Lempi

Minna Rytisalo: Lempi

234 s., Gummerus 2016

ennakkokappale kustantajalta

 

Parisen kuukautta sitten postipoika oli kiikuttanut laatikkooni ennakkokappaleen, joka oli kyllä nyt niin osuva kirja minulle lähetettäväksi kuin olla voi! Kyseessä on siis tämä Minna Rytisalon esikoisteos Lempi, joka julkaistaan ensi viikolla. Tästä kirjasta tulee olemaan vaikeaa kirjoittaa, sillä lukemisen jälkeen olin lähinnä pökertynyt teoksen kauniista kielestä ja sen tapahtumista, joista muodostuu todellinen perhetragedia, kuten jo takakannessa kerrotaan.

 

Lempi sijoittuu Rovaniemen lähiseuduille Lapin sodan kynnykselle ja sen aikaan. Teos on moniääninen ja lukija pääsee tutustumaan Viljamiin, Elliin ja Siskoon ja heidän kauttaan myös Lempiin, joka on teoksen keskeisin henkilö. Viljami on nuori mies, joka joutuu jättämään vastavihityn vaimonsa kotitilalle Pursuojalle ja lähtemään itse rintamalle. Kaupungissa varttuneelle vaimolle jää seuraksi piika Elli, jonka sisällä roihuaa yhtä vahva lemmenkaipuu kuin hänen isäntäväkensä Viljamin ja Lempin rakkaus toisiinsa. Samaan aikaan saksalaissotilaan morsiamena elämäänsä rakentelee Lempin kaksoissisar Sisko. On sota ja jokaisen on tartuttava siihen mitä on, sillä mitä tahansa voi tapahtua.

 

Takakannessa todetaan, että kolmen kertojan kertomukset osoittavat "miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina - meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään". Se on hyvin sanottu, sillä Viljamin, Ellin ja Siskon kuvaukset Lempistä ovat todellakin keskenään erilaisia. Mieleeni tulikin kysymys mitä Lempi olisi itse mahtanut kaikesta kertoa, miten hänen mielestään kaikki meni ja millainen ihminen hän todella on oman elämänsä pääosassa eikä vain toisten silmin kuvattuna.

 

Mielestäni Lempi on hengästyttävän hieno lukukokemus, jossa tuntuu väkevänä hetkessä elämisen rytmi. Tarina itsessään on toisaalta kaunis ja toisaalta rujo, sillä siinä näkyy paitsi rakastamisen kauneus myös sen raadollisempi ilmenemistapa, joka ajaa ihmisen mitä hurjimpiin tekoihin. Herkästi kirjoitettu teos ei tuomitse ketään, vaan kertoo asiat asioina. Hienon lukukokemuksen tästä teki tarinan lisäksi myös teoksen kieli, johon tosin kesti hetken aikaa tottua, sillä se tuntui aluksi hieman kiemuraiselta. Teoksen tyylissä oli muuten hieman jotain tommikinnusmaista, vaikka samaan aikaan tämä tuntuikin hyvin omanlaiseltaan tyyliltä. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että Kinnusen teoksista pitävät tulevat pitämään myös tästä teoksesta!

 

♠♠♠♠ 

Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

268 s., Otava 2013

kansi: Päivi Puustinen

 

Meillä on kirjallisuuspiirin seuraavana aiheena elämäkertaromaanit. Yhdeksi esimerkiksi oli mainittu Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea ja päätin valita sen, koska olen aikasemmin lukenut Haahtelalta Elenan ja pitänyt siitä. Tuosta on nyt aikaa jo melkein neljä vuotta, joten lienee jo aikakin palata Haahtelan tuotannon pariin edes tämän yhden teoksen verran.

 

Tähtikirkas, lumivalkea kertoo suomalaissyntyisestä parikymppisestä miehestä, joka vuonna 1889 muuttaa Pariisiin, josta hänen tiensä kulkee muun muassa Berliiniin ja Kambodzan kautta takaisin Eurooppaan.  Uutistoimiston kirjeenvaihtajana työskentelevä mies kirjoittaa vaiheistaan mustakantiseen päiväkirjaan, jonka hän osoittaa selkeästi jollekulle, jota hän kaipaa. Pian selviää, että kyseessä on nainen, jonka vuoksi hän koki parhaaksi lähteä Suomesta. Päiväkirjojen kautta miehen vaiheita seurataan aina 1930-luvulle. Vuonna 2012 päiväkirjat päätyvät miehen Suomessa asuvan jälkeläisen käsiin.

 

Mielestäni Tähtikirkas, lumivalkea on kaunis kertomus siitä, miten meistä jokaisesta jää maailmaan jokin jälki - ainakin niin pitkäksi aikaa, kun joku meidät muistaa. Tuo aihe on aina kiehtonut minua, sillä mielestäni jokainen ansaitsisi tulla muistetuksi ainakin oman sukunsa piirissä. Valitettavan paljon vain on niitä hiljaisia, joiden tarinat painuvat unholaan ja joista tulee vain nimiä sukukirjaan. Haahtela käsittelee aihetta hieman laajemminkin ja liittää siihen muun muassa holokaustin, sen miten suuret ihmismassat haluttiin painaa unholaan.

