sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Frankenstein

Mary Shelley: Frankenstein
332 s., Otava 2008
alkup. Frankenstein, or The Modern Prometheus 1818
suom. Paavo Lehtonen
grafiikka: Tiina Palokoski

Mary Shelleyn Frankenstein on ollut lukulistallani jo pari vuotta, ja siitä syystä se päätyikin myös TBR100 -listalleni. Jotenkin minun on vain ollut hyvin vaikea ajatella tarttuvani tähän teokseen, sillä yleisesti ottaen en pidä kauhukirjallisuudesta. Nyt tämä kuitenkin piti koulun takia lukea ja hieman pitkin hampain tämän lainasin. Olen nyt lukemisen jälkeen erittäin positiivisesti yllättynyt, sillä minulla oli tästä teoksesta ihan vääränlainen kuva.

Alunperin kuvittelin, että tämä teos sisältää hirveän paljon kaikenlaista tieteellistä höpinää, omituisia laitteita ja kokeita sekä synkkyyttä ja pimeyttä sääolojen suhteen. En tiedä mistä olen sellaisen mielikuvan saanut, ehkä yhdistän tämän teoksen mielessäni johonkin vanhaan mustavalkofilmiin. Mutta tämähän olikin oikein elävästi kirjoitettu ja mielenkiintoinen romaani, joka nojaa erityisesti ihmissuhteisiin ja syyllisyyden, rakkauden ja erilaisuuden tunteisiin.

Minun on vaikea mieltää tätä kauhukirjallisuudeksi. Minulle kauhukirjallisuus on jotain rajumpaa tai sellaista stephenkingimäistä, sellaista jossa uhka voisi olla oikeasti olemassa eikä mikään keksitty vampyyri, henkiolento tai demoni, kuten tässä teoksessa on. Ehkä enemmän kuvailisin tätä joko fantasiakauhuksi tai kauhufantasiaksi, en tiedä kumpi termi olisi oikeampi. Tai sitten ihan vain traagiseksi romaaniksi, jossa on fantasian ja kauhun piirteitä.

Frankenstein siis kertoo lupaavasta tiedemiehestä Victor Frankensteinista, joka oman luomisvimmansa tuloksena saa aikaan ihmistä muistuttavan hahmon, joka on kyllä ihan täysin ihmisen irvikuva ulkoisesti. Frankenstein pelästyy luomaansa otusta, joka myöhemmin tulee vaikuttamaan erittäin painavasti miehen elämänkulkuun. Yleensä virheellisesti sanotaan, että hirviötä Frankensteiniksi. Niin ei ole, sillä se on hirviön luojan nimi.

Pidin siitä miten Shelley ei ole jättänyt hirviöstä yksipuolisen pahaa kuvaa, sillä hän on saanut kertojan vaihtelulla myös tähän demoniseen hahmoon tunnetta ja lämpöä. Romaanista olisi jäänyt ihan erilainen kuva, jos siinä ei välillä olisi käytetty myös hirviötä kertojana, sillä nyt jotenkin hirviötä ei osaa pitää kovin pahana, vaikka sitäkin hän eittämättä on. Aluksi kertojan vaihtuminen meinasi hieman sekoittaa minua, mutta en tiedä johtuiko se varsinaisesti kerronnan sekavuudesta, sillä se oli kyllä hyvin johdonmukaista minun mielestäni.

Kaiken kaikkiaan tämä teos oli todella hyvin kirjoitettu ja selkeä, siihen oli hyvin saatu mukaan erilaisia tapahtumia ja tunteita sekä hahmoihin syvyyttä ja monipuolisuutta. Hieman miinusta annan tälle teokselle ajan nopeasta kulumisesta ja siitä, että joitakin tapahtumia ei käsitellä mielestäni riittävästi. Lisäksi päähenkilö Frankensteinin terveydentiloihin liittyvät jutut olivat mielestäni vähän liioiteltuja, vaikkakin niillä haluttiin luoda vaikutelmaa syyllisyydestä ja epätoivosta sekä antaa raameja karmivuudelle. Minulle tämä oli kuitenkin hyvä lukukokemus ja olen ilahtunut siitä, että viihdyin tämän kirjan parissa näin hyvin. Erityisen hämmästynyt olen siitä, että kauhukirjallisuuteen kuuluva teos oli mielestäni näin mielenkiintoinen. Aina oppii jotain uutta, ei pitäisi olla näin ennakkoluuloinen kuin mitä minä joskus sorrun olemaan. Kannattaa siis tutustua tähän teokseen, vaikka ei kauhukirjallisuudesta pahemmin perustaisikaan.

♠♠♠♠

lauantai 30. maaliskuuta 2013

Pääsiäisiä!

Hyvää pääsiäisen aikaa itse kullekin lukijalle, vaikkakin tässä vähän "jälkijunassa" jo. Oon ollut niin iloisella mielellä, kun valo lisääntyy huimaa vauhtia ja ulkona on ihanat lenkkisäät. Lisäksi sain torstaina niin kivan tiedon, että en yhtäkkiseltään kyllä keksi parempaa pääsiäisloman aloitusta: minut on valittu viransijaiseksi heinäkuuksi samaan kirjastoon kuin edellisenä kesänäkin. Ihanaa, tätä tietoa olen odottanut, sillä ei ollut lainkaan varmaa saadaanko sinne ottaa sijaisia säästötoimien vuoksi.

Pääsiäisen kunniaksi yritän ottaa rennosti ja tehdä kaikkea kivaa, vaikka koulujuttuja tuntuu ilmaantuvan koko ajan lisää. Mua harmittaa niin paljon, että en ole oikeastaan ehtinyt kunnolla lukemaan kirjoja omien mieltymysteni mukaan, kun kouluun luettavat kirjat painaa päälle. Tällä hetkellä luen koulua varten Mary Shelleyn Frankensteinia, ja täytyy myöntää, että viihdyn sen parissa yllättävän hyvin, vaikka en olekaan mikään kauhukirjallisuuden ylin ystävä. Katsoin Gummeruksen uutta katalogia ja bongasin sieltä jo monta kirjaa, jotka haluan lukea niiden ilmestyttyä, samoin olen jo miettinyt mitä kaikkea haluan lukea kun tuo maailmankirjallisuuden kurssi on ohi. Toukokuussa viimeistään pääsen omien mielenkiinnonkohteideni pariin takaisin, jee. :)

Yleensä mun pääsiäiseen ei kuulu mitään erityisiä perinteitä. Olen vain kotona ja ulkoilen jos sää sallii. Niin ja odotan trulleja ihan intopinkeänä. Varasin taas paljon kaikkia hyviä karkkeja palkaksi virpojille, sillä muistan miten tympeää pienenä oli saada mm. lommoisia omenoita ja murskaantuvia keksejä trullipalkaksi. Kuulostaa varmasti sangen kiittämättömältä, mutta kun se on totta. Kyllä minä ainakin haluan antaa hyviä karkkeja ja paljon, niin jää hyvä mieli molemmille osapuolille. Kerran vuodessahan lapset virpovat kumminkin, vaikka joku pitääkin sitä kerjäämisenä. Minun mielestäni se on hauska perinne. Säästin viime vuoden virpomisoksat, jotka sain trulleilta. En ikinä laita niitä veteen, niin ne kestävät vuosikaudet pääsiäiskoristeiksi: äidiltä opittu jippo, jonka alkusyynä oli sekä minun että veljeni allergia pajun siitepölylle. En oikeasti ymmärrä, että miksi jotkut tökkäävät ne veteen oli allergiaa eli ei, kun niitä voi säästää eikä välttämättä tarvitse askarrella uusia koristeeksi joka vuosi. :D

Tein pääsiäisen kunniaksi hyydykekakun toissapäivänä ja laitoin siihen koristeeksi rairuohoon tarkoitettuja tipuja ja karkkeja. Karkeista lähti vähän väri leviämään ja kakun reunakin on repaleinen, mutta hyvää on kumminkin. :P Alla trullikarkit (tulisivat jo virpomaan!) ja viime vuonna saadut pajunoksat. :)


Palaillaan taas joko kuukauden luettujen tai Frankensteinin parissa piakkoin! Ja vielä kerran hyvää pääsiäistä! :-)

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Synnintekijä

Milja Kaunisto: Synnintekijä
308 s., Gummerus 2013

Nyt minäkin vihdoin löysin aikaa lukeakseni Milja Kauniston esikoisteoksen Synnintekijä. Kirja on odotellut hyllyssä jo parisen viikkoa, kun kouluun luettavat kirjat ovat vieneet huomioni. Täytyy sanoa, että tässä on oikein kelpo esikoisteos, vaikka minun mielestäni hiottavaakin vielä olisi.

Synnintekijä kertoo Turun piispa Maunu Tavastin ottopojasta Olavi Maununpojasta, joka lähtee Pariisin Sorbonneen opiskelemaan teologiaa. Vastavihityllä papilla on edessään monenlaista oppimista siitä, mitä piilee ylhäisen ulkokuoren ja näennäisen hurskauden alla. Olavi itse on viaton poikanen, jota Pariisin jumalaton elämä järkyttää. Kirja ei kerro pelkästään Olavin eli Olaus Magnuksen vaan myös hänen opiskelutoverinsa Miraclen tarinaa. Vaikka kaverukset ovatkin päähenkilöitä ja heidän kauttaan kuvataan tuota keskiaikaista kulttuuria, niin pääosassa on todellakin myös "rietas ja armoton keskiajan Eurooppa", kuten takakannessa luvataan.

