Klassikkohaaste 3: Baskervillen koira

Nyt heinäkuun viimeisenä päivänä kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen osallistuvat bloggaajat julkaisevat jälleen tekstinsä lukemistaan klassikoista. Nyt vuorossa oleva klassikkohaaste on jo kolmas laatuaan, mutta minä olen mukana vasta toista kertaa. Viimeksi luin Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu, tällä kertaa valitsin Arthur Conan Doylen Baskervillen koiran ja mietin jo, minkä klassikon lukisin seuraavaan haasteeseen.

***

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

298 s., Otava 2008

alkup. The Hound of the Baskervilles, 1901-1902

suom. Jaakko Kankaanpää

Baskervillen koira on epäilemättä Arthur Conan Doylen tunnetuin teos, jossa yhdistyy laadukas salapoliisikirjallisuus ja kauhun elementit. Rikosta ratkomassa nähdään kukapa muukaan kuin itse Sherlock Holmes apurinsa tohtori Watsonin kanssa.

Baskervillen vanhan suvun perintömaat ja kartano sijaitsevat Dartmoorin nummien kesyttömillä alueilla. Alueella huhutaan sitkeästi kirouksesta, joka uhkaa erityisesti Baskervillen suvun miespuolisia jäseniä. Sen mukaan kammottava paholaisen kätyrinä toimiva hornan hurtta tekee lopun suvun miehistä, jotka erehtyvät kulkemaan hämärän aikaan nummilla. Vanha tarina saa uutta pontta, kun kartanon isäntä sir Charles löytyy kuolleena epäselvissä oloissa. Suvun viimeinen jäsen on saapumassa kartanoonsa ottaaksen vastaan perintönsä, mikä saattaa tarkoittaa hyvinkin synkkää kohtaloa. Sherlock Holmes kutsutaan apuun selvittämään mitä sir Charlesille oikein tapahtui ja onko vanhassa legendassa todella jotain perää.

Luin reilut kolme vuotta sitten koulua varten Sherlock Holmes -novelleja. Silloin totesin, että novellit olivat "melko nokkelia, mutta osittain hieman korkealentoisia. Jotenkin jännitystä ja yllättävyyttä on haettu tosi oudoistakin asioista, sellaisista mitkä nyt eivät vaikuta ihan uskottavilta." ja totesin, että en ole erityisen vakuuttunut Doylen kirjoittajantaidoista. Onneksi minulla ei ollut enää muistissa moisia mielikuvia, jotka olisivat voineet vaikuttaa lukukokemukseeni. Minä pidin Baskervillen koirasta todella, ja vaikka siinä olikin myös hieman korkealentoisia asioita, saivat ne aina järkeenkäyvän selityksen.

Mielestäni Baskervillen koira on ennen kaikkea salapoliisitarina ja sitten vasta kauhukertomus, ja näin olettaisin Doylen tarinansa tarkoittaneenkin. Kauhuelementit toimivat tarinassa hyvänä mausteena ja auttavat luomaan miljööstä dekkarin juonen kannalta sopivan synkän ja salamyhkäisen. Teoksesta muodostuukin täysin omanlaisensa kokonaisuus, joka kyllä jää minun mieleeni pitkäksi aikaa, vaikka ei tämä teos ihan vetävimmästä päästä kuitenkaan ollut. Tällaisessa vanhemmassa dekkarissa on kuitenkin erityistä tunnelmaa, kun jännitys tiivistyy ja esimerkiksi tietojen välittäminen ilman kännyköitä ja sähköposteja on paljon vaikeampaa. Kyllä kannatti lukea!

♠♠♠♠

Neropatin päiväkirja 5 ja 6

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja 5 - Karu totuus

217 s., WSOY 2012

alkup. Diary of a Wimpy Kid: The Ugly Truth

suom. Sakari Hyrkkö

***

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja 6 - Lunta tupaan

217 s., WSOY 2013

alkup. Diary of a Wimpy Kid: Cabin Fever

suom. Marja Helanen

Viime aikoina olen huomannut olevani liian usein puhelin kädessä, joten olen alkanut esimerkiksi lounastauoilla lukea kirjoja. Olen todennut Neropatin päiväkirjojen olevan teoksia, joita on helppo lukea pienikin pätkä kerrallaan ja joiden lukeminen kestää keskeytyksiä ajatusten liikoja katkeamatta - ja nämä ominaisuudet tekevät niistä hyvää taukoluettavaa. Sarjan 6. osa Lunta tupaan tuntui muutenkin hyvältä valinnalta kesähelteillä luettavaksi, sillä lumisten ajatusten ajattelu tuntui viilentävän mukavasti nihkeää oloani. :-D

Karu totuus kertoo Greg Heffleyn elämän ajanjaksosta, jolloin hän tajusi, että hänen täytyy todella yrittää ottaa nuoruudestaan irti kaikki se vähä mitä mahdollista. Greg odottaa tulevaisuudeltaan suuria ja onkin keskittynyt lähinnä odottamaan loistokasta tulevaisuuttaan, mutta nyt hän havahtuu huomaamaan, että kotona ei palvelu pelaa eikä hänen loistokkuuttaan osata arvostaa. Tilannetta pahentaa se, että hänen paras kaverinsa Rowley, johon Greg suhtautuu hieman ylemmyydentuntoisesti, tuntuu pärjäävän hyvin ilman Gregiäkin.

Mielestäni Karussa totuudessa Kinneyn Gregiin istuttama ironisuus ja musta huumori kukkii erityisen hyvin, enkä voinut olla nauramatta kirjaa lukiessani. Gregin elämään sisältyy jos jonkinmoisia kommelluksia ja tukalia tilanteita, kuten tavallisestikin, mutta jotenkin tässä ne naurattivat erityisesti. Samalla kuitenkin rinnalla kulkee vahvana teema ystävyys, sillä vaikka Gregin ja Rowleyn välirikkoa kuvataan humoristisin keinoin, on siinä kuitenkin vakavampikin puoli, kun Greg tajuaa kaipaavansa ystäväänsä. Greg tuntuu siis pikkuhiljaa hieman kehittyvän aikuismaisemmaksi eikä enää pidä itseään ihan niin erinomaisena ja korvaamattomana kuin aikaisemmin.

