Pohjanmaa

Antti Tuuri: Pohjanmaa

ilmestyi ensimmäisen kerran Otavan kustantamana vuonna 1982

äänikirjaksi 2023, lukijana Antti Virmavirta

kansi: Hannu Taina

Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjan avannut nimikkoteos Pohjanmaa ilmestyi ensimmäistä kertaa vuonna 1982. Siitä tehdyn filmatisoinnin olen nähnyt muutamaan kertaan ja muutama vuosi sitten kävin Aisamäen kesäteatterissa katsomassa Peräseinäjoen Pennihäiden esityksen, joten tarina itsessään oli minulle entuudestaan hyvinkin tuttu. Pohjanmaa ei ole ollut suosikkini Tuurilta, mutta kyllä kirja avasi tarinaa vielä lisää ja toi mielestäni Tuurin huumoria erityisen hyvin esiin.

Pohjanmaa on yhdenpäivänromaani heinäkuisesta sunnuntaista Hakalan suvun elämänä. Perhekunta on kokoontunut kotitilalle jakamaan 1920-luvulla Amerikkaan kultaa vuolemaan lähteneen ja sille tielleen jääneen vaarin perintöä. Hakalan veljesten isä on jo kuollut, mutta heitä on neljä veljestä, joista osa on perheellisiä miehiä. On myös puolisoita, äiti ja isoäiti sekä isän sisko Sylvi, jolle toki kuuluu myös osansa vaarin tyttärenä.

Pohjanmaa on mielestäni erinomainen kuvaus värikkään suvun jäsenistä yhdessä. On mielipiteitä, koettuja vääryyksiä, veljeyttä ja sukumuistoja. Persoonina ja elämäntilanteeltaan Hakalan veljekset ovat monessa erilaisia, mutta veri on vettä sakeampaa myös seuraavassa sukupolvessa. Kaikki tarttuvat empimättä asiaan silloin, kun kokevat oikeudenmukaisuuden tai kunnian sitä vaativan. Joskus teot ovat olleet ajatuksia nopeammat, mutta eivät he näytä siitäkään ottaneen opiksi, suurin osa ainakaan. Lisää väriä tuo poikien entinen opettaja, joka jakaa sotamuistojaan ja ottaa herkästi itseensä, jos kokee jäävänsä huomiotta.

Heinäkuinen sunnuntai lakeuksilla on kuuma ja aurinkoinen. Pienessä ajassa ehditään Lummukan hiekkakuopille, opettajan mökille Lappajärvelle, poliisiputkaan ja Seinäjoen sairaalanmäelle. Väki siirtyy paikasta toiseen vauhdikkaasti, mutta silti vailla suurempaa kiireen tuntua. Ilmassa on välillä lähes farssin tuntua henkilöiden säntäillessä sinne tänne, mutta kuitenkaan ei ihan. Minulle jäi melkeinpä pökertynyt olo, ihan kuten sellaisten hiostavien hellepäivien jälkeen, kun aivot alkavat sulaa ja nestehukka vaanii varomatonta.

Pohjanmaa on vaikuttavaa kerrontaa, kuten Tuurilla monesti muutenkin on. Pidän kirja kirjalta enemmän hänen kuivahkosta huumoristaan ja nasevasta kerronnastaan, joka ilmenee erityisesti hahmojen välisessä sananvaihdossa.

Lintujen kesyttäjä

Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä

Otava 2023

Antti Tuuri on vuosien myötä lunastanut paikkansa yhtenä lempikirjailijoistani, vaikka en ole hänen laajasta tuotannostaan lukenut kuin pienen valikoiman. Lintujen kesyttäjä on hänen uusin romaaninsa. Se sijoittuu 1950-luvun Etelä-Pohjanmaalle, ja vaikka tarkempaan tapahtumapaikkaan viitataan parissa kohtaa, uskaltaisin sanoa tarkemmaksi tapahtumapaikaksi Lappajärven. Siellä Tuuri on itsekin nuorena asunut, joten sinänsä paikka ei yllätä.

Lintujen kesyttäjä kertoo kulkurista, joka saapuu eteläpohjalaisen talon pihalle ja tarjoutuu kesyttämään pihapiirin pääskyset ruokapalkalla. Isäntä antaa luvan, sillä häntä kiinnostaa nähdä, osaako mies oikeasti kesyttää lintuja. Tapahtumat kuvataan talon 15-vuotiaan pojan näkökulmasta. Poika tarkkailee niin kesyttäjää kuin talon yleistä ilmapiiriä ja muita asukkaitakin tarkkanäköisesti, joskin vielä kuitenkin hieman poikasen silmin. Poika kuitenkin osaa kummastella ja kysellä, tehdä huomioita. Mielestäni henkilöhahmon kanssakäymisessä ja keskusteluissa piileekin paljon Tuurille ominaista tilannekoomista ja hieman kuivahkoa huumoria.