Pidin kirjan ideasta kovasti, sillä tämäntyyppinen faktoihin perustuva kaunokirjallisuus ja tosiseikoista kehitellyt tarinat ovat mieleeni. Aina on mielenkiintoista spekuloida. Lisäksi en ollut aikaisemmin lukenut oikeastaan mitään keskiajalle sijoittuvaa kirjallisuutta, joten siinäkin mielessä tämä oli uutta ja ihmeellistä. Kahden erilaisen tarinan yhteenpunominen ja lopun yllätyksellisyys oli toimiva ratkaisu, enpä olisi ikinä arvannut lopussa paljastuvaa "jymyjuttua". Teemana katolinen kirkko keskiajalla on onnistunut valinta, jossa riittää varmasti jutunjuurta.

Mikä sitten tökki? Ensiksi kuvailun runsaus. Minun makuuni tässä on ihan liikaa adjektiiveja ja sitä myöten yksityiskohtia. Alussa ne jopa vaivasivat, tuntui että itse tarina kärsii liiasta kuvailusta. Siihen kuitenkin tottui, mutta en silti päässyt tuosta tunteesta eroon. Toiseksi runsaat ranskan- ja latinankieliset ilmaisut. Osa toki selitettiin tekstin mukana auki ja Ranskaan sijoittuvassa tarinassa ranskankieliset ilmaisut tuovat autenttisuutta, samoin keskiajan katolisiin piireihin kuului todellakin latina, mutta ilmaisut olivat jokseenkin ikäviä sellaiselle, joka ei puhu ranskaa. Tuntui että joitakin nimiä piti tarkistella tekstistä ja vaivasi jotenkin se, että kaikkea ei kuitenkaan selitetty. Lisäksi lukemisen sujuvuus kärsi ainakin minun kohdallani näistä ilmaisuista, joten niitä olisi tosiaan voinut olla vähemmän. Vaihtoehtoisesti kirjan loppuun olisi voinut koota selityksiä noille lauseille.

Olin aika yllättynyt, sillä tämä kirja oli paljon irstaampi kuin osasin odottaa. En sano, että se olisi välttämättä huono asia, sillä se kyllä toimii kirkon tekopyhyyden kuvastimena ja ilmentää tuon ajan raadollisuutta ja tietynlaista estottomuutta. Onneksi Kaunisto on kirjoittanut juoneen myös kauniita ja hyviä asioita, ei pelkkää irstautta ja pahuutta, sillä ne luovat vastapainoa eikä teksti muodostu liian uskaliaaksi. Toisaalta minua kyllä hieman häiritsi se, että Olaus Magnus tuntui jopa hämmentävän himokkaalta pappismieheksi ja kaikki hänen persoonansa ympärillä pyöri vain "onanian saastan" ja himojen ympärillä. Toisaalta sehän juuri kuvaa hyvin sitä, että ei munkit ja keskiaikaiset kirkonmiehet olleet todella mitään puupökkelöitä.

Miljöö on mielestäni hyvin kuvattu, erityisesti pidin Ranskan eteläisten alueiden kuvauksesta. Kansikuva mielestäni kuvastaa hyvin miljöötä ja on todella onnistunut ja näyttävä. Siitä välittyy kyllä tosiaan tuo yhteys miljööseen, mutta jotenkin tuntuu, että se ei täysin avaudu minulle. Onko alaosan ylösalaisin olevilla puilla jokin syvällisempi merkitys, siinäpä vasta pohtimista minulle. Joka tapauksessa tässä on sanoisinko jopa houkutteleva kansi.

Kuten heti alkuun totesin, sangen kelpo suoritus esikoiskirjalijalta. Takakansi lupaa jo tarinalle jatkoa, mutta en tiedä odotanko sitä erityisellä mielenkiinnolla, mutta kyllä varmaan tulen jatko-osankin lukemaan. Toivottavasti jatko-osassa ei briljeerata niin paljon kuvailulla ja keskitytään enemmän juoneen, jotta voisin täysin heittäytyä sen vietäväksi. Kaunistolla on vielä mielestäni hieman parannettavaa, mutta hänellä kyllä on jo taito kehitellä mielenkiintoinen juoni ja kirjoittaa värikkäästi ja hätkähdyttävästi. Tätä kirjaa en ainakaan missään nimessä tule unohtamaan eikä se huku massaan. Vaikka tuntuu, että arviossani kritiikki nousee pääosaan, niin tässä on myös paljon hyvää.

♠♠♠½

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Sherlock Holmesin muistikirja

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin muistikirja
251 s., Suomen dekkariseuran julkaisuja 8, 1990
alkup. The Case Book of Sherlock Holmes 1927
suom. Lea ja Timo Kukkola

Jälleen kerran esittelen koulujuttuja varten lukemani kirjan. World Literature -kurssille pitää täksi viikoksi olla Humisevan harjun lisäksi luettuna 7 omavalintaista Holmes -novellia. Ette usko kuinka kiven takana oli löytää näitä kotikirjastostani, romaaneja kyllä löytyi, mutta novellit olivat hukuksissa. Lopuksi sitten sain tämän Sherlock Holmesin muistikirjan käsiini, huh. Luin koko kirjan eli 12 novellia.

Ihan ensiksi annan kritiikkiä tämän teoksen ulkoasusta. En edes viitsinyt ruveta kuvaamaan sitä, koska siinä ei ole oikein mitään kuvattavaa: harmaat pehmokannet joissa on piirroskuva ja tekijän ja kirjan nimi. Kaiken lisäksi tekijän nimeksi on laitettu vain Conan Doyle. Minne se Arthur unohtui? Ja viimeinen kritiikki koskee sisältöä. Suomennos on kökkö jatkuvine kirjoitusvirheineen ja etenkin alussa kesken lauseen voi muuttua muoto yksiköstä monikoksi tai aikamuoto vaihdella. Pari kirjoitusvirhettä voisi antaa anteeksi, mutta niitä on valtavasti. Erityisen häiritsevää oli yhdessä novellissa merkittävässä asemassa ollut huudahdus, joka oli aluksi suomennettu "raukka" ja sitten "pelkuri" ja tuo yksityiskohta oli oikeasti tärkeä ratkaisun kannalta. Ja vielä sisällöstä: missä on "rivinvaihdoilla" toteutetut kappaleenvaihdot? Välillä oli ihan oikeasti vaikea seurata, kun tekstiä ei ollut jaoteltu kunnolla.

Itse novelleista sanon, että ne ovat kyllä melko nokkelia, mutta osittain hieman korkealentoisia. Jotenkin jännitystä ja yllättävyyttää on haettu tosi oudoistakin asioista, sellaisista mitkä nyt eivät vaikuta ihan uskottavilta. Kai se on ollut tuon ajan tyyli, mutta nykylukijalle (tai ainakin minulle) ne tuntuvat melko typeriltä. Olin jotenkin olettanut, että Holmes olisi vähän niin kuin Christien Poirot, mutta ei kyllä sinne päinkään: yhtä älykäs kylläkin, mutta jotenkin epäselvempi. Pari kertaa loppuratkaisun kohdalla mietin, että mikä tässä nyt oli sitten se ydin. Lisäksi teksti kompastuu välillä korulauseisiin.

Minulle on jäänyt Disneyn klassikkopiirretystä Basil Hiirestä elävä mielikuva siitä millainen tohtori Watson ja Sherlock Holmes (eli piirretyn Basil) ovat, ja se oli ehkä hieman häiritsevä taustaolettama, sillä vaikka pieniä samankaltaisuuksia on, niin ei kaikki silti käy yksi yhteen. Välillä sain ihan oikeasti muistuttaa itseäni, että ne eivät ole samoja asioita.

En nyt ole erityisen vakuuttunut Doylen kirjoittajantaidoista, mutta silti jäi jotenkin ajatus, että olisi kiva lukea näitä lisääkin. Ja samalla nämä oikeasti olivat välillä tosi väsyttäviä ja pitkäpiimäisiä, mistä kyllä syytän painosasua. Joku selkeämpi tyyli olisi varmasti helpottanut seuraamista ja ei olisi tarvinnut koko ajan miettiä, että jäikö jotkut lainausmerkit huomaamatta tai muuta sellaista. Niitä ei nimittäin meinannut myöskään erottaa aina. Osa novelleista oli ihan toimivia ja uskottavia, osa taas ei. Aika tasoihin meni.

♠♠½

lauantai 23. maaliskuuta 2013

5-haaste

Elegia-blogin Suvi muisti minua jo monia blogeja kiertäneellä 5-haasteella, kiitos! :) Haasteen sääntöihin kuuluu haastajan kiittäminen (tehty), vastataan kysymyksiin viidellä vastauksella per kohta sekä haastetaan viisi muuta blogia. Tässäpä tulee vastauksia:

5 asiaa, joita tarvitsen päivittäin
(listaan nyt vain materiaalisia asioita)
silmälasit, avaimet, hiusharja, hammasharja, kirja

5 kirjaa, joita suosittelen muille
Paula Havaste: Kolme käskyä
Emily Brontë: Humiseva harju
Eve Hietamies: Tarhapäivä
Vicki Myron: Kirjastokissa
Päivi Alasalmi: Vainola

5 materiaalista lahjatoivetta
kirjat kelpaa aina
nilkkurit
 uudet silmälasit
dvd-soitin
uusi keittiönmatto

5 paikkaa, joissa haluan käydä
Suomenlinna
Tallinna
Lappeenranta
Lontoo
Amsterdam

5 adjektiivia, jotka kuvaavat minua
iloinen, huumorintajuinen, luotettava, rehellinen, sosiaalinen

5 lempiruokaani
porkkanasosekeitto, makaroonilaatikko, lasagne, pitsa, puurot

5 elämänohjetta
Yö päivällä väliä (eli jos jotain jää tänään tekemättä, niin ehtii sen huomennakin)
Kyllä se siitä suttaantuu (eli selviää)
Kohtele muita niinkuin haluat itseäsi kohdeltavan
Yritä edes
Älä murehdi etukäteen

Jätän nyt haastamisen väliin, kun tämä on jo kiertänyt lähes kaikki kirjablogit. Jos joku haluaa, niin tehköön tämän ihan vapaasti. :)

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Humiseva harju

Emily Brontë: Humiseva harju
598 s., Seven-pokkarit (Otava) 2008
alkup. Wuthering Heights 1847
suom. Juhani Lindholm
kansikuva: Neil Robinson

Emily Brontën Humiseva harju on ollut minulle tähän saakka jonkinlainen kesäkirja, jonka olen lukenut oikeastaan joka toinen vuosi, nyt kolmatta kertaa. Ensilukemisesta on nyt kulunut siis 5 vuotta, mutta pidän tästä kirjasta edelleen valtavan paljon. Se on itse asiassa yksi suosikkikirjoistani, pesee mennen tullen Ylpeyden ja ennakkoluulon tai Kotiopettajattaren romaanin. Yleisesti ottaen Brontën sisarukset ovat mielestäni Jane Austenia parempia kirjailijoita, jotenkin aidompia. Brontëista suosikkini on Emily, vaikka lieneekin epäoikeudenmukaista yhden ainoan teoksen perusteella määrittää joku omaksi suosikiksi, sillä eihän tiedä mitä olisin tykännyt muista teoksista, jos Emily olisi sellaisia ehtinyt lyhyen elämänsä aikana kirjoittaa: Humiseva harju jäi hänen ainoaksi romaanikseen.

