Pormestari

Herman Koch: Pormestari

383 s., Siltala 2017

alkup. De Greppel, 2016

suom. Mari Janatuinen

kansi: Susanna Appel & Shutterstock

Herman Kochin Pormestari on ollut minulla lainassa lähes ilmestymisestään saakka, mutta sain luettua sen vasta nyt, kun valitsimme sen maaliskuun lukupiirikirjaksemme. Keskustelimme tästä viime maanantaina ja tästä saatiin kyllä aikaan hyvää keskustelua. Moni oli lukenut tätä hyvin "vakavasti", osa taas löysi tästä humoristisiakin piirteitä. Myös henkilöhahmot puhuttivat ja niissä riittääkin pohdittavaa.

Pormestari kertoo Robert Winteristä, joka on Amsterdamin pormestari. Robertilla on ulkomaalaistaustainen vaimo ja yksi jo lähes aikuinen tytär. Elämässä kaikki tuntuu olevan raiteillaan, kunnes uuden vuoden vastaanotolla Robert yllätyksekseen huomaa vaimonsa viihtyvän kaupunginhallituksen jäsenen, Maartenin, seurassa ja nauravan tuon kuivakan miehen jutuille pää takakenossa. Epäilys syrjähypystä alkaa itää Robertin mielessä ja jäytää häntä päivittäin. Hän hakee vaimostaan pettämisen merkkejä ja tarkkailee tätä alati. Samaan rytäkkään Robertin yli 90-vuotiaat vanhemmat ilmoittavat aikovansa päättää päivänsä omasta tahdostaan nyt, kun elämä on vielä hyvää: miksi jäädä odottelemaan epäilemättä vääjäämättömästi lähestyviä huonoja päiviä?

Robert Winter on itsekäs mies, se käy lukijalle kyllä pian selväksi. Hän on niin syventynyt omiin epäilyksiinsä ja tarkkailupuuhiinsa, että vanhempien suuri päätös on lähinnä sivuseikka hänen elämässään. Robert on myös siitä erikoinen tyyppi, että hänen jos kenen olettaisi olevan suvaitsevainen muita kulttuureja kohtaan jo pelkästään vaimonsa taustan vuoksi, mutta mitä vielä - hän on hyvin ennakkoluuloinen muita kohtaan. Robert tuntuu myös pitävän itseään todella erinomaisena miehenä, jota ei niin vain sumuteta.

Lukupiirissä oli oikein antoisaa keskustella eri henkilöhahmojen luonteista, kun jokainen oli lukenut saman eikä tarvinnut ajatella spoilaavansa ketään. Tämän tekstin kirjoittaminen on huomattavasti vaikeampaa, sillä en haluaisi paljastaa liikaa. Sen verran voinen kuitenkin paljastaa, että kirja saa pohtimaan paljon eutanasiaa, joka on Kochin kirjoissa muutenkin paljon esillä ollut asia. Tässä kirjassa eutanasia nousee esille Robertin vanhempien kautta, mutta tässä tapauksessa voidaan miettiä yrittikö toinen vanhemmista todellakin vain päästä eroon toisesta eli tapahtuiko ikään kuin laillistettu murha. Samalla mietityttää olisiko asiat voineet mennä toisinkin, jos Robert olisi hetkeksi todella herännyt näkemään mitä hänen ympärillään oikein tapahtuukaan.

Kun aloin lukemaan Pormestaria, ajattelin ensimmäisten sivujen jälkeen: "Apua. Kuinka moni piiriläisistä jättää tämän teoksen kesken näin vaikeaselkoisesti kerrotun alun jälkeen?". Muutama sanoikin, että kyllä alku tuntui aika kauhistuttavalta, ja olen samaa mieltä. Tarina alkoi kuitenkin vetää nopeasti ja luin tämän oikeastaan kokonaisuudessaan yhden päivän aikana. Vaikka tarina pyörii oikeastaan yhden ja saman asian - eli pormestarin tekemien ylitulkintojen ja tarkkailujen - ympärillä, jotenkin kerronta vain oli niin mielenkiintoista, että lukija jää koukkuun.

 

Teos jättää jälkeensä monia kysymysmerkkejä, sillä tarina liikkuu eteenpäin hyppäämällä asiasta toiseen. Ensin on voitu kuvata yhtä asiaa, sitten ilmenee toinen ja ensimmäinen jää täysin kesken, ja siihen palataan sitten myöhemmin, jos palataan. Myös teoksen loppuratkaisu hämmensi jokaista piiriläistä emmekä oikein keksineet selitystä yllättävälle käänteelle. Kuitenkin pidän tätä parhaana Kochin suomennetuista teoksista, sillä tämä herätti minussa eniten ajatuksia ja vei parhaiten mukanaan. Oikein hyvä!

