Emännöitsijä

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Syrjästäkatsojan tarinoita 3

447 s., Otava 2015

 

Voi miten odotinkaan innolla jatkoa Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoihin, sillä aikaisemmat osat Paimentyttö ja Lapsenpiika tekivät minuun suuren vaikutuksen. Emännöitsijä jatkaa Syrjästäkatsojan tarinoita yhtä vakuuttavasti ja aidosti kuin sarjan aikaisemmat osat. Mielestäni tämä sarja on osoittautunut todella mukaansatempaavaksi, historiallisesti realistiseksi ja viihdyttäväksi kokonaisuudeksi, ja odotankin jo taas seuraavaa osaa - kuinkas muutenkaan!

 

Eletään vuotta 1900 ja Ida pakkaa kirstuaan vaihtaakseen palveluspaikkaa nyt, kun Aino ja Jean Sibeliuksen perhe muuttaa ulkomaille. Uusi pesti on järjestetty taidemaalari Albert Edelfeltin ateljeerista, jota parikymppinen Ida alkaa tarmokkaasti huushollata eli emännöidä. Aino Sibelius on tosin hieman arvelevalla kannalla, sillä yleisesti tiedään Edelfeltin ja tämän entisen emännöitsijän suhteesta. Idan elämän täyttää kuitenkin lähinnä työ, mutta kuitenkin niinä viitenä vuotena, jotka hän viettää ateljeerin emännöitsijänä, hän kokee myös romanssin työnantajansa kanssa.

 

Vaikka Idan elämä on nyt aiempaa vapaampaa, kun hän saa huushollata oman mielensä mukaan ja lähteä vaikka huvittelemaan lupia kyselemättä, tuntuu hänestä silti siltä kuin hän ei eläisi vieläkään elämäänsä. Turhautuneena Ida toivookin, että saisi lopultakin oman elämän: Albert on paljon poissa matkoillaan ja sitä paitsi perheellinen mies, kun taas Idalla ei ole oikein ketään. Muilla on tulevaisuudensuunnitelmia opintojen tai perheen parissa, mutta Ida vain odottaa ja antaa elämänsä kulua. Yllättävä tapahtuma muuttaa Idan elämän, kun hän on työskennellyt ateljeerissa viisi vuotta. Matka johtaa jälleen jo Paimentytön aikaisten tuttavien luo.

 

Kirjoitin Lapsenpiiasta vuosi sitten niin osuvasti, että taidanpa lainata omia sanojani tässä kohtaa, sillä ne sopivat kuvaamaan myös tätä romaania: "Mustonen kuvaa jälleen hienosti yhteiskunnan kerrostuneisuutta, jossa keskiöön nousee yksinäinen piikatyttö ja tunnettujen kulttuurivaikuttajien sivistyneistö, jonka elämä ei välttämättä ole kovinkaan helppoa, kuten Ida saa huomata. Kaksikerroksisuus antaa tällekin romaanille syvyyttä". Tarina saa aivan omanlaistaan nostetta, kun koko ajan putkahtaa esiin historiasta tuttujen taidevaikuttajien nimiä ja yhteiskunnan kerrosten kuvaaminen luo perspektiiviä tämän teoksen kokemiseen.

Siinä missä aikaisemmissa osissa, etenkin Lapsenpiiassa, hahmoihin on ollut helppo kiintyä, tässä osassa se oli todella vaikeaa. En itse asiassa kiintynyt kehenkään hahmoon. Elisabethinkadun naapureista suurin osa lähinnä ärsytti tai jäi niin pintapuolisiksi hahmoiksi, ettei heihin voinut kiintyä. Samaa voisin sanoa Edelfeltin suvusta, ja vaikka Albert itse olikin yksi päähenkilöistä, en missään vaiheessa kokenut häntä mukavaksi hepuksi tai vanhaksi ystäväksi, jollainen kirjan hahmosta voi joskus kehkeytyä. Mustonen ei liene tehnyt hahmoista tieten tahtoen tällaisia, tai mistäs minä tiedän onko se tahallinen ratkaisu, mutta jotenkin se toimii tehosteena sille mielikuvalle, että Ida tuntuu todellakin olevan yksin omassa kuplassaan ennen kuin kypsyy tekemään itsenäisiä päätöksiä ja puhkaisemaan sen kuplan.

