Lukupiirikirja: Surun ja ilon kaupunki

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

WSOY 2008, alkup. 1936

Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisellä on tänä vuonna juhlavuosi, sillä sen ensi-ilmestymisestä on kulunut 80 vuotta. Olen Sinuhen ja muutamia muita Waltarin romaaneja lukenut nuorempana, mutta sittemmin on kulunut noin 15 vuotta vailla Waltaria. Sinuhen juhlavuosi innosti minut ottamaan meille lukupiirikirjaksi Waltarin Surun ja ilon kaupungin, sillä en halunnut kopauttaa piiriläisiä "järkäleellä päähän".

Surun ja ilon kaupunki kertoo huhtikuisesta päivästä Helsingissä. Keskiössä on joukko erilaisia ihmisiä, joiden lukija saa havaita liittyvän toisiinsa niin, että jokainen heistä kuuluu jollakin tavalla tuon päivän kohtaamisten ketjuun. Aamujunalla Helsinkiin matkustaa muukalainen, jonka tulee tehdä elämänsä uudelleen. Sairaalassa poika toipuu leikkauksesta ja odottaa kovasti kotiin pääsyä. Toisaalla vanhapiika tekee kuolemaa. Elämän ja kuoleman kirjo samassa kevätpäivässä.

Työväenluokkainen nuorimies on täynnä tunteen paloa, niin rakkautta kuin vihaakin. Herrasväkeen kuuluvaa neitoa hän rakastaa, mutta yhteiskunta itsessään synnyttää vihaa. Toinen nuorukainen on liikemiehen poika, jolla on kaikki maallinen hyvä, mutta joka on täynnä poliittista paloa. Isä on kuin irrallinen olento, viileän kohtelias ja alentuvan hyväntahtoinen mies, joka ei ymmärrä lapsiaan. Uskonnonopettaja Laurila sen sijaan tuntuu ymmärtävän opettamiaan nuoria, vaikka joutuukin punnitsemaan missä kulkee opettajan ja ystävän välinen ero.

On myös muuan kirjailija, jonka kirjoittaminen takkuaa. Kirjoituskoneen näppäimet tuijottavat takaisin eikä tekstiä synny. Kotona tunnelma on hieman kireä, mutta tytär ja pieni musta koira ovat täynnä innostusta. Tutkin lukupiiriä varten hieman Waltarin elämää ja minun tekisi mieli ehdottaa, että kirjailijan hahmo kuvaa jollakin tavalla Waltaria itseään.

Surun ja ilon kaupunki oli minulle mieluisa lukukokemus. Sen tunnelmassa on jotain kirkasta, mutta silti hahmojen kokemusten myötä kapeaa ja epätoivoista. Waltarin henkilökuvaus on tarkkaa. Monista hahmoista huolimatta jokainen painuu mieleen eikä sekoitu toisiinsa. Henkilöhahmojen moniulotteisuus, heidän haaveensa ja kipupisteensä, ovat onnistuneita. Teologinen ja yhteiskunnallinen kuvaus herättää 1930-luvun maailman yhä eloon.

Tutustu myös Sarin arvioon P.S. Rakastan kirjoja -blogissa.

Pastoraali

Aki Ollikainen: Pastoraali

137 s., Siltala 2018

kansi: Elina Warsta

 

Olen lukenut Aki Ollikaisen aiemmat kirja Nälkävuosi ja Musta satu, joista ensimmäinen oli pysähdyttävä lukukokemus ja toinen lähinnä sellainen, josta en juurikaan saanut otetta ja joka ei suosikkieni joukkoon noussut. Siispä mietin tarttuisinko Pastoraaliin lainkaan, mutta aihe vaikutti niin mielenkiintoiselta, että päätin antaa sille mahdollisuuden.

