Uuden äärellä: e-äänikirjat Taivaanraapijat ja Punainen kuin veri

Olen viime aikoina harmitellut itsekseni sitä, että olen kuunnellut oikeastaan kaikki itseäni kiinnostavat äänikirjat kirjaston valikoimasta ja uudet ilmestyvät äänikirjat ovat yhä useammin mp3-levyillä, joita toistavaa laitetta en omista. Tai no kyllähän ne läppärillä kuuluisivat, mutta automaattitoisto ei jostain syystä onnistu, vaan joutuisin aina manuaalisesti klikkaamaan seuraavan raidan kuuluviin. Se on työlästä ja turhauttavaa, sillä usein kuuntelen äänikirjoja esimerkiksi ruokaa laittaessa tai siivotessa eli silloin, kun kädet ovat täynnä kaikkea muuta eikä huvittaisi pysähdellä läppärin ääreen. 

Maaliskuussa päädyin tutkimaan kirjaston e-äänikirjojen valikoimaa e-kirjastoon. Olen työni puolesta toki osannut käyttää e-kirjastoa, mutta en ole aiemmin perehtynyt mitä kaikkea itseäni mahdollisesti kiinnostavaa sieltä voisi löytyä, koska henkilökohtaisesti tykkään enemmän perinteisistä formaateista. Tai niin luulin, sillä tutkimusmatkani päätteeksi olen löytänyt vaikka ja mitä, ja olen aivan ihastuksissani siitä miten paljon uutta kuunneltavaa minulla nyt on! Ja kaikki tämä kirjastokortilla ihan ilmaiseksi käyttöön, ei mitään kuukausimaksuja mihinkään palveluun.

E-kirjaston äänikirjat  ovat valtavan käteviä siinä mielessä, että niitä pystyy kuunnella helposti eri laitteilla ja tarina jatkuu juuri siitä mihin jäit, vaikka olisit viimeksi kuunnellut läppärin kautta ja seuraavaksi kuuntelisit puhelimen kautta. Nettiyhteys pitää kuitenkin koko ajan olla toimiva, koska äänikirjoja ei pysty lataamaan omalle laitteelle kuten luettavia kirjoja. E-kirjaston aineistoa pystyy myös varaamaan ja minä olenkin jo ahkerasti klikkaillut itselleni varauksia sellaisista kirjoista, joita ei minun tietääkseni edes ole levyformaatissa tai ei ainakaan tavallisella cd-levyllä. Saan aina sähköpostiini ilmoituksen, kun äänikirja on vapautunut käyttööni ja laina-aikani alkanut. Kaksi kirjaa olen jo ennättänyt kuuntelemaankin varauksia odotellessa, ja niistä kirjoitan alempana lisää. Kaiken kaikkiaan e-äänikirjojen maailmaan sukeltaminen on ollut todella antoisaa ja kuka tietää, ehkä jossain vaiheessa innostunut muistakin e-kirjoista.

 ***

Antti Tuuri: Taivaanraapijat

6 h 25 min., Otava 2015

alkup. 2005

lukija: Taneli Mäkelä

 

Kävin syksyllä katsomassa Ikitien elokuvateatterissa ja mieleeni heräsi ajatus kyseisen kirjan lukemisesta. Tutkin asiaa ja oivalsin, että samasta Jussi Ketolasta kertoo jo muutama aiempikin teos, jotka haluaisin lukea ennen Ikitietä. Niinpä päädyin kuuntelemaan Taivaanraapijat, joka ei tosin ole sarjan ensimmäinen osa, kuten minulle myöhemmin valkeni. Se kuuluu laajempaan Äitini suku -sarjaan, mutta ymmärtääkseni aiemmissa osissa ei Jussi Ketola vielä ole niin keskiössä. Niin tai näin, Jussin matkaan pääsi hyvin mukaan tästäkin kohtaa.

 

Eletään vuotta 1907, aikaa jolloin tuhannet suomalaiset matkasivat Amerikkaan parempien tienestien ja paremman elämän toivossa. Myös Jussi Ketola on lähtenyt matkaan ja liittynyt niiden miesten joukkoon, jotka rahasta ovat valmiit tekemään töitä jopa vaarallisissa olosuhteissa, kuten korkeuksissa pilvenpiirtäjiä rakentaen ilman minkäänlaisia turvajärjestelmiä. Pilvenpiirtäjätyömaalle Jussikin päätyy, vaikka onnettomuuksia sattuukin usein. Työnsä ohella nuori mies viettää aikaa työtoverinsa ja eräänlaisen suojelijansa, Seppälän, kanssa raittiusyhdistyksen riennoissa ja tapaapa hän Amerikan mantereella myös nuoren naisen, jonka kanssa askeleita yritetään sovitella samaan tahtiin.