Vaikka valtaosa hahmoista jääkin minulle vieraiksi, pidin tästä kirjasta todella paljon. Oli ihanaa ottaa kirja käteen ja antaa sujuvan tarinan ja sujuvan tekstin viedä mennessään. Kaksikerroksisuuden ja historian lisäksi pidin tässä kirjassa erityisen paljon myös Helsingin kuvauksesta. Jotenkin tuli ihan sellainen tunne kuin olisin itsekin tallustelemassa 1900-luvun alun Helsingin katuja, sillä niin elävästi Mustonen kuvaa sen ajan Helsinkiä. Kaupunkimiljöö ei yleensä ole minulle mieluisin miljöö, mutta nyt siitä tulee kotoisa olo.

♠♠♠♠½

Kantaja

Kari Hotakainen: Kantaja

139 s., Kirjakauppaliitto 2015

 

Tänä vuonna Kirjan ja ruusun päivänä tietyllä summalla ostoksia tehneille jaettiin lahjaksi Kari Hotakaisen teos Kantaja. En oikeastaan aikonut lukea koko kirjaa, sillä en Hotakaista ollut aiemmin lukenut ja minulla oli hänen tuotannostaan jotenkin tylsä ja puuduttava mielikuva. Töissä kuitenkin tämä Kantaja osui siksi monta kertaa käsiini, että ajattelin sitten kumminkin lukea tämän itsekin. Ja kyllä kannatti, sillä tämä onnistui muuttamaan hotakaiskuvaani paljon.

 

Kantaja kertoo Timosta, joka on filosofian maisteriksi opiskellut hautausmaanhoitaja. Työn hautausmaalla Timo saa sangen yllättäen, sillä lukuisista pätkätöistään huolimatta tältä alalta hänellä ei vielä ole kokemusta. Joskus Timoa pyydetään varsinaisen työnsä ohella myös kantajaksi hautajaisiin, joissa omaa väkeä ei ole riittävästi. Timolla tuntuu olevan oikeanlainen luonteenlaatu työhönsä, mutta yllättäen hän alkaakin pohtia turhan henkilökohtaiselta kannalta vainajien elämiä ja viimeisiä hetkiä. Sillä niin on, että Timolla ei vain yksinkertaisesti ole ketään. Hän alkaa pohtia, että tuleeko hänestäkin onneton rukka, joka haudataan nopein menoin ja kantajina on puistotyöntekijöitä.

 

Kantaja on kirja, jonka pystyy kyllä lukemaan todella nopeasti ja melko kevyenäkin kirjana, mutta todellisuudessa tässä on paljon sisältöä, joka laittaa ajattelemaan. Itse olen aina pitänyt hautausmaista, vaikka se voikin joidenkin mielestä kuulostaa hyvin kieroutuneelta. Hautausmaat vain ovat niin kauniita ja pidän erityisesti vanhemmista alueista niissä: mietin millaista jo kauan sitten kuolleiden elämät ovat olleet, miksi joku on kuollut hyvin nuorena ja millainen on ollut 80-vuotiaan emännän elämä, kun sitä komealla rautaristillä kunnioitetaan. Ehkä minussakin on hieman timomaista luonteenlaatua ja haluaisin, että jokainen jo mennyt muistettaisiin edes jossakin.

 

Hotakainen on kirjoittanut kirjaansa paljon oivaltavia huomioita, joita hieman sarkastisesti sitten hymistellään. Erityisesti mieleeni jäi sivulta 92 tällainen katkelma: "-Ihmisen suhde eläimeen paljastaa ihmisen todellisen luonteen, nainen sanoi ja rapsutti Tessua korvan takaa. Nyökyttelin ymmärtäväisesti ja jäin miettimään omaa suhdettani eläimiin. Sitä ei ollut. Tai se oli hyvin yksipuolinen. Söin niitä. Arvelin mahdollisuuteni koiraihmisten parissa huonoksi.", kun Timo herkesi koirapuistossa miettimään, mitä kautta voisi laajentaa tuttavapiiriään. Jotenkin kerrassaan mietityttävää on naisen repliikki, joka saa pohtimaan, voisiko asia todellakin olla niin.

 

Hotakainen siis yllätti minut osoittamalla, että hänen tekstinsä on oivaltavuuden ja pohdiskelevuuden ohella myös jollain tapaa humoristista eikä ollenkaan  puuduttavaa. En tosin tiedä millaisia Hotakaisen muut teokset ovat, mutta jos ne ovat jotain tämän tyylistä, voivat ne todellakin olla jossain vaiheessa tutustumisen arvoisia. Suurta hinkua Hotakaisen kirjojen pariin ei yllätyksestä huolimatta tullut vieläkään, mutta pääsinpä taas ennakkoluuloistani eroon.

