan on yhdistetty myös huumoria, sillä Matti Kattilakosken muutto kellariin haastemiestä pakoon aiheuttaa jos jonkinmoista kommellusta kotona.

 

Hieman ihmettelin tätä seitsemättä osaa lukiessani, että mihin kummaan perheen poika on kadonnut: onko hänet vain pyyhkäisty pois kuin tätä ei olisi koskaan ollutkaan? Vasta kirjan lopussa käy ilmi, että poika viihtyy isovanhempiensa luona paremmin kuin kotonaan ja onkin siksi tämänkin tarinan tapahtumahetkellä heidän luonaan.

 

♠♠♠♠

Hiljaisuus

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

239 s. Otava 2016

kansi: Anna Lehtonen

a-kappale kustantajalta, kiitos!

Laila Hirvisaaren uutuusteos Hiljaisuus lukeutuu eniten odottamiini syksyn uutuuskirjoihin. Pyysin sen jo hyvissä ajoin alkukesällä arvostelukappaleeksi, ja olin kovasti iloinen, kun se sitten postilaatikkooni saapui. Hiljaisuus on mielestäni taattu Hirvisaarta henkilöhahmojen ja kerrontatyylin suhteen, mutta oli tässä jotain uudenlaistakin - kuten vaikka se, että tämä on hurjasti lyhyempi kuin Hirvisaaren teokset yleensä.

Hiljaisuuden päähenkilönä on Inga-niminen 9-vuotias tyttö, joka on jäänyt orvoksi ja asuu isovanhempiensa hoivissa. Eletään 1940-luvun loppua. Inga on yksinäinen tyttö, jota pilkataan koulussa eikä opettajalta heru tukea. Inga on mykkä, mutta asioista kiinnostunut tyttö kuitenkin kirjoittaa kysymyksiä esiliinantaskuvihkoonsa ja kuuntelee vastauksia kiinnostuneena. Ingan mykkyyden taustalla on järkyttävä muisto, joka vaiensi hänet vuosikausiksi. Vasta vuosien jälkeen Inga pystyy kohtaamaan muistonsa luotetun ystävän avulla.

Hiljaisuus on pituudeltaan pienehkö kirja, mutta tarina on tiivis ja siitä välittyy pienen tytön ahdistuneisuus. Välillä minua suorastaan kurkusta kuristi se, että tyttö ei saanut sanaa suustaan, mutta hänen näkökulmastaan kerrotuissa kohdissa vilisi ajatuksia ja viittauksia siihen, mikä häntä niin perin pohjin oli järkyttänyt. Tuskaisilta tuntuivat myös tytön kokemat pilkka ja kiusanteko, joilta hän ei voinut itse puolustautua. Tunnelmat välittyvät voimakkaina läpi kirjan.

Hirvisaari on luonut Hiljaisuudesta tarinan, joka yllättää toden teolla. Loppuratkaisu todella loksautti leukani, sillä en ollut odottanut mitään sellaista. Tämä teos jäi pohdituttamaan minua kovasti, vaikka teos itsessään olikin melko nopealukuinen. Mietin esimerkiksi sitä, miten Hirvisaari on osannut kirjoittaa pienen hyljeksityn tytön tunnoista näin uskottavasti. Mietin myös tarinan sisältöjä, sen yllättävyyttä ja tunnelmia. Mielestäni tässä teoksessa on jotain samaa kuin Hirvisaaren aiempaan tuotantoon lukeutuvassa Viipuri-sarjassa, josta myös pidin. Hiljaisuus oli minulle hieno lukukokemus, josta en löydä moitteen sijaa, vaikka ehkä hieman olisin Hirvisaaren kyvyt tuntien odottanut jotain lisää.

♠♠♠♠

Kidnapattu kissa ja Puukenkäkesä

Viime aikoina bloggaustahtini on ollut hitaanpi kuin lukuvauhtini, joten kirjoja uhkaa kertyä pinoksi asti odottelemaan vuoroaan päästä blogissa esille. Kirjoitankin nyt kahdesta töissä ruoka- ja kahvitauoilla lukemastani lastenkirjasta tässä samassa postauksessa.