 

Mielestäni Taneli Mäkelä on juuri oikea mies Antti Tuurin kirjaa ääneen kertomaan. Hänen puheennuotissaan on sellaista jämäkkyyttä, joka sopii Tuurin kuvaamaan pohjalaismiesten joukkoon. Itse tarina kulkee koko ajan sujuvasti eteenpäin. Siihen mahtuu yllättäviäkin käänteitä, mutta ei mitään uskomatonta. Historian ajankuva välittyy kuulijalle hyvin ja itse tarinasta pystyy aistimaan niin iloa ja tulevaisuuden uskoa kuin myös epävarmuutta ja pettymyksenkin tunteita. Vivahteikas teos! Aion kyllä palata Jussi Ketolan pariin vielä tulevaisuudessa.

♠♠♠♠

***

Salla Simukka: Punainen kuin veri

6 h 27 min., Tammi 2014

alkup. 2013

lukija: Anna Saksman

Lumikki-trilogia, osa 1.

Kysäisin joku aika sitten kanssabloggaajilta vinkkejä kirjoista, jotka sijoittuvat Tampereelle, koska jostain syystä kaupunki on alkanut kiinnostaa minua. Yhtenä vinkkinä esiin nousi Salla Simukan Lumikki-trilogia, joka on muutenkin ollut kiinnostuslistallani. Kuuntelin trilogian avausosan Punainen kuin veri ja olin hämmästynyt siitä, miten erilainen teos oli kuin mitä olin odottanut. Minä nimittäin olin ollut siinä luulossa, että teoksessa liikuttaisiin yliluonnollisuuden rajamailla, mutta kyseessä onkin melkoinen jännitysnäytelmä huumemaailmasta, jonka liepeille päähenkilö Lumikki Andersson päätyy sattumalta.

 

Lumikki Andersson on lukiolaistyttö, joka on tottunut olemaan mahdollisimman huomaamaton ja poissa kaikkien tieltä. Eräänä kouluaamuna hän sulkeutuu hetkeksi koulun pimiöön miettimään omiaan ennen ensimmäistä oppituntia ja löytää pimiöstä paljon rahaa, jotka on ripustettu kuivumaan kuin kehitysaineesta nostetut valokuvat. Lumikki kiirustaa tunnille, mutta jää miettimään asiaa. Nuorempana kokemansa koulukiusaamisen vuoksi hän on oppinut tarkkailemaan muita ihmisiä huomaamattomasti, ja pian hän huomaakin mikä on toisin. Ennen kuin hän arvaakaan, hän on sotkeutunut asiaan, jonka jäljet näyttäisivät johtavan huumebisnekseen.

 

Punainen kuin veri on todella jännittävä trilleri, joka piti minut tiukasti otteessaan. Kovan pakkasen kurittama kevättalven Tampere on miljöönä toimiva ja tarinan käänteet nostattavat välillä jännityksen niin huippuunsa, että lukija saattaa tuntea jopa hienoista kauhua niiden vuoksi. Odotan mielenkiinnolla mitä trilogian seuraavissa osissa tapahtuu, sillä tämä teos näytti minulle miten hyvä kirjailija Simukka onkaan. Olen nuorempana lukenut hänen teoksiaan, silloin hyvinkin kohahduttavilta tuntuneet Minuuttivalssin ja Kun enkelit katsovat muualle, mutta vasta nyt Simukan tarinankertojankyvyt todella näyttäytyivät minulle. Suosittelen!

♠♠♠♠

Kihokki

Timo Sandberg: Kihokki - rikosromaani

260 s., Karisto 2002

kansi: Sakari Tiikkaja

 

Yritin taannoin löytää jonkin dekkarisarjan luettavaksi veljelleni, joka on jo aikapäivää sitten lukenut Takamäet, Viktor Kärpät ja Varekset, mutta jota ei sitten esimerkiksi Seppo Jokisen tai Markku Ropposen kirjat nappaa. Tuon etsinnän tuoksinnassa törmäsin Timo Sandbergin Komisario Heittola -sarjaan ja päätin testilukea sarjan ensimmäisen osan ensimmäisen luvun. Kävikin niin, että löysin ihan aidosti itseäni miellyttävän dekkarin, joka oli kerta kaikkiaan pakko lukea loppuun.

 

Kihokki on siis Komisario Heittola -sarjan avausosa, jossa tutkitaan huumausainerikoksia ja niihin liittyviä kuolemantapauksia. Rinnakkaisena juonena, jota ei oikein pelkäksi sivujuonteeksi voi kutsua, kulkee paikallislehden toimittaja Orvokki Haapalan katoamistapaus, joka sattui risteilyn aikana. Teoksen päähenkilöinä nähdään miespuolinen komisario Heittola sekä hänen vanha tuttavansa, Orvokin paras ystävä ja kollega Anita.