Bridget Jones: Mad about the boy

Helen Fielding: Bridget Jones - Mad about the boy

825 s., MIKI-laitoksen 1.p. 2014 (Otava 2013)

alkup. Bridget Jones - Mad about the boy 2013

suom. Annika Eräpuro

Olen joskus muinaisuudessa lukenut aikaisemmat Bridget Jones -kirjat, mutta täytyy sanoa, että mielestäni ne eivät olleet laisinkaan hauskoja tai edes huvittavia. Ainakin toinen kirja eteni melko tuskaisesti, mutta luin sen kumminkin, kun kaveritkin olivat lukeneet ja tykänneet. Kuulun siihen porukkaan, joka pitää enemmän BJ-leffoista kuin -kirjoista. Viime viikolla olin parin päivän minilomalla Helsingissä ja keikuin bussissa tuntikausia suuntaansa. Tarvitsin jotakin matkalukemista pienessä paketissa, joten lainasin kirjastosta Miki-painoksen uusimmasta ja viimeisestä (?) Bridget Jones -kirjasta. Tällä kertaa tarina upposi paremmin ja matkat sujuivat oikein sutjakkaasti Bridgetin seurassa.

Tämä postaus tulee sisältämään jonkin verran juonipaljastuksia, jos niitä nyt enää paljastuksiksi voi sanoa: eiköhän ne kaikki ole jo sanottu ainakin kertaalleen, ja minäkin olin samoja asioita kuullut eikä se yhtään haitannut lukukokemusta.

Bridget on nyt ehtinyt 50:n vuoden ikään, mutta sama kohellus jatkuu edelleen: paino jojoilee, elämäntapatunarointi jatkuu ja kiusalliset tilanteet seuraavat toinen toistaan. Nyt Bridgetin komboon on kuitenkin tullut muutos: enää ei etsitä miestä hiki hatussa. Hänellä oli mies, mitä ihanin ja karismaattisin Mark Darcy, joka menehtyi äkillisesti jättäen Bridgetin kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Nyt Bridget yrittääkin pitää perheen pyörät pyörimässä, vaikka kyllähän kuvioihin ilmaantuu myös mies. Leskeydestään huolimatta Bridget on kuitenkin myös nainen ja sellaisen elämää hän haluaa suuresta menetyksestään huolimatta elää. Niinpä hänen ystävänsä päättävät, että uusi petikaveri on lopultakin saatava kuvioihin. Ja niin Bridget löytää itseään parikymmentä vuotta nuoremman Roxsterin, joka herättää hänet taas elämään elämäänsä.

Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin aikaisemmista BJ-kirjoista, vaikka Mark Darcy onkin nyt poistunut kuvioista. Osittain saatoin pitää tästä kirjasta enemmän, koska minulla ei ollut kuin korkeintaan hieman skeptisiä ennakko-odotuksia tätä kirjaa kohtaan: en siis odottanut mitään hykerryttävää viihdettä. Toisaalta tämä kirja miellytti enemmän varmasti myös siksi, että Bridget oli nyt lopultakin aikuistunut ja saanut elämälleen muutakin sisältöä kuin tupakanpolton, laihduttamisen ja miehenmetsästyksen. Kyllä minua vieläkin välillä ärsytti hänen hervottomuutensa ja kykenemättömyytensä pitää asiat reilassa, mutta toisaalta hänestä paljastui uusia puolia äidinroolinsa ja leskeytensä valossa. Ja vaikka tässä teoksessa Bridgetin mielen perukoilla oli koko ajan Markin kaipuu, pidin tätä teosta kuitenkin paljon hauskempana tai koomisempana kokonaisuutena kuin kahta aiempaa teosta. Että kannatti siis lukea, vaikka hieman epäröinkin.

♠♠♠♠

 

Hetkien virta: Kauneimmat suomalaiset runot

Hetkien virta: Kauneimmat suomalaiset runot

260 s., Gummerus 2015, 2.p.