Lunta tupaan puolestaan tuo todellakin lunta Gregin tupaan, sillä mikään ei tunnu sujuvan kuten hän toivoisi. Oman rahan puutteessa Greg päätyy yrittämään ansaita taskurahaa omia välttämättömiä ostoksiaan, kuten esimerkiksi virtuaalilemmikin tarvikkeita, varten. Gregin yritykset tuntuvat kuitenkin karahtavan kiville ja hän jopa joutuu jälki-istuntoon koulun omaisuuden tärvelemisestä. Kotonakaan ei huiski paljon paremmin juuri ennen joulua, kun ankara lumimyrsky pyyhältää seudun yli ja Greg perheineen jää mottiin kotiinsa. Ruokavarastot alkavat käydä vähiin ja kaiken lisäksi kellari tulvii ja talosta katkeavat sähköt. Myös joululahjat huolettavat Gregiä, sillä hankaluuksiensa vuoksi hän pelkää jäävänsä lahjoitta.

Jotenkin mielestäni tämä kuudes osa ei ollut niin hauska kuin sarjan aiemmat osat tai sitten tunne johtui siitä, että viides osa oli niin hauska. Kyllä tässäkin hauskoja sattumuksia piisasi, mutta jotenkin ehkä vähän särähti silmään yläasteikäisen usko joulupukkiin ja tonttuihin. Pyrkimyksestä olla kiltisti olisi voitu saada rakennettua hauskempikin teema, jos olisi poistettu tuo lapsenomainen usko Korvatunturin väkeen. 

Taru sormusten herrasta - Kaksi tornia

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta - Kaksi tornia

äänikirjana kahdessa osassa, yht. 20 levyä

WSOY, 2003

lukija: Heikki Määttänen

alkup. The Lord of the Rings - The Two Towers, 1954

suom. Kersti Juva, Eila Pennanen & Panu Pekkanen

Matkani Frodon ja kumppanien kanssa jatkuu, sillä sain vastikään kuunneltua trilogian toisen osan. Aloitin Kahden tornin kuuntelun hieman jännityksensekaisesti, sillä ensimmäinen osa Sormuksen ritarit osoitti kirjan olevan paljon elokuvaa vangitsevampi kokonaisuus, mutta samanaikaisesti tiesin toista kirjaa aloittaessani lähteväni kuuntelemaan trilogian minulle kaikkein vähiten mieluisinta osiota, ainakin elokuvien perusteella siis. Elokuvan perusteella muistin lähinnä kallionkielekkeellä värisevät viluiset Frodon ja Samin, joita Klonkku hätyyttää, mutta kirja osoittautuikin paljon seikkailuntäyteisemmäksi kuin muistikuvani elokuvasta olivat.

Sormuksen retkikunta jatkaa matkaansa nyt Aragornin johdolla, sillä Gandalf on pudonnut taistelun tiimellyksessä Morian kaivoksessa ja oletettavasti kuollut. Jäljellejääneet retkikunnan jäsenet matkaavat jokea pitkin kohti Raurosin putouksia. Matkalla Boromir yrittää väkisin viedä Frodolta sormuksen, mikä johtaa Frodon silmittömään pakoon Samin liittyessä hänen seuraansa. Samaan aikaan muu retkikunta joutuu örkkien hyökkäyksen kohteeksi ja Merri ja Pippin jäävät vangeiksi. Aragorn, Gimli ja Legolas lähtevät vangittujen toveriensa jäljessä matkaan saateltuaan ensin surmansa saaneen Boromirin viimeiselle matkalleen. Monta on mutkaa matkalla niin Frodolla ja Samilla kuin retkikunnan toisellakin porukalla, eivätkä vaikeudet näytä loppuvan ainakaan Frodon ja Samin kohdalla, kuten saamme teoksen lopussa huomata.

Elokuvasta minulle päällimmäiseksi jäänyt mielikuva tapahtumaköyhästä tarinanosasta osoittautui vääräksi, mutta sen sijaan huomasin muistikuvieni pitävän paikkansa yleisen tunnelman osalta. Äänikirjastakin välittyi nimittäin sama vaikeuksien sävyttämä hieman harmaa ja ankea tunnelma kuin elokuvastakin aikoinaan. Huomasin myös, että tämäkin äänikirja piti huomioni omanaan paljon elokuvaa paremmin, vaikken tätä yhtä innokkaasti kuunneltukaan kuin ensimmäistä osaa kuuntelin. Edelleen kuitenkin hämmästelen Tolkienin luomaa fantasiamaailmaa, johon tuntuu koko ajan tulevan lisää juttuja sävyttämään jo muutenkin rehevää miljöötä. Odotan jo mielenkiinnolla trilogian viimeisen osan kuuntelemista, mutta tässä välissä kuuntelen kuitenkin jotakin muuta: en halua vielä kokonaan luopua ajatuksesta, että seikkailut odottavat yhä!

♠♠♠♠

Lempi

Minna Rytisalo: Lempi

234 s., Gummerus 2016

ennakkokappale kustantajalta

 

Parisen kuukautta sitten postipoika oli kiikuttanut laatikkooni ennakkokappaleen, joka oli kyllä nyt niin osuva kirja minulle lähetettäväksi kuin olla voi! Kyseessä on siis tämä Minna Rytisalon esikoisteos Lempi, joka julkaistaan ensi viikolla. Tästä kirjasta tulee olemaan vaikeaa kirjoittaa, sillä lukemisen jälkeen olin lähinnä pökertynyt teoksen kauniista kielestä ja sen tapahtumista, joista muodostuu todellinen perhetragedia, kuten jo takakannessa kerrotaan.

 

Lempi sijoittuu Rovaniemen lähiseuduille Lapin sodan kynnykselle ja sen aikaan. Teos on moniääninen ja lukija pääsee tutustumaan Viljamiin, Elliin ja Siskoon ja heidän kauttaan myös Lempiin, joka on teoksen keskeisin henkilö. Viljami on nuori mies, joka joutuu jättämään vastavihityn vaimonsa kotitilalle Pursuojalle ja lähtemään itse rintamalle. Kaupungissa varttuneelle vaimolle jää seuraksi piika Elli, jonka sisällä roihuaa yhtä vahva lemmenkaipuu kuin hänen isäntäväkensä Viljamin ja Lempin rakkaus toisiinsa. Samaan aikaan saksalaissotilaan morsiamena elämäänsä rakentelee Lempin kaksoissisar Sisko. On sota ja jokaisen on tartuttava siihen mitä on, sillä mitä tahansa voi tapahtua.

 

Takakannessa todetaan, että kolmen kertojan kertomukset osoittavat "miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina - meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään". Se on hyvin sanottu, sillä Viljamin, Ellin ja Siskon kuvaukset Lempistä ovat todellakin keskenään erilaisia. Mieleeni tulikin kysymys mitä Lempi olisi itse mahtanut kaikesta kertoa, miten hänen mielestään kaikki meni ja millainen ihminen hän todella on oman elämänsä pääosassa eikä vain toisten silmin kuvattuna.