Palasin tämän kirjan pariin tässä vaiheessa siksi, että koulussa maailmankirjallisuuden kurssin lukulistalla oli tämä ja halusin virkistää muistia, sillä en mitenkään muistanut tästä kaikkea. Parhaiten mieleen olivat jääneet tunnelmat, rakennukset ja hahmojen ominaispiirteet, itse juoni oli osittain hämärän peitossa, vaikka lukiessa se palasikin mieleen nopeasti.

Humiseva harju pitää sisällään rakkaustarinan jos toisenkin, mutta silti tämä ei ole mikään romanttinen teos. Tässä on juonittelua, traagista rakkautta, vihaa, epätoivoa, surua ja epäoikeudenmukaisuutta samassa paketissa. Tätä voisi sen perusteella luulla hyvinkin rankaksi kirjaksi, mutta ei se sitä mielestäni ole. Ehkä se johtuu kerrontaratkaisusta tai salamyhkäisyyden herättämästä uteliaisuudesta, mutta juoni toimii ja kiinnostaa. Minua kiehtoo suuresti historian vaietut salaisuudet, sukutarinat ja kartanomiljööt. Humisevassa harjussa on niitä kaikkia varustettuna ripauksella goottilaisuutta. Se onkin mielestäni yksi tärkeimmistä elementeistä, sillä se on omiaan luomaan traagisuuden ja salaperäisyyden ilmapiiriä.

Englannin maaseudulla lähellä Gimmertonin kylää sijaitsee kaksi vaurasta kartanoa, Rastaslaakso ja Humiseva harju. Näiden kahden kartanon tarinat kietoutuvat merkittävästi toisiinsa suvun nuorien kautta. Syntyy vihaa, isäntiä joutuu hunningolle, juonitellaan, ihmisiä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti ja kaltoin. En halua kauheasti juonesta paljastaa, joten tätä on hieman vaikea kuvailla. Ehkä voisi sanoa jotenkin niin, että rakkaus johtaa vihaan, viha johtaa epäoikeudenmukaisuuteen, epäoikeudenmukaisuus johtaa juonitteluun ja halveksuntaan ja ne taas johtavat ristiriitoihin, jotka vaativat selvittämistä. Tässä on tiettyä romeojajuliamaisuutta, jossa uusi sukupolvi on ratkaisun asemassa, mutta se ei ilmene samanlaisesti anteeksiantona ja niin kitkattomasti kuin Romeossa ja Juliassa.

Kertojaksi on valittu kaksi tavallaan ulkopuolista henkilöä. Toinen on Rastaslaaksoon vuokralle muuttava mr. Lockwood, toinen on taloudenhoitajatar Nelly Dean. Nelly on epäilemättä koko tarinan lämminhenkisin ja vilpittömin hahmo, sillä lähes jokainen muu hahmo on jollakin tavalla itsekäs tai epämiellyttävä. Tarinankerronta tapahtuu Nelly Deanin muisteluiden kautta, lähinnä siis takaumin, mutta myös ajankohtaisesti mr. Lockwoodin kautta. Mielestäni se, että alussa valotetaan nykytilannetta ja sitten kerrotaan sen taustat, on erinomainen ratkaisu. Kielellisesti tämä teos on oikein onnistunut, joten suomentajakin ansaitsee kiitosta. Tietyt hahmot (kuten Joseph) on kuvattu nyrpeydessään jopa niin hyvin, että hahmo alkaa vaikuttaa hieman koomiseltakin. Ei siis pelkkää synkkyyttä vaan vähän mustaa huumoriakin.

Toisaalta tämä on ihan kauhea kirja aiheeltaan, mutta silti kirja ei ole kauhea. Tarinan päätyttyä ei jää sellainen olo, että hyi. Olo on pikemminkin sellainen kuin mahtavan kirjan luettua on: tyytyväinen. Emily Brontë punoo juonta taitavasti ja johdonmukaisesti, vaikka henkilöhahmojen nimet aiheuttivatkin minulle ensimmäisellä kerralla päänvaivaa, samoin sukulaisuussuhteet. En tiedä luinko sen silloin niin suurella innolla ja nopeasti, että menikö sen takia jotakin ohi, sillä tämä teos on ihan oikeasti hyvin vaikuttava. Harmi ettei Emily Brontë ehtinyt kirjoittaa muita teoksia, sillä olisi mielenkiintoista tietää mitä hänellä olisi vielä ollut annettavanaan brittiläiselle kirjallisuudelle. En anna tälle teoksella täysiä pisteitä vaikka se suosikkeihini lukeutuukin, sillä en voi jotenkin "antaa anteeksi" tuota hienoista seuraamisen vaikeutta, joka henkilöhahmoista johtuu.

♠♠♠♠½

torstai 21. maaliskuuta 2013

Teemapäivien päätös: Anna Liisa

Minna Canth: Valitut teokset
josta Anna Liisa s. 487-536
WSOY 1953
alkup. 1895

Päätin Minna Canth -teemapäivieni päätökseksi lukea Anna Liisan uudemman kerran, edellinen kerta kun on jo useamman vuoden takaa. Anna Liisahan on, kuten tässä nyt on monena päivänä toitotettu, suosikkini Minna Canthin tuotannosta, joten oli kiva palata sen pariin. Tässä yhteisniteessä näytelmän nimi on kirjoitettu väliviivalla, mutta kirjoitan sen kuitenkin alkuperäisen mallin mukaan erikseen, sillä niin se on "oikein".

Ensikosketukseni tähän näytelmään tapahtui pääasiassa kotipaikkakuntani nuorten tekemän teatteriesityksen kautta, kuten eilen kerroin. Jotenkin ehkä osittain siitä syystä pystyn näkemään todella elävästi nämä tapahtumat silmieni edessä, toisaalta myös Canthin kirjoittajankyvyt takaavat lukijalle mahdollisuuden nähdä tapahtumat lukiessa, sillä tässä teoksessa hän on hyvin pienilläkin asiolla onnistunut luomaan vahvan ja aistittavan tunnelman, josta välittyy lukijalle niin painostavuus kuin huojennuskin, epätoivo ja rohkeus.

Anna Liisa kertoo samannimisestä talollisen tyttärestä, jonka on määrä mennä vihille nuoren tilallisen, Johanneksen kanssa. Anna Liisalla tuntuu kuitenkin olevan jotakin salattavaa, hän tuntuu alituiseen pelkäävän, että joku riistää häneltä tämän onnen. Soppaa astuu hämmentämään mökinmuori Husso ja hänen poikansa Mikko.

Anna Liisa on tehnyt suuren synnin, jonka avulla sekä Husso että Mikko kiristävät häntä. Tyttö tuntuu olevan epätoivoinen, kauhuissaan. Hän tietää, että Johannes ei häntä enää huoli, jos totuus tulee ilmi. Husson ja Mikon kiristystoimet ovat kuitenkin milteipä turhia, sillä tytöllä on jo tarpeeksi kovat tunnontuskat jo muutenkin ja hän on useita vuosia käynyt sisäistä kamppailua itsensä kanssa. Husso poikineen ei voisi ikinä aavistaakaan, mihin heidän toimensa johtavat.

Anna Liisa on hieno näytelmä heikkoudesta, epätoivosta ja rohkeudesta. Se kuvaa nuoren naisen kiirastulta, kun hän kamppailee itsensä kanssa. Aluksi ehkä on enemmänkin ajatuksena se, että mitä muut sanovat, ulkoinen sovinnaisuus on ensimmäinen asia, jota tulee pohtia. Kuitenkin Anna Liisa oivaltaa, että päästäkseen epätoivosta ja syyllisyydentunnosta eroon hänen täytyy kertoa kaikki ja olla rohkea. Sisäinen rauha ja rehellisyys on sittenkin muiden mielipiteitä arvokkaampi asia. Tämä on siis myös eräänlainen kasvutarina vastuulliseksi ihmiseksi.

Tässä teoksessa on myös feministisiä vivahteita, sillä kuvataanhan tässä tuon ajan naisen aseman vaihtoehdottomuutta ja rajattua elinpiiriä sekä sopivaisuutta. Se kuvaa kuinka naisen asema on miehen asemaa vaikeampi, mies voi lähteä eikä kukaan häntä syytä mistään, mutta naista kohdellaan kuin suurtakin syntistä. Onneksi tästä on päästy paljon eteenpäin ja nykyään naisilla on vaihtoehtoja. Tämän luettuaan pystyy itse kukin varmasti paremmin arvostamaan nyky-yhteiskuntaa.

