Nuoren opettajattaren varaventtiili

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

246 s., Otava 1994, 15. p.

1.p. 1926

Luin helmikuussa koulutehtävää varten Hilja Valtosen Vaimokkeen ja totesin heti suoralta kädeltä, että se ei jää viimeiseksi lukemakseni Valtoseksi. Hänen esikoisteoksensa Nuoren opettajattaren varaventtiili viihdytti minua yhtä hyvin kuin Vaimokekin.

Nuoren opettajattaren varaventtiili on päiväkirjaromaani, jossa tuore opettajatar Liisa Harju kuvaa ensimmäistä vuottaan opettajana Pohjanmaalla. Nuori ja iloinen nainen joutuu kohtaamaan uudessa työssään ja kotipaikassaan monenlaisia vanhoja tapoja ja tottumuksia sekä suoranaista kiusantekoa. Periaatteistaan tinkimätön nainen aiheuttaa pahennusta etenkin valtaapitävän rouvasväen keskuudessa, mutta Harjun Liisapa ei niin vain jääkään toiseksi.

Liisassa on paljon samaa kuin Vaimokkeen Kirstissäkin: hän on sanavalmis, tinkimätön, itsellinen, välillä turhankin kipakka ja mielikuvitukseltaan rikas. Näistä piirteistä huolimatta löytyy Liisalta myös tilannetajua, vaikka perin ilkikurisesti hän osaakin piikkejä puheisiinsa piilottaa. Pidin kovasti juurikin Liisan sanailuista, jotka väkisinkin naurattivat. Päiväkirjalleen eli varaventtiililleen hän kuvaa tapahtumia oikein huvittavasti ja mielikuvia herättävästi.

Oikeastaan tässä teoksessa oli pitkälti melko selvää, miten asiat lopulta kääntyvät. Silti se ei himmentänyt lukuiloani pätkääkään, sillä viihdyin teoksen parissa oikein hyvin. Valtosen teksti on eloisaa, aitoa ja sujuvaa. Välillä kyllä silmään pisti jotkin sanamuodot, jotka toki ennen olivat varmasti ihan viattomia, mutta nykyihminen käsittää niillä ensisijaisesti jotain muuta. Yksi näistä termeistä on "rakastelu". Tämän nostin esiin ihan sillä, että tosiaankin lienee hyvä muistaa Nuoren opettajattaren varaventtiilin ensi-ilmestymisen aika, sillä kirjahan on aina enemmän tai vähemmän aikakautensa tuote.

♠♠♠♠

Tie, totuus ja elämä

Heikki Turunen: Tie, totuus ja elämä

509 s., WSOY 2012

kansi: Seppo Polameri

Kuten aikaisemmin tulin maininneeksi, kirjallisuuspiirin seuraavalle kerralle pitää lukea maaseutukuvaus. En oikeastaan tiennyt mitä olisin lukenut, joten valitsin listalta jonkin kirjailijan eli Heikki Turusen ja hänen kirjoistaan jonkin aihepiiriin sopivan vähän kuin arpomalla. Piiri kokoontuu huomenna, joten pelkäsin etten ehdi tätä tiiliskiveä siihen mennessä lukemaan, mutta toisin kävi. Tie, totuus ja elämä piti minua yllättävän hyvin otteessaan, mitä en osannut laisinkaan odottaa.

Tie, totuus ja elämä kertoo pienen maalaiskylän elämästä Savon sydänmailla. Naapurisopu ei ole todellakaan kylällä kukoistuksessaan, sillä ikiaikaiset kaunat ja riidat ovat voimissaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Kun kylälle aletaan puuhata uutta tietä 1970-luvulla, vaikuttaa vuoden 1918 sodan aikaiset arvet edelleen. Riidoilta ja kateudelta ei vältytä nytkään, mutta loppujen lopuksi tien teon tuoksinnassa tehty karmea löytö paljastaa kaunan synnyttäneestä tapahtumasta totuuden: ja johtaa jonkinlaiseen sopuun. Kaikilla on ylpeytensä, ennakkoluulonsa, oma totuutensa ja kateutensa, joista heidän on luovuttava, jotta kylä voi kehittyä tuona maaltamuuton aikana.

Turusen henkilöhahmot ovat monenkirjavia kaikin puolin. Oikeastaan kaikkien ulkoisesta olemuksesta voidaan erottaa jotain hahmolle omaa, samoin kuin luonteestakin. Kylällä on edustettuna useita uskontokuntia, "joka talolla on oma uskontonsa" kuten kirjassa sanotaan. Se on yksi ristiriitoja aiheuttava tekijä, mutta se ei kuitenkaan ole olennaisinta, vaikka uskonnolla ja uskolla onkin teoksessa vahva asema. Uskonnon ulkoisista tunnusmerkeistä ja hurskaista käytöstavoista saadaan kuitenkin joidenkin hahmojen suulla revittyä sangen rikasta huumoria, joka ei mielestäni ole kuitenkaan ilkeämielistä. Hahmojen välinen sanailu onkin mielestäni yksi teoksen parhaista puolista, sillä siinä on terävyyttä ja oivallisia sanavalintoja.

Vaikka dialogi onkin tehokasta ja iskevää, on teksti mielestäni muuten aika vaikeaselkoista. Siinä on omituisia lauserakenteita, jotka tekevät tekstistä melko hidaslukuista ja sekavaa. Välillä minun piti lukea jokin lause pariin kertaan, että pääsin selville siitä, mitä sillä ajettiin takaa. Samoin hahmojen useat lempinimet, joita lähes jokaisella on vähintäänkin yksi, vaikeuttaa lukemista, kun hahmoja on muutenkin paljon. Nämä seikat hieman himmentävät lukunautintoa, mutta kun tarinaan vain pääsee kunnolla kiinni ja kerrontatapaan tottuu, Turusen luoma tarina jaksaa viihdyttää, huvittaa ja välillä jopa nostattaa jännitystä ilmaan.

♠♠♠♠