 

Huomasin juuri äsken, että en ole kahteen viikkoon kirjoittanut mitään. Lukenut olen kumminkin ja tämän Hetkien virta -runokokoelman lisäksi kaksi muutakin kirjaa odottelee luettuina vuoroaan päästä blogiin asti. Minun on jo jonkin aikaa tehnyt mieli lukea runoja, mutta ongelmani on ollut se, että olen melkoisen valikoiva. En oikeastaan innostu moderniin runomittaan puetuista runoista tai nykyrunoista, vaan kaipaan sellaista viipyilevää kaihoisaa luonto- ja rakkausrunoutta tai ylipäätään perinteistä ja vanhempaa runoutta luettavakseni. Olinkin hyvin iloinen, kun uusi juuri kaipaamanlaisteni runojen kokoelma Hetkien virta: Kauneimmat suomalaiset runot osui töissä käsiini. Ja kansikin on niin kaunis, juuri sellainen tunnelmallinen ja herkkä, jollainen runokirjan kannen tulee mielestäni olla.

 

Hetkien virta sisältää runoja useilta tunnetuilta runoilijoilta, kuten Saima Harmajalta, Edith Södergranilta ja Eino Leinolta, mutta olipa kokoelmassa muutama minulle aivan uusikin runoilijanimi, kuten esimerkiksi Antti Mäkinen. Ehkä hänkin on ollut tunnettu tai sitten hän on vain päässyt huikeaan seuraan? Kokoelman runoista kaiken kaikkiaan eniten minua puhuttelivat Harmajan runot, mutta muuten olen jotenkin hieman pettynyt tähän teokseen. Näyttää vahvasti siltä, että joidenkin muiden mielestä kauneimmat suomalaiset runot eivät pääsääntöisesti ole samoja runoja, joita minä pidän kauneimpina suomalaisina runoina. Missä on esimerkiksi Pentti Saarikosken runo "minä rakastan sinua/niinkuin vierasta maata--"? Ei tässä kokoelmassa. Maut eivät nyt selkeästi täsmänneet minun ja teoksen kokoajien kohdalla, mikä on hieman harmi.

 

Uskon, että tämä voisi olla mukava lahja jollekin minua hieman avarakatseisemmalle runouden ystävälle, sillä kyllähän tässä oli runoja, joiden pariin voi jäädä mietiskelemään ja joiden pariin voisi vielä palata. Ehkä tämän kokoelman runot osoittautuvat jollekulle muulle kauneimmiksi suomalaisiksi runoiksi, sehän on makuasia.

Etelä-Pohjanmaan lasten satukirja

Harri Harju (toim.): Etelä-Pohjanmaan lasten satukirja - Parahia tarinoota kersoolle ja aikuusille

127 s., 3.p. Kirjapaja 2009

1.p. 2002

kuvittanut Minna Kosunen

 

"Näläkä sillä kai oli maharotoon, kun se ensimmääseksi meni kattomahan, notta mitä niis kupiis oli. Sehän tykkäs puurosta jo muutoonkin, mutta nyt kun se oli kulukenu pitkin mettiä jo usiamman päivän, niin se puuro oli oikeen hyvää sen tyhyjähän vattahan. Aluuksi se maistoo Isä-karhun kupista, mutta meinas polttaa suunsa, oli se niin kuumaa viäläkin. Sitten se maistoo Äitee-karhun kupista, mutta siinä se puuro oli jähtyny jo liikaakin. Kersa-karhun kupois se puuro olikin sitten justihin parahultaasta, ja Olokitukka lusikootti sen kupin ihan tyhyjäksi." (Olokitukkaanen flikka ja kolome karhua, s. 20-21)

 

Etelä-Pohjanmaan lasten satukirja on kokoelma tuttuja satuja, jotka on mukailtu alueen murteelle. Kokoelmasta löytyy mm. tutut sadut Olokitukkaanen flikka ja kolome karhua, Keisarin uuret vaattehet ja Rinsessa ja hernes, mutta kokoelmassa oli pari satua, jotka ainakaan minulle eivät olleet tuttuja, kuten Jänis ja siili (hieman erilaisen jäniksestä ja kilpikonnasta kertovan sadun olen kuullut) ja Saapasjalakaanen kollikissa, joka oli minulle täysin uusi tuttavuus sellaisena tarinana kuin se on kokoelmassa kerrottu.

 

On mielenkiintoista lukea tuttuja satuja omalla murteella, sillä niihin tulee heti jotenkin erilainen leima. Tarina on tuttu, mutta kuitenkin jotenkin niin erilainen, ja kun on aina tottunut kuulemaan sen yleiskielisen version, tuntuu melkeinpä hassulta nähdä ja kokea tarina murreasuun puettuna. Lukukerhon viimeiselle kerralle huhtikuussa otin tämän kirjan mukaan, jotta voisin lukea vielä jonkin tarinan kerholaisille. Voin kertoa, että tämä kirja oli menestys ja kiinnosti suuresti kerholaisia, niin että kun aion lukea vain yhden tarinan, sainkin lopulta lukea kaksi. Nyt toukokuussa luin sitten teoksen itsekseni kokonaan, sen verran alkoi murresadut kiinnostaa.