(arvosanoittamaton)

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Jonna ja Minna Canth(in tuotanto)

Kuten eilen lupailin, kirjoittelen teille nyt hieman siitä mitä mieltä olen Minna Canthin tuotannosta yleisesti ja miten sen pariin löysin. Ei varmaan voi liian montaa kertaa sanoa, että hän on paitsi yksi suosikkikirjailijoistani myös sellainen persoonallisuus, josta moni voisi ottaa oppia.

Muistan edelleen elävästi kuinka elokuussa 2008 menin katsomaan pääasiassa kotikuntani nuorten tekemän teatteriesityksen. Minulle oli jo muodostunut omaksi perinteeksi mennä katsomaan näytelmää, vaikka muuten en teatteria harrastanutkaan. Näytelmä, jonka tuolloin elokuussa 2008 näin, oli Minna Canthin Anna Liisa. Nimiroolin teki minua pari vuotta vanhempi nuori nainen, joka suoriutui roolistaan uskomattoman mieleenpainuvasti ja vakuuttavasti. Näytelmä kosketti, hämmästytti ja antoi ajattelemisen aihetta. Jo tuolloin tiesin, että haluan ehdottomasti myös lukea tuon näytelmän.

Aloitin lukion hyvin samoihin aikoihin ja muutaman viikon jälkeen sain käsiini kirjallisuusdiplomin kirjalistan, jota olin odottanut jo kuin kissa pistoksissa: tuohon aikaan en oikein tiennyt mitä olisin lukenut ja hain vielä omia mielenkiinnonkohteitani aikuistenkirjallisuuden puolelta. Listalla oli Canthin Työmiehen vaimo, jonka luinkin sitten melko pian, marraskuussa 2008. Pidin näytelmästä kovasti, mutta jotenkin se ei tehnyt yhtä voimakasta vaikutusta kuin Anna Liisa, vaikkakin kuuluu suosikkeihini Canthin tuotannosta. Työmiehen vaimossa ehkä pysäyttävintä oli se miten voimaton nainen oli miehensä edessä, miten hän joutui luopumaan ja myöntymään. Se todella antoi ajattelemisen aihetta sen suhteen, miten tasa-arvoista meillä nykyään onkaan ja miten paljon naisen asema on parantunut. Tulin valtavan kiitolliseksi paitsi nykytilanteesta myös siitä, että Canth avasi silmäni olennaiselle: mitä siitä, että naisten euro on vain 80 senttiä, emme sentään ole miestemme tai isiemme määräysvallan alla.

Kun olin lukenut Työmiehen vaimon, lainasin heti perään kirjastosta Anna Liisan. Ja kyllä, viimeistään se sinetöi Canthin aseman suosikkieni joukossa ja siellä hän on edelleen. Seuraavan kerran palasin Canthin tuotantoon kuitenkin vasta syksyllä 2009, jolloin luin uudehkon yhteisniteen, joka sisälsi Hannan, Kauppa-Lopon, Lain mukaan, Lehtori Hellmanin vaimon ja Köyhää kansaa. Lisäksi näytelmä Murtovarkaus ja yhteisnide Kertomuksia tuli tutuksi. Taas vierähti vuosi ja löysin kirppikseltä vanhan yhteisniteen Canthin teoksia, oikein siistin ja hyväkuntoisen. Pitihän se sitten ostaa, halpakin kun oli (3,50 muistaakseni). Siinä minulle uutena oli mukana Papin perhe, joka ei minua ehkä samalla tavalla sykähdyttänyt kuin aikaisemmin lukemani teokset, mutta kaiken kaikkiaan se oli ihan viihdyttävä. Pian sen jälkeen sain "Canth-buumin" ja luin heti peräperää Salakarin, Agnesin ja Sylvin. Sen jälkeen kotikirjastostani ei ole löytynyt lisää luettavaa Canthilta, mutta onneksi olen nykyään myös muiden kirjastojen käyttäjä ja siten päässyt käsiksi toisen verkon kirjoihin.

Rakkain teos on siis Anna Liisa. En juuri ole käynyt teatterissa, mutta se on siitä huolimatta paras näkemäni näytelmä, jonka nuoret näyttelijät vetivät taidolla läpi. Anna Liisa on ehkä siksi tuntunut omimmalta, että se on jotenkin ajankohtainen yhä edelleen, se kuvaa sitä, että nainen jää edelleen aika usein yksin vahingon kanssa ja mies voi päästä kuin koira veräjästä. Tuollainen aihe puhuttelee varmasti nuoria hyvin paljon, vaikka nykyään naisella onkin useampia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia kuin Anna Liisan aikalaisilla.

En oikeasti osaa sanoa yhtäkään Canthin teosta, josta en olisi jollakin tavalla pitänyt. Maanantaina kirjoitin näytelmästä Roinilan talossa, joka ei oikein innostanut, mutta ei sekään nyt hirveän huono ollut, minun odotukseni vain olivat erilaiset. Kuitenkin hänen tuotannostaan eniten ovat kiehtoneet juuri selkeästi yhteiskunnalliset teemat ja Canthin omaa ajatusmaailmaa ilmentävät teokset. Novelleista/pienoisromaaneista on jostain syystä parhaiten jäänyt mieleen Kauppa-Lopo, vaikka Köyhää kansaa ja Hanna tekivät lukuhetkellä suuremman vaikutuksen, sen muistan elävästi.

Minä ihailen Canthia suuresti, sillä hän oli suoraselkäinen ja asiastaan kiinni pitävä. Minna Canthilla oli kanttia! Joskus mietin sitä, että jos hän olisi elänyt pidempään, millaista annettavaa hänellä vielä olisi ollutkaan kirjallisuudellemme. En pysty mieltämään yhtäkään toista naiskirjailijaamme yhtä vaikuttavaksi ja vahvaksi kirjailijaksi kuin Canth oli. Maria Jotuni pääsee lähelle Huojuvalla talollaan, Sofi Oksanen Puhdistuksellaan hipoo samaa kastia. Kuitenkin kun miettii aikaa, jolloin nuo teokset ovat ensikertaa ilmestyneet, on Canthin tuotannossa selkeästi eniten uskallusta ja rohkeutta.

Canthin merkitys ei kohdallani rajoitu vain siihen, että hänen tuotantonsa on antanut minulle ajattelemisen aihetta. Se on myös johdattanut minut entistä enemmän aikuistenosaston käyttäjäksi ja ennen kaikkea kotimaisen kirjallisuuden pariin. Canthin ansiosta kiinnostuin paljon enemmän kotimaisesta kirjallisuudesta, sillä tuohon saakka luin etenkin nuorten puolelta ulkomaisten kirjailijoiden satunnaisia teoksia. Löysin todellisia helmiä ja kunnioitukseni kotimaista kirjallisuutta kohtaan kasvoi. Joskus mietin, että mitä ihmettä olenkaan lukenut ennen kuin löysin tieni vanhemman ja historiallisen kirjallisuuden pariin ja kirjaston aikuisosastolle. Canthin tuotanto auttoi minua löytämään sellaisen genren, joka on yhtä minulle edelleen kaikkein rakkain: historia. Siis kiitos Minna Canthille siitä, että hän alkoi kirjoittaa. :)

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Minna Canth 1844-1897

Minna Canth on kiistatta yksi merkittävimmistä suomalaisista naiskirjailijoista. Siitä kertoo jo sekin, että hän on ainut suomalainen naiskirjailija (ja nainen ylipäätään), jolla on oma liputuspäivä. Liputuspäivää alettiin viettää vuonna 2003 hänen syntymäpäivänsä ja tasa-arvon kunniaksi, sillä Canth oli merkittävä tasa-arvon puolestapuhuja. Kalenteriin viralliseksi liputuspäiväksi Minna Canthin ja tasa-arvon päivä merkittiin kuitenkin vasta kuusi vuotta sitten, vuonna 2006.

Minna Canth syntyi Tampereella 19.3.1944 ja oli alkuperäiseltä nimeltään Ulrika Wilhelmina Johnson. Canth vietti lapsuutensa Tampereen köyhälistöalueilla, vaikka varsinaista puutetta perhe ei milloinkaan kärsinyt. On kuitenkin melko selvää, että lapsuuden olosuhteet muovasivat hänen ajatusmaailmaansa vahvasti. Kun perheen taloudellinen tilanne koheni, perhe muutti Kuopioon 1853. Kuopiossa Canth pääsi aloittamaan opiskelun ja pääsi jopa Jyväskylän seminaarin opettajakouluun, mutta se jäi häneltä kesken, kun hän avioitui opettajansa Johan Ferdinand Canthin kanssa. Perheeseen syntyi seitsemän lasta ja Canth jäi varhain leskeksi ja sitä myöten lastensa yksinhuoltajaksi vuonna 1879, jolloin osa lapsista oli vielä pieniä. Avioliitto ja sitä seurannut perheen perustaminen ei kuitenkaan estänyt Canthia tekemästä hyväntekeväisyystyötä ja kirjoittamasta useita tunnettuja teoksia. Canth kuoli 12.5.1897 Kuopiossa.

Minna Canth on tullut erityisen tunnetuksi näytelmistään, joista etenkin Työmiehen vaimo (1885) ja Anna Liisa (1895) ovat kohahduttaneet ilmestyttyään yleisöään suuresti. Niitä esitetään yhä edelleenkin teattereissa ja niillä on jo suoranainen klassikon asema. Hyvällä syyllä saa sanoa, että Minna Canth on merkittävin suomalainen naisnäytelmäkirjailija, vaikka melko moni hänen näytelmistään on jäänyt näiden kahden merkittävimmän varjoon. Canth ei kuitenkaan kirjoittanut pelkästään näytelmiä vaan myös novelleja ja pienoisromaaneja, joista tunnetuimpia ovat Hanna, Salakari ja Köyhää kansaa.