 

Mielestäni Lempi on hengästyttävän hieno lukukokemus, jossa tuntuu väkevänä hetkessä elämisen rytmi. Tarina itsessään on toisaalta kaunis ja toisaalta rujo, sillä siinä näkyy paitsi rakastamisen kauneus myös sen raadollisempi ilmenemistapa, joka ajaa ihmisen mitä hurjimpiin tekoihin. Herkästi kirjoitettu teos ei tuomitse ketään, vaan kertoo asiat asioina. Hienon lukukokemuksen tästä teki tarinan lisäksi myös teoksen kieli, johon tosin kesti hetken aikaa tottua, sillä se tuntui aluksi hieman kiemuraiselta. Teoksen tyylissä oli muuten hieman jotain tommikinnusmaista, vaikka samaan aikaan tämä tuntuikin hyvin omanlaiseltaan tyyliltä. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että Kinnusen teoksista pitävät tulevat pitämään myös tästä teoksesta!

 

♠♠♠♠ 

Milanon nukkemestari

Vera Vala: Milanon nukkemestari

Arianna de Bellis tutkii, osa 5

431 s., Gummerus 2016

kansi: Shutterstock ja Laura Noponen

 

Jokaiseen kesään kuuluu vähintään yksi dekkari ja mun kohdalla se on viime vuosina tarkoittanut Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -dekkaria. Niin on tänäkin vuonna, sillä sarjaan ilmestyi viides osa, jonka tietysti halusin lukea. Milanon nukkemestari on mielestäni hieman erilainen kuin sarjan aiemmat osat, mutta lukunautinto oli silti taattu.

 

Arianna de Bellis perheineen on muuttanut Roomasta Milanoon ja luopunut työstään yksityisetsivänä. Äitiys on ollut Ariannalle ykkössijalla Selene-tyttären synnyttyä, mutta nyt hän on palannut työelämään ja toimii yliopiston alaisuudessa tehden haastatteluja mielisairaalan asukkaille. Samaan aikaan Ariannan vanhempi veli Ares saa esimiehiltään pyynnön saapua Milanoon tutkimaan vanhaa rikosjuttua, jossa epäillään tuomituksi joutuneen väärän miehen. Pappina työskentelevä Ares on aikoinaan tutkinut sarjamurhaajien psykologiaa, ja kun tapauksessa on kyse niin sanotuista marionettimurhista ja tuomittuna on niin ikään jesuiittapappi, haluaa Vatikaani Areksen ottavan osaa tutkimuksiin. Tuomitun jesuiittapapin syyllisyydestä on herännyt epäilyksiä, sillä lisää samankaltaisia murhia on alkanut tapahtua lisää. Pian sekä Arianna että Ares huomaavat työskentelevänsä samaan juttuun liittyvien ihmisten parissa.

 

Se mikä teki tästä teoksesta selkeimmin erilaisen aikaisempiin osiin verrattuna oli Ariannan työnkuvan muuttuminen ja Areksen astuminen hänen rinnalleen toiseksi ja ehkä jopa selkeämmäksi päähenkilöksi. Alussa Ares esiintyi tarinassa jopa siinä määrin, että aloin jo miltei epäillä onko tämä todella jatkoa Arianna-sarjaan. Olisinkin kaivannut Ariannalle selkeämpää päähenkilön roolia tässä teoksessa, sillä sarja kuitenkin kantaa hänen nimeään. Rikosjuonen puitteissa tämä tarina kuitenkin oli ihan yhtä mielenkiintoinen kuin aikaisemmatkin osat ja mielestäni kuvio oli taitavasti punottu ja melko yllättäväkin, sillä epäiltyjen ja heidän läheistensä taustoista paljastui monenmoisia asioita, joita en olisi osannut arvata. Ja vaikka Arianna olikin teoksessa mielestäni hieman taka-alalle jäävä päähenkilö, niin lopussa jälleen kerran Vala yllättää ja paljastaa muistinmenetystä potevan Ariannan menneisyydestä jotakin sellaista, joka viimeistään nyt keikauttaa monen asian päälaelleen. Eli seuraavaa osaa todellakin odotellessa!

 

♠♠♠♠

Kannas

Hanneriina Moisseinen: Kannas

238 s., Kreegan Bundolo 2016

 

Kun kuulin Hanneriina Moisseisen sarjakuva-albumista, jossa yhdistyy hänen piirroskuvansa sekä vanhat sota-ajan valokuvat, tiesin haluavani tutustua siihen. Täytyy myöntää, että oletin toteutuksen olevan hieman erilainen ja toisinaan piirroskuvat olivat mielestäni jotenkin epäselviä, mutta hätkähdyttävä ja ajatuksiin jäävä teos tämä kyllä oli.

 

Kannas on mustavalkokuvin tehty sarjakuvateos. Mielestäni mustavalkoinen piirrosjälki sopii hyvin yhteen mustavalkoisten valokuvien kanssa. Moisseisen piirrokset ja vanhat valokuvat kulkevat teoksessa rinnakkain ja nivoutuvat yhdeksi tarinaksi. Keskiössä on evakkomatka, jolle niin monet ihmiset joutuivat. Moisseinen kuvaa paljon myös eläimiä, sillä keskeisenä henkilönä nähdään Maria-niminen nuori nainen, joka on mukana lehmien evakuoinnissa. Toisena tarinana, joka kietoutuu Marian taipaleeseen, nähdään taisteluissa henkisesti romahtaneen Auvon tie.

 

Mielestäni Moisseinen on luonut sarjakuvastaan hyvin herkkävireisen kokonaisuuden, josta on helposti aistittavissa evakkomatkan tunnelmia. Erityisesti pidin siitä, miten eläimiä on kuvattu, sillä koin niistä huokuvan vahvasti jotain tietynlaista tunnelmaa, jota en oikein osaa tarkemmin luonnehtia. Ehkä se oli alistumista uuteen tilanteeseen, ehkä jopa voisi sanoa hiljaista luopumista menneestä ja kodista, johon tuskin olisi paluuta. Moisseinen muutenkin antaa melko pitkälti kuvien kertoa tarinaa ja sanoilla on vain pieni osuus tässä kokonaisuudessa. Toisinaan jotkin asiat tuntuvat jäävän ihan lukijan oman tulkinnan varaan, mikä ei suinkaan ole huono asia. Toisaalta minulle tulkinta aiheutti välillä vaikeuksia, sillä joistakin sarjakuvaruuduista oli vaikea saada selvää tai ne esittivät yksinkertaisesti vain pimeyttä ja synkkyyttä.

