Kaikkeus on meidän

Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän

212 s., WSOY 2021

kansi: Jussi Karjalainen

Nykyään tulee enää hyvin harvoin napattua kirjaston uutuushyllystä mitään luettavaa, mutta nyt niin tapahtui ja kirja tuli jopa luetuksi. Liisa Louhelan esikoisromaani Kaikkeus on meidän sijoittuu vuoteen 1938 ja kertoo Reetasta, joka rakastuu epäsovinnaisesti mustilaiseen Tenhoon.

Reeta on köyhän yksinhuoltajaäidin tytär. Äidin kuoleman jälkeen kotimökki menee alta ja Reetan on suunnattava piikomaan Haikolan varakkaaseen taloon. Elämänjanoinen Reeta ei oikein ota sopeutuakseen paikkaan, jossa ainoa totuus on seuroissa puhuttu ja syntyperä ihmisyyden mitta. Sisällissodan jäljet näkyvät vahvoina. Kun Reeta kaiken huipuksi rakastuu kiertolaiselämää viettävään romanimieheen, alkaa hän tuntea olonsa kotikonnuillaan entistä vieraammaksi.

Tätä teosta on luonnehdittu väkeväksi ja riipaisevaksi, mutta minut tämä jätti lopulta hieman kylmäksi. Odotin tältä enemmän eikä teoksessa koetut tunteet oikein välittyneet minulle asti. Se johtuu varmasti osittain kielestä. Teoksen tapahtumapaikka on Kainuussa ja teksti on pitkälti murteellista. Koska kyseinen murre ei ole minulle kovin tuttua, otti oman aikansa löytää lukemiseen sopiva poljento. Olisin luultavasti pitänyt lukemastani enemmän, jos murretta ei olisi ollut niin paljon, mutta ymmärrän tämän ratkaisun, koska se tuo Reetan omaa ääntä kuuluviin. Täysin etäisyyden tunnetta en voi kuitenkaan kielenkään piikkiin laittaa.

Hämärtäjät

Mervi Heikkilä: Hämärtäjät

117 s., Kaksipäinen Korppi 2021

kuvitus: Broci

arvostelukappale kirjailijalta, kiitos!

Sain viime vuoden puolella Mervi Heikkilältä arvostelukappaleen hänen tuoreesta lanu-romaanistaan Hämärtäjät, mutta tartuin kirjaan vasta nyt kirjavinkkauksia valmistellessani. Mainittakoon heti, että tämä menee kyllä vinkkipakettiin mukaan, sillä tarina tempaisi minut mukaansa jo heti ensimmäisiltä sivuilta. Sujuvalukuista maagista realismia on ilo lukea.

Tarina lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Joonalle valkenee, että hänen kaksoissisarensa Lari on ilmeisesti kadonnut. Larille on tavanomaista uppoutua erilaisten luonnonvaraisten eläinten hoitamiseen antaumuksella, joten aluksi Joona ei ole huolissaan. Kummallisesti käyttäytyvät eläimet ja kioskin Sannan varoittavat puheet saavat Joonan kuitenkin vähitellen huolestumaan. Äiti on työmatkalla eikä Joona halua huolestuttaa tätä, vaan ryhtyy ystävänsä Topin kanssa etsimään Laria.

Olen aikaisemminkin lukenut Heikkilän kirjoja ja pidän kovasti hänen tyylistään kirjoittaa. Teksti on samaan aikaan sujuvalukuista ja selkeää, mutta silti kuvailevaa ja värikästä. Tässä kirjassa pidin paljon myös siitä, miten tässä riittää tasoja aikuisellekin lukijalle, vaikka kyseessä onkin melko lyhyt kirja. Miljöökin kolahti, jotenkin siitä tuli sellainen tuttu ja turvallinen olo, vaikka en oikein tiedäkään miksi niin on.

Hämärtäjät on kirja, johon uskon vähemmänkin lukevan olevan helppo tarttua. Larin katoamisen sivujuonteena seurataan Joonan ja Topin valmistautumista ensimmäiseen airsoft-peliinsä. En äkkiseltään keksi yhtään lanu-kirjaa, jonka aiheena olisi softaaminen, joten myös tuo aihepiiri voi herättää kiinnostusta. 

Kivienkelit

Kristina Ohlsson: Kivienkelit

202 s., WSOY 2019

alkup. Stenänglar, 2015

suom. Pekka Marjamäki

Kristina Ohlssonin mukaansatempaava mysteeritrilogia on yksi nuortenkirjasuosikeistani, mutta olen lukenut osat harvakseltaan. Valmistelin töissä kirjavinkkausta ja päätin lukea Kivienkelit sitä silmällä pitäen.  Takakannessa lupaillaan, että tämä olisi sarjan kirjoista jännittävin, mutta itse olen kyllä sitä mieltä, että Lasilapset vie siinä asiassa voiton. Kiinnostava mysteeri tämäkin kuitenkin oli.