 

Moni tämän kokoelman saduista on kerrottu suoremmin kuin useimmat kuulemani versiot. Olen joskus muinoin lukenut teoksen, joka käsitteli joitakin vanhoja satuja ja niiden alkuperäisiä versioita, joten tiedän kyllä, että monia satuja on aikojen kuluessa siloiteltu. Esimerkiksi tämän kokoelman Kolome piäntä porsasta -tarinassa kaksi porsasta joutuu suden suuhun, kun aina aikaisemmin olen kuullut tarinan, jossa jokainen porsas kuitenkin pelastuu. Samoin esimerkiksi Tuhkimossa sisarpuolet muka leikkaavat jaloistaan palat pois, jotta lasikenkä sopisi, mikä nyt ei ole ihan tavanomaisin versio siitä tarinasta. Itse jotenkin tykkään kyllä enemmän niistä tutummista siloitelluista versioista, sillä nämä suoremmat versiot olivat osasta ehkä hieman liian "raakoja" minun makuuni.

 

Mielestäni tällä kirjalla on tärkeä funktio, kun ajatellaan murretietoisuuden säilymistä. Enää ei juuri kuule puhuttavan kovinkaan "leviää pohojalaasta" ja koko ajan murresanojen tuntemus vähenee. En itsekään ole mikään Etelä-Pohjanmaan alueen murre-ekspertti ja välillä tuleekin vastaan sanoja, jotka eivät minulle ole tuttuja. Tässä kokoelmassakin oli muutama sana, joiden merkityksestä en ollut täysin varma tai en ainakaan osaisi selittää sitä auki, vaikka sinänsä tiedän mitä sana tarkoittaa. Koska itsellenikin tässä oli hieman vieraita sanoja, tämä voi tuntua ainakin pienestä ja murteeseen tottumattomasta lapsesta ihan vieraalta kieleltä, mutta tietysti kun sadut ovat jo ennalta tuttuja, voi tarinaa seurata jo muistin perusteellakin, vaikka jokaista sanaa ei ymmärtäisikään. Kokonaisuutena tämä on siis toimiva kokoelma: tuttu tarina hieman eri sanoin kerrottuna.

Tumman veden päällä

Peter Franzén: Tumman veden päällä

7 CD-levyä, n. 8 h 30 min

Tammen äänikirja 2013

lukijana Peter Franzén

Peter Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä on ollut lukulistallani oikeastaan heti ilmestymisestään lähtien, mutta jotenkin en ole saanut aikaiseksi siihen tutustua. Aihe on tuntunut niin raskaalta, että en ole oikeastaan tavallaan edes halunnut ottaa teokseen tutustumista asiakseni. Nyt sitten äänikirjainnostukseni vallassa päätin tutustua teokseen äänikirjana, mutta en tiedä oliko se sittenkin väärä valinta. Tumman veden päällä osoittautui hyvin voimakkaaksi ja iholle hiipiväksi teokseksi, joka uskoakseni äänikirjana tuli vielä kiinteämmin iholle ja kokemuspiiriin, niin että välillä tuntui suorastaan ahdistavalta tuntea teoksen piirtyvän tajuntaani. Äänikirjaa oli myös hyvin vaikea keskeyttää, ja kuuntelinkin sitä lähes hypnoottisen tarkasti, vaikka kuinka olisi ahdistanut. Silloin koko ajan odotti, että koska tilanne laukeaa ja voi ottaa pienen breikin tarinaan.

Tumman veden päällä on osittain Franzénin omiin kokemuksiin pohjautuva kaunokirjallinen lapsuudenkuvaus Pete-pojasta. Pete on kouluiän kynnyksellä oleva poika, joka joutuu nuoresta iästään huolimatta näkemään järkyttäviä asioita kuten perheväkivaltaa, kun isä viinapäissään pahoinpitelee äitiä, tai kun isä rankaisee poikaa suhteettomissa määrin tämän virheistä tai tottelemattomuudesta. Pete, Suvi-sisko ja äiti elävät alituisessa pelossa. On hyviä aikoja, jolloin kaiken pahan voi unohtaa. Sitten tulee taas se yö, jolloin he joutuvat pakenemaan mummolaan yöpukusillaan. Kun kaikki lopulta muuttuu, ei pelko silti hellitä täysin otettaan.