 

Kuten jo alussa totesin, koin tämän hätkähdyttävänä teoksena. Syynä siihen on suurimmaksi osaksi valokuvat, joista välittyy niin monenmoisia tunteita ja tilanteita, että en oikein tiedä mitä ajatella. Olen toki ennenkin nähnyt evakkomatkalaisista otettuja valokuvia, mutta jotenkin ne eivät ole ennemmin tuntuneet näin koskettavilta. Osittain selitän koskettavuutta eläinten runsaalla esiintymisellä kuvissa, sillä eläinten kokema pelko ja epätietoisuus sekä kurjuus on aina viiltänyt minua kipeästi. Myös miljöökuvat sodassa tuhoutuneesta ympäristöstä niin valokuvina kuin Moisseisen piirroksina tekivät vaikutuksen.

Joka tytön runokirja

Suvi Ahola ja Satu Koskimies (toim.): Joka tytön runokirja

316 s., Tammi 2016

 

Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama Joka tytön runokirja on todellakin teos, josta löytyy varmasti jokaiselle tytölle ja naiselle sopivia runoja, sillä runot tuntuvat kattavan ikäpolvien ja elämänvaiheiden koko kirjon. Samanniminen teos on ilmestynyt ensimmäistä kertaa vuonna 2006, enkä osaa tarkemmin sanoa miten tämä uusi versio eroaa vanhasta.

 

Joka tytön runokirjasta löytyy runoja moneen makuun, sillä siihen valikoidut runot ovat pitkältä aikaväliltä. Mukaan mahtuu siis niin perinteistä kuin moderniakin runoutta aina laululyriikoihin asti. Runot ovat pääosin (jollei kokonaan?) naislyyrikoiden kynistä lähtöisin, mikä todella tekee tästä naisten kirjan: yleensähän nainen osaa kuvata parhaiten naisen tuntoja. Runoilijoina tässä teoksessa ovat edustettuna muun muassa Katri Vala, Aale Tynni, Saima Harmaja, Aila Meriluoto, Anna-Leena Härkönen, Anni Sinnemäki, Maija Vilkkumaa ja moni moni muu. Harmaja, Meriluoto ja Härkönen ovat minulle jo entuudestaan tuttuja runoilijoita, mutta erityisesti Härkösen runoihin kiinnitin nyt eri lailla huomiota kuin hänen kokoelmiaan joitakin vuosi sitten lukiessani. Lisäksi kiinnostuin Valan ja Tynnin tuotannosta ja kävinkin lainaamassa heidän tuotantoaan lisää.

 

Aiheina tässä kokoelmassa käsitellään lapsuutta tai "tyttöyttä", nuoruutta ja aikuistumista, rakastumista ja pettymyksiäkin, naiseutta ja äitiyttä. Kirjo on monialtainen ja siksi tämä teos todella sopii monen ikäisille luettavaksi. Itse en pitänyt kaikista osista, joihin kokoelma on jaettu. Syynä pitämättömyyteeni lienee se, että en vielä tässä elämänvaiheessa löytänyt tarttumapintaa esimerkiksi äitiyteen ja ikääntymiseen. Kokonaisuutena kuitenkin pidin tästä teoksesta ja haluaisin tämän jopa omaankin hyllyyni, jotta voisin palata tähän uudelleen ja tehdä merkintöjä. Pidin paljon myös siitä, että perinteinen runous ja vanhempi tuotanto oli hyvin edustettuna tässä teoksessa, sillä se usein puhuttelee minua nykyrunoutta ja moderneja kokeiluita enemmän.

Mielikuvituspoikaystävä

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

205 s., Atena 2016

päällys: Sanna Mander

 

Henriikka Rönkkösen teos Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasiota on melkoisen rohkea teos. Hän kirjoittaa alkusanoissa, että tulee puhumaan suoraan muun muassa seksistä ja että kirjan tapahtumat ovat tapahtuneet hänelle itselleen tai joillekin hänen tuntemilleen ihmisille tai joka tapauksessa joillekin ihmisille. Nämä eri ihmisten kokemukset Rönkkönen on punonut yhden ihmisen tarinaksi, joka etenee hieman novellimaisesti.

 

Kirjan minäkertoja on eronnut pitkästä parisuhteestaan hieman yli parikymppisenä ja päätyy nyt ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa hän asustelee yksin ja pääsee kokeilemaan villiä sinkkuelämää. Tosin kovin villiksi se ei kehkeydy, vaikka joitakin irtosuhteita löytyykin. Kertojaamme piinaa milloin hiiva, milloin klamydia ja jos ei muuta niin menkat sitten. Sydänsuruiltakaan hän ei välty, sillä miehiä on monenlaisia eikä toiveet välttämättä aina kohtaa. Rönkkönen kirjoittaa muun muassa seksistä satunnaisten tyyppien kanssa, dildoista, miesvihasta ja sydänsuruista.

 

Minä odotin tämän kirjan olevan ennenmuuta hauska lukukokemus, joka kevyesti ironialla kirjoittaisi sinkkuelämästä. Yllättäen tämä kirja olikin mielestäni melkomoinen tarina itsetutkiskelusta (niin henkisestä kuin vähän fyysisestäkin) eikä ollenkaan niin kepeä kuin oletin. Jotenkin jäi sellainen olo, että tässä nyt valitetaan sinkkuelämän kurjuutta ja kääntöpuolia, vaikka osittain kyllä ymmärsin kerronnassa pyrityn ironiaan. Vaikka ironia huumorin lajina on minulle läheinen ja osuva, ei se oikein auennut tässä teoksessa. Jotenkin vai jäi sellainen olo, että sinkkuelämä on kurjaa ja kiivaasti jahdattavana päämääränä on löytää vakituinen parisuhde, joka tekee elämästä mielekästä.

 

Mutta kyllä tässä kirjassa huumoriakin havaitsin ja erityisesti minua nauratti luku, joka oli otsikoitu: "Mies - jos vehkeesi toimisi kuin vagina". Se on todella ironisen hauskasti kirjoitettu kuvaus menkoista "istutettuna" miehen kehoon. Ai että nauratti! Ja teksti "Seurustelevien neuvot sinkuille" vuorostaan sai minut nyökyttelemään, sillä tosi on, että aina löytyy joku, joka keksii ihmetellä miksi olet sinkku ja eikö sulle nyt ketään löydy.

