Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja

Tuoma Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja

187 s., WSOY 2018

kansi: Mika Tuominen

 

Mielensäpahoittaja on jo käsite, joka ei juuri esittelyjä kaipaa. Olen kirjasta toiseen seurannut hänen mietteitään ja edesottamuksiaan, ehkä yksi on jäänyt lukematta. Olen välillä nurkunut sitä, että hahmo ei oikein ole enää entisellään tai että kerrontatyyli on muuttunut ensimmäisten  teosten nasevuudesta. Nyt en voi enää niistä valittaa, sillä kyllä nyt on niin, että tässä teoksessa tavoitetaan taas mielestäni ensimmäisten Mielensäpahoittaja-kirjojen tunnelma ja tyyli oikein onnistuneesti.

 

Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä, kun paikallislehti lopetetaan. Missä hän nyt kirjoittaisi ajatuksistaan? Asia alkaa jo muodostua terveydelliseksi riskiksi, sillä verenpaine nousee hälyttävästi, kun joutuu kaikki mietteensä ja mielensäpahoittamisensa pitämään sisällään. Onneksi Koreassa Soulikaupungissa opiskeleva pojantytär keksii, että Mielensäpahoittaja voisi alkaa pitää blogia. Niinpä hän siirtyy nykyaikaan pojantyttären avustuksella ja saavuttaa hetkessä tuhansia seuraajia. Blogi johtaa hänet jos jonkinlaisiin kohtaamisiin, joista riittää yhä uutta ammennettavaa teksteihin.

 

Tätä teosta lukiessa Mielensäpahoittajan mietteet välillä huvittivat ja välillä taas nyökkäilin samanmielisesti, sillä teoksessa on paljon kohtia, joissa on ihan totuuden siemen. Osansa saa kylien autioituminen, rakentaminen, koululaitos, ruokatottumukset ja moni muu asia, sillä tunnetusti Mielensäpahoittajalla on sanansa sanottavanaan vähän vaikka mistä. Välillä teos tosin menee mielestäni hieman korkealentoiseksi kiinalaisine kirjeenvaihtoystävineen, mutta tässä teoksessa on kyllä olennainen sanoma myös vanhusten yksinäisyydestä ja toisaalta myös halusta selvitä omassa kodissa niin pitkään kuin mahdollista.

 

Teoksen idea "ennen kaikki oli paremmin" on sinänsä osuva, sillä kukapa meistä ei olisi joskus ajatellut asiasta tai toisesta, että ennen oli paremmin. Mielensäpahoittaja osoittaa blogiteksteissään asioita, joiden todella voisi ajatella ennen olleen paremmin. Jossittelemaan ja menneeseen ei pidä kuitenkaan ripustautua liikaa, ja vaikka Mielensäpahoittaja onkin vanha jäärä, hänkin osoittaa kehityskelpoisuutensa ja ennakkoluulottomuutensa siirtymällä reippaasti paikallislehden yleisönosastola bloginpitäjäksi. Uutta kohti!

 

♠♠♠♠

Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähdä! ja muita kirjoituksia

173 s., Otava 2015

En tiedä miten on mahdollista, että minulta oli jotenkin täysin päässyt menemään ohi se ilahduttava tosiasia, että Anna-Leena Härköseltä on ilmestynyt uusi kolumnikokoelma (kolumnit on julkaistu Anna-lehdessä vuosina 2003-2011, kolumni Pari tavista Helsingin sanomissa 2011). Yleensä olen haukkana paikalla ja tiedän jo ennen julkaisuakin, että uutta Härköstä on tulossa, mutta nyt olin täysin häkeltynyt, kun töissä tämän yllättäen varattujen joukosta bongasin. Varausjonoon vaan, ja romukoppaan periaate "nyt en hetkeen varaa mitään"! Kyllä tämä varaamisen arvoinen olikin, kuten Härkösen teokset aina ovat.

Tässä kohtaa täytyy taas sanoa muutama sana Härkösen kirjoitustyylistä, vaikka blogiani seuranneet tai ainakin Härkösen kirjoista kirjoittamani tekstit lukeneet jo varmasti tietävät mitä aion sanoa. Pidän kovasti Härkösen suorasta ja kaunistelemattomasta tavasta kohdata arkipäivän ilmiöt ja asiat. Voisin kuvitella, että moinen suoruus voi ärsyttää jotakuta, mutta minä arvostan sitä. Ensimmäistä kertaa tulin myös huomanneeksi, että Härkösen teksti on jotenkin visuaalista, niin erikoiselta kuin se voikin kuulostaa. Hän ei maalaile mitään pikkutarkkoja kuvia, vaan sanavalinnoillaan visualisoi kertomaansa, kuten "Voi niitä 50-luvun naisparkoja, jotka joutuivat kipittämään korkokengissä ja tiukkavyötäröisissä mekoissa kotonakin" (Aamutakkielämää, s. 24). Tekstistä saa eläviä mielikuvia ilman suurempia ponnisteluita. Samalla tavalla Härkönen tuo esiin myös huumorin - sanavalinnoilla ja tyylikeinoin.