Kulkuri kertoo pojalle lintujen haltijahengestä, emuusta, johon täytyy saada yhteys, jotta kesyttäminen onnistuu. Tarinassa viitataan myös lintujen ja eläinten suojelupyhimykseen Franciscus Assisilaiseen, johon kesyttäjää hieman pilkaten rinnastetaan. Eniten epäluuloja on isännän virkaheitolla pappisveljellä, joka on saanut lähteä seurakunnastaan epäsoveliaan käytöksen takia. Eskon hahmo onkin siitä mielenkiintoinen, että hän on valmis tuomitsemaan muita, vaikka ei itsekään ole maineeltaan puhtoinen. Isäntä ei suvaitse veljensä esiintyä isännän elkein talossaan, vaan alati muistuttaa veljeään siitä, kenen hyvän tahdon varassa velimiehen ja vaimonsa leipä nyt on.

Lintujen kesyttäjä on lyhyt romaani, alle 200 sivua, mutta henkilöhahmoissa on silti ulottuvuutta ja kiinnostavia piirteitä. Ihmisten välisten kohtaamisten kuvaaminen käy Tuurilta mainiosti. Pidin tästä kirjasta.

Levoton mieli

Antti Tuuri: Levoton mieli

Otavan äänikirja 2020

lukija: Jarkko Pajunen

Antti Tuuri on vuosien myötä vakiinnuttanut paikkansa suosikkikirjailijoitteni joukossa, vaikka ensikosketukseni hänen kirjoihinsa ei ollutkaan lainkaan häikäisevä. Olen alkanut pitää hänen rauhallisesta kerrontatavastaan ja ehkä hieman kuivasta huumoristaan. Tuuri taitaa myös tilannekomiikan juuri sellaisena, joka on omiaan viihdyttämään minua.

Pitkälti Lappajärvelle sijoittuva Levoton mieli kertoo surrealistitaiteilija Arvid Bromsista, joka oli todellinen originelli. Hän oli oikukas, viinaan menevä ja impulsiivinen persoona, jonka lähipiiriin kuuluminen ei varmasti ollut aina helppoa. Broms tuntuu olleen selitysten mestari päätellen siitä minkälainen kuva hänestä on jäänyt elämään. Mielestäni Tuuri onnistuu loihtimaan esiin mielenkiintoisen henkilökuvan taiteilijasta, jonka suuri yleisö tuntuu unohtaneen.

Toisinaan kirjaa kuunnellessa Broms uuvutti minut impulsiivisuudellaan, mutta samalla pidin hänen edesottamuksiaan mielenkiintoisina. Voin hyvin uskoa, että hän on aikanaan herättänyt huomiota. Kyseessä on toki kaunokirjallinen teos, mutta minulla on se käsitys, että Tuuri on perustanut niin henkilökuvauksen kuin merkittävimmät käänteetkin faktoihin.

Mielestäni tämä on jotenkin hieman erilaista Tuuria, mutta en oikein osaa sanoa miten. Ehkä peilaan asiaa enemmän hänen vanhempaan tuotantoonsa, kun taas tämä edustaa uudempaa. Pieni kerronnallinen toisteisuus sai minut välillä tarkistamaan olenko jotenkin onnistunut pyyhkäisemään äänikirjaa taaksepäin, mutta kaiken kaikkiaan viihdyin tämän kirjan parissa hyvin. Minulle mielekästä oli myös Lappajärven kuvaus, koska puolisoni on sieltä kotoisin. En itse tunne paikkakuntaa kovinkaan hyvin, mutta hänen puheissaan olen kuullut samoista kylistä ja paikoista, joista Tuuri kirjoittaa. Olin kyllä hieman kartalla miljööstä, mikä varmaankin lisäsi kirjan viehätystä.

Lukupiirikirja: Ikitie

Antti Tuuri: Ikitie

431 s., Otava 2011

kansi: Hannu Taina

itsenäinen jatko teoksille Taivaanraapijat ja Kylmien kyytimies

 

Antti Tuurin Ikitie oli yksi marraskuun lukupiirikirjoistamme. Kirja oli minulla piirin kokoontuessa vielä kesken, mutta halusin todellakin lukea kirjan loppuun. Olen aikaisemmin nähnyt Ikitie-elokuvan, joka oli vavisuttava ja mieleenpainuva kokemus. Kirjaan tarttuminen ehkä hieman jännitti, koska mietin millainen tunnehyöky sen mukana tulisi. Kirja on kuitenkin mielestäni sävyltään elokuvaa pehmeämpi, ehkä siksi että mielikuvituksen silmin voi pahimpia paikkoja pehmentää eikä kaikki iske silmien eteen kuten elokuvassa.