♠♠♠♠♠

Ihmepoika

Elias Koskimies: Ihmepoika

191 s., Gummerus 2014

kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

 

Ihmepoika kuuluu niiden kirjojen joukkoon, joita en koskaan aikonut lukea. Aihe ei kiinnostanut minua oikeastaan ollenkaan, mutta päätin kuitenkin lainata tämän, kun se kirjaston uutuushyllyssä niin kutsuvasti odotteli. Vaikka joskus onkin ihan virkistävää lukea jotain sellaista, joka ei välttämättä tunnu omimmalta, niin tämän kirjan kohdalla niin ei käynyt. Kyllä tämän luki, mutta minua tarina ei sinänsä vavahduttanut minua oikeastaan mitenkään. Aika kylmää, kun miettii millaisia asioita tässä teoksessa kuvataan. En kuitenkaan voi mitään sille tosiasialle, että tämä kirja ei minun kohdallani toiminut.

 

Ihmepoika kertoo 14-vuotiaasta isopäisestä ja lyhyestä teinipojasta, joka ei ole koskaan niin kuin muut. Hän pukeutuu kimaltavaan hattuun ja repäisee laittamalla jalkoihinsa naisten tolppakorkokengät. Tuon ikäisten keskuudessa se on kuin "sosiaalinen itsemurha". Poika ei kuulu oikein mihinkään: pojat ovat erilaisia, tytöillä on omat juttunsa, kotonakaan hän ei ole oikein osa kokonaisuutta. Poika odottaa vain 18-vuotissynttäreitään ja vapautta lähteä kauas pois, rapakon taakse New Yorkiin. Kaikki käy entistä sietämättömämmäksi, kun perheen isä sairastuu vakavasti ja koko perhe menee tragediassa sekaisin.

 

Niin. En tiedä, lähtöasetelma ei kiinnosta minua millään tavalla. En oikeasti keksi mitä sanoisin. Tarina käsittelee kipeitä asioita, kuten yksinäisyyttä, epävarmuutta ja hämmennystä, mutta jotenkin silti tarina jättää minut jotenkin tylsäksi. En saanut siitä oikein mitään irti. En kerta kaikkiaan kyennyt millään tasolla samaistumaan pojan tuntemuksiin missään asiassa. Ei sen puoleen, en kyennyt samaistumaan kenenkään muunkaan tuntemuksiin tässä tarinassa. Joten tarina ei imaise mukaansa, se vain on ja odottelee.

 

Koskimies kirjoittaa hyvää suomea ja mielestäni hän on hyvin tavoittanut nuorison puhetyylin dialogeissa, mutta välillä teksti tuntuu liian tajunnanvirtamaiselta ja yhtäkkiä sitä vain huomaa, että jaahas tulipa taas luettua pari sivua eikä siitä oikein voinut tulkita mitään ja se vain meni ohitse ilman sen kummempaa muistijälkeä. Tarina säilyy kuitenkin ihmeen hyvin mielessä, vaikka suurempaa muistijälkeä tekstistä ei sinänsä jää. Teksti tuntui myös ehkä välillä jotenkin lattealta, kuin sumussa uisi. Vaikka niinhän päähenkilö saattoikin tehdä, ainakin isän sairastumisen jälkeen. Niin tai näin, tämä kirja ei minuun vaikutusta tehnyt.

 

♠♠

Nostalgiset nuortenkirjat: Surutyttö

Päivi Romppainen: Surutyttö

161 s., Karas-sana 1993

kansi: Pentti Kareinen

Emännöimäni Nostalgiset nuortenkirjat -haaste starttasi syyskuun alussa ja nyt ensimmäisen haastekuukauden ollessa lopuillaan päätin, että lienee aika minunkin kunnostautua ja lähteä haastetta suorittamaan. Päivi Romppaisen Surutyttö on jäänyt mieleeni todella voimakkaana lukukokemuksena ja etenkin ensimmäinen lukukerta oli todella pysäyttävä. Luin tämän ensimmäistä kertaa toukokuussa 2005, siis ihan kuudennen luokan lopussa. Muistan, että silloin kevät oli erityisen lämmin ja menimme luokkakavereiden kanssa uimaankin jo toukokuussa. Muistan, että heitin talviturkkini siltä vuodelta samana päivänä kun luin Surutytön (loppuun). Tulin uimareissulta kotiin ja käperryin sohvalle Surutytön kanssa, ja voi miten tämä romaani minua koskettikaan! Kun suuri käänne tapahtui, itkin kuin vesiputous. Tämä oli myös ensimmäinen kirja, jota lukiessani olen sillä tavalla itkenyt.

Lainasin ja luin Surutytön vielä pariinkin otteeseen tuon ensimmäisen lukukerran jälkeen, mutta sitten meni vuosia palaamatta tämän teoksen pariin. Vuosien aikana jotakin oli unohtunut ja ehkä terävin kärki tarinasta tuntui tylstyneen. Mutta yhtä kaikki, viihdyin Surutytön parissa edelleen. Nyt Surutytön ja minun seuranani oli nostalgiaa.