Tunnen taas toistavani itseäni, sillä täytyy jälleen sanoa sama kuin edellisenkin kolumnikokoelman kohdalla: vaikka kolumnikokoelma on omiaan viihdyttämään eri-ikäisiä lukijoita ja sen parissa aika hurahtaa mukavasti, niin on siinä kaikkein eniten tarttumapintaa keski-ikäiselle tai keski-ikäistyvälle lukijalle, sillä kolumnit kuvaavat Härkösen omia kokemuksia. Härkösellä on kuitenkin raikas ote, mikä vetoaa myös nuorempiin lukijoihin. Sitä paitsi Härkösellä on hyviä mielipiteitä, jotka hän osaa perustella. Henkilökohtaisesti arvostan suuresti sitä, että osaa perustella mielipiteensä, jolloin ne on myös helpompi hyväksyä, vaikka itse olisikin eri mieltä.

Härkösen teksti on niin mahtavaa, että sitä lukiessa ihan virkistyy. Viikkosiivouksen lomassa oli pakko käydä tankkaamassa hieman energiaa, enkä tällä kertaa haalinut sitä jääkaapista, vaan nappasin kolumnit käteen ja luin pari, jotta jaksoin taas käynnistää imurin. Härkösen värikkäät ilmaukset, suorat huomiot ja hyvä ilmaisukyky myös saivat minut siivoamaan nopeammin, jotta pääsin lukemaan lisää kolumneja!

Erityisesti pidin kokoelman nimikkokolumnista Ihana nähä!, joka kuvaa ystävyyden kulmakiviä. Siinä on paljon totta, vaikkakin huumorilla höystettynä. Ja miksei niin ihanaa asiaa kuin ystävyys voisi värittää huumorilla. Tietenkin voi. Naurahdin ääneen, kun tajusin, että pari Härkösen mielipidettä on kuin omasta suustani, kuten "Ystävän tehtävä numero yksi onkin pitää itsetuntosi korkealla" (s. 162) ja "Ystävän toinen tärkeä tehtävä on olla kanssasi samaa mieltä lähes kaikesta" (s. 163). Pilke silmäkulmassa tietenkin! Myös kolumnissa Ratkaisevasti onnellisempi Härkönen kiteyttää mielipiteeni mainiosti: "Se joka väittää, ettei raha ole tärkeää, joko valehtelee tai on niin rikas, ettei rahaa tarvitse koskaan ajatella." (s. 136). Osuvaa, kärkevää, taattua Härköstä. Lisää tällaisia kokoelmia!

♠♠♠♠½

Takana puhumisen taito

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

156 s., Kirjakauppaliitto 2014

kansi: Eevaliina Rusanen

Otin tänä vuonna ensimmäistä kertaa osaa Kirjan ja ruusun päivän tempaukseen, sillä kaupanpäälliskirja vaikutti sen verran houkuttelevalta, että en voinut tilaisuutta ohittaa. Härkönen on yksi suosikkikirjailijoistani ja pidän erityisesti hänen nasevista kolumneistaan, joten Takana puhumisen taito oli pakko saada omaksi. Sitä paitsi en halunnut, että minulle käy samoin kuin Tuomas Kyrön Miniän kohdalla: jahtasin sitä kissojen ja koirien kanssa melkein kaksi vuotta, kunnes sen omaan hyllyyni tavoitin!

Takana puhumisen taito sisältää hieman yli 30 nasevaa kolumnia, joissa Härkönen ottaa kantaa mm. kauneuskirurgiaan, avioeroihin, Facebookiin ja moneen muuhun arkiseen ja tuttuun asiaan. Hänen kolumneissaan on pilkettä silmäkulmassa, mutta niissä on myös paljon totuutta ja hyviä huomioita ihmisistä ja heidän käytöksestään. Härkösellä todellakin on taito kirjoittaa mieleenpainuvia lyhyitä tekstejä sopivan rennolla otteella, mutta samalla ehkä myös herätellä ajatuksia.