 

Teoksen ensimmäinen osio, joka käsittelee miehen saapumista Pariisiin sekä ensimmäistä vuotta siellä, oli mielestäni kaikkein mielenkiintoisin. Sen jälkeen mielenkiinnon taso hieman laskee, mikä johtunee osittain kerrontatyylin muutoksesta. Haahtela vaihtaa kerrontatyyliä varmasti tietoisesti: Pariisiin saapuminen ja oleskelu siellä on täynnä nuoruutta, kaihoa ja kaunosieluisuutta, mutta reilun parinkymmenen vuoden päästä kaunosieluisuus on karissut, nykyhetki on temmannut kertojamme mukaansa ja vuodet ovat muuttaneet miestä. Eteenpäin on ollut mentävä. Vuosien vieriessä päiväkirjoista saattaa huomata, että menneisyys ei ole sittenkään jättänyt miestä rauhaan, vaan kulkee mukana ympäri maailman eikä voi olla jättämättä jälkiään hänen mieleensä. Haahtela onnistuu muuttamaan kerrontatapaa uskottavasti päähenkilön iän ja elämänvaiheen mukaan, jolloin päiväkirjaromaani tuntuu hyvin uskottavalta ja aidolta, mutta valitettavasti minun mielenkiintoni ei pysynyt kunnolla yllä uskottavuudesta huolimatta.

 

Kokonaisuutena tämä oli hyvä lukukokemus ja olen iloinen siitä, että valitsin juuri tämän kirjan luettavakseni. Pariisin aika muuten tuo mieleen hieman Kristina Carlsonin teoksen William N. Päiväkirja, vaikka päähenkilöt ovatkin aivan eri-ikäiset. Pariisi miljöönä kuitenkin tuntuu jotenkin samalta ja ajankohta on parin vuoden heitolla sama. Pariisin miljöö oli muuten mielestäni tässä teoksessa kaikkein kotoisin ja kaunein, nuoruuden lempein silmin kuvattu.

 

♠♠♠♠

Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea

365 s., Tammi 2010

alkup. Too Much Happiness 2009

suom. Kristiina Rikman

Viimeisimmän kirjallisuuspiirimme aiheena oli Alice Munron novellit, tarkemmin sanoen Kallis elämä -kokoelma löytyvät Postia Japaniin ja Turvasatama. Halusin lukea kuitenkin vielä enemmänkin, joten kävin lainaamassa tämän Liian paljon onnea -kokoelman, jota en sitten tosin ehtinytkään kokonaan lukea kokoontumiseemme mennessä. Olen melko tarkkaan kaksi vuotta sitten lukenut Munrolta kokoelman Viha, ystävyys, rakkaus, josta kyllä ihan pidin. Liian paljon onnea tuntuu kuitenkin tehneen hieman suuremman vaikutuksen.

Tässä kokoelmassa on kymmenen novellia, joiden keskiössä on ne hetket ja tapahtumat, jotka muuttavat päähenkilönsä koko elämän. Tarinoiden aiheet ovat jokseenkin skandaalinkäryisiä, mutta mielenkiintoista on se, miten Munro kuvaa aiheitaan. Hän käsittelee niitä pienen ihmisen näkökulmasta ja kirjoittaa esiin niitä asioita, joita tapahtumista seuraa. Melko usein hän aloittaa novellin niin sanotusti nykyhetkestä (joka voi yhtä hyvin olla 1890-luku tai 1970-luku) ja palaa sitten ajassa taaksepäin siihen hetkeen, jolloin jotain käänteentekevää tapahtui.

Munron ihmiskuvaus on hyvin tarkkanäköistä, jopa silloinkin kun tapahtuman keskiössä tai silminnäkijänä on lapsihahmo. Munro kuvaa ihmistä usein raadollisimmillaan, mutta hän taitaa myös vähäeleisen rakkauden kuvaamisen. Munro kuvaa ihmistä myös paljaimmillaan, sellaisena kuin tämän syvimmät ajatukset ja tunteet ovat. Samaan aikaan ainakin minun on välillä vaikea uskoa, että joku toimisi niin tai näin, sillä aiheet tuntuvat välillä hyvin omituisilta tai erikoisilta, kuten novellissa Wenlock Edge. Munron novellit kaipaavat välillä todellakin tulkintaa, joten mitään kevyttä ajanvietelukemista tämä ei ainakaan minulle ole.

Munron novellit ovat paitsi sisällöllisesti tuhteja, vaikkakin välillä sangen pelkistetysti ja vähäeleisesti kuvattuja, niin myös melko pitkiä. Etenkin kokoelman niminovelli Liian paljon onnea täyttäisi lähestulkoon jo pienoisromaanin mitat liki 70:llä sivullaan. Jostain syystä niminovelli tuntui kuitenkin kaikkein miellyttävimmältä ja nopealukuisimmalta kaikista näistä novelleista, sillä siinä jotenkin liikutaan enemmän ja tapahtuu enemmän. Se kertoo venäläissyntyisestä matemaatikko Sofja Kovalevskajasta, jonka tarinan tosipohjaisuus saattaa olla se syy, miksi novelli oli mielestäni onnistunut.

Kokonaisuutena pidin tästä kokoelmasta, mutta en siltikään ole vielä mikään Munron huikea fani. Hänen novellinsa ovat mielenkiintoisia, mutta eivät kuitenkaan ihan täysin minun juttuni, niin kuin eivät novellit yleensäkään välttämättä ole.

♠♠♠♠