 

Pastoraali sijoittuu maaseudulle aurinkoiseen kesäpäivään. Se on yhdenpäivänromaani, jossa keskiöön nousee useampia eri ihmisiä huolimatta siitä, että tapahtumapaikka on kituva muuttotappiokylä. Tunnelma on tiivis ja saatoin lukiessani aistia niin keskipäivän auringonpaahteen kuin yöllä hiipivän kalsean kosteuden. Kesässä leijuu pieni uhkan tuntu, sillä eräs kylän isännistä on edellisenä yönä nähnyt suden.

 

Suoraan sanottuna en oikein tiedä mitä sanoisin tästä kirjasta. Sen tunnelma on jotenkin niin tyhjentävä ja tapahtumien saamat käänteet sen  verran yllättäviä, että en oikein tiedä mitä tästä nostaisin erityisesti esiin tai miten kiteyttäisin tunnelmani. Tarina on mielestäni vahva, juonellisesti ehkä hieman sirpaleinen monine päähenkilöineen, jotka kyllä tarinassa kohtaavat ja sitovat juonen yhteen. Uskon, että tämä jää mieleen vielä pitkäksi aikaa.

Klassikkohaaste 4: Mrs. Dalloway

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas! Koska viime vuonna luin haasteisiin kotimaisen ja ulkomaisen mieskirjailijan teokset, päätin tänä vuonna lukea samanlaisen parin naiskirjailijoilta. Hetken mietin pitäisikö Suomen 100-vuotisjuhlavuoden vuoksi lukea haasteeseen kotimainen klassikko, mutta päädyin kuitenkin pysymään alkuperäisessä suunnitelmassa, sillä luen muutenkin paljolti kotimaisia kirjoja. Lisäksi Virginia Woolfin Mrs. Dalloway on ollut lukulistallani jo niin kauan, että se oli melko nopeasti selkeä valinta tähän haasteeseen.

 

***

 

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

277 s., Seven-pokkarit/Otava, 2011, 4.p.

ilmestyi suomeksi 1. kerran 1956

alkup. Mrs. Dalloway, 1925

suom. Kyllikki Hämäläinen

 

Mrs. Dalloway on yhdenpäivänromaani, jonka kerronta on tajunnanvirtainen. Teos kertoo Clarissa Dallowayn päivästä, jolloin hän valmistelee seurapiirijuhlia. Kerronta keskittyy välillä kuvaamaan myös muiden ihmisten päivän kulkua, kuten esimerkiksi Clarissa Dallowayn aviomiehen lounaskutsua tai Septimus Warren Smithin kilvoittelua harhojensa keskellä. Septimus on tarinan toinen päähenkilö.

 

Minun täytyy myöntää, että Mrs. Dalloway osoittautui minulle aika vaikeaksi kirjaksi. Olin kuvitellut lukevani tämän tuosta vain, mutta tajunnanvirtainen kerronta yllätti minut, vaikka tiesinkin teoksen kerronnan sellaiseksi jo etukäteen. Yllättäen jouduinkin todella terästämään keskittymistäni eikä tätä teosta käynytkään lukeminen väsyneenä, sillä tapahtumien kulkua oli välillä mielestäni työlästä seurata. Lisäksi olin ällistynyt siitä, että päähenkilöiksi on valittu kaksi hahmoa, joilla ei ole kerrassaan mitään tekemistä toistensa kanssa - Woolf kylläkin tavallaan yhdistää hahmot lopuksi muiden hahmojen kautta, mutta muuten mielestäni heistä olisi voitu kirjoittaa kaksi täysin erillistä kirjaa.

Jotenkin minusta tuntuu, että en oikein ymmärtänyt Woolfin tyyliä kirjoittaa. Nyt lukemisen jälkeen koitin etsiä hieman tietoa tästä kirjasta ja ilmeisesti Clarissan ja Septimuksen hahmojen on tarkoitus peilata toisiaan. Minä en kuitenkaan sellaista lukiessani älynnyt enkä tainnut muutenkaan oikein ymmärtää mitä kaikkia merkityksiä Woolf on tekstiinsä kätkenyt. Tajunnanvirtaisuus ei tunnu olevan minun juttuni eikä tässä tarinassa muutenkaan ollut minun mielestäni mitään erityisen kiinnostavaa.

