Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea

365 s., Tammi 2010

alkup. Too Much Happiness 2009

suom. Kristiina Rikman

Viimeisimmän kirjallisuuspiirimme aiheena oli Alice Munron novellit, tarkemmin sanoen Kallis elämä -kokoelma löytyvät Postia Japaniin ja Turvasatama. Halusin lukea kuitenkin vielä enemmänkin, joten kävin lainaamassa tämän Liian paljon onnea -kokoelman, jota en sitten tosin ehtinytkään kokonaan lukea kokoontumiseemme mennessä. Olen melko tarkkaan kaksi vuotta sitten lukenut Munrolta kokoelman Viha, ystävyys, rakkaus, josta kyllä ihan pidin. Liian paljon onnea tuntuu kuitenkin tehneen hieman suuremman vaikutuksen.

Tässä kokoelmassa on kymmenen novellia, joiden keskiössä on ne hetket ja tapahtumat, jotka muuttavat päähenkilönsä koko elämän. Tarinoiden aiheet ovat jokseenkin skandaalinkäryisiä, mutta mielenkiintoista on se, miten Munro kuvaa aiheitaan. Hän käsittelee niitä pienen ihmisen näkökulmasta ja kirjoittaa esiin niitä asioita, joita tapahtumista seuraa. Melko usein hän aloittaa novellin niin sanotusti nykyhetkestä (joka voi yhtä hyvin olla 1890-luku tai 1970-luku) ja palaa sitten ajassa taaksepäin siihen hetkeen, jolloin jotain käänteentekevää tapahtui.

Munron ihmiskuvaus on hyvin tarkkanäköistä, jopa silloinkin kun tapahtuman keskiössä tai silminnäkijänä on lapsihahmo. Munro kuvaa ihmistä usein raadollisimmillaan, mutta hän taitaa myös vähäeleisen rakkauden kuvaamisen. Munro kuvaa ihmistä myös paljaimmillaan, sellaisena kuin tämän syvimmät ajatukset ja tunteet ovat. Samaan aikaan ainakin minun on välillä vaikea uskoa, että joku toimisi niin tai näin, sillä aiheet tuntuvat välillä hyvin omituisilta tai erikoisilta, kuten novellissa Wenlock Edge. Munron novellit kaipaavat välillä todellakin tulkintaa, joten mitään kevyttä ajanvietelukemista tämä ei ainakaan minulle ole.

Munron novellit ovat paitsi sisällöllisesti tuhteja, vaikkakin välillä sangen pelkistetysti ja vähäeleisesti kuvattuja, niin myös melko pitkiä. Etenkin kokoelman niminovelli Liian paljon onnea täyttäisi lähestulkoon jo pienoisromaanin mitat liki 70:llä sivullaan. Jostain syystä niminovelli tuntui kuitenkin kaikkein miellyttävimmältä ja nopealukuisimmalta kaikista näistä novelleista, sillä siinä jotenkin liikutaan enemmän ja tapahtuu enemmän. Se kertoo venäläissyntyisestä matemaatikko Sofja Kovalevskajasta, jonka tarinan tosipohjaisuus saattaa olla se syy, miksi novelli oli mielestäni onnistunut.

Kokonaisuutena pidin tästä kokoelmasta, mutta en siltikään ole vielä mikään Munron huikea fani. Hänen novellinsa ovat mielenkiintoisia, mutta eivät kuitenkaan ihan täysin minun juttuni, niin kuin eivät novellit yleensäkään välttämättä ole.

♠♠♠♠