Minna Canth tuo teoksissaan esille vahvasti feminismin ja tasa-arvon aatteet, jotka olivat muodostuneet hänelle hyvin tärkeiksi. Hänen tuotannostaan, jota olen lukenut hyvin laajasti, on oikeastaan mahdotonta löytää teosta, joka ei jollakin tavalla heijastelisi kirjoittajansa omaa aatemaailmaa. Kirjallisia vaikutteita Minna Canth on saanut esimerkiksi Henrik Ibsenin näytelmästä Nukkekoti ja hän on luonut omia vastineitaan tai kannanottojaan esimerkiksi Juhani Ahon teokselle Papin tytär (Hanna). Canthin teoksia pidetään realistisina, mutta pikku hiljaa hän alkoi kääntyä aikalaistensa Juhani Ahon ja Teuvo Pakkalan tavoin psykologisen ihmiskuvauksen suuntaan.

Minna Canthin suurimpia tavoitteita tasa-arvoisuuden saralla oli esimerkiksi taata naisille pääsy yliopisto-opintoihin sekä yleisesti kaventaa naisten ja miesten välistä sosiaalista kuilua. Minna Canth ei kuitenkaan ajanut vain sukupuolten välisen tasa-arvon asiaa, sillä hän pyrki myös tasa-arvoon yli säätyrajojen. Canth oli oivaltanut jo varhain, että jokainen ihminen on yhtä hyvä syntyperäänsä katsomatta: vain ihmisen teot määräävät hänen asemansa. Canthin perintö elää yhä paitsi hänen teoksissaan myös koko meidän yhteiskunnassamme, joka kaikista puheista huolimatta on kuitenkin hyvin tasa-arvoinen moneen muuhun maahan verrattuna.

Minna Canth on siis todellakin päivänsä ansainnut, siitä ei ole epäilystäkään. Minä päätin juhlistaa hänen merkkipäiväänsä paitsi viettämällä blogissani muutaman teemapäivän myös leipomalla hänen nimikkokakkunsa. Ohjeen löysin kotikokki.net -sivustolta ja muokkasin sitä hieman: jätin neilikat pois (ei ollut kaupassa jauhettuna ja en omista morttelia) ja laitoin tilalle kardemummaa. Maistuu. :)



Huomenna kertoilen omasta suhtautumisestani Minna Canthin teoksiin sekä siitä miten niiden pariin alunperin löysin. Nyt oikein hauskaa Minna Canthin ja tasa-arvon päivää kaikille!

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Teemapäivien avaus: Roinilan talossa

Minna Canth: Kootut teokset III - Näytelmiä, edellinen osa, 2.p.
josta Roinilan talossa (s.93-189) 1928,
alunperin 1885

Kuten kuun alussa suunnittelin, aion viettää nyt muutaman päivän juhlistaen yhtä suosikkikirjailijoistani, Minna Canthia, jonka päivää vietetään huomenna. Roinilan talossa on teemapäivien avaus ja samalla näytelmä, johon olen halunnut tutustua jo kauan. Kaikki tietävät Työmiehen vaimon ja Anna Liisan, mutta Roinilan talossa on jäänyt niiden varjoon. Tätä teosta on myös hyvin vaikea saada käsiinsä, sillä uusin painos käyttämästäni kirjastoverkosta on vuodelta 1928, joten liekö ihmekään, että tästä ei niin puhuta. Lisäksi tämä ei ole läheskään niin shokeeraava kuin edellä mainitut kaksi näytelmää, joten siksikään Roinilan talossa ei ole saanut sellaista klassikon asemaa kuin ne.

Roinilan talossa kertoo jossain Itä-Suomessa sijaitsevan talon tyttärestä ja pojasta, rakkaudesta, piioista ja rengeistä, juonittelusta ja oikeuden voittamisesta. Tämän näytelmän kohahduttavimpia asioita ovat oletettu murha ja epäsovinnainen rakkaus. Näytelmä tapahtuu kolmessa näytöksessä ja etenee aika sutjakkaasti, mutta toisaalta siinä on monta mutkaa ja väärinkäsitystä. Aluksi tämä vaikuttaa lähinnä nuorten ilottelun kuvaukselta ja omien rajojen hakemiselta, mutta lopulta sieltä erottuu hyvin selkeästi Canthille tärkeä feminismin ja ennen kaikkea kaikenlaisen tasa-arvon aate, joka ilmenee henkilöhahmojen kuvauksesta ja tapahtumien asettelusta.

Talon isäntä, Roinila, on kuvattu hieman "sovinistiseksi" mieheksi, joka ei kunnioita naisia ja pitää heitä alempana sukupuolena (vaikka kyllä häneltä sitten sydäntäkin löytyy). Piika osaa kuitenkin antaa isännälle takaisin aiheettomista moitteista ja olla vahva nainen, mikä kuvaa tuon ajan murrosta kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, tosin tie on tuossa vaiheessa vasta aluillaan ja kovin kivinen. Nuorten asenne nostaa piiat ja rengit samanarvoiseen asemaan ja osoittaa, että omaisuus ei ole se tärkein, vaan ihminen itsessään. Kuitenkin joidenkin hahmojen asenteista heijastuu heidän ajatuksensa siitä, että he ovat jotenkin parempia. Canth kääntää asiat hienosti päälaelleen ja osoittaa, että rikkain ei aina ole se paras ihminen.

Kuten todettu on, tästäkin näytelmästä heijastuu Canthin oma ajatusmaailma, mutta tämä on kevyempi ja ehkä voisi sanoa viihdyttävämpi kuin perin murheelliset Työmiehen vaimo tai Anna Liisa, joka on muuten suosikkini Canthin tuotannosta. Toisaalta tämä oli mielenkiintoinen, mutta Canthin tuotantoa tuntien odotin hieman enemmän sitä jotakin. Tietynlainen paikoillaan polkeminen ja juonittelu rupesi hieman nyppimään, jotenkin tuntui, että ei totuus ikinä selviä. Vaan selvisihän se ja hyvä niin. Joka tapauksessa tämä ei ole niin vetävä kuin muut lukemani Canthin teokset. Näytelmässä oli mukana paljon kansanlaulun pätkiä, jotka toisaalta sopivat hyvin mukaan, mutta itse olisin ehkä tykännyt enemmän ihan tavallisesta dialogista. Kaiken kaikkiaan tähän kyllä kannatti tutustua, vaikka ei tämä niin ihmeellinen ollut. Tässä on kyllä ainesta, joka ei täysin pääse esille.

♠♠½

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Kolme käskyä

Paula Havaste: Kolme käskyä
374 s., Gummerus 2013
kannen kuvat: Istockphoto
arvostelukappale

Olen lukenut viime päivät suurella innolla Paula Havasteen uutukaista, joka kertoo aikaisemmista kirjoista Kaksi rakkautta ja Yhden toivon tie tutun suvun naisten tarinaa. Olen edelleen sitä mieltä, että nämä pitää lukea ilmestymisjärjestyksessä, koska etenkin Yhden toivon tiessä paljastuu se suuri juttu, joka aiheutti minulle vau -efektin Kaksi rakkautta -teoksessa. Pidän kovasti näiden kirjojen nimistä, jotka viittaavat vahvasti sisältöönsä ja sopivat toisiinsa.

Kolme käskyä kertoo aikaisemmista kirjoista tutun Annan tyttären Raijan tarinaa. Raija kokee kodin ilmapiirin kovin painostavaksi ja lähtee kesätöihin Rovaniemelle, kun kansatieteen opiskelijoita otetaan mukaan uuden kotiseutumuseon valmistelutöihin. Koko ajan läsnä on aika ennen sotaa, mutta myös tämä sodanjälkeinen aika, jota Raija elää ja kokee. Rovaniemellä Raija pääsee itsenäistymään ja kohtaa mielenkiintoisen mustalaismiehen, Rainerin. Raijan ja Rainerin tarinasta muodostuu hyvin keskeinen juonen kannalta, mutta se ei pyöri pelkästään sen ympärillä.
 
Oli mielenkiintoista lukea mustalaiskulttuurin ja valkolaiskulttuurin kohtaamisesta tuohon aikaan, jolloin molempien omat perinteet olivat vielä suuremmin voimissaan ja erot selvemmin näkyvissä. Havaste on selkeästi tehnyt hyvin taustatyönsä asian suhteen, mistä täytyää antaa kiitosta. Tällaisen "mahdottoman" rakkaustarinan kuvaaminen toimii hyvin eikä Havaste sorru kliseemäisyyksiin.

Lapin luonto, itsenäistyvä ja moderni mutta samalla hyvin epävarma nuori nainen sekä mies joka osaa viedä. Niistä Havaste rakentaa hyvin tunnelmallisen, mutta samalla hyvin ennalta-arvattavan kuvaelman. Mielestäni tämä ennalta-arvattavuus ei haittaa ja se on jopa tarkoituksellista, sillä tämä on kuitenkin rakkaustarinasta ja romanttisesta jännitteestä huolimatta ennen kaikkea Raijan kasvutarina ja sodan jälkipyykin puimista siinä sivussa. Rakkaustarina on vain plussaa.

Pidin kovasti siitä miten Havaste on rakentanut uuden kirjansa juonen nojaten toisaalta vanhaan, mutta luoden samalla uutta. Pidin myös siitä, että hän on uskaltanut käyttää sanaa neekeri, kun hän kuvaa Raijan kaverin vaiheita. Sana on nykyään niin suuri tabu, että sen käytössä ei aina edes huomioida viitekehystä, jossa sitä käytetään. Mielestäni tässä se ei ole mitenkään halventava ja tuohon aikaan sanottiin niin, joten Havaste on tehnyt oikean ratkaisun eikä ruvennut kiertelemään ja kaartelemaan. Se on yksi niistä asiosta, joka tekee kielestä aitoa. Aitoutta lisää mustalaiskielen ja -ilmaisujen käyttö.