 

Mielestäni Rönkkönen kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja suorin sanoin. Hiivatulehdus on hiivatulehdus ja suuseksi on suuseksiä, piste. Yhden kerran hän kyllä mielestäni osuu termivalinnassaan kunnolla huti. Kyseessä on teksti "Häpykarvahelvetti", jossa kuvataan erilaisten karvanpoistomenetelmien aiheuttamia miinuspuolia, kuten ihottumaa. Tässä tekstissä Rönkkönen kirjoittaa, miten vagina on ihan kamalan näköinen ja iho punoittaa. Hän viittaa suoranaisesti siihen, että karvoja poistettaisiin vaginasta. Sikälimikäli kuin minä jotain naisen anatomiasta näin naisena tiedän, uskaltaisin väittää, että harvemmin niitä karvoja emättimen puolella kasvaa. Tämä sanavalinnan virheellisyys oikeasti häiritsi kyseisen tekstin lukemista, en minä sitä muuten tässä esiin nostaisi!

 

Kokonaisuutena tämä teos oli siis ihan sujuvaa luettavaa ja Rönkkönen osaa kirjoittaa nasevasti ja turhia kainostelematta. Siitä huolimatta tämä ei tuntunut oikein minun kirjaltani ja toisinaan kaipasin tekstiin hieman vähemmän roisiutta, vaikka muuten arvostankin suoruutta enkä ole mikään kukkahattutäti (ainakaan pahasti! :D). Toisinaan kuitenkin tuli tunne, että suoruudella halutaan jopa hieman kohahduttaa lukijaa eikä vain ilmaista asioita. 

 

Ihan jees lukukokemus, mutta olen minä itselleni paremmin sopiviakin teoksia lukenut.

 

♠♠♠

Kidnapattu kissa ja Puukenkäkesä

Viime aikoina bloggaustahtini on ollut hitaanpi kuin lukuvauhtini, joten kirjoja uhkaa kertyä pinoksi asti odottelemaan vuoroaan päästä blogissa esille. Kirjoitankin nyt kahdesta töissä ruoka- ja kahvitauoilla lukemastani lastenkirjasta tässä samassa postauksessa.

Tuula Kallioniemi: Kidnapattu kissa

88 s., Otava 1980

kansi: Elina Vanninen

 

 

Miira ja Ninna ovat kerrostalossa asuvat sisarukset, jotka joutuvat perheensä kanssa sietämään milloin mitäkin mekkalaa talon muista asunnoista. Tyttöjen isä uhoaa, että pian perhe muuttaa omakotitaloon, mikä olisi Miiralle helpotus muutenkin kuin yöunien parantumisen takia: hänen luokallaan on ökyrikas Joakim-poika, joka halveksuu kerrostaloasukkeja ja on muutenkin ollakseen. Muutosta ei kuitenkaan koidukaan niin suurta iloa kuin Miira kuvitteli, sillä isän ostama omakotitalo on pieni mummonmökki, jossa ei ole sisävessaa tai juoksevaa vettä. Vielä pahemman tilanteesta tekee se, että talo sijaitsee ihan Joakimin kodin vieressä. Miira joutuu laittamaan kekseliäisyytensä koetukselle yrittäessään estää Joakimia saamasta selville hänen uutta asuinpaikkaansa.

Joakim saa kuin saakin selville, että Miira perheineen asuu siinä naurettavassa pikku mökissä, jota pojan mielestä kukaan järkevä ihminen ei ostaisi. Ninnaa ei tunnu Joakimin mietteet pahemmin kiinnostavan, mutta Miira on Joakimin kanssa jatkuvasti törmäyskurssilla. Lopulta Ninnankin mitta tulee täyteen, ja hän päättää toimia. Pojan perheellä on nimittäin arvokas rotukissa, jonka tyttö päättää kostoksi kähveltää.

Kidnapattu kissa on kertomus ystävyydestä, alakouluikäisten ihastumisesta, yksinäisyydestä ja kiusaamisestakin. Teoksessa on monta kohtaa, joita voidaan pitää opettavaisina, sillä ne osoittavat miten tulisi tai miten ei todellakaan tulisi toimia. Mielestäni Kidnapattu kissa on edelleen täysin toimiva romaani, joka käsittelee monenlaisia ihmissuhteisiin liittyviä aiheita tiiviissä tilassa, mutta silti isosti. Mielestäni teoksen tunnelma oli myös jotenkin kotoinen, ihania nämä vähän vanhemmat lastenkirjat!

***

Outi Salo: Puukenkäkesä

91 s., WSOY 1988

kansi: Inge Löök

 

Puukenkäkesä kertoo alakouluikäisestä Essistä, joka viettää isänsä kanssa ensimmäistä kesää kahdestaan heidän kesämökillään saaressa. Essin äiti on kuollut ja pieni tyttö kipuilee asian kanssa, vaikka elämä näyttääkin hänelle myös valoisia puoliaan. Kesä saa maagisia piirteitä, kun Essi saa isältään syntymäpäivälahjaksi puukengät, jotka vanhemmat toivat aikoinaan häämatkaltaan Hollannista annettavaksi tulevaisuudessa heidän lapselleen. Kenkien myötä Essin elämään astuu myös pieni pöllöntapainen otus, jonka nimi on Rusetti. Rusetille tyttö juttelee silloin, kun tuntuu oikein haikealta. Yleensä otus ilmestyy silloin, kun Essi tarvitsee jotain uutta ja jännää. Rusetin myötä Essi oppii ymmärtämään monenlaisia asioita perheistä ja ystävyydestä ja ikävästä.

 

Mielestäni Puukenkäkesä on mukava kirja ikävästä aiheesta. Mukavan kirjasta tekee se, miten taidolla isä Essin kanssa elää ja toimii ja osaa tukea tyttöä suuressa menetyksessä, vaikka hänellä on omakin iso surunsa. Essi ja hänen isänsä ovat kivoja tyyppejä, joiden elämää saaressa on kiva seurata. Essin ikävä ja murhe äidin menettämisestä on kuvattu hienovireisesti ja uskottavasti, ja uskoisin tämän kirjan voivan toimia vertaistukena jollekulle samaan tilanteeseen joutuneelle. Tämänkin kirjan tunnelma on kotoinen ja lämmin, vaikka joskus saaren tuulisuus ja vesisateen nihkeys tuntuukin hiipivän iholle. Uskottavuutta kai sekin siis edustaa, kun säätilatkin tuntuvat todellisilta!