 

Ikitie alkaa elokuusta 1930. Jussi Ketola asuu maatilaansa Kauhavalla, mutta on joutunut Lapuan liikkeen hampaisiin sosialististen mielipiteidensä vuoksi. Kun keskellä yötä oveen jyskytetään, Ketola tietää jo ketkä siellä ovat. Hänet kyyditään halki Suomen rajalle saakka. Matkan aikana tilanne kehittyy suuntaan, jossa rajan ylitse pääseminen onkin hengenpelastus. Sitä Ketola ei vain tiedä, että häntä ei niin vain päästetäkään lähtemään takaisin kotiinsa, vaikka ei hän kyllä lapuanliikkeen pelossa sinne heti uskaltaisikaan. Ketola elää Venäjällä näennäisen vapaana, vaikka hänen tekemisiään jatkuvasti tarkkaillaankin. Hänen on rakennettava elämänsä uudelleen pala palalta.

 

Ikitie on tarina siitä, miten ihmistä voidaan isojen koneistojen pyöriessä heitellä minne tahansa eikä hänellä ole siihen mitään sananvaltaa. Ketolaa pyörittävät milloin valkoiset ja milloin punaiset, häneen ei luoteta täysin oikein missään. Vuosien vieriessä ja toisaalta hämmästyttävänkin helposti Ketola alistuu kohtaloonsa ja tarttuu siihen, mikä on elämää. Suomessa hänellä on perhe, mutta niin on neuvosto-Karjalassakin. Elämä alkaa sujua eikä Ketola enää oikeastaan edes haaveile Suomeen paluusta, vaikka ei paikoilleen täysin juurrukaan. Kun kommunistinen koneisto alkaa pyöriä myös Karjalassa ja muualta tulleet otetaan pihteihin, mullistuu Ketolan elämä jälleen. Kirjan loputtua ei voi kuin miettiä sitä, miten ihmeessä tuo mies pystyy enää nousemaan jaloilleen kaiken jälkeen.

 

Ikitie herättää kirjana ehkä vähemmän tunteita kuin elokuvaversionsa, mutta monenlaisia ajatuksia herää mieleen kirjaa lukiessa. Tarina tuntuu hyvin uskomattomalta, mutta pysäyttävintä on, että se on täysin mahdollinen tarina. Kirja kerrotaan Ketolan näkökulmasta ja vaikka tunteet eivät kirjasta oikein hahmon kautta välitykään, kyllä niitä on. Ketola kokee ja tuntee monenlaista, mikä myllertää mieltä. On myös kiinnostavaa ajatella mitä Sofia-vaimo ja lapset kotona Kauhavalla tuntevat ja kokevat. Ei liene helppoa pitää elämää yllä, kun puoliso ja isä on viety. Siinä lyödään samalla leima heidän kaikkien ylle.

 

Ikitie on hieno lukukokemus, vaikka tunnetasolla jääkin hieman etäiseksi. Ehkä elokuvan vahva vaikutus heijastuu lukukokemukseeni, sillä joku muu saattaisi kokea tämän kirjan paljon rankempana. Meidän lukupiirissä moni epäröi tähän tarttumista juurikin elokuvan takia, mutta minä sanoisin, että kannattaa kokeilla.

♠♠♠♠

Lukupiirikirja: Lakeuden kutsu

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

363 s., Otava 1997

kansi: Hannu Taina

 

Ensikosketukseni Antti Tuurin kirjoihin vuonna 2012 oli sodasta kertova teos Rata, joka ei sykähdyttänyt minua millään tavalla. Teos oli puuduttavan yksitoikkoinen ja minulle kehkeytyi jopa jonkinlainen kammo Tuurin kirjoja kohtaan, vaikka esimerkiksi Talvisodasta tehdystä filmatisoinnista pidin jo siinä vaiheessa. Radan luettuani en olisi koskaan uskonut, että vielä jonain päivänä Antti Tuurin kirjaa lukiessani nauran ääneen. Tuurin kirjoja olen muutamia kuunnellut äänikirjoina tässä välissä ja pääsääntöisesti pitänyt niistä, mutta Lakeuden kutsu viimeistään räjäytti pajatson. Viihdyin hyvin Pohjanmaan maisemissa Hakalan Erkin ja tämän sukulaisten matkassa.