Teoksen nimi, Kolme käskyä, tulee kirjassa todella selkeästi esiin ja sille on helppo löytää pohjaa. Luku kolme on tässä teoksessa muutenkin hyvin merkittävä, joten tällainen olennainen yksityiskohta on ajateltu huolella. Lisäksi pidin hyvin paljon paarmalintuvertauksesta, joka antaa jo alkumetreillä aavistuksia tulevasta ja lintua on käytetty hyvänä yksityiskohtana kuvattaessa Raijan vaiheita. En rupea sitä tässä laajemmin avaamaan, jokainen lukekoon itse. Hienosti käytetty yksityiskohta kumminkin.

Hienoa on myös se, miten kirjan kansi tekee yhteistyötä juonen kanssa, niiden yhteys on saumaton. Kannessa on hyödynnetty hyvin teoksessa esiin nousevia asioita ja niistä on koostettu tietynlaista symboliikkaa. Nuo linnut ovat mielestäni hyvä idea nostaa myös kansikuvaan, se jatkaa tätä luvun 3 teemaa. Olen pitänyt läpi linjan näiden kirjojen kansista, mutta tämä vie ylivoimaisesti voiton, todella upeasti suunniteltu ja siitä löytyy ajatusta. Lisäksi se antaa esimakua kirjalle.

Pidin tämän kirjan jokaisesta asiasta. Mikään ei ihan oikeasti ruvennut missään vaiheessa ärsyttämään. Kaikki toimii enkä edes hakemalla hakien löydä tälle moitteen sanaa. Käsittääkseni Havaste päättää näiden naisten tarinan tähän. Minun tulee kyllä ikävä tämän "trilogian" hahmoja ja tätä aihetta ja etenkin tunnelmaa, jonka hän on luonut. Loistava päätös tälle tarinalle. Hienoa!

♠♠♠♠♠

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Kuulen kutsun metsänpeittoon

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon
153 s., Tammi 2011
kansi: Ea Söderberg

Menin kirjastoon alunperin lainaamaan toista Sari Peltoniemen teosta, mutta se ei ollutkaan paikalla. Sen sijaan bongasin uutuus-/suositushyllystä tämän Kuulen kutsun metsänpeittoon ja päätin lainata tämän alkuperäisen suunnitelmani sijaan. En lue juuri koskaan fantasiakirjallisuutta, joten tämä oli suuri poikkeus. Oli ihan kiva välillä astua pois omalta mukavuusalueelta.

Kuulen kutsun metsänpeittoon kertoo 15-vuotiaasta Jounista, joka kohtaa Lapin metsissä salaperäisen naishahmon, jossa on jotakin kammottavaa. Palattuaan kotiinsa alkaa näyttää siltä, että tämä mystinen hahmo on hänen perässään eikä nainen ole yksin. Jouni hakee apua entiseltä opettajaltaan, joka epäilee pojan saaneen peräänsä hengen. Asia tuntuu jotenkin liittyvän Jounin äitiin ja tämän katoamiseen jo vuosia sitten.

Tämä kirja oli minun mielestäni todella jännittävä. Kun aloittelin tätä iltamyöhällä, niin ei oikeasti paljon naurattanut sammuttaa valoja ja yrittää ruveta nukkumaan. Jotenkin tämä oli pelottava uhkaavinen hahmoineen. Jounin tuntemuksien kuvaaminen myös nostatti tätä tunnetta enkä päässyt siitä kunnolla eroon koko kirjan aikana: jäi sellainen pelonsekainen tunne takaraivoon kolkuttelemaan.

Kirja ei ole pelkästään pelottava tai jännittävä, se on myös humoristinen. Teinipojan epävarmuus ja sarkastisuus on hykerryttävästi kuvattu, joten kokonaiskuva ei muodostu liian raskaaksi. Tässä on myös mielenkiintoisesti yhdistelty vanhaa saamelaistarustoa ja -perinnettä ja haettu siitä taustoja, mikä ilahdutti minua, tällainen historiasta ja vanhoista taruista kiinnostunut kun olen. Tämä antaa myös hieman ajattelemisen aihetta saamelaisten historiaan liittyen, mikä on hienoa. Siitä ei liikoja kirjoiteta.

Kritiikkiä annan siitä, että en oikein saanut selvää siitä miksi Jounia alettiin seurata. En tiedä menikö se minulta vain jotenkin ohi, kun aika väsyneenä luin lopun, mutta kyllä tuo asia olisi pitänyt jotenkin selkeästi mainita. Ei kai voi vain jättää juttua siten, että "no nyt kävi näin". Jotenkin syitä asioille ei annettu riittävästi, ja juuri sitä olisin kaivannut kovasti. Kuitenkin juoni vetää hyvin ja oikein mielenkiinnolla odotin mitä seuraavaksi tapahtuu. Peltoniemellä on sekä sana että ajatus hallussa ja hän kirjoittaa varmasti ja taidolla.

♠♠♠½

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Huckleberry Finnin seikkailut

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
322 s., WSOY 1976, 12.p.
alkup. The Adventures of Huckleberry Finn 1884
suom. Yrjö Kivimies

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni törmännyt pakkoluettamiseen koulussa. Kyllä me seiskalla luettiin Sacharin Paahde koulussa, mutta sitä ei tarvinnutkaan viedä kotiin. Ja toki aikaisemminkin on pitänyt kirjoja lukea, mutta niihin on aina annettu edes kaksi vaihtoehtoa, usein enemmänkin. Nyt korkeakoulussa meille on world literature -kurssilla annettu lista kirjoista, jotka luetaan. Ja tämä oli ensimmäisenä listalla.

Täytyy myöntää, että Huckleberry Finnin seikkailut oli monin verroin parempi kirja kuin odotin. Juuri tuo pakkoluettaminen oli yksi epäilyksen syy, mutta myös se ettei kirjastosta löytynyt tämän uudempaa painosta kyseisestä  teoksesta. Nyt luettani tämän ajattelen, että on oikeastaan aika surullista, että tällainen poikakirjallisuuden merkkiteos on jäänyt unholaan.

Huckleberry Finn on 13-14-vuotias poika, joka karkaa kotoaan ja naamioi oman murhansa. Poika päätyy kulkemaan lautalla pitkin Mississippiä seuranaan karannut orja Jim, jolla on alituisena pelkona kiinni jääminen ja takaisin joutuminen, tai jopa vielä pahempaa: myynti orjakauppiaille. Nämä kaksi ystävystyvät ja kokevat matkan varrella hurjia seikkailuja: lautta törmää höyryalukseen, seuraan lyöttäytyy huijareita, Jim saadaan kiinni ja Huckleberry pyrkii hänet vapauttamaan.

Minulla oli ehkä hieman vaikeuksia saada luotua silmieni eteen se miljöö, jossa Huck ja Jim liikkuvat. Minua välillä suorastaan värisytti ajatus leveästä joesta ja ties mistä kaikesta sen mukana ajelehtivasta. Luonnonvoimat jylläsivät ja piti liikkua yöllä, mikä oli minusta hieman karmivaa: säkkipimeydessähän voi tapahtua mitä tahansa. Luontoa pidin hyvin rehevänä kasvillisuuden puolesta, mutta en oikein siitäkään saanut selvää kuvaa. Talot sentään pystyin hahmottamaan. Miljöö toisaalta loi myös hyvin poikakirjallisuuteen sopivaa seikkailun ja jännityksen tuntua.

Vaikka tämä teos eteneekin verrattain sutjakkaasti, niin minua ärsyttivät jatkuvat vastoinkäymiset, jotka uhkasivat koko ajan tehdä kaiken turhaksi. Se toki nostatti jännitystä ja herätti tiedonjanon, mutta silti se oli turhauttavaa. Toisaalta ilman näitä jatkuvia vastoinkäymisiä tämä teos tuskin olisi ollut näin jännittävä.

Tässä teoksessa on mielestäni paljon enemmän tai vähemmän kätkettyjä viittauksia rasisminvastaisuudesta. Rasismiin suhtaudutaan hieman "ivallisesti" ja monin tapahtumien kautta pyritään osoittamaan, että orjakin on ihminen ja että pitäisi pyrkiä tasa-arvoisuuteen ihmisten kesken. Konkretisoituman näille kuvauksille antaa Jim. En tiedä kuinka moni yläkoululainen sen kykeneen sieltä hahmottamaan, lukevatko he tätä vain seikkailukertomuksena, mutta mielestäni se on yksi tämän teoksen tärkeimmistä sanomista ellei jopa tärkein.

Vaikka tämä teos olikin mielenkiintoinen ja siinä oli hyvä sanoma, niin nämä minua ärsyttäneet asiat ajavat ohi enkä kykene niitä pisteytyksessä täysin sivuuttamaan. Siksi:

♠♠♠½

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia
203 s., Otava 2012

Olen odottanut lähes hartaasti, että saisin vihdoin käsiini Anna-Leena Härkösen uuden kolumnikokoelman Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia. Nyt se vihdoin tapahtui ja luin tämän tietysti heti, en malttanut jättää sitä hyllyyn odottamaan, vaikka koulujutut vähän painaakin päälle. Tämän kokoelman kolumnit ovat ilmestyneet vuosina 2003-2011 Anna -lehdessä.

Anna-Leena Härkösen kirjoitustyylissä on jotakin täysin vastaansanomatonta. Hän kirjoittaa rohkeasti ja reippaasti, hän ei kaunistele mitään. Silti mikään mitä hän sanoo, ei ala ainakaan minua ärsyttämään lainkaan, vaikka niinkin voisi käydä. Hän perustelee väittämiään huumorilla mutta kuitenkin tosissaan. Härkösellä on selvästi sanottavaa siitä mistä hän kirjoittaa, ihan oikeita mielipiteitä. Ehkä siksi ei mikään rupeakaan ärsyttämään: hän todella on itse sitä mieltä kuin sanoo olevansa. Ja Härkönen ei pelkää paljastaa epävarmuuttaan, vaikka hänellä onkin vahvoja mielipiteitä. Se ehkä on näissä kolumneissa myös sellainen aitouden elementti.

