Lasilapset

Kristina Olsson: Lasilapset

203 s., WSOY 2018

alkup. Glasbarnen, 2013

suom. Pekka Marjamäki

 

Tällä hetkellä minulla on valtava into lukea nuortenkirjoja. Viimeksi luin Laura Lähteenmäen Iskelmiä, nyt on Lasilasten vuoro ja kolmaskin nuortenkirja on jo luettuna. Lasilapsia ja oikeastaan koko sen avaamaa sarjaa on kehuttu kovasti ja viimeks ihan vähän aikaa sitten näin tätä sarjaa kiitettävän. Lasilapset luettuani en voi kuin olla samaa mieltä kaikkien kehujien kanssa. Aion lukea myös sarjan muut osat lähiaikoina.

 

12-vuotiaan Billien isä on kuollut hiljattain ja äiti päättää, että heille molemmille tekisi hyvää päästä aloittamaan alusta uudessa paikassa. Niinpä Billie joutuu muuttamaan Kristianstadista Åhusiin, josta äiti on ostanut pienen vanhan puutalon. Heti alusta alkaen Billiestä tuntuu, että talossa on jotain outoa. Hänen makuuhuoneensa ikkunaan koputetaan yöllä, vaikka makuuhuone sijaitsee yläkerrassa. Olohuoneen kattolamppu heiluu pidikkeessään ilman ristivetoa. Tavarat tuntuvat siirtyilevän paikoiltaan omia aikojaan. Aavemainen talo entisten omistajien kalusteineen tuntuu välillä kaikkea muuta kuin kodilta.

 

Billiellä on ollut rankkaa, mutta niin on ollut hänen äidilläänkin. Kun Billie, joka kapinoi muuttoa vastaan, yrittää kertoa havainnoistaan äidilleen, seuraa vain riitelyä. Kun Billie kuulee huhuja heidän uuden kotitalonsa synkästä historiasta, hän ei enää puhu niistä äidilleen vaan päättää selvittää talon salaisuudet itse. Talon historiassa todellakin on hämäriä yksityiskohtia.

 

Tässä kirjassa on aikuiseenkiin makuun kiinnostava ja salaisuuksien  värittämä juoni, joka tempaa mukaansa. Jos olisin lukenut tätä kuuluessani kirjan varsinaiseen kohderyhmään, olisin taatusti pitänyt tätä hurjan jännittävänä ja mielikuvitusta kutkuttavana. Hahmoista pidin erityisesti päähenkilö Billiestä sekä Josefista, joka on äidin kaveri. Sen sijaan Billien äidistä en oikein pitänyt, sillä hän tuntui keskittyvän lähinnä itseensä eikä oikein kuunnellut lastaan. Toisaalta se on kyllä mielestäni kirjalle etu, että hahmoilla on myös heikkouksia.

 

♠♠♠♠

Kotirintama

Jarno Mällinen: Kotirintama

167 s., Like 2017

 

Bongasin töissä uutuushyllystä Jarno Mällisen Kotirintaman, joka oli paitsi kiinnostavan oloinen myös sopivan ohut, jotta saatoin antaa itselleni luvan lainata kotiin vielä yhden kirjan. Pikaisesti sitten päädyinkin tätä lukemaan ja kyllä tässä jotain otteessaanpitävää todella oli!

 

Eletään kesää 1941. On sota, mutta Joonaksen isä ei ole rintamalla. Joonaksen äiti on kuollut hiljattain ja isä päättää muuttaa poikansa kanssa pois entisestä kodista pohjoiseen uusille seuduille. Siellä heillä olisi uusi alku ja Joonaksen pitäisi olla reipas. Isä ei puhu eikä aina ymmärrä, että pieni poika kaipaisi toisinaan lempeyttä eikä mahdottomalta tuntuvia työtehtäviä. Joonas kuitenkin oppii pärjäämään, vaikka koko ajan taustalla elää kysymys miksi äiti kuoli ja miksei isä ole rintamalla muiden miesten tavoin.

 

Tämän teoksen vaikenemisen muurissa on tietynlaista painostavuutta, joka välillä tuntui saavan ainakin minun sydämeni pakahtumaan Joonaksen puolesta. Toisinaan painostavuus hellittää, mutta kysymykset leijuvat ilmassa koko ajan. Uuden kodin piirissä tuntuu myös olevan oma selvittämätön mysteerinsä ja metsäinen ympäristö sai välillä mielikuvitukseni vilkastumaan, vaikka mistään yliluonnollisesta ei olekaan kysymys.