 

Lakeuden kutsu on Pohjanmaa-sarjan päätösosa. Olen sarjasta kuunnellut aikaisemmin äänikirjana ainoastaan Talvisodan, mutta Pohjanmaan olen nähnyt niin elokuvana kuin näytelmänäkin, Ameriikan raittikin on elokuvasta tuttu ja Lakeuden kutsu vielä tutumpi. Lakeuden kutsu on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu heinäkuuhun 1996. Verovelkojaan Floridaan paennut Erkki Hakala palaa nyt vuosien jälkeen kotimaisemiinsa Pohjanmaalle. Suomesta on tullut osa Euroopan unionia, suvun nuoret polvet ovat varttuneet ja kotitanhuvaatkaan eivät ole ihan entisellään. Hakalan miehet eivät kuitenkaan tunnu juuri muuttuneen: samanlaisia emäntiään pakoilevia ja ehkä vähän salamyhkäisiä miehiä he edelleen ovat. Erkilläkin rahan palo ja yrittämisen halu on edelleen kova, asenne yhtä tinkimätön ja peräänantamaton kuin ennenkin. Kotikonnuilla Erkin täytyy kuitenkin kohdata myös vaimonsa Kaisu, joka lähti mukaan Floridaan vain palatakseen pian takaisin koti-Suomeen, tyttärensä Elina sekä lapualaisen Kaisulle tekemä poika.

 

Lakeuden kutsussa suhataan pitkin Pohjanmaata lähes hengästyttävää tahtia, kun tapahtumissa vilahtavat niin Kauhava, Lapua, Seinäjoki kuin Jalasjärvikin. Kaasua saa painaa, että joka paikassa ehtii yhden päivän (romaanin) aikana tehdä ja toimia. Seinäjoki ja Jalasjärvi ovat minulle kirjan tapahtumapaikoista tuttuja, joten oli kiinnostavaa lukea tuttuihin paikkoihin sijoittuvaa tarinaa. Tuurin hahmot ovat onnistuneita ja erityisesti naseva ja vähän ironinenkin Erkki Hakala oli mieleen, vaikka tämän kanssaihmiset eivät varmaan juuri kyseisiä luonteenominaisuuksia arvostakaan. Kirjan huumori rakentui pitkälti hahmojen, Erkin olemuksen ja pohjalaiskuntien välisen naljailun välille. Pohjalaiselle se osui ja upposi.

 

Tätä kirjaa lukiessani tajusin pian, miksi ehkä olen vierastanut Tuurin tuotantoa. Äänikirjoissa tämä ei ole niin tullut ilmi, mutta itse kirjaa lukiessani tajusin, että Tuuri ei kirjoita dialogia. Hänellä on kertoja, joka kertoo miten keskustelu etenee, mutta varsinainen dialogimuotoinen kerronta puuttuu. Siihen kesti ehkä hetken tottua, mutta loppujen lopuksi pidin siitäkin ja se on kyllä kieltämättä vahvan omaleimainen osa Tuurin kerrontaa. Lakeuden kutsu jätti minulle tunteen,että haluaisin lukea lisääkin Tuurin tuotantoa. Ikitietä riennän tästä aloittamaan, koska se on kolmas lukupiirissä käsiteltävistä Tuurin kirjoista enkä ole sitä vielä ehtinyt aloittaakaan. Ohjaajana minun tulisi tietysti lukea kaikki vaihtoehdot, mutta on hyvin paljon mahdollista, että Ikitie jää matkalle ennen huomisillan kokoontumistamme. Onneksi olen edes elokuvan nähnyt!

♠♠♠♠

Aavan meren tuolla puolen

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen

e-äänikirja, Otava 2018

lukija: Taneli Mäkelä

 

Lukupiirimme seuraavana aiheena on Antti Tuurin teokset, joista päädyttiin ottamaan kolme vaihtoehtoa, koska osa halusi uudempaa tuotantoa, osa on jo lukenut kaikki Pohjanmaalle sijoittuvat kirjat ja osa ei halunnut missään nimessä lukea ehdottamaani Ikitietä (koska elokuva oli ollut niin rankka kokemus). Niinpä otin mukaan kolme vaihtoehtoa, joista kukin saa valita mieluisen luettavan. Yksi niistä on Aavan meren tuolla puolen, jonka päätin itse kuunnella äänikirjana osin siksi, että se helpottaa vetäjän (eli minun) luku-urakkaani, mutta toisaalta myös siksi, että sen lukijana on Taneli Mäkelä. 

 

Aavan meren tuolla puolen on jatkoa Tangopojille, mutta kirjat voi lukea ihan hyvin myös täysin erillisinä teoksina. Tässä teoksessa tapahtumat sijoittuvat joulukuuhun 2016, jolloin Tukholmassa asuva Kaija saa äidiltään tiedon isänsä kuolemasta. Kaija matkustaa äitinstä tueksi Skövdeen. Samaan aikaan Kaija saa kuulla, että suomalaiseen kouluun on tehty polttopulloisku. Kaijan tyttärentytär käy sitä koulua ja nyt lapsi näyttää olevan kadoksissa. Kuvaus kulkee Tukholman ja Skövden väliä, kun Kaija saa tietoja Tukholman tilanteesta.