Koska kolumnit kertovat Härkösen omasta elämästä, on niissä ehkä kaikkein eniten tarttumapintaa keski-ikäiselle tai keski-ikäistyvälle lukijalle. Vaikka itse olenkin vasta parikymppinen, niin kyllä minäkin useaan kertaan nyökyttelin ja hykertelin ja tuumasin, että juuri niin, sinäpä sen sanoit. Ehkä juuri Härkösen raikkaat mielipiteet ovat syynä sille, että myös minuakin nuoremmat lukijat ovat löytäneet hänen tuotantonsa ja sen myötä myös kolumnit.

Kielikuvat ja muutenkin koko kieli mitä Härkönen käyttää, on aivan loistavaa. On helppo hypätä mukaan kolumnin tunnetilaan ja aistia mitä kirjoittaja on tuntenut. Kielikuvat ovat niin kekseliäitä, että melkein kateeksi käy ja varmasti naurattaa. Oikeasti vieläkin rupeaa huvittamaan ajatus siitä, että hän sanoo lakanoidensa olevan "yhdessä mytyssä, ryppyisinä kuin Tutankhamonin raato" (s. 112). Härkösellä on todellakin sana hallussa, sitä ei käy kieltäminen.

En oikeasti osaa valita tästä kokoelmasta suosikkikolumniani sen enempää kuin sellaista josta en olisi pitänyt. Ainakin "Elämän tarkoitus", "Terve tikkujalka" ja "Voimattomuus" olivat mielestäni loistavia: tosissaan ja kaksi niistä myös pilke silmäkulmassa kirjoitettuja. Minä toivoisin, että näitä kolumnikokoelmia tulisi vielä lisää, sillä olen pitänyt niistä kaikista paljon. Tämä kokoelma tuntuu vähän erilaiselta, sillä äitiys on tässä aika isona teemana, mutta Härkönen ei pelkää laukoa totuuksia siitäkään, joten antaa palaa. En kuitenkaan voi antaa täysiä pisteitä, että minulle jää jotakin odotettavaakin. ;)

♠♠♠♠½

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Liian paksu perhoseksi

Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi
214 s., Kirjayhtymä 1995
kansi: Hannu Hyrske ja Ulla Vuorinen

Sisko Istanmäen tunnetuimmaksi teokseksikin tituleerattu Liian paksu perhoseksi epäilytti minua pitkään. Olen joskus muutama vuosi sitten katsonut siitä tehdyn filmatisoinnin, mutta jotenkin se ei silloin oikein auennut minulle ja lähinnä vain ärsytti Kaisuun kohdistunut epäoikeudenmukaisuus. Päätin nyt kuitenkin kokeilla tämän lukemista ja onneksi niin tein, koska tämä vakuutti minut nyt täysin ja haluan kyllä nähdä filmatisoinnin uudelleen.

Vaikka filmatisoinnin näkemisestä on jo aikaa, niin lukiessa tapahtumat muistuivat mieleen ja välillä tiesi jo odottaakin, että mitä tuleman pitää. En kuitenkaan missään vaiheessa harmitellut sitä, että arvasin tai muistin ennalta tapahtumat, sillä Istanmäen käyttämä aito, suora ja samalla herkkä kieli vei mennessään.

Tapahtumat saavat alkunsa, kun Kaisu päättää lähteä kauppa-apulaiseksi Ruutinojan Sekatavaraan Pohjanmaalle. Ajallisesti tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle, jolloin moni muutti Ruotsiin leveämmän leivän perässä ja maaseutu autioitui. Samojen ongelmien kanssa painiskelee myös Ruutinoja ja siellä kauppaa pyörittävä hintelä ja hyväntahtoinen Erni, jonka äiti ja sisar kuluttavat surutta entisestäänkin niukkoja tuloja. Kaisu ei tiedä millaiseen soppaan lusikkansa työntää, kun Ruutinojalle linja-autolla huristelee.

Kirjaa lukiessa sympatiat keräsi päähenkilö Kaisu, nainen joka on rotevampi kuin useimmat miehet. Kukaan ei oikeastaan tiennyt, miten häneen pitäisi suhtautua. Sääliksi kävi myös silloin, kun Kaisun kovan työn tulokset mitätöitiin tai niitä vähäteltiin Ruutinojan sekatavarakaupassa. Kaisu on päällisin puolin kovan oloinen hahmo, mutta hänestä paljastuu syvää herkkyyttä ja empatiaa, rakkauden kaipuuta. Menneisyyden tapahtumat, joita paljastuu pala palalta, tekevät hänen hahmostaan koko ajan monisyisemmän ja selittävät monia asioita.

Mielestäni tapahtumapaikkaa ei tässä kirjassa oikein tunnista, sillä murteellinen kieli on suitsittu oikeastaan kokonaan pois ja maisemakuvauskin voisi olla oikeastaan mistä päin Suomea tahansa. Alun kuvauksissa paikka kyllä selvästi viittaa Pohjanmaahan ja muutama paikkakin mainitaan. Joissakin hahmoissa näkyy sellaista "perinteistä pohjalaisuutta", Kaisussa nyt etunenässä. Hän on vahvatahtoinen ja periksiantamaton, sellainen vahva pohjalainen nainen. Ennenhän sanottiin jotenkin niin, että Pohjanmaalla viisaus asuu vanhoissa naisissa. Kaisu ei ole vanha, mutta sitäkin vahvempi ja jotenkin viisas sekä tunneälyltään että muutenkin.

Takakansi lupaa, että tämä kirja on ehdottomasti rakkausromaani. Ja sitä se todella on kuvatessaan Kaisun ja Ernin suhdetta, jossa kaikki osaset ovat vähän nurinkurin. Kaisu on se vahvempi, melkein kuin isäntä talossa, Erni taas paljon pehmeämpi ja myötäilevämpi. Kaisu on iso ja Erni pieni, mikä ei päällisin puolin hierrä heidän välejään, vaikka pinnan alla on välillä aistittavissa Ernissä pientä alemmuudentuntoa. Mielestäni tässä rakkaustarinassa on jotenkin ihanaa se, että se osoittaa ettei ihmisen ulkonäkö ja -muoto ole se tärkein, jos ajatus kulkee samaa tahtia. Kaisu ja Erni ovat molemmat omassa sukupuolessaan poikkeavia hahmoja kokojensa vuoksi ja heillä on vahva rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu, jonka täyttäjän he löytävät toisistaan.

♠♠♠♠

torstai 7. maaliskuuta 2013

Korkealle ja kovaa

Terhi Rannela: Korkealle ja kovaa
194 s., WSOY 2005
kansi: J.S. Karjalainen

Terhi Rannelan teos Korkealle ja kovaa on jatko-osa hänen esikoisteokselleen Puhdas valkoinen. Tämä on odottanut hyllyssäni lukemista jo heti tammikuusta lähtien, kun ensin luin edeltävän osan, mutta en ole kerta kaikkiaan ehtinyt tähän tarttumaan. Tässä yhteydessä mainitsen, että minulla alkoi world literature -kurssi, johon on luettavana pakollisia teoksia ihan hurjaa tahtia. Siksi kaikki mitä itse haluaisin lukea, joutuu varmaan vähän väistymään. :(

Korkealle ja kovaa on mielestäni yhtä hyvä kuin edeltäväkin osa, ehkä jopa hieman parempi. Tässä päähenkilö Reijan hahmo saa lisää syvyyttä ja luonnetta, samoin kuin toiseksi päähenkilöksi nousevan Reijan parhaan kaverin, Emilian, hahmo. Tässä teoksessa myös nousee paremmin esille Rannelan kirjoittajantaidot, sillä teksti on hioutunut sujuvammaksi ja sanavalinnat sutjakkaammiksi kuin esikoisteoksessa.

Korkealle ja kovaa kertoo siitä, kuinka Reija saa toisen haasteensa toimittajana: hän pääsee kirjoittamaan juttua paikkakunnan urheilevista nuorista. Probleemana on vain se, että Reija inhoaa urheilua. Toista näkökulmaa asioihin tuo urheilevan Emilian ajatukset, se tietyllä tavalla syventää romaanista saatavaa vaikutelmaa ja tekee siitä aidomman. Kuten edellisessä osassa niin myös tässä Reijan haastateltavien ääni ja ajatusmaailma saa jalansijaa.

Kritisoin Reijan hahmoa aikaisemmin siitä, että hän on liian kunnollinen. Tässä teoksessa kuva hieman murtuu tai ainakin saa rosoreunat, mutta en tiedä onko se loppujen lopuksi kovin toimivaa. Lähinnä se tuntuu vain aika huvittavalta tai liian idyllisesti kuvatulta kumminkin, sillä näiden kahden kirjan tapahtumat sijoittuvat ajallisesti samaan kevääseen. Jotenkin tuntuu epäuskottavalta, että kunnollinentunnollinen Reija alkaisi yhtäkkiä revittelemään, vaikka onhan se tietysti mahdollista. Kuvaus vain hieman ontuu.

Rannela on tässä teoksessa halunnut selvästi laajentaa käsittelemäänsä aiheskaalaa. Siksi onkin toimiva valinta, että urheiluhullu ja vanhempien huonojen välien rassaama Emilia pääsee ääneen. Tällöin ehkä yhä useampi nuori löytää romaanista tarttumapintaa. Se myös tukee sitä kuvaa, että nuorilla on lupa olla erilaisia ja että kaikkien asiat eivät kerta kaikkiaan voi olla samalla tavoin.

Puhdas valkoinen -teoksessa pidin kovasti siitä, että siinä näkyy selkeästi Reijan kasvu ihmisenä. Tässäkin teoksessa on samanlaista ajatusta, mutta mielestäni se ei välity niin hyvin, sillä aihe ei ainakaan minulle ole niin puhutteleva. Reija alkaa ymmärtää urheilullisia nuoria ja kykenee toimimaan ammattimaisesti sellaistenkin ihmisten kanssa, joista ei edes pidä. Hän kehittyy aikuismaisemmaksi ja kypsemmäksi. Tietynlainen lapsellisuus kuitenkin yhä paistaa läpi, mutta kyllä niin saakin olla, sillä päähenkilö on vasta 14-vuotias (pian 15).