Tuula Kallioniemi: Kidnapattu kissa

88 s., Otava 1980

kansi: Elina Vanninen

 

 

Miira ja Ninna ovat kerrostalossa asuvat sisarukset, jotka joutuvat perheensä kanssa sietämään milloin mitäkin mekkalaa talon muista asunnoista. Tyttöjen isä uhoaa, että pian perhe muuttaa omakotitaloon, mikä olisi Miiralle helpotus muutenkin kuin yöunien parantumisen takia: hänen luokallaan on ökyrikas Joakim-poika, joka halveksuu kerrostaloasukkeja ja on muutenkin ollakseen. Muutosta ei kuitenkaan koidukaan niin suurta iloa kuin Miira kuvitteli, sillä isän ostama omakotitalo on pieni mummonmökki, jossa ei ole sisävessaa tai juoksevaa vettä. Vielä pahemman tilanteesta tekee se, että talo sijaitsee ihan Joakimin kodin vieressä. Miira joutuu laittamaan kekseliäisyytensä koetukselle yrittäessään estää Joakimia saamasta selville hänen uutta asuinpaikkaansa.

Joakim saa kuin saakin selville, että Miira perheineen asuu siinä naurettavassa pikku mökissä, jota pojan mielestä kukaan järkevä ihminen ei ostaisi. Ninnaa ei tunnu Joakimin mietteet pahemmin kiinnostavan, mutta Miira on Joakimin kanssa jatkuvasti törmäyskurssilla. Lopulta Ninnankin mitta tulee täyteen, ja hän päättää toimia. Pojan perheellä on nimittäin arvokas rotukissa, jonka tyttö päättää kostoksi kähveltää.

Kidnapattu kissa on kertomus ystävyydestä, alakouluikäisten ihastumisesta, yksinäisyydestä ja kiusaamisestakin. Teoksessa on monta kohtaa, joita voidaan pitää opettavaisina, sillä ne osoittavat miten tulisi tai miten ei todellakaan tulisi toimia. Mielestäni Kidnapattu kissa on edelleen täysin toimiva romaani, joka käsittelee monenlaisia ihmissuhteisiin liittyviä aiheita tiiviissä tilassa, mutta silti isosti. Mielestäni teoksen tunnelma oli myös jotenkin kotoinen, ihania nämä vähän vanhemmat lastenkirjat!

***

Outi Salo: Puukenkäkesä

91 s., WSOY 1988

kansi: Inge Löök

 

Puukenkäkesä kertoo alakouluikäisestä Essistä, joka viettää isänsä kanssa ensimmäistä kesää kahdestaan heidän kesämökillään saaressa. Essin äiti on kuollut ja pieni tyttö kipuilee asian kanssa, vaikka elämä näyttääkin hänelle myös valoisia puoliaan. Kesä saa maagisia piirteitä, kun Essi saa isältään syntymäpäivälahjaksi puukengät, jotka vanhemmat toivat aikoinaan häämatkaltaan Hollannista annettavaksi tulevaisuudessa heidän lapselleen. Kenkien myötä Essin elämään astuu myös pieni pöllöntapainen otus, jonka nimi on Rusetti. Rusetille tyttö juttelee silloin, kun tuntuu oikein haikealta. Yleensä otus ilmestyy silloin, kun Essi tarvitsee jotain uutta ja jännää. Rusetin myötä Essi oppii ymmärtämään monenlaisia asioita perheistä ja ystävyydestä ja ikävästä.

 

Mielestäni Puukenkäkesä on mukava kirja ikävästä aiheesta. Mukavan kirjasta tekee se, miten taidolla isä Essin kanssa elää ja toimii ja osaa tukea tyttöä suuressa menetyksessä, vaikka hänellä on omakin iso surunsa. Essi ja hänen isänsä ovat kivoja tyyppejä, joiden elämää saaressa on kiva seurata. Essin ikävä ja murhe äidin menettämisestä on kuvattu hienovireisesti ja uskottavasti, ja uskoisin tämän kirjan voivan toimia vertaistukena jollekulle samaan tilanteeseen joutuneelle. Tämänkin kirjan tunnelma on kotoinen ja lämmin, vaikka joskus saaren tuulisuus ja vesisateen nihkeys tuntuukin hiipivän iholle. Uskottavuutta kai sekin siis edustaa, kun säätilatkin tuntuvat todellisilta!