Vaikka Mrs. Dalloway ei osoittautunutkaan "minun kirjakseni", olen ylpeä siitä, että sain lopultakin luettua tämän klassikon. Toisaalta olen hieman pettynyt siitä, että en kyennytkään ymmärtämään tunnettua teosta, jota on kehuttu paljon, mutta varmasti jokaiselle joskus tulee eteen kirja, joka itselle ei oikein meinaa avautua.

 

Neidonkenkä

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

358 s., Otava 2009

kannen alkup. kuva: Paavo Poutiainen

kannen suunnittelu: Piia Aho

 

Huomasin yhtäkkiä, että olen viimeksi lukenut Kähkösen Kuopio-sarjaa yli vuosi sitten, vaikka vakaana aikomuksenani oli lukea sarjan kaksi viimeistä osaa, Neidonkenkä ja Hietakehto, aika pian "samaan syssyyn". Neidonkenkä oli minulla useamman kuukauden lainassakin, mutta sitten palautin sen takaisin kirjastoon, kun en vain kerta kaikkiaan saanut aikaiseksi aloittaa sen lukemista. Nyt pitkän tauon jälkeen aikaisempien osien tapahtumat ovat edelleen hyvin muistissa ja lukunautinto tuntui miltei kaksinkertaiselta, kuin olisi kotiin palannut, kun pääsi tuttujen hahmojen pariin.

 

Neidonkenkä on sarjan edellisen osan, Lakanasiipien, tavoin yhdenpäivänromaani. Tapahtumapäivä on 9.6.1942. Sodasta huolimatta tulevaisuuteen on katsottava, vaikka itse kukin on joutunut jotain sodalle uhraamaan: terveyden, kodin, rakkaan, nuoruuden, tulevaisuudenuskon. Nälkätalven muistot elävät edelleen, vaikka välillä pilkahtaa myös toivonkipinä, kun Tuomen naiset pääsevät leipomaan leipää ruisjauhoista ja Tatrassa järjestetään lähes vanhaan tyyliin kunnon illallisjuhlat.

 

Eilen illalla mieleeni rakentui ajatus siitä, miten paljon yksi päivä voi pitää sisällään. Tuntuu hyvältä, että sulattelin tätä kirjaa kaikessa rauhassa ennen tämän tekstin kirjoittamista, sillä nyt alitajuntaisesta tiedosta rakentui oikea oivallus. Yksi päivä voi pitää sisällään niin paljon. Ihmisiässä se on vain ohikiitävä hetki, mutta kuten Kähkönen osoittaa, jokin yksi ainut päivä voi tyystin muuttaa sen, mihin suuntaan elämä lähtee kulkemaan. 9.6.1942 yksi tarinan henkilöistä menettää tulevaisuudenunelmansa, joku toinen taas näkee yllättäen tulevaisuutensa ja joidenkin silmät avautuvat maailman todellisuuteen - aikuisuudella kun on vapaudenhuuman kääntöpuolena vastuu ja vaatimukset.

 

Siinä missä hahmojen tunteet ja toiveet herättävät ajatuksia, myös miljöö piirtyy eteeni selkeänä. Kähkönen kuvaa ihanan raikkaasti kesäpäivää niin kaupungissa kuin sitä ympäröivissä metsissä. Luonnon pystyy aistimaan niin syvästi, että tuntuu kuin itsekin olisi mukana lehdoissa siinä missä kaupungin kaduilla ja pihoillakin. Kähkönen kuvaa hienosti elämää sota-aikana, jolloin ei voinut jäädä rypemään kurjuudessa ja pohtimaan, että nyt on sota. Arjen rattaiden piti pyöriä, lapset ja vanhukset ruokkia, käydä töissä ja hoitaa kasvimaata. Minä pidin tästä teoksesta todella paljon.