Annan tällekin teokselle hieman kritiikkiä faktoista tai pienistä ajatusristiriidoista. Ensiksikin välillä puhutaan siitä kuinka nämä keskeiset hahmot ovat kasiluokkalaisia ja menossa kesällä rippileireille. Sitten yhdessä vaiheessa puhuttiin taas peruskoulun päättymisestä ja loman odotuksesta. Eihän peruskoulu silloin pääty, mutta tietysti saatoin käsittää väärin ja Rannela tarkoitti Reijan odottavan jo ensi vuotta. Lisäksi oli mielestäni hieman kummallista, että Emilian lentopalloripari ei ollut ollenkaan varma, sillä kyllähän tuollaiset asiat nyt tiedetään hyvissä ajoin, useita kuukausia etukäteen.

Hieman annan kritiikkiä myös tietyistä kielellisistä ilmaisuista, jotka eivät minun mielestäni ole kestäneet aikaa tai vaikuttavat muuten vain typeriltä. Esimerkkinä mainitsen sen, että urheilutaloa sanotaan urkaksi, urkkikseksi tai vastaaviksi. Miksi ihmeessä, se kuulostaa minusta turhalta "teinikielen" apinoinnilta ja pyrkimykseltä olla trendikäs.

Huomaan taas olleeni melko kriittinen Rannelan teosta kohtaan, mutta ehkä se johtuu siitä, että uskallan odottaa häneltä paljon. Kehuja annan erilaisesta aiheesta, vetävästi ja kiinnostavasti kirjoitetusta tekstistä sekä monipuolisuudesta. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että voi olla monipuolinen olematta sekava. Minun mielestäni Reijan kasvu ihmisenä oli tässäkin sitä parasta antia, samoin asioiden tärkeysjärjestyksen tajuaminen itse kunkin kohdalla. Haluaisin kovasti lukea vielä lisääkin Reijasta kertovia kirjoja, mutta valitettavasti ne jäävät tähän. Aika harmi, että Rannela ei ole jatkanut tarinaa tästä eteenpäin ja kuvannut esimerkiksi Reijan lukioaikoja. Kritiikistä huolimatta tämä on onnistunut teos, jolle on hyvin vaikea antaa pisteitä. Kuitenkin:

♠♠♠½

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Niskavuoren tarina

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina
394 s., Otava 1995
kannen kuva: Suomi-Filmi/Suomen elokuva-arkisto
Olen viettänyt nyt pari päivää Niskavuorella, jossain Hämeenlinnan tietämillä, kolmen eri sukupolven matkassa. "Niskavuoren tarina" sisältää kaikki sarjan näytelmät: Niskavuoren nuori emäntä (1940), Niskavuoren Heta (1950), Niskavuoren naiset (1936), Niskavuoren leipä (1938) ja Entäs nyt, Niskavuori? (1953). Olen lukenut nämä näytelmät aikaisemminkin, mutta silloin luin yhtä kerrallaan ja palautin tämän yhteisniteen aina välillä kirjastoon. Mielestäni lukukokemus oli antoisampi, kun nämä luki peräkkäin tämän yhteisniteen sanelemassa järjestyksessä. Aikaisemmin luin nämä paitsi yksitellen myös ilmestymisjärjestyksessä. Tarina pysyy eheämpänä ja kokonaiskuva on selkeämpi, kun nämä lukee yhteisniteen mukaan.
Kirjallisuuspiiriin tuli luettavaksi Niskavuoren Heta, joka onkin näytelmistä mieleenpainuvin. Halusin kuitenkin lukea kaikki muutkin Niskavuoret uudelleen, sillä pidin tästä sarjasta paljon jo ensimmäisellä lukukerralla. En tiedä mikä näissä kiehtoo: ehkä se on onnistunut juonenkuljetus, selkeys, itse tarina ja monenkirjavat hahmot. On vahvoja naisia, heikkoja miehiä, niitä jotka joutuvat kärsimään ja luopumaan ja niitä jykevinä seisovat paikoillaan. Seuraavat näytelmäesittelyt sisältävät juonipaljastuksia.
Niskavuoren nuori emäntä kertoo ajasta, jolloin Loviisa ja Juhani olivat emäntänä ja isäntänä. Niskavuoren suvulle oli talo ja sen maat kaikkein tärkeintä. Niiden puolesta naitiin vaikka  vain rahan vuoksi, kuten Juhani nai Loviisan. Ja Loviisa-rukka tajuaa koko kuvion liian myöhään. Viimeinen niitti on, kun Loviisa kuulee miehellään olevan poika tilan meijerskan kanssa. Kun Loviisa selviää järkytyksestään, hän päättää toimia. Hän on valmis maksamaan meijerskan häipymisestä. Loviisa on ensimmäinen kunnolla kuvattu niskavuorelainen nainen, vahva persoona, joka taistelee kynsin hampain omansa puolesta. Loviisa osoittautuu häikälemättömäksi ihmiseksi, mutta silti hän kumminkin hieman myötäilee miehensä pahansisuista sisarta Hetaa, jotta jatkuvat riidat vältettäisiin.
Niskavuoren Heta on hahmoista mieleenpainuvin. Heta on pahansisuinen ja suorapuheinen eikä hän aio nöyrtyä, ei vaikka mikä olisi. Heta on myös valikoiva miesten suhteen, mutta nytpä hän joutuu entisen rengin puolisoksi, sillä Hetalle on käynyt vanhanaikaisesti. Eikä kyseinen mies edes ole lapsen isä. Heta muuttaa mahtavalta Niskavuorelta Muumäen rappiotilalle, mutta kovalla työllä Akusti saa sen kukoistamaan. Heta ei arvosta miestään eikä lapsiaankaan sen paremmin. Kun Akusti kuolee, routa liikkuu Hetankin sydämen ympäriltä ja hänestä paljastuu inhimillisempikin puoli. Silti Hetassa on jotain luoksepääsemätöntä ja siksi ehkä jopa hieman jotakin surullista. Ihminen, joka on niin kova, ei voi olla onnellinen.
Niskavuoren naiset kertoo nyt vanhaksi emännäksi nousseesta Loviisasta, hänen miniästään Martasta sekä pitäjän uudesta opettajaneidistä Ilonasta. Loviisa on tehnyt nuoruudessaan uhrauksia pitääkseen perheensä koossa ja tilan kunnossa, hän on rakastanut maata melkein enemmän kuin ihmisiä sen päällä. Marttakin on naitu sukuun lähinnä hänen varojensa vuoksi, mutta kyllä heillä muutenkin menee Aarnen kanssa ihan mukavasti. Mutta sitten palkataan kylään uusi opettajar Ilona, joka vie miehen sydämen mennessään. Martta on oikea niskavuorelainen, ylpeä kuin mikä, ja hän aikoo pitää omaisuudestaan kynsin hampain kiinni, vaikka mies lähtikin toisen naisen matkaan. Tässä näytelmässä Loviisa käy minua ehkä hieman surkukin. Hän rakastaa Niskavuorta, mutta nyt hän jää kahden tulen väliin: kumpi voittaa, tila vai lapset? Martta ei hyväksy Aarnea eikä tämän sisaruksia, ja Loviisa yrittää tasapainotella siinä välissä. Aarne on kuitenkin hänen poikansa.
Niskavuoren leipä kertoo ajasta, jolloin tila tuntuu ensimmäistä kertaa kamppailevan todellisissa vaikeuksissa. Martta on jäänyt tilalle vanhan emännän kanssa eikä yhteiselo ole aina ruusuista. Vanha emäntä tahtoo Aarnen takaisin tilalle ja ryhtyy toimiin asian järjestämiseksi. Kuitenkin siinä sivussa Aarnen vaimo Ilona joutuu kärsimään, sillä hänellä ei ole sellaista maanrakkautta kuin niskavuorilla yleensä on. Tässä näytelmässä Ilonaa käy surku ja hermo Loviisaan alkaa mennä: millä oikeudella tuo vanha nainen järjestelee toisten elämää? Onko Niskavuori sen arvoinen?
Entäs nyt, Niskavuori? kertoo sota-ajasta, joka näkyy jopa Niskavuoren kokoisella mahti-tilalla. Aarne on isännyytensä aikana tehnyt ties minkälaisia kokeiluja maanviljelyksen suhteen ja tilan tuleva isäntä on kaatunut sodassa. Velkaa on todella paljon ja näyttää siltä, että maata joudutaan jakamaan karjalaisille. Mutta Loviisa se vain edelleen seisoo omalla maallaan kuin vuori ja määrää mitä tehdään. Rakastaako Loviisa Niskavuorta liikaa, jopa niin paljon, että siksi tilan tulevaisuus on uhattuna? Loviisan jääräpäisyys, mutta tässä näytelmässä myös esiin nouseva oikeamielisyys nousee avainasemaan.

Nämä näytelmät ovat mielestäni suuri taidonnäyte, sillä ne ovat paitsi realistisia myös viihdyttäviä. Henkilöhahmojen suoraviivaisuus on onnistunut valinta, sillä sen vuoksi päähenkilöt jäävät mieleen. Näitä hahmoja voisi ruotia vaikka ja kuinka paljon, sillä niistä paljastuisi varmasti vaikka millaisia uusia puolia. En kuitenkaan siihen lähde tässä tekstissä sen enempää. Tämä ei varmasti ollut viimeinen kerta, kun näiden näytelmien pariin palaan, niin onnistuneita ne ovat. Olisi joskus kiva nähdä näitä ihan näyttämölläkin!
♠♠♠♠½