 

Kun äänikirja alkoi ja tajusin kunnolla, että tarinan keskiössä on naiskertoja, tuntui hieman erikoiselta se, että äänikirjan lukee mies. Taneli Mäkelän ääntä oli kuitenkin jälleen kerran miellyttävä kuunnella ja keskushahmokin vaihtui välillä mieheksi, joten aloin ymmärtää valinnan.

 

Tämän kirjan keskeisenä teemana on perhesuhteiden lisäksi maahanmuutto. Kaijan vanhemmat ovat aikoinaan muuttaneet Suomesta Ruotsiin ja Kaijan tyttären ex-puoliso on niin ikään maahanmuuttaja, Turkista tosin. Polttopulloisku kuvastaa yleistä suhtautumista maahanmuuttoon. Aihe on iso ja teoksessa on paljon vakavia asioita isän kuolemasta polttopulloiskuun ja riitaisiin avioeroihin asti. Kuitenkin tämä kirja välillä jopa huvitti minua: mitä kohellusta ja sähellystä! Millaisia hahmoja, Kaijan ex-mies ja tyttären isä nyt esimerkiksi! Myös välillä riidaksi äityvät perhekohtaamiset lähes huvittivat. Kaijaa ei kyllä käynyt kateeksi, kun hänen olisi pitänyt revetä moneksi, itse asiassa hänen puolestaan ehkä vähän ahdistikin, mutta silti yleismielialaksi tämä kirja jätti hilpeyden.

 

Aavan meren tuolla puolen oli ihan kelpo kirja kuunneltavaksi, mutta en tiedä olisinko tähän tarttunut ilman lukupiiriä. Odotan enemmän Lakeuden kutsun ja Ikitien lukemista.

 

♠♠♠

Kylmien kyytimies

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies

7 h 11 min., Otava 2015

alkup. 2007

lukija: Taneli Mäkelä

Kuuntelin aiemmin keväällä Antti Tuurin teoksen Taivaanraapijat, joka kertoo Jussi Ketolan vaiheista Amerikassa 1900-luvun alussa. Kylmien kyytimies kuvaa Jussin vaiheita tämän palattua Etelä-Pohjanmaan lakeuksille. On kulunut muutamia vuosia, Jussi on perustanut perheen ja hän on kolmen lapsen isä.

Eletään kevättalvea 1918. Jussi Ketola on kuljettamassa hevosellaan heinäkuormaa asemalle, kun valkoisen armeijan upseeri pakottaa hänet aseella uhaten hevosineen junaan, joka matkaa kohti Tamperetta. Jussilla ei ole vaihtoehtoja ja hän päätyy sisällissodan keskeisenä näyttämönä olevan Tampereen alueelle kylmien kyytimieheksi kuljettamaan kaatuneiden ruumiita.

Jussi Ketola on rauhallinen mies, joka kaihtaa aseellisia selkkauksia ja haluaa mielellään pysytellä tapahtumista sivussa. Sodassa kuitenkin tapahtuu paljon sellaista, joka jättää Jussiin pysyvät jäljet. Sota, Tampere, aatteelliset erimielisyydet ja mielivaltaisuus näyttäytyvät tässä kirjassa kirkkaassa valossa niin päähenkilölle kuin lukijallekin. Antti Tuuri on kirjoittanut vahvan teoksen, joka jää mietityttämään.

Uuden äärellä: e-äänikirjat Taivaanraapijat ja Punainen kuin veri

Olen viime aikoina harmitellut itsekseni sitä, että olen kuunnellut oikeastaan kaikki itseäni kiinnostavat äänikirjat kirjaston valikoimasta ja uudet ilmestyvät äänikirjat ovat yhä useammin mp3-levyillä, joita toistavaa laitetta en omista. Tai no kyllähän ne läppärillä kuuluisivat, mutta automaattitoisto ei jostain syystä onnistu, vaan joutuisin aina manuaalisesti klikkaamaan seuraavan raidan kuuluviin. Se on työlästä ja turhauttavaa, sillä usein kuuntelen äänikirjoja esimerkiksi ruokaa laittaessa tai siivotessa eli silloin, kun kädet ovat täynnä kaikkea muuta eikä huvittaisi pysähdellä läppärin ääreen. 

