Tiilikka, Elina: Myrsky249 s., Gummerus 2011
Elina Tiilikka kohahdutti vuonna 2010 ilmestyneellä osittain omakohtaisella teoksellaan Punainen mekko. Teos jakaa mielipiteitä, osa pitää siitä ja osa inhoaa sitä syvästi. Olen itsekin lukenut teoksen, ja täytyy sanoa, että pidin siitä kovasti. Itkin jopa sitä lukiessani, tosin en päähenkilön vaan hänen kissansa vuoksi. Noh, odotukseni siis olivat kohtalaiset Myrskyn suhteen eikä se lunastanut niitä.
Myrsky kertoo maanisdepressiivestä nuoresta naisesta, jolla on taipumus joutua hankaluuksiin. Päähenkilö Myrsky tapaa tarttua toimeen, mutta into lopahtaa yhtä nopeaa kuin alkaakin. Hän opiskelee taidetta, mutta ei sekään tahdo sujua. Luottotiedot menevät, kun hän intoutuu tilailemaan netistä kaikkea turhaa. Myrsky ei tarkoita kenellekään pahaa, mutta aina hän kuitenkin jollakin tavalla sotkee asiat.
Teos yrittää luoda päähenkilöstä kuvan, jonka mukaan hän on vain eksynyt tyttönen joka kaipaa apua. Minun ensimmäinen mielikuvani oli ärsyttävä, huomionhakuinen, lapsellinen ja moraalisesti rappiolla oleva kakara. Ensivaikutelma ei pettänyt tällä kertaa, sillä käsitys säilyi samana läpi koko teoksen.
Myrsky varastaa, vetää huumeita, käyttäytyy itsetuhoisesti ja väkivaltaisesti. Jotenkin nämä tapahtumat jäävät vain toteamuksen tasolle, sillä en löytänyt tekstistä sellaista syvyyttä tai tunnetta, joka olisi puhutellut tai koskettanut. Elämä on muka niin jännittävää, mutta silti tapahtumat eivät tunnu jännittäviltä, ei tule sellaista "apua, mitä nyt tapahtuu" -tunnetta. Myrsky ei oikeastaan joudu edes kohtaamaan elämänsä sotkuja, sillä aina hän onnistuu livahtamaan pakoon tai joku huolehtii hänestä.
Jotenkin minun on aina kauhean vaikea suvaita ihmisiä, jotka eivät edes yritä mitään asioiden muuttamiseksi ja kerjäävät huomiota tai sääliä. Joskus asioita ei toki ole mahdollista muuttaa ja sairaus vaikuttaa asioihin, mutta jotenkin en pysty ajattelemaan Myrskyä "henkisesti sairaana". Minusta tuntuu, että Tiilikka ei onnistunut välittämään ajatusta tekstin tasolle. Mielestäni myös teoksen loppuratkaisut ovat ärsyttäviä ja kuitenkin jotenkin mitäänsanomattomia.
Myrsky kertoo maanisdepressiivestä nuoresta naisesta, jolla on taipumus joutua hankaluuksiin. Päähenkilö Myrsky tapaa tarttua toimeen, mutta into lopahtaa yhtä nopeaa kuin alkaakin. Hän opiskelee taidetta, mutta ei sekään tahdo sujua. Luottotiedot menevät, kun hän intoutuu tilailemaan netistä kaikkea turhaa. Myrsky ei tarkoita kenellekään pahaa, mutta aina hän kuitenkin jollakin tavalla sotkee asiat.
Teos yrittää luoda päähenkilöstä kuvan, jonka mukaan hän on vain eksynyt tyttönen joka kaipaa apua. Minun ensimmäinen mielikuvani oli ärsyttävä, huomionhakuinen, lapsellinen ja moraalisesti rappiolla oleva kakara. Ensivaikutelma ei pettänyt tällä kertaa, sillä käsitys säilyi samana läpi koko teoksen.
Myrsky varastaa, vetää huumeita, käyttäytyy itsetuhoisesti ja väkivaltaisesti. Jotenkin nämä tapahtumat jäävät vain toteamuksen tasolle, sillä en löytänyt tekstistä sellaista syvyyttä tai tunnetta, joka olisi puhutellut tai koskettanut. Elämä on muka niin jännittävää, mutta silti tapahtumat eivät tunnu jännittäviltä, ei tule sellaista "apua, mitä nyt tapahtuu" -tunnetta. Myrsky ei oikeastaan joudu edes kohtaamaan elämänsä sotkuja, sillä aina hän onnistuu livahtamaan pakoon tai joku huolehtii hänestä.
Jotenkin minun on aina kauhean vaikea suvaita ihmisiä, jotka eivät edes yritä mitään asioiden muuttamiseksi ja kerjäävät huomiota tai sääliä. Joskus asioita ei toki ole mahdollista muuttaa ja sairaus vaikuttaa asioihin, mutta jotenkin en pysty ajattelemaan Myrskyä "henkisesti sairaana". Minusta tuntuu, että Tiilikka ei onnistunut välittämään ajatusta tekstin tasolle. Mielestäni myös teoksen loppuratkaisut ovat ärsyttäviä ja kuitenkin jotenkin mitäänsanomattomia.
Mietinpä tässä juuri, että miksi ylipäätään kahlasin tämän teoksen loppuun.
♠
♠
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttien sanavahvistus on käytössä roskapostin välttämiseksi.