Härkönen osaa teksteillään iskeä nauruhermoon. Hänen tekstinsä on lennokasta ja sujuvaa, siinä on paljon hyvä sanavalintoja. Tilanteet, joita hän maalailee lukijansa silmien eteen, ovat usein hykerryttäviä. Härkönen on mielestäni verbaalisesti todella lahjakas ihminen, enkä voi kuin ihailla sitä, miten raikkaasti hän kirjoittaa.

Takana puhumisen taito on taattua Härköstä: viihdyttävää, suoraa ja reipasotteista. Olen iloinen siitä, että päätin kuluttaa 10 euroa kirjoihin saadakseni tämän kirjan. Tulen varmasti vielä joskus palaamaan tämän teoksen pariin, sillä Härkösen kolumnit ovat todellakin "kulutusta kestäviä", jos niin voi sanoa. Ainut harmistukseni kirjan suhteen oli se, että olin olettanut sen käsittelevän enemmän nimensä mukaista aihetta, mutta onneksi sisältö oli ostosten arvoinen kuitenkin myös tällaisenaan!

♠♠♠♠½

ps. kirjan saamiseksi ostin kaksi Muumi-pokkaria 12 euron hintaan. Nuo pokkarit ovat Taikatalvi (no yllätys, Muumisuosikkini!) ja Vaarallinen juhannus.

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

203 s., Otava 2012

Olen odottanut lähes hartaasti, että saisin vihdoin käsiini Anna-Leena Härkösen uuden kolumnikokoelman Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia. Nyt se vihdoin tapahtui ja luin tämän tietysti heti, en malttanut jättää sitä hyllyyn odottamaan, vaikka koulujutut vähän painaakin päälle. Tämän kokoelman kolumnit ovat ilmestyneet vuosina 2003-2011 Anna -lehdessä.

Anna-Leena Härkösen kirjoitustyylissä on jotakin täysin vastaansanomatonta. Hän kirjoittaa rohkeasti ja reippaasti, hän ei kaunistele mitään. Silti mikään mitä hän sanoo, ei ala ainakaan minua ärsyttämään lainkaan, vaikka niinkin voisi käydä. Hän perustelee väittämiään huumorilla mutta kuitenkin tosissaan. Härkösellä on selvästi sanottavaa siitä mistä hän kirjoittaa, ihan oikeita mielipiteitä. Ehkä siksi ei mikään rupeakaan ärsyttämään: hän todella on itse sitä mieltä kuin sanoo olevansa. Ja Härkönen ei pelkää paljastaa epävarmuuttaan, vaikka hänellä onkin vahvoja mielipiteitä. Se ehkä on näissä kolumneissa myös sellainen aitouden elementti.

Koska kolumnit kertovat Härkösen omasta elämästä, on niissä ehkä kaikkein eniten tarttumapintaa keski-ikäiselle tai keski-ikäistyvälle lukijalle. Vaikka itse olenkin vasta parikymppinen, niin kyllä minäkin useaan kertaan nyökyttelin ja hykertelin ja tuumasin, että juuri niin, sinäpä sen sanoit. Ehkä juuri Härkösen raikkaat mielipiteet ovat syynä sille, että myös minuakin nuoremmat lukijat ovat löytäneet hänen tuotantonsa ja sen myötä myös kolumnit.

Kielikuvat ja muutenkin koko kieli mitä Härkönen käyttää, on aivan loistavaa. On helppo hypätä mukaan kolumnin tunnetilaan ja aistia mitä kirjoittaja on tuntenut. Kielikuvat ovat niin kekseliäitä, että melkein kateeksi käy ja varmasti naurattaa. Oikeasti vieläkin rupeaa huvittamaan ajatus siitä, että hän sanoo lakanoidensa olevan "yhdessä mytyssä, ryppyisinä kuin Tutankhamonin raato" (s. 112). Härkösellä on todellakin sana hallussa, sitä ei käy kieltäminen.

En oikeasti osaa valita tästä kokoelmasta suosikkikolumniani sen enempää kuin sellaista josta en olisi pitänyt. Ainakin "Elämän tarkoitus", "Terve tikkujalka" ja "Voimattomuus" olivat mielestäni loistavia: tosissaan ja kaksi niistä myös pilke silmäkulmassa kirjoitettuja. Minä toivoisin, että näitä kolumnikokoelmia tulisi vielä lisää, sillä olen pitänyt niistä kaikista paljon. Tämä kokoelma tuntuu vähän erilaiselta, sillä äitiys on tässä aika isona teemana, mutta Härkönen ei pelkää laukoa totuuksia siitäkään, joten antaa palaa. En kuitenkaan voi antaa täysiä pisteitä, että minulle jää jotakin odotettavaakin. ;)

♠♠♠♠½