Maaliskuussa päädyin tutkimaan kirjaston e-äänikirjojen valikoimaa e-kirjastoon. Olen työni puolesta toki osannut käyttää e-kirjastoa, mutta en ole aiemmin perehtynyt mitä kaikkea itseäni mahdollisesti kiinnostavaa sieltä voisi löytyä, koska henkilökohtaisesti tykkään enemmän perinteisistä formaateista. Tai niin luulin, sillä tutkimusmatkani päätteeksi olen löytänyt vaikka ja mitä, ja olen aivan ihastuksissani siitä miten paljon uutta kuunneltavaa minulla nyt on! Ja kaikki tämä kirjastokortilla ihan ilmaiseksi käyttöön, ei mitään kuukausimaksuja mihinkään palveluun.

E-kirjaston äänikirjat  ovat valtavan käteviä siinä mielessä, että niitä pystyy kuunnella helposti eri laitteilla ja tarina jatkuu juuri siitä mihin jäit, vaikka olisit viimeksi kuunnellut läppärin kautta ja seuraavaksi kuuntelisit puhelimen kautta. Nettiyhteys pitää kuitenkin koko ajan olla toimiva, koska äänikirjoja ei pysty lataamaan omalle laitteelle kuten luettavia kirjoja. E-kirjaston aineistoa pystyy myös varaamaan ja minä olenkin jo ahkerasti klikkaillut itselleni varauksia sellaisista kirjoista, joita ei minun tietääkseni edes ole levyformaatissa tai ei ainakaan tavallisella cd-levyllä. Saan aina sähköpostiini ilmoituksen, kun äänikirja on vapautunut käyttööni ja laina-aikani alkanut. Kaksi kirjaa olen jo ennättänyt kuuntelemaankin varauksia odotellessa, ja niistä kirjoitan alempana lisää. Kaiken kaikkiaan e-äänikirjojen maailmaan sukeltaminen on ollut todella antoisaa ja kuka tietää, ehkä jossain vaiheessa innostunut muistakin e-kirjoista.

 ***

Antti Tuuri: Taivaanraapijat

6 h 25 min., Otava 2015

alkup. 2005

lukija: Taneli Mäkelä

 

Kävin syksyllä katsomassa Ikitien elokuvateatterissa ja mieleeni heräsi ajatus kyseisen kirjan lukemisesta. Tutkin asiaa ja oivalsin, että samasta Jussi Ketolasta kertoo jo muutama aiempikin teos, jotka haluaisin lukea ennen Ikitietä. Niinpä päädyin kuuntelemaan Taivaanraapijat, joka ei tosin ole sarjan ensimmäinen osa, kuten minulle myöhemmin valkeni. Se kuuluu laajempaan Äitini suku -sarjaan, mutta ymmärtääkseni aiemmissa osissa ei Jussi Ketola vielä ole niin keskiössä. Niin tai näin, Jussin matkaan pääsi hyvin mukaan tästäkin kohtaa.

 

Eletään vuotta 1907, aikaa jolloin tuhannet suomalaiset matkasivat Amerikkaan parempien tienestien ja paremman elämän toivossa. Myös Jussi Ketola on lähtenyt matkaan ja liittynyt niiden miesten joukkoon, jotka rahasta ovat valmiit tekemään töitä jopa vaarallisissa olosuhteissa, kuten korkeuksissa pilvenpiirtäjiä rakentaen ilman minkäänlaisia turvajärjestelmiä. Pilvenpiirtäjätyömaalle Jussikin päätyy, vaikka onnettomuuksia sattuukin usein. Työnsä ohella nuori mies viettää aikaa työtoverinsa ja eräänlaisen suojelijansa, Seppälän, kanssa raittiusyhdistyksen riennoissa ja tapaapa hän Amerikan mantereella myös nuoren naisen, jonka kanssa askeleita yritetään sovitella samaan tahtiin.

 

Mielestäni Taneli Mäkelä on juuri oikea mies Antti Tuurin kirjaa ääneen kertomaan. Hänen puheennuotissaan on sellaista jämäkkyyttä, joka sopii Tuurin kuvaamaan pohjalaismiesten joukkoon. Itse tarina kulkee koko ajan sujuvasti eteenpäin. Siihen mahtuu yllättäviäkin käänteitä, mutta ei mitään uskomatonta. Historian ajankuva välittyy kuulijalle hyvin ja itse tarinasta pystyy aistimaan niin iloa ja tulevaisuuden uskoa kuin myös epävarmuutta ja pettymyksenkin tunteita. Vivahteikas teos! Aion kyllä palata Jussi Ketolan pariin vielä tulevaisuudessa.

♠♠♠♠

***

Salla Simukka: Punainen kuin veri

6 h 27 min., Tammi 2014

alkup. 2013

lukija: Anna Saksman

Lumikki-trilogia, osa 1.