Simona rakastaa isoäitinsä kotia, joka on entinen hotelli ja täynnä kiinnostavia tarinoita. Siksi hän haluaa enemmän kuin mielellään viettää viikonloput ja tulevan pääsiäislomansa mummin luona. Mummin kanssa on yleensä kivaa, mutta nyt mummi tuntuu olevan kaikkea muuta kuin oma itsensä. Samaan aikaan näyttää siltä, että talossa tapahtuu kummia. Tyhjillään olevasta Huokausten huoneesta kuuluu ääniä ja puutarhan suuret kivipatsaat vaihtavat paikkaa kuin itsestään. Kun Simona näkee jonkun hiippailevan pihalla, hän pyytää ystävänsä Billien ja Aladdinin apuun selvittämään kuka on kaiken takana.

Pidin paljon tämän kirjan miljööstä, mutta jostain syystä itse tarina jätti ehkä hieman kylmäksi. Odotin kai hieman jännittävämpää ja aavemaisempaa mysteeriä, sillä loppujen lopuksi jännitys ei oikein missään kohtaan tuntunut virittyvän huippuunsa. Vaikka mysteerin taustalla oleva tarina oli ihan mahdollisen tuntuinen, jotenkin keskeiset tapahtumat tuntuvat melko epäuskottavilta. Siksi minun onkin hieman vaikea ymmärtää, miten tämä on jonkun mielestä sarjan jännittävin. Arkielämän kuvauksesta kyllä muuten pidin, etenkin Simonan suhde isoäitiinsä on mielestäni kuvattu hyvin, jopa koskettavasti.

Lukupiirikirja: Eino

Matti Rönkä: Eino

235 s., Gummerus 2015

kansi: Jenni Noponen

Emme ole lukupiirissä pitkään aikaan lukeneet kotimaisen mieskirjailijan kirjaa, joten ehdotin piiriläisille helmikuun kirjaksi Matti Röngän Einoa. Valinta sai ilahtuneen vastaanoton, joten odotan illan keskustelua mielenkiinnolla.

Eino kertoo yhdeksänkymppisestä sodan käyneestä miehestä, jossa on alkanut ilmetä ensimmäisiä muistisairauden oireita. Kirja kertoo myös Einon pojanpojasta Joonaksesta, joka on enemmän Ukin hengenheimolainen kuin tämän oma poika, Joonaksen isä Janne. Terveyskeskuksessa Joonas näkee vanhat luodinjäljet Ukin vartalossa, ja kun Ukin kotoa löytyy vanhoja karttoja ja valokuvia, suostuu tämä paljastamaan jotain pojanpojalleen. Joonakselle on selvää, että Ukilla on salaisuutensa, jotka eivät jätä rauhaan.

Takakannessa tätä luonnehditaan romaaniksi nuoruudesta ja odottamattomista valinnan paikoista. Sitä tämä todella on. On valintoja ja seurauksia, sellaisiakin hetkiä joihin ei olisi ollut valmis, mutta jotka muuttavat ratkaisevasti kaiken. Kerronta kulkee Einon muistojen kautta sotien jälkeisiin vuosiin, mutta ankkuroituu vahvasti nykyhetkeen. Rönkä kuvaa mielestäni hienosti sitä, miten pitkä on ihmisen muisti ja miten elävänä voi jotkin vuosikymmeniä sitten koetut asiat nousta mieleen. On riipaisevaa, miten Eino toteaa miettineensä yhtä ihmistä joka ikinen päivä heidän kohtaamisestaan lähtien, siis jo vuosikymmeniä.

Vaikka Eino on jäyhä ja jämäkkä, paljastuu hänestä vähitellen myös toisenlainen puoli. Lukija pääsee näkemään, että Einon ja Kertun avioliiton solmut eivät olleet lopulta niin yksiselitteisiä kuin voisi luulla. Oikeastaan Einoa alkaa ehkä vähän käymään sääliksikin, vaikka hän onnistuikin elämässään saavuttamaan paljon haluamaansa. Minulle lukijana muodostuu kuva, että hän kyllä yritti parhaansa myös niissä asioissa, jotka eivät hänen toiveitaan oikeastaan vastanneet. On raastavaa, kun kädenojennukseen ei vastata, vaikka toinen parhaansa yrittää.