 

Poldark - Kapinallinen

Winston Graham: Poldark - Kapinallinen

555 s., Gummerus 2016, 3.p.

alkup. Ross Poldark, 1945

uusi suomennos: Irmeli Sallamo ja Anuirmeli Sallamo-Lavi

1. suom. p. 1977 nimellä Ross Poldark - Namparan herra

 

Olen muutamat viime päivät viettänyt todella intensiivisesti Poldarkin suvun parissa, sillä aluksi kiireen kaupalla luin sarjan avausosan Poldark - Kapinallinen ja sitten aloin katsomaan sarjasta tehtyä tv-sarjaa, sillä kummastakin painoi varausjonot päälle. Aluksi Kapinallinen vaikutti vähän hidastempoiselta kirjalta, mutta todella nopeasti tarina lähti vauhtiin ja vei mennessään. Pidin kirjasta kovasti eikä tv-sarjakaan huono ollut, mutta mielestäni se muutti joissakin kohdin kirjan tapahtumia hieman liikaa eikä vanginnut huomiotani läheskään kirjan veroisesti.

 

On vuosi 1783, kun Namparan isäntä Joshua Poldark kuolee. Hänen ainoa poikansa ja perillisensä Ross Poldark on Amerikassa sotimassa ja palaa sieltä haavoittuneena kotiinsa Englantiin. Vastassa on kova isku, sillä hänen oletettiin itsekin kuolleen ja hänen mielitettynsä Elizabeth on kihlautunut Rossin serkun, Francis Poldarkin, kanssa. Poldarkin vanhan suvun nuorempi poika Joshua peri aikoinaan huonommat maaosuudet ja rakennutti kodikseen Namparan, joka niin ikään on retuperällä kahden juopottelevan palvelijan jäätyä "pitämään talosta huolta" Joshuan kuoltua. Rossin on ryhdyttävä toimeen, minkä hän tekeekin tukahduttaakseen mielenkuohunsa asioiden tilasta.

 

Ross Poldark on tumma ja äkkinäinen mies, jossa on kapinamieltä. Hän vähät piittaa lain kirjaimesta ja yleisesti ottaen kaikkinainen keinottelu inhottaa häntä. Ross ei jaksa mielistellä ketään, mikä vaikeuttaa suuresti hänen elämäänsä sangen sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä, jossa Rossin vihamiehet, Warlegganit, tuntuvat olevan kaiken keskiössä. Ross kuohuttaa yhteisöä milloin milläkin tavalla, kuten esimerkiksi tuomalla kotiinsa alaikäisen kaivostyöläisen tyttären ilman tämän isän lupaa. Sillä Ross Poldarkilla on hyvä ja oikeamielinen sydän, joka ei kestä nuoreen tyttöön tai kehenkään muuhunkaan vähäosaiseen kohdistuvaa epäoikeudenmukaisuutta.

 

Poldark - Kapinallinen on melko pitkälti Rossin henkilökuva, kuten voi päätellä jo alkuteoksen nimestäkin. Teos kuvaa neljän vuoden ajanjaksoa, jonka aikana Ross jotenkin muuttuu pehmeämmäksi, mikä johtunee siitä, että hän on lopulta löytänyt elämäänsä kiintopisteitä. Teoksessa kuvataan myös paljon Rossin pelastaman tytön vaiheita, sillä Demelzan elämä liittyy keskeisesti Rossin elämään. Oikeastaan voisi sanoa, että vaikka tämä teos keskittyykin Rossiin, on se oikeastaan jonkinlainen sukutarina, jossa suvun musta lammas oppii pärjäämään itsekeen ja tekemään omia valintoja. Samalla kuvataan myös köyhyydessä ja nälässä kärsivien kaivostyöläisten yhteisöä ja valtaapitävän ylhäisön kiemuroita.

 

En osaa oikein tarkasti eriöidä miksi pidin tästä kirjasta, mutta mielestäni se on onnistunut kokonaisuus. Odotan jo syksyllä ilmestyvää sarjan toista osaa, jonka nimi on Demelzan laulu. Otin selvää, että sarja on kuvattu joskus ennemminkin ja suomennoksiakin on tullut kolmesta ensimmäisestä osasta (odotan kuitenkin uusia suomennoksia), mutta sarja itsessään on käsittääkseni 12-osainen. Hyvää luettavaa on siis tiedossa vielä monen monituisen kirjan verran, hyvä!

 

♠♠♠♠

Taru sormusten herrasta - Sormuksen ritarit

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta - Sormuksen ritarit

äänikirjana kahdessa osassa, yht. 20 levyä

WSOY, 2002

lukija: Heikki Määttänen

alkup. The Lord of the Rings - The Fellowship of the Ring, 1954

suom. Kersti Juva, Eila Pennanen & Panu Pekkanen

Taru sormusten herrasta on minulle elokuvista tuttu sarja, jota en koskaan erityisesti ajatellut lukevani tai kuuntelevani. Pelkästään valtavan paksujen kirjojen näkeminen kirjaston hyllyssä olisi riittänyt saamaan minut jättämään sarjan jonkun muun luettavaksi, mutta sen lisäksi elokuvat eivät erityisesti tuntuneet minulle omilta, vaikka ne ainakin kahdesti olenkin nähnyt. Äänikirja kuitenkin päätyi työmatkaseurakseni, sillä eräs tuttavani kertoi kuuntelevansa sarjaa äänikirjana ja pitävänsä kuulemastaan. Jälleen (jo ties kuinka monennen!) kerran voin todeta, että onneksi heitin ennakkoajatukseni sivuun, sillä minä todella tykästyin Sormuksen ritareihin ja seuraava osa Kaksi tornia on minulla jo kuuntelussa.

Vaikka monille lienee sarjan alkuasetelma tuttu, kertaan tähän muutaman pääkohdan. Frodo Reppuli on hobitti, joka perii Bilbo-sedältään taikasormuksen. Sormuksella on mahtava mahti ja se on voimakkain yhdeksästä sormuksesta, jotka muinoin taottiin. Sormus päätyi Bilbolle sattumien kautta ja moni luuli sormuksen kadonneen iäksi. Kun Gandalf-velho kehottaa matkoille aikovaa Bilboa jättämään sormuksen Frodolle, ei hän vielä osaa aavistaa miten suurta vastuuta hän onkaan nuoremman hobitin harteille siirtämässä. Mordorin pahuus on herännyt ja saanut vainun sormuksesta, joka on liian voimakas ja vaarallinen säilytettäväksi. Frodo kumppaneineen lähtee pitkälle matkalle, jonka on tarkoitus huipentua sormuksen tuhoamiseen. Vaan Frodo eikä edes Gandalf aavista, että sormusta himoitsee nyt moni muukin kuin sen alkuperäinen omistaja Sauron.