Takakansi toteaa, että kyseessä on "herkkä ja riemastuttava kasvukuvaus". En nyt ihan ensimmäiseksi menisi kuvailemaan tätä teosta riemukkaaksi, sillä minä koin tämän ennen muuta vavahduttavana ja ahdistavana, ja minua suorastaan kylmäsi ajatella, mitä seuraavassa hetkessä voisi tapahtua. Herkkä teos tämä kuitenkin todella oli, ja kasvukuvauksena mielestäni tavoittaa hienosti lapsen näkökulman asioihin. Franzén kuvaa hyvin kaikkia niitä asioita, joihin lapsi kiinnittää huomiota, ja välittää taidokkaasti lapsen tunteita eri tilanteissa. Se onkin merkittävin syy siihen, miksi tämä teos tulee niin iholle ja nappaa huomion osakseen kaikeasta ahdistavuudesta huolimatta. Franzénin ääni on toinen syy sille, miksi teos pitää hyvin mielenkiinnon yllä. Olen aina pitänyt Franzénin äänestä, sillä se on jotenkin sävyisä ja kuunneltava. Hän lukee teoksensa vivahteikkaasti, mikä entisestään taas lisää tunnetta siitä, että teos tulee todella lähelle.

Tiedän jo nyt, että Tumman veden päällä tulee ehdottomasti olemaan minulle sellainen teos, joka jättää syvän muistijäljen. Minua kiinnostaisi tutustua myös Franzénin toiseen teokseen Samoilla silmillä, mutta sen aika ei ole vielä. Nyt tuntuu, että kaipaan jotain hieman kevyempää luettavaa, eräänlaisen hengähdystauon.

♠♠♠♠♠

Pikku hiiri, tuuliviiri

Riikka Jäntti: Pikku hiiri, tuuliviiri

43 s., Tammi 2015

Pikku hiiri, tuuliviiri osui käsiini kirjoja muovittaessani ja vilkaisinkin sitä heti. Kuvitus oli niin valloittavaa, että päätin lainata kirjan oikein kotiin asti. Kun sitten luin teoksen kokonaan, pidin kuvitusta edelleenkin hyvin valloittavana, mutta tekstiä toisinaan hieman liian yksioikoisena. Tietysti tämä on suunnattu pikkulapsille, joten ehkä kerrontaratkaisun selkeyttäminen selittyy pitkälti sillä. Sekä teoksen teksti että kuvat on Riikka Jäntin kynästä lähtöisin.

Kirjan päähenkilö on uhmaikäinen Hiiru-hiiri, jonka mieli vaihtaa suuntaa kuin tuuliviiri konsanaan. Hiiru esimerkiksi haluaisi tarhamatkalla hyppiä vesilätäköissä eikä istua rattaissa, aamulla ei pukeminen kiinnosta yhtään ja illalla hampaiden pesukin on katastrofi. Mutta kuitenkin tapahtuu päivän aikana paljon sellaista, mistä Hiiru pitää: hän saa pelata tietokoneella ja juoda pillimehua. Äiti-hiiren kärsivällisyys on välillä koetuksella, kun Hiirun uhma nousee jälleen.

Mielestäni Riikka Jäntti on luonut helposti samaistuttavan teoksen, joka varmasti valloittaa sekä lapset että heidän vanhempansa. Kuvitus oli mielestäni todella lumoavaa ja selkeydessään yksityiskohtaista, ja ennen kaikkea jotenkin kodikkaan kutsuvaa. Kuvia katselee oikein mielellään, vaikka mielestäni tarina sinänsä harppoo välillä turhan yksioikoisesti eteenpäin. Jäntti on selkeästi halunnut kuvata Hiirun koko päivän tapahtumat, joten osittain se selittyy sillä. En kuitenkaan tämän seikan oivaltamisenkaan kautta pääse yli siitä mielipiteestä, että mielestäni tekstiä on yksinkertaisesta liian vähän ja vaikka tarina etenee loogisesti eteenpäin, siinä ei kuitenkaan ole tarpeeksi juonellisuutta tekstin muodossa. Joillakin sivuilla on esimerkiksi vain yksi virke, mikä on mielestäni useimmissa tällaisissa kohdissa liian vähän. Se jättää toki mielikuvitukselle tilaa, mutta sitä tilaa jää ehkä melkein liikaakin.