Kysäisin joku aika sitten kanssabloggaajilta vinkkejä kirjoista, jotka sijoittuvat Tampereelle, koska jostain syystä kaupunki on alkanut kiinnostaa minua. Yhtenä vinkkinä esiin nousi Salla Simukan Lumikki-trilogia, joka on muutenkin ollut kiinnostuslistallani. Kuuntelin trilogian avausosan Punainen kuin veri ja olin hämmästynyt siitä, miten erilainen teos oli kuin mitä olin odottanut. Minä nimittäin olin ollut siinä luulossa, että teoksessa liikuttaisiin yliluonnollisuuden rajamailla, mutta kyseessä onkin melkoinen jännitysnäytelmä huumemaailmasta, jonka liepeille päähenkilö Lumikki Andersson päätyy sattumalta.

 

Lumikki Andersson on lukiolaistyttö, joka on tottunut olemaan mahdollisimman huomaamaton ja poissa kaikkien tieltä. Eräänä kouluaamuna hän sulkeutuu hetkeksi koulun pimiöön miettimään omiaan ennen ensimmäistä oppituntia ja löytää pimiöstä paljon rahaa, jotka on ripustettu kuivumaan kuin kehitysaineesta nostetut valokuvat. Lumikki kiirustaa tunnille, mutta jää miettimään asiaa. Nuorempana kokemansa koulukiusaamisen vuoksi hän on oppinut tarkkailemaan muita ihmisiä huomaamattomasti, ja pian hän huomaakin mikä on toisin. Ennen kuin hän arvaakaan, hän on sotkeutunut asiaan, jonka jäljet näyttäisivät johtavan huumebisnekseen.

 

Punainen kuin veri on todella jännittävä trilleri, joka piti minut tiukasti otteessaan. Kovan pakkasen kurittama kevättalven Tampere on miljöönä toimiva ja tarinan käänteet nostattavat välillä jännityksen niin huippuunsa, että lukija saattaa tuntea jopa hienoista kauhua niiden vuoksi. Odotan mielenkiinnolla mitä trilogian seuraavissa osissa tapahtuu, sillä tämä teos näytti minulle miten hyvä kirjailija Simukka onkaan. Olen nuorempana lukenut hänen teoksiaan, silloin hyvinkin kohahduttavilta tuntuneet Minuuttivalssin ja Kun enkelit katsovat muualle, mutta vasta nyt Simukan tarinankertojankyvyt todella näyttäytyivät minulle. Suosittelen!

♠♠♠♠

Talvisota

Antti Tuuri: Talvisota

6 cd-levyä, 6 h 30 min

Otava, 2004

1.p. 1984

lukija: Taneli Mäkelä

Kokemukseni Antti Tuurin teoksista ennen Talvisodan kuuntelemista rajoittuu Rataan, joka oli todella puiseva ja tylsä kirja sotakertomukseksi, sekä Tuurin teoksien pohjalta tehtyihin elokuviin. Rata jätti päähäni ajatuksen, että Tuuri on puuduttava tarinankertoja, mutta jostain tuli ajatus kuunnella Talvisota äänikirjana. Heti ensimmäisistä minuuteista lähtien jäin koukkuun tarinaan ja minua ilahdutti suunnattomasti, että samannimisessä elokuvassa päähenkilö Martti Hakalaa näytellyt Taneli Mäkelä toimii tämän äänikirjan lukijana.

Vaikka Talvisodan tarina on minulle elokuvasta tuttu, kuuntelin silti äänikirjaa täydellä mielenkiinnolla. Onneksi sattui olemaan viikonloppu äänikirjaa aloitellessani, sillä kuuntelin lähes kaikki levyt peräjälkeen. Teoksessa kertojana nähdään pohjalainen Martti Hakala, joka sotii jalkaväkirykmentti 23:n riveissä. Samassa joukkueessa on mukana myös hänen nuorempi veljensä Paavo ja muitakin tuttuja miehiä.

Mielestäni Tuurin kerrontatapa on melko tasainen: hän ei romantisoi sotaa ja hae sankarihahmoja, mutta kuitenkaan hän ei myöskään mässäile sodan kauhuilla, vaikka Martti joukkuetovereineen niitä tietysti kohtaa. Kerronnan tasaisuudesta huolimatta se on silti mielenkiintoista ja eräänlaisessa eleettömyydessään kuvaa lukijalle kaiken tarpeellisen. Minun silmiini moni kohtaus visualisoitui selkeästi, mutta en tiedä johtuuko se osin siitä, että olen nähnyt elokuvan aiemmin. Niin tai näin, tarina vie mennessään!

