Rautayöt

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

281 s., Otava 2002

Luin tammikuun lopussa Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet, jonka jälkeen mieltäni alkoi heti vaivata valtava hinku lukea suositun Kuopio -sarjan seuraava osa. Lainasin Rautayöt kuitenkin vasta tällä viikolla ja luin lähes kokonaan yhdessä illassa, sillä mielestäni tämä on vielä parempi teos kuin edeltäjänsä!

Rautayöt kuvaa Annan sekä muun Tuomen perheen vaiheita talvisodan jälkeen. Tapahtumat sijoittuvat kevääseen ja kesään 1940, jolloin itse kukin yrittää päästä jollakin tavalla jaloilleen sotatalven tapahtumien jälkeen. Asiaa ei helpota se, että uuden sodan uhka väreilee jo ilmassa. Anna jaksaa, kun on pakko. Hänellä on kaksosvauvat Lilja ja Otto, anopista pitää huolehtia, eikä sodan jälkeen Lassista ole perheensä elättäjäksi. Anna on sidottu lapsiinsa, mutta onneksi apuna on Hilda-käly, jonka kanssa Anna yrittää pyörittää taloutta vähien rahavarojen turvin.

Sodan jälkeen Tuomien perhe ei ole entisensä, jopa tuikea Hilda alkaa väsyä ja uupua kaiken alle. Selkeä muutos on myös nähtävissä perheen toimeentulon suhteen, sillä ennen hyvin toimeentulevaan työväestöön kuulunut perhe on nyt yhtä köyhä kuin kaikki muutkin. Jopa anopin kukkapenkki muutetaan kasvimaaksi, sillä jostakin on ruoka revittävä tulevaksi talveksi. Tässä kirjassa mielestäni ajankuva välittyy selkeämmin kuin edellisessä osassa, jossa ajalliset viitteet olivat melko pieniä ja teos kattoi pidemmän ajan. Rautaöissä aloitetaan perunanviljely kaupungissa, huulipielet lohkeilevat vitamiinien puutteesta ja kuljetaan vanhoissa vaatteissa. Rautaöissä myös tartutaan uutisiin hanakammin, joten tapahtumat on helpompi sijoittaa ja kuvitella tiettyyn aikaan.

Tässä teoksessa myös Tuomien salaisuudet alkavat vähän kerrallaan raottua. Erityisesti päästään lähemmäs Hildaa, jonka kovan kuoren alle tuntuu kätkeytyvän unelmia ja tunteita. Kirjoitin Mustien morsiamien arviooni, että "Tässä kirjassa on myös niin monella tapaa vaitonaisia ja tummia hahmoja, että niiden sisään ei tahdo päästä". Samanlaisia asioita on tässäkin kirjassa havaittavissa, mutta nyt tummuus alkaa jotenkin väistyä ja vaitonaisuus muuttua sanoiksi. Kun vielä osattaisiin puhua asioista toisilleen, niin voisi itse kullakin olla helpompi kestää.

Tässä teoksessa ei myöskään ole samanlaista kaiken kasaan puristavaa vähäeleisyyttä kuin edellisessä osassa. Jotenkin tuntuu, että sodan jälkeen kaikki hengittävät vapaammin, vaikka puute ja epävarmuus ovat koko ajan läsnä. Iloa ja väriä tähän kirjaan tuo myös Annan uusi ystävä, sortavalalainen evakko Helvi. Maisema alkaa saada väriä, sillä Mustat morsiamet jätti minulle hyvin harmaan tunteen, kuin kaiken edessä olisi ohut usvaverho. Nyt kuva terävöityy ja värit saavat valtaa. Tuohon vaikutelmaan varmasti vaikuttaa myös se, että vaikenemisen muuri alkaa murtua.

♠♠♠♠½