Jään ja tulen kevät

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

382 s., Otava 2004

Matkani Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan parissa jatkuu jälleen. Jään ja tulen kevät jatkaa samalla valloittavalla linjalla kuin Mustat morsiamet ja Rautayöt, joista etenkin jälkimmäinen teki minuun suuren vaikutuksen. Jään ja tulen kevät jatkaa tarinaa marraskuusta 1940, jolloin uuden sodan uhka leijuu ilmassa entistä vahvempana.

Muutama kuukausi mahtuu Rautaöiden ja Jään ja tulen kevään väliin, sillä edellinen kattaa ajallisesti kevään ja kesän 1940. Jään ja tulen kevään tapahtumien keskiö on kirjan nimen mukaisesti keväässä, joka tulee myöhemmin kuin vuosiin. Ankara pula ja pitkä talvi on äärimmäisen huono yhdistelmä, mutta Tuomien perheessä jokainen tekee mitä kykenee. Lassikin pääsee hieman työnsyrjään kiinni, vaikkakin Annan rooli perheen elättäjänä korostuu entisestään: perheenäiti pääsee keittiöapulaiseksi ravintolaan.

On ilo seurata sitä, miten hyvin Kähkönen pureutuu pienten ihmisten elämään ja kuvaa samalla kertaa heidän epätoivoaan, mutta myös varovaista tulevaisuudenuskoaan. Kaikesta huolimatta eteenpäin on mentävä, oli tulevaisuus millainen hyvänsä. Sen tietävät niin Anna, Lassi kuin Hildakin, joka tuntuu päätyneen jonkinlaiseen murrosvaiheeseen ja etsivän itseään. Hildan kovuus murenee entistä selkeämmin, mutta samalla hänestä tulee tietyllä tapaa entistä itsevarmempi ja rohkeampi nainen kuin ennen. Annan ja Lassin suhteen hienoinen lämpeneminen, se arkinen tottumus ja välittäminen, jonka Kähkönen heidän välilleen kirjoittaa, on kerrassaan ihanaa luettavaa. Samalla se mielestäni kuvastaa myös sitä, että on tartuttava hetkeen, kun ei tiedä mitä on tulossa. Ainakin minulle tuo oli hyvin sykähdyttävää luettavaa, sillä Annan ja Lassin suhteessa tuntuu olevan jotakin sellaista erikoista ja eleetöntä kipinää ja välittämistä, joka tuntuu huikealta. Hahmoista myös paljastuu yllättäviä asioita, jotka nostavat asioita uuteen valoon.

Pula-ajan piirteet on tässä kirjassa nähtävissä vielä paremmin kuin edellisessä osassa, sillä säännöstely kovenee ja kunkin on pärjättävä miten parhaiten taitaa. On mielenkiintoista lukea miten kaupunkilaisperhe selviää, kun ei ole mahdollisuutta samanlaiseen omavaraisuuteen kuin maalla. Luontokin nousee tässä kirjassa paremmin esiin, sillä pitkään jatkuva talvi kuvastaa sitä karua ilmapiiriä, joka alkaa uhata entistä voimakkaampana. Sota on tulossa ja tuntuu, että kylmyys ja koleus kuvastavat tuota jäytävää epätietoisuutta. Varsinainen sodan alku kuvataan sen sijaan sangen eleettömästi, kuin huomaamatta. Se hieman hämmensi minua, mutta toisaalta se ehkä kuvastaa sitä, miten ajatukseen on jo turruttu vähitellen.

Siinä missä Mustat morsiamet näyttäytyi silmissäni harmaan verhon takaa ja Rautayöt kuvastui näkökenttääni selkeinä väreinä, on Jään ja tulen kevät erilainen. Sen näen myös värikkäänä, mutta ikään kuin haalenneena, jäätyneenä, pakkasen puremana. Hieman kuin aurinko yrittäisi paistaa, mutta sumu peittäisi sen liiaksi. On oikeasti hyvin poikkeavaa, että tapahtumat piirtyvät silmiini jotenkin näin tarkasti analysoitavasti. Kuopio -sarjalla kuitenkin tuntuu olevansa oma ulottuvuutensa siinäkin suhteessa. Odotan mielenkiinnolla, että mitä seuraavalla osalla on minulle tarjota!

♠♠♠♠