 

♠♠♠♠½

Lakanasiivet

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet

398 s., Otava 2007, 4.p.

kannen alkuperäinen kuva: Eino Mäkinen

kannen suunnittelu: Piia Aho

Vihdoin pääsin taas palaamaan Kähkösen ihanan Kuopio-sarjan pariin, joten tässä tulee ajatuksiani neljännestä osasta. En ollut tästä aivan yhtä vakuuttunut kuin kolmesta aiemmasta teoksesta (Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät), mutta toisaalta teoksen rakenne on ratkaisevasti erilainen. Lakanasiivet on yhdenpäivänromaani, mikä vaatii ehkä hieman sulattelua ja totuttelua, kun on tottunut aiemmissa osissa seuraamaan jo tutuiksi tulleiden hahmojen elämää hieman pidemmällä aikavälillä.

Lakanasiivet kuvaa vuoden 1941 sotakesään sijoittuvaa ainoata päivää, jolloin Kuopiota pommitettiin. Teoksen keskeisessä roolissa ovat naiset, sillä kaikki kynnelle kykenevät miehet ovat sotarintamalla. On koskettavaa lukea miten kaupunkilaisten, niin naisten kuin jäljelle jääneen miesväestönkin, ajatukset kaupungin turvallisuudesta murtuvat vähitellen. Vielä jaksetaan uskoa, että syksyllä tulee rauha. Tuon uskon turvin arki on pysynyt jotenkuten kasassa, mutta silti elo kaupungissa on jatkuvan paineen alla. Kukin kipuilee tavallaan: Annaa ja Helviä kaihertaa ikävä lapsiensa luo, Hilda miettii olisiko sittenkin pitänyt elää hieman rennommin. Pommitus ei tuo kuitenkaan mukanaan vain raunioita ja epävarmuutta, sillä se myös hitsaa sen kokeneet ihmiset tiiviimmin kiinni toisiinsa.

Tässä teoksessa tarkastellaan yhä useamman henkilön elämää tuttujen hahmojen lisäksi. Ratkaisu on sinänsä ymmärrettävä, sillä jos teos kuvaa yhden päivän tapahtumia, niin muutaman naishahmon päivä tuskin riittäisi luomaan näin kattavaa ja monipuolista kuvaa siitä hälinästä, jonka aivan tavallisena kesäpäivänä äkillisesti alkanut pommitus sai aikaan. Jotenkin kuitenkin ehkä kaipasin sitä kotoista pientä piiriä, joka oli aikaisemmista kirjoista tuttu. Kerronnasta on kyllä pakko sanoa sellainen mainitsemisen arvoinen seikka, että Kähkönen onnistuu luomaan hyvin kiireettömän tunnun kirjaan: hänellä ei ole tarvetta typistää yhtä päivää pieneen tilaan, vaan hän antaa hahmoille tilaa ja tietyllä tavalla myös aikaa.

Kaikki aikaisemmat osat ovat näyttäytyneet silmissäni jonkinlaisina värisekoituksina. Jouduin hetken pohtimaan, että mikä kuva minulle Lakanasiivistä jäi, mutta sitten se piirtyi silmieni eteen hyvin selkeänä. Lakanasiivet jätti minulle kuvan hyvin hyvin kuuman kesäpäivän valosta, jolloin kaikki tuntuu väreilevän auringon kuumuudessa. Kaiken ympärillä on lämmin autere, mutta samalla ilmassa on jotain hyvin painostavaa. On yhä edelleen mielenkiintoista huomata se, että Kuopio-sarja luo silmieni eteen visuaalisia ilmiöitä ilman, että Kähkösen tarvitsee niitä erityisesti esiin maalailla.