Surutyttö kertoo 16-vuotiaasta Millasta, joka ei oikein tiedä mitä elämältään haluaa. Milla on aina tottunut menettämään kaiken mihin on kiintynyt erityisen lujasti eikä hän oikeastaan odota tai toivo tulevaisuudelta mitään. Kymppiluokan keväällä ja sitä seuraavana kesänä Millan elämä kuitenkin muuttuu täydellisesti ja tyttö alkaa vähitellen vapautumaan kuorestaan. Kohtalolla on kuitenkin Millan varalle tarjolla vielä lisää iskuja, mutta nyt Milla uskaltaa tukeutua ihmisiin ympärillään.

Tässä teoksessa on paljon tunteita aina ilosta suruun. Ehkä siksi tämä tuntui teininä niin erityisen puhuttelevalta. Ja tuntuu tämä vieläkin jollakin tavalla. Kuitenkin nyt olin hieman analyyttisempi lukija ja ehkä se hieman romutti sitä tunnelmaa, joka minulle tästä kirjasta oli jäänyt. Kirjassa on myös paljon kirjoitusvirheitä, joita en ennemmin ollut huomannutkaan. Yllätyin kun tajusin, että teoksen laatu ei ollutkaan niin hyvä kuin muistin. Surutyttö on kuitenkin sellainen kirja, jota voisin suositella edelleen luettavaksi. Hieman siitä jo aika näkyy, mutta ei liikaa, niin että kyllä tämä voisi nykynuortakin ravistella edelleen.

♠♠♠♠

Piruettiystävyys

Kirsti Kuronen: Piruettiystävyys

196 s., Karisto 2010

Meillä on kirjallisuuspiirin seuraavan aiheena nuortenkirjat, jota varten luin Kirsti Kurosen Piruettiystävyyden. Olin aluksi hyvin pettynyt saatuani tämän teoksen, sillä vetäjä laittoi kirjoja kiertoon ja pitkän pöydän ääressä vetäjää lähimpänä istuvat saivat tietysti napattua ensimmäiseksi suosikkinsa. Minun vuoroni koittaessa ei ollut kuin rippeet jäljellä, joten valitsin niistä vähiten epämiellyttävän vaihtoehdon. En uskonut balettiaiheisen ja suorituspaineita kuvaavan nuortenkirjan kolahtavan minuun, mutta yllättäen viihdyinkin tämän kirjan parissa ja luinkin koko kirjan yhdeltä istumalta.

Piruettiystävyys kertoo 14-vuotiaasta Ellistä, joka harrastaa balettia ja on kympin tyttö koulussa. Ellillä on valtavia suorituspaineita niin kotona kuin kaveripiirissä ja baletissakin, ja hän on hyvin epävarma itsestään. Elli haluaisi olla kuten paras ystävänsä Doris, itsevarma, laiha ja kaunis.

Vaikka tämä kirja oli hyvin sujuvaa luettavaa ja tykkäsin uppoutua Kurosen luomaan maailmaan, en silti voi sanoa pitäväni tätä sisällöllisesti kovinkaan loistavana taidonnäytteenä. Tietysti kirjan äärellä viihtyminen on tärkeä asia, mutta olisin toivonut tältä kirjalta hieman lisää syvyyttä ja otetta. Kuronen kuvaa kyllä hyvin Ellin perfektionistista luonnetta, mutta ratkaisee hieman liian helposti siitä syntyvät ongelmat, kuten anorektiset taipumukset ja uupumuksen. Toisaalta nopea "toipuminen" ilmentää Ellin luonteen kehittyneen ja persoonan vahvistuneen, mutta samalla vakavat aiheet jäävät pintapuolisesti käsitellyiksi.

Minua häiritsi myös se, miten Elli oli samalla kertaa hyvin aikuismainen ja vastuullinen, mutta toisaalta angstaava teini. Angstisuus tulee ilmi Ellin päiväkirjamerkinnöistä, jotka ovat jotenkin lapsellisia ja niissä tuntuu hakemalla haetun "nuorten kieltä", mikä ei oikein minun mielestäni toimi. Ellin päiväkirjamerkinnöissä on kuitenkin se hyvä puoli, että se nimenomaan tuo hahmon oman äänen kuuluville ja kuvastaa sitä, miten Elli pitää julkisivua yllä.

Tämä kirja vaikutti aiheiltaan aika rankalta, mutta olikin loppuviimein aika kevyt luettava. Toisaalta se oli minulle helpotus, sillä minua ei olisi huvittanut nyt mitään kovin rankkaa lukeakaan. Samalla kertaa olin pettynyt, sillä tämä kirja ei vastannut sitä, mitä takakansi lupailee. Sujuvaa nuortenkirjallisuutta kumminkin, voi olla että Ellin ikätoverit kokevat tämän kirjan täysin eri tavalla kuin minä.

♠♠♠