Kokonaisuudessaan pidin tästä teoksesta ja uskon tästä tulevan monen lapsen suosikki.

Hovimäki: Keisarin auringon alla

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia:

Hovimäki - Keisarin auringon alla

403 s., + Hovimäen aikaan s. 404-416

Gummerus 2004, 3.p.

 perustuu samannimiseen tv-sarjaan

kirjasarjan toinen osa

Kirjoitin maaliskuussa Hovimäki-kirjasarjan ensimmäisestä osasta ja lisäksi kuvailin suhdettani sarjaan. Siinä missä ensimmäinen tuotantokausi ja kirja ovat olleet aina suosikkejani, on jotenkin tämä toinen tuotantokausi ja kirja kuulunut niihin epämieluisimpiin. Pidän kyllä tästäkin ajanjaksosta Hovimäen väen elämässä ja se kietoutuu mielenkiintoisesti todellisiin historian tapahtumiin, kuten kyllä muutkin teokset, mutta jostain syystä en ole ikinä suhtautunut tähän tuotantokauteen kovin innokkaasti.

Keisarin auringon alla kuvaa vuosia 1822-1833 eli ajanjaksoa johon mahtui mm. Turun palo, Helsingin kohoaminen keskeisimmäksi kaupungiksi, paha koleraepidemia ja uskonnollinen herännäisyys. Kartanolaisille tämä aika merkitsee myös oman suunnan etsimistä, avioliittoja ja yritteliäisyyttä. Ajanjaksolle mahtuu siis kaikkea mielenkiintoista eivätkä Hovimäen väen muutkaan vaiheet kalpene tämän kaiken rinnalla, onhan heidän elämänkohtaloissaan paljon erilaisia vaiheita. Koska kaikki tällaiset avut ovat kunnossa mielenkiinnon herättämisen kannalta, syytän "epämielenkiintoisuudesta" hahmoja ja yleistä ilmapiiriä.

Moni teoksen hahmoista on tuttu jo edellisestä kirjasta, kuten Johanna Lindhof, Anna-mamselli, Sepän Maria, Aaron, Stina ja Johannan veli vaimoineen. Suureen osaan näistä hahmoista on jo ehtinyt kiintyä, sillä etenkin Johanna ja Anna ovat hyvin keskeisiä hahmoja sarjan kannalta. Keskeisistä hahmoista ongelmallisin ja luontaan työntävin lienee epäilemättä kartanon perijä, isättömänä kasvanut kiihkeäsieluinen Carl Magnus Lindhof. Hän osaa olla huumorintajuinen henkilö ja vastuullinen isäntä, mutta ihmissuhteensa hän hoitaa miten sattuu ja vastuullisuuden kääntöpuolena nähdään kuitenkin myös piittaamattomuutta ja vastuuttomuutta. Carl Magnus tukeutuu monessa kartanon asiassa äitiinsä, eikä oikein osaa loppuviimeksi ottaa täydellistä vastuuta kartanosta tai mistään muustakaan. Erityisesti ärsyttää tapa, jolla hän kohtelee vaimoaan. Carl Magnus ei halunnut vaimokseen serkkuaan Hanna Sundeliusta, eikä hän toden totta osoita vaimolleen minkäänlaista kiintymystä.

Hanna Sundelius oli pitkään inhokkihahmojani koko sarjassa: hänhän tuhosi Esterin ja Carl Magnuksen onnen. Jossain vaiheessa oivalsin, että ei suinkaan ollut Hannan syytä, että Carl Magnus joutui lähes pakon edessä naimaan hänet. Kun pääsin inhostani, aloin tuntea myötätuntoa Hannaa kohtaan. Hanna on herkkäsieluinen ja hentoverinen nainen, joka ei alun alkaenkaan ollut sopiva kartanon emännäksi sen enempää kuin Carl Magnuksen vaimoksikaan. Täysin en ärsyynnyksestäni Hannaa kohtaan ole vielä päässyt, sillä mielestäni Hanna olisi voinut yrittää hieman enemmän ja viitoittaa itse elämänsä suuntaa.