Siinä missä elokuvat eivät ikinä oikein täysin vanginneet huomiotani, (ääni)kirja teki sen. En todellakaan osannut odottaa, että tämä fantasiaseikkailu voisi pitää mielenkiintoni niin virkeänä kuin nyt kävi. Kuuntelinkin tarinaa myös kotisohvalla, sillä en kerta kaikkiaan malttanut jättää sitä viikonlopuiksi sivuun. Uskon, että edesmenneen Heikki Määttäsen vivahteikkaalla tulkinnalla on viihtymiseeni yhtä suuri vaikutus kuin Tolkienin kuvailemalla fantasiamaailmalla. Se piirtyi silmieni eteen miellyttävänä ja kutsuvana, vaikka siellä juoksentelikin örkkejä ja muita pahiksia. Pidin myös Tolkienin tavasta kuljettaa tarinaa, sillä vaikka välillä poikettiin kuulemaan muinaisia taruja, niin koko ajan pääjuoni säilyi kirkkaana mielessä ja kaikki liittyi lopulta siihen.

Äänikirjaa kuunnellessa minulle valkeni hyvin nopeasti, että elokuva on - niin laaja kuin se onkin - vain pieni murto-osa siitä, mitä kaikkea tässä teoksessa oikeastaan tapahtuukaan. Vaikka elokuvia katsoessa onkin joskus tullut mieleen ajatus "koska tää loppuu", ei paljon laajempi kirja nostanut sellaista mieleeni kertaakaan. Olen niin iloinen, että lopultakin "löysin" tämän älyttömän mielenkiintoisen trilogian enkä voi kyllin ylistää tätä teosta, joka osoittautui minulle todella positiiviseksi yllätykseksi.

♠♠♠♠♠

Kaikki mahtuu sekuntiin - Sanoja hetkien kauneudesta

Anna-Mari Kaskinen: Kaikki mahtuu sekuntiin - Sanoja hetkien kauneudesta

48 s., Kirjapaja 2011

 

Anna-Mari Kaskisesta on tullut luottorunoilijani, jonka tuotannosta löytyy niin monenlaisia runoja, että varmasti löytää kyllä jokaiseen hetkeen sopivia tekstejä ja ajatuksia. Kaikki mahtuu sekuntiin -teoksen kansi vaikutti sopivan kesäiseltä samoin kuin alanimeke Sanoja hetkien kauneudesta, että ajattelin tämän olevan sopiva runokirja kesällä luettavaksi. Teoksen runot on koottu Kaskisen aikaisemmista runokokoelmista, joista muutamia olenkin jo lukenut.

 

Kuten olin arvellut, tämä teos sopi oikein mainiosti kesäiltoina makusteltavaksi kokonaisuudeksi. Vaikka tämä teos ei sinänsä käsittele kesää, toi se silmieni eteen erityisesti kauniit kesäillat, jotka minussa aina herättävät jonkinlaisen "elossa olemisen" ja onnellisuuden tunteet. Kaskinen kirjoittaakin hyvin kauniisti pienten hetkien kauneudesta ja merkityksellisyydestä. Suosittelen tätä teosta kaikille, jotka kaipaavat luettavakseen niin runomuodon kuin sisällönkin puolesta selkeää runoutta. Taisin juuri tajuta, että tykkään Kaskisen runoudesta varmasti siksikin, että hänen runojaan lukiessa ei tarvitse yrittää löytää sanomaa rivien välistä ja kauheasti analysoida, vaan voi vain nauttia kauniista kielestä ja ymmärrettävistä ajatuksista.

Kesäkirjasuosituksia!

Homespää ei muista missä blogissa näki kivan listan kirjoista, joita bloggaaja suositteli kesälukemiseksi. Siitä kuitenkin kehkeytyi idea, että voisin itse tehdä genrekohtaisen suosituslistan, sillä listojen tekeminen on aina ollut mielestäni mukavaa. Seuraavana siis joitakin lukuvinkkejä a'la Jonna.

Romantiikka ja chick lit

• Enni Mustoselta etenkin vanhemmat teokset, kuten Maitotyttö, Hukkakauraa ja Saako olla muuta?, joista etenkin kaksi viimeistä miellän kesäkirjoiksi, sillä luin ne aikoinaan kesällä. Nuo kolme ovat minulle hyvin mielessä säilyneitä lukukokemuksia.

• Veera Vaahteran koko tuotanto, mutta etenkin Sattumalta sinun ja Rakkautta, vahingossa, sillä ne ovat osoittautuneet erityisen viihdyttäviksi ja hauskoiksi lukukokemuksiksi.

•  Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää. Luin viime kesänä ja teos viihdytti minua kovasti. Pidin sen yllätyksellisyydestä ja "oman tien kulkemisesta". Olen menossa katsomaan elokuvan, jahka se tulee teattereihin. Toivottavasti leffasovitus tästä hienosta kirjasta on onnistunut ja tekee tälle oikeutta.

 

Erotiikka

• Irene Caon Aistien trilogia. En ole vielä ehtinyt lukea sitä kokonaan, mutta luulenpa, että luen viimeisenkin osan tänä kesänä. Aistivoimaisuudessaan sopivaa luettavaa myös kesähelteellä.

Dekkarit ja jännitys

• Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -sarja. Minulle Arianna kuuluu jo kesäkirjojen vakiokalustoon ja uusin osa Milanon nukkemestari odottelee lukuvuoroaan. Sarjassa on paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia Italian historiasta, ruokakulttuurista ja arkkitehtuurista. Sarja tuntuu vain paranevan edetessään.

•  Agatha Christien tuotanto, jota tahtoisin lukea joka kesä, mutta joka liian usein jää vain suunnitelmiin. Hercule Poirot on legenda!

Kauhu

• En ole mikään kauhukirjallisuuden asiantuntija, mutta siitä huolimatta haluan nostaa yhden kauhukirjan esiin, sillä se sopii mielestäni erityisen hyvin kesällä luettavaksi. Kyseessä on Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin, joka tosin ehkä on enemmänkin jännäri kuin kauhukirja, vaikka minun mielestäni se sopii myös kauhukirjaksi eri elementtejensä puolesta.

Klassikko

• Emily Brontën Humiseva harju. Aina ja ikuisesti. Enää en ole ehtinyt lukemaan sitä yhtä tiheään tahtiin kuin ennen, mutta silti Humisevalla harjulla on pysyvä asuinsija kirjalistoillani.

•  Margaret Mitchellin Tuulen viemää. Sama juttu kuin Humisevan harjun kohdalla. Sopivasti tuittupäinen päähenkilö Scarlett ja erityisesti mielenkiintoinen ja hieman ketkumainen Rhett luovat kirjaan kipinää. Ikimuistoinen tarina!