 

Kuten sanottu, tässä teoksessa on kaksi rinnakkaista juonta ja kaksi rinnakkaista päähenkilöä, joiden työ tai elämä muuten linkittyy aina välillä toisiinsa. Anita vaikuttaa aluksi enemmän päähenkilöltä, mutta vähitellen käy ilmi, että nimenomaan komisario Heittola on avainhahmo, jonka ympärille sarja tulee muodostumaan. Anitan kautta Heittola kuitenkin pääsee ongelmallisessa huumetutkinnassa eteenpäin ja Anita saa varmistuksen epäilylleen, että Orvokki ei tehnyt itsemurhaa. Sillä välillä ehtii kuitenkin tapahtua paljon, vaikkei aina mitään niin ihmeellistä vaan pikemminkin arkista aherrusta kummankin taholla. Siitä huolimatta tarina on mukaansatempaava ja pidin Sandbergin kerrontatyylistä hyvin paljon. Teoksessa oli myös huumoria, joka sai minut aina välillä hymähtelemään. Mikään kovaksikeitetty dekkari ei ole kyseessä, vaan pikemminkin viihteellinen poliisidekkari.

 

Komisario Heittolasta en oikein vielä ota mitään selvää, vaikka hänenkin taustoistaan jotain kerrotaan. Lukukokemuksen jälkeen Anita jäi paljon tutummaksi hahmoksi, joten toivon, että hän ainakin vierailee muissakin sarjan osissa. Toivottavasti sarja jatkuu yhtä kiinnostavana, sillä aion jossain välissä jatkaa sen parissa.

 

♠♠♠♠

Myrsky

Tiilikka, Elina: Myrsky
249 s., Gummerus 2011

Elina Tiilikka kohahdutti vuonna 2010 ilmestyneellä osittain omakohtaisella teoksellaan Punainen mekko. Teos jakaa mielipiteitä, osa pitää siitä ja osa inhoaa sitä syvästi. Olen itsekin lukenut teoksen, ja täytyy sanoa, että pidin siitä kovasti. Itkin jopa sitä lukiessani, tosin en päähenkilön vaan hänen kissansa vuoksi. Noh, odotukseni siis olivat kohtalaiset Myrskyn suhteen eikä se lunastanut niitä.

Myrsky kertoo maanisdepressiivestä nuoresta naisesta, jolla on taipumus joutua hankaluuksiin. Päähenkilö Myrsky tapaa tarttua toimeen, mutta into lopahtaa yhtä nopeaa kuin alkaakin. Hän opiskelee taidetta, mutta ei sekään tahdo sujua. Luottotiedot menevät, kun hän intoutuu tilailemaan netistä kaikkea turhaa. Myrsky ei tarkoita kenellekään pahaa, mutta aina hän kuitenkin jollakin tavalla sotkee asiat.

Teos yrittää luoda päähenkilöstä kuvan, jonka mukaan hän on vain eksynyt tyttönen joka kaipaa apua. Minun ensimmäinen mielikuvani oli ärsyttävä, huomionhakuinen, lapsellinen ja moraalisesti rappiolla oleva kakara. Ensivaikutelma ei pettänyt tällä kertaa, sillä käsitys säilyi samana läpi koko teoksen.

Myrsky varastaa, vetää huumeita, käyttäytyy itsetuhoisesti ja väkivaltaisesti. Jotenkin nämä tapahtumat jäävät vain toteamuksen tasolle, sillä en löytänyt tekstistä sellaista syvyyttä tai tunnetta, joka olisi puhutellut tai koskettanut. Elämä on muka niin jännittävää, mutta silti tapahtumat eivät tunnu jännittäviltä, ei tule sellaista "apua, mitä nyt tapahtuu" -tunnetta. Myrsky ei oikeastaan joudu edes kohtaamaan elämänsä sotkuja, sillä aina hän onnistuu livahtamaan pakoon tai joku huolehtii hänestä.

Jotenkin minun on aina kauhean vaikea suvaita ihmisiä, jotka eivät edes yritä mitään asioiden muuttamiseksi ja kerjäävät huomiota tai sääliä. Joskus asioita ei toki ole mahdollista muuttaa ja sairaus vaikuttaa asioihin, mutta jotenkin en pysty ajattelemaan Myrskyä "henkisesti sairaana". Minusta tuntuu, että Tiilikka ei onnistunut välittämään ajatusta tekstin tasolle. Mielestäni myös teoksen loppuratkaisut ovat ärsyttäviä ja kuitenkin jotenkin mitäänsanomattomia.

Mietinpä tässä juuri, että miksi ylipäätään kahlasin tämän teoksen loppuun.
♠