♠♠♠♠

Elokuu

Sillanpää, F.E.: Elokuu

136 s., Otava 1963, 1. p. 1941

Olen oikeastaan jo hyvin pitkän aikaa pitänyt F.E. Sillanpään tuotannosta, mutta olen lukenut sitä sangen harvakseltaan. Jotenkin hänen kirjoissaan on kiehtovuutta, vaikka niissä ei mitään ihmeempiä tapahtuisikaan. Ehkä ne kiehtovatkin juuri siksi: yksinkertainen asia on maalailtu niin taitavasti ja monisyisesti, että niissä on jotakin hyvin mielenkiintoista.

Elokuu kertoo yhdestä elokuun päivästä, jolloin nousee ukkosmyrsky. Tapahtumat sijoittuvat lähinnä Kanavan vartijan taloon ja sen lähiympäristöön, kaikilla ihmisillä on jonkinlainen kosketus taloon ainakin välillisesti. Päähenkilöä en pysty nostamaan esiin, koska kaikkia on kuvattu hyvin yhtäläisesti. Monet eri ihmistarinat kulkevat rinta rinnan ja siinä onkin toinen asia mikä kiehtoo: se on erilaista, useinkaan ei moiseen törmää, vaan on olemassa yksi (tai useampi) päähenkilö.

Sillanpää on luonut ukkosmyrskystä hyvin keskeisen elementin teokselleen ja hän kuvailee sitä taiten osana tarinaa. Tätä teosta lukiessa tuli hyvin puhdistunut olo, samanlainen kuin oikean ukkostamisen jälkeen, niin hyvin Sillanpää kuvailuissaan onnistuu. Myrskyn ja sen jälkeisen raikkauden pystyy aistimaan.

Pidin tästä teoksesta paljonkin, se on yksinkertaisuudessaan monipuolinen teos.

♠♠♠♠

Tunnit

Cunningham, Michael: Tunnit
235 s., Gummerus 2000
suom. Marja Alopaeus
alkup. The Hours 1998

Cunninghamin Tunnit on ollut lukulistallani iät ja ajat, ja kun se nyt kirjaston poistomyynnin ansiosta omasta hyllystä löytyy, niin päätin tarttua siihen. Olen kuullut tästä teoksesta pelkästään myönteistä palautetta, mutta itse en ole oikein vaikuttunut.

Tunnit kertoo yhden päivän tapahtumista kolmen eri naisen elämässä: Virginia Woolfin 1920-luvulla, Laura Brownin 1940-luvulla ja Clarissa Vaughanin 1990-luvun lopulla. Tämä esitys-/etenemistapa oli toisaalta hyvin mielenkiintoinen, mutta jotenkin ärsytti se, että kaikki tapahtuu yhdessä päivässä. Se tavallaan saa juonen polkemaan paikoillaan. Mielenkiintoista esitystavassa on se, että haluaa tietää miten toisen tarina jatkuu.

Näiden naisten tarinat kietoutuvat mielenkiintoisella tavalla yhteen, enkä minä ainakaan tajunnut erästä linkkiä heidän välillään ennen kuin se suoraan sanottiin. Tämä taidokaskin yhdistely ei kuitenkaan minun silmissäni pelasta yhtään mitään. Minua häiritsi esimerkiksi se, kun teoksessa koko ajan tuli esiin lesbous tai homous, en näe syytä miksi sitä pitäisi painottaa ja miksi se joka asiassa astuu kuvaan.

Kielellisestikään tämä teos ei ollut mielestäni mitenkään päätä huimaava, mutta tietysti käännöskirjallisuuden kohdalla se voi johtua suomentajastakin. Juoni ei edennyt sillä tavalla lennokkaan mukaansatempaavasti kuin yleensä kirjoilta odotetaan, tai ei ainakaan minun mielestäni. Teos on kuitenkin saanut Pulitzerin ja Pen/Faulknerin vuonna 1999, joten täytyy sen ilmeisesti jokinlainen taidonnäyte olla. Se ei vain ole sellainen, mistä minä pitäisin.

♠♠