Tarinaa kuunnellessani huomasin, että elokuva poikkeaa osittain kirjasta. Olin tähän asti kuvitellut, että elokuva noudattelee alkuteosta hyvinkin tarkkaan, joten olin hieman yllättynyt. Tietysti elokuvaan on varmasti haluttu lisää myyvyyttä ja jos siitä olisi tehty samalla tavalla vähäeleisen tasainen kuin alkuteos on, ei siitä varmaankaan olisi tullut niin tunnettua.

Suomin Rataa melko kovin sanoin hieman yli neljä vuotta sitten. Talvisota kuitenkin muutti käsitykseni Tuurin tuotannosta ja todennäköisesti tulen tutustumaan joihinkin muihinkin Tuurin teoksiin sitten kun löydän riittävästi aikaa. Suosittelen kyllä tutustumaan tähän teokseen, jos Tuurin tuotanto yhtään kiinnostaa!

 ♠♠♠♠

Rata

Tuuri, Antti: Rata

207 s., Otava 2010, 3. p.

Halusin lukea tähän väliin jonkin ohuen ja "helpon" kirjan, joten nappasin hyllystäni Antti Tuurin teoksen Rata. Ostin tämän joskus viime keväänä seurakunnan järjestämästä kirjamyynnistä, jossa jokainen kirja maksoi euron. Eipä tästä olisi kannattanut enempää maksaakaan. Siispä sanon teille: älkää tuhlatko aikaa tähän. Tai vastaavasti: jos joskus tulee univaikeuksia, niin kannattaa lukea tätä, sillä unen tulo on taattu.

Rata kertoo tammikuusta 1942, jolloin tehdään tuhoamisretki Muurmannin radalle. Kaksi pataljoonaa miehiä ja yli 250 hevosta matkaavat kovissa pakkasissa läpi tiettömien erämaiden kohti rataa, aikeinaan katkaista se ja pysäyttää venäläisten kuljetukset. Takakansi lupaa seuraavaa: "-- mestarillisesti hän kertoo vuoden 1942 tuhoamisretkestä äärimmäisissä olosuhteissa". Itse en nähnyt tässä mitään erityisen mestarillista.

Oikeasti en vieläkään ole selvillä siitä kuka tämä minäkertoja-päähenkilö oikeastaan on. Välillä tuli tunne, että onko se Tuuri itse, mutta se ei ole mahdollista: hän on syntynyt vuonna 1944. Teoksessa ei mainittu kuin korkeampiarvoisten sotilaiden nimiä, muut olivat nimetöntä massaa, mikä on mielestäni jotenkin aika tylsää.

Mitä tässä kirjassa sitten oikeasti tehdään. No hiihdetään, hiihdetään ja vielä kerran hiihdetään. Ja lepotauollakin tämä päähenkilö haluaa katsomaan toisessa pataljoonassa kulkevaa veljeään ja hiihtää tämän luo vapaaehtoisesti, vaikka juuri oli ollut niin rättipoikki. Hienoinen ristiriita vai? Niin ja sitten miehet palelevat ja syövät jäätynyttä sissimuonaa aika usein. Niin on juu varmasti ollut, mutta eikö tekstiä olisi voinut jotenkin elävöittää eikä vain "todeta" joka asian. Ja lisäksi en ymmärrä miksi juuri tämä päähenkilö muka joutuu miltei jokaisena yönä (jolloin tulenteko sallitaan) kipinämikon hommiin, jos omassa joukkueessa on miehiä hieman enemmän kuin yön tunneiksi tarvittaisiin.

Mielestäni tähän teokseen olisi voinut liittää kartan, koska ainakin minun on hyvin vaikea hahmottaa alueita ja paikkoja, jossa pataljoonat kulkevat. En ole koskaan ollut mikään huippuhyvä maantiedossa ja on aika tylsää, kun ei osaa arvioida missä tämän teoksen tapahtumat tapahtuvat.

Jos tässä teoksessa on jotain hyvää, niin Tuuri todella saa lukijansa tuntemaan sen kylmyyden ja pakkasen, jossa miehet palelevat. Sen osion hän on kuvannut siis melko mainiosti. Lisäksi hän nostaa esiin suomalaisten venäläisten varalle asentamien miinojen ja ansojen käyttöä, joka ainakin minua hieman kylmää. Se tuo esiin sodan raadollisuuden, sen että todella haluttiin tappaa puolin ja toisin.

Teos loppuu mielestäni kuin kanan lento, eikä viimeisestä osasta saa selkoa: miksi näin toimittiin ja mitä siitä seurasi. Teos vain loppuu. Tämän teoksen luettuani en oikein ymmärrä miksi Antti Tuuri on niin suosittu. Minulla on TBR100 -listallani toinen Tuurin teos, joten tulen vielä sen joskus lukemaan: mutta en kyllä odota sitä mitenkään innolla.

♠