Sota

• En voi väittää olevani sotakirjallisuuden asiantuntija yhtään sen enempää kuin kauhunkaan, mutta haluan silti mainita yhden teoksen. Irja Virtasen Kenttäharmaita naisia on hieno kirja, joka antaa ajattelemisen aihetta. Sitä on tituleerattu naisten Tuntemattomaksi sotilaaksi.

Historia

• Laila Hietamiehen Lehmusten kaupunki -sarja. Se on yksi hienoimpia historiallisia sarjoja joita olen lukenut eikä siihen perustuva tv-sarja Tauno Tukevan sotakaan olen yhtään hassumpi.

•  Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja, jonka hahmot jäävät mieleen ja joka vain on yksinkertaisesti hieno kokonaisuus ihmiskohtaloita, ihmissuhteita ja arkielämää sodan aikaan.

• Mauri Kunnaksen Koiramäen lapset ja näkki sekä Kesä Koiramäessä. Kunnaksen hieno kuvitus loihtii kesän lukijan silmien eteen, vaikka ulkona salamoisi ja tuntuisi kaikkea muuta kuin kesäiseltä.

Scifi

• Tämäkään genre ei ole osaamisaluettani, mutta pakko silti nostaa taas jotain esiin eli Emmi Itärannan teokset Teemestarin kirja ja Kudottujen kujien kaupunki, jotka vievät mennessään myös ne lukijat, jotka eivät yleensä scifiä lue. 

Fantasia

• Elina Rouhiaisen Susiraja-sarja, jonka fantasiamaailma tuntuu siltä kuin se olisi täysin uutta keksintöä, vaikka henkilöissä nähdäänkin tuttuja fantasiahahmoja, kuten ihmissusia ja vampyyreja. Mukana on myös mielenkiintoisia ihmissuhdekuvioita. Oma suosikkini ovat sarjan 2. ja 4. osa.

Paras kesäkirjani ikinä

• Anna-Leena Härkösen Häräntappoase. Aina ja ikuisesti. Vaikka en luekaan sitä joka vuosi tai edes joka toinen, se kuitenkin muistuu minulle mieleen joka ikinen kesä. Tällä hetkellä oma kappaleeni on lainassa kaverillani, mutta katsoin kirjasta tehdyn tv-sarjan, joka toimii mielestäni yhtä hyvin kuin kirjakin.

Hyvä lukuhetkiä!

Toivottavasti tästä listasta on iloa jollekulle muullekin kuin listan tekijälle.

Blogger Recognition Award

 

Sain Taikakirjaimet-blogin Raijalta Blogger Recognition Award -palkintohaasteen kesäkuun puolivälissä, kiitos oikein paljon! :)

Haastesäännöt ovat seuraavanlaiset:

 1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi

Ja vastaukset seuraavat tässä:

2. Kuinka aloitin: Syksyn 2011 aikana minulle ja kirjekaverilleni Elinalle heräsi ajatus perustaa yhteinen kirjablogi, sillä me molemmat luimme paljon. Olin jo jonkin aikaa seurannut Elinan suositukesta Katrin La petite lectrice -blogia, joka kulkee nykyään nimellä Pieni kirjasto. Olenkin jo blogissani aiemmin todennut, että Katrin blogi oli suurimpia innoittajiamme blogin perustamiseen. Parin kuukauden kuluttua Elina totesi, että hänellä ei oikein riitä aikaa blogin pitämiseen tai lukemiseen, joten jäin ylläpitämään Kirjakaapin avainta yksin.

3.  Ohjeita aloittelijoille: Tee blogistasi paitsi itseäsi miellyttävän näköinen myös sellainen, jota on helppo ja selkeä lukea. Omat silmäparkani eivät kestä tummaa taustaa ja vaaleaa tekstiä ja järjestyksentajuani häiritsee, jos blogi on kovin epäselvän näköinen. Kirjoita niin kuin sinusta itsestä tuntuu hyvältä, mutta pidä huoli siitä, että tekstisi on johdonmukainen ja selkeä, niin lukija jaksaa keskittyä pitkäänkin tekstiin. Näillä pärjää jo pitkälle ja ajan kuluessa oma tapa kirjoittaa kyllä löytyy. Kokemus opettaa.

5. En nyt nimeä uusia palkinnonsaajia, sillä tämä on jo ehtinyt kiertää blogeja läpi melko perusteellisesti.

 

Kesäkuun luetut

Kaunis kesäkuu on takana. Olen pyöräillyt, pyöräillyt ja vielä vähän pyöräillyt. Uimassakin olen käynyt moneen kertaan ja muutenkin viettänyt paljon aikaa ulkosalla. Juhannuksena oli ihan mahtava sää, ei parempaa olisi voinut toivoa. Rusketuksestani huolimatta onnistuin vielä käräyttämään ihoni, hups! Viime torstaina lähdin elämäni ensimmäistä kertaa Provinssiin, sillä siellä esiintyi Five Finger Death Punch. Olen yleensä kotimaisen tai ainakin kevyemmän musiikin ystävä, mutta 5FDP kolahtaa, joten tiesin heti haluavani nähdä sen livenä. Uskaltauduttiin kaverin kanssa jopa maailmanpyörään, kaksi korkeanpaikankammoista! Minä pysyin jopa hyvin rauhallisena, ja olenkin todella ylpeä tästä saavutuksesta! :D

Lukemaankin olen ehtinyt ihan mukavasti, mutta silti tuntuu, että lainojen määrä ei vähene yhtään ja muiden varaukset painavat päälle. Olen joutunut jättämään Kultarinnan lukemisen nyt hetkeksi tauolle, sillä on pakko yrittää saada varattuja teoksia eteenpäin. Luin juuri jostakin blogista, että se sopii hyvin kesälukemiseksi, joten aion palata sen pariin niin pian kuin suinkin! Olen muuten äänikirjojen saralla tekemässä uutta aluevaltausta, sillä olen alkanut kuuntelemaan Taru Sormusten Herrasta -trilogiaa ja olen pitänyt kuulemastani todella paljon. Kesäkuussa kuitenkin luin seuraavat teokset:

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

Leena Lehtolainen: Rivo Satakieli

Enni Mustonen: Ruokarouva 

Ida Lindström ja Marjo Tiirikka: Kohtalona Suomenlinna 

Sirkka Selja: Pisaroita iholla

John Green: Teoria Katherinesta

Timo Sandberg: Mustamäki

  

Toivottavasti ihanat säät jatkuvat vielä nyt heinäkuussakin, sillä minulla on parin viikon päästä elämäni ensimmäinen oikea kesäloma töistä. Silloin toivoisin voivani entistä kiireettömämmin keskittyä muun muassa lukemiseen. :)