Kun kaksi teoksen keskeisimmistä ja samalla epämieluisimmista hahmoista on käsitelty, voidaan siirtyä miettimään tapahtumia. Jotenkin on turhauttavaa se, miten koko ajan jokin este tuntuu ilmestyvän paitsi Ullan ja Axelin myös Carl Magnuksen ja Esterin onnen tielle. On määräilevää enoa, opintoja, Turun palo ja avioliittoja. Miksei asiat vain voisi sujua vähän helpommin? Tässä teoksessa ei siis voi välttyä suurelta ihmissuhdedraamalta, mikä on varmaan yksi syy miksi tämä tuntuu ensimmäisen osan jälkeen jotenkin vieraalta: ensimmäisen osan keskeisiin sisältöihin ei kuulunut ihmissuhdedraamaa.

Ilmapiiri ei myöskään ole erityisen kutsuva. Kuten Ruotsin vallan iltaruskosta kirjoitin, siinä on jotenkin toiveikas olo tulevaisuuden suhteen. Lukija pystyy luottamaan siihen, että asiat järjestyvät, sillä Magnus Lindhof on periaatteen mies ja Johanna järkevä ja asiallinen kartanonrouva. Apunaan heillä on päättäväisiä, aikaansaavia ja reippaita ihmisiä, kuten seppä vaimoineen sekä Frieda-mamselli. Ruotsin vallan iltaruskossa kaikki tuntuu olevan epävarmaa ja kuin tuuliajolla. Vahvat neuvojat ja tukijat puuttuvat, Gustav Adolf Sundelius puuttuu joka asiaan, Carl Magnus ei tunnu millään kasvavan vastuulliseksi isännäksi ja ihmisiä vain poistuu kartanolaisten elämästä. On kuolemaa, sydänsuruja ja riitoja, ja vaikka teoksessa onkin myös onnea ja onnistumisia, päällimmäiseksi jäävät mieleen kaikki takaiskut. 

Hovimäki on kuitenkin aina Hovimäki, ja vaikka olenkin nyt purkanut tuntojani, ei se tarkoita, ettenkö olisi tämänkin kirjan parissa viihtynyt, vaikkakaan en niin hyvin kuin ensimmäisen kirjan parissa. Sarjan seuraava osa kuvaa vaiheita, joita ei tv-sarjassa nähdä. Vaikka olenkin sen jo useaan otteeseen lukenut, odotan silti jo mielenkiinnolla hetkeä, jolloin ehdin sen pariin palata.

Huhtikuun luetut

Nyt on huhtikuu takanapäin ja innokkaimmat lienevät jo julistaneen kesän alkaneeksi, vaikka huhtikuun säävaihtelut tekivät parhaansa latistaakseen kesätunnelmaan virittäytymisen. Tänään oli aivan pakko päästä jäätelökioskille syömään alkavan kesän ensimmäinen irtojäätelö, vaikka tuulessa penkillä istuskelu kävikin luihin ja ytimiin. Yleensä mietin jäätelökioskilla kauan, että mitäs makua nyt oikein ottaisin, ja lopuksi päädyn lähes 99% varmuudella mango-melonin kannalle. Niin tein tälläkin kertaa. :-D

Huhtikuussa koin itseni välillä hyvinkin virkeäksi verrattuna viime aikoihin yleensä, ja se näkyy kyllä myös kuukauden luettujen kirjojen määrässä. Maalaismaisemia-haasteeseen sain vain yhden nimen lisää, ja Pohjoismaa-haaste ei edistynyt senkään vertaa. Sen sijaan tammikuussa asettamani tavoite lukea kuusi lukematonta kirjaa omasta hyllystä tuntuu sujuvan hyvin, sillä olen pysynyt toistaiseksi "aikataulussa" eli lukenut yhden kirjan kahta kuukautta kohti. Kirjastopino on pysynyt kerrankin helpottavan matalana, enkä ole sortunut tekemään miljoonia varauksia, joten voi hyvinkin olla, että kuuden kirjan haasteeni edistyy samaan tahtiin myös jatkossa.

Huhtikuussa luin:

Leena Lehtolainan: Harmin paikka (äänikirja)

Mila Teräs: Telma ja salaisuuksien saari

Hanna Tuuri: Ranta

Eppu ja Anna Nuotio: Venla T:n se ainoa oikea

Jyrki Vainonen: Swiftin ovella

Anu Jaantila: Kuka tuntee Maijan

Emma Kimiläinen: Naisen autoiluopas

Agatha Christie: Syyttävä sormi (äänikirja)

Semmoista huhtikuussa. Nyt vähän tuntuu siltä, että toukokuussa historia saattaa olla aika vahvasti edustettuna lukemissani kirjoissa, mutta suunnitelematta parempi. 

Lukemisiin!