 

Joonas-poikaan on helppo kiintyä, sillä äiditön poika ja isän vaitonainen synkkyys voittivat minun empatiani ja sympatiani puolelleen. Tuntuu kuin kukaan maailmassa ei olisi Joonaksen puolella, isäkin on lähinnä vain ankara, vaikka välillä vähän kehaiseekin omalla jurolla tavallaan poikaansa hyvin tehdystä työstä. Lopun tapahtumasarja, jonka sysää liikkeelle salaisuuksien avautuminen, on mieleenpainuvaa luettavaa. Menetyksen tuoma tuska yhdistyneenä vuosikausia kestäneeseen katkeruuteen ja kostonhimoon aiheuttaa tunnemylläkän, jonka kyllä aistii kirjan sivuilta.

 

Kotirintama on ensikosketukseni Mällisen tuotantoon ja se kyllä antaa vahvan näytön hänen taidoistaan. Näin lukemisen jälkeen minulle jäi kiva fiilis tästä kirjasta, vaikka se välillä tuntuikin painostavalta. Jotkin kohdat mietityttävät kyllä vielä, mutta lukukokemus sinällään on hyvin positiivinen. Kivalta tuntuu myös se, että löysin aivan sattumalta ja suunnittelematta luettavakseni näin hyvän kirjan - minun lukemiseni kun on ollut jo hyvän aikaa melko "suunnitelmallista" varauksineen ja kirjallisuuspiiri- sekä uutuuskirjoineen.

 

♠♠♠♠

Koitetaan kestää, Nanna

Päivi Lukkarila: Koitetaan kestää, Nanna

194 s., Karisto 2007

kansi: Sakari Tiikkaja

 

Kirjoitan nyt vielä näin joulukuun puolella yhdestä kirjasta, josta en marraskuussa ehtinyt kirjoittaa. Kyseessä on Päivi Lukkarilan ihana nuortenkirja Koitetaan kestää, Nanna, jonka olen lukenut yläasteikäisenä ensimmäisen kerran. Nyt luin sen uudelleen kirjavinkkausta varten ja ihan sama lukufiilis valtasi minut kuin silloin yläastelaisenakin.

 

Nanna on seiskaluokkalainen tyttö, joka muuttaa äitinsä ja veljensä kanssa Tampereelta Pohjanmaan lakeuksille punaiseen torppaan. Nanna törmää uudessa kotipaikassaan moniin ennakkoluuloihin, jotka tiivistyvät pitkälti uuden luokkakaverin esittämään kysymykseen "Ookkos sää niitä hippiä, jokka on muuttanu sinne jokivartehen?". Kysymyksiä ja uteliaisuutta herättää siis paitsi asumispaikka myös yleinen elämäntyyli. Mielenkiinnon kohteeksi otetaan myös Nannan äidin lesbosuhde, jonka vuoksi Nanna joutuu sietämään ties mitä kaikkia huuteluita välitunneilla. Mutta sitten kuvaan astuu ensimmäinen, joka oikeasti puolustaa Nannaa, eikä se joku ole kuka vaan: kyseessä on koulun suosituimpiin poikiin kuuluva urheilijalupaus Juho.

 

Koitetaan kestää, Nanna on kirjeromaani, jossa päähenkilö kirjoittaa kirjeitä Tampereelle jääneelle Tiina-bestikselleen. Kirjeet vaihtuvat sähköposteiksi, kun torppaan saadaan vihdoin nettiyhteys. Kirjeisiin Nanna purkaa tuntojaan monista asioista ja niistä välittyykin kokonaisvaltainen kuva Nannan elämästä uudessa ympäristössä. Juttua riittää niin uudesta kodista, sen talliin majoitetusta hevosesta ja lampaista, koulusta, uusista kavereista ja tietenkin Juhosta, johon Nanna ihastuu.

 

Mielestäni tämä kirja on tunnelmaltaan jotenkin ihana, vaikka Nannalla onkin vastoinkäymisiäkin. Jotenkin kuitenkin hänen valoisa elämänasenteensa tekee teoksesta mukavan luettavan. Itse koin yläasteikäisenä vahvasti, että tämä tavoittaa kohderyhmäänsä kuuluvan lukijan hyvin ja olen edelleen sitä mieltä. Jouduin kyllä itsekin oikein kunnon lukukoukkuun aloitettuani uusintalukemisen, joten kyllä tämä toimii kymmenisen vuotta sitten yläastetta käyneellekin hyvin... :) Tälle teokselle on olemassa kaksi jatko-osaa, Tyttöystävätesti ja Talliterapiaa, jotka molemmat aion myös lukea uudelleen sopivan hetken koittaessa.

 

♠♠♠♠♠

Railo

Virpi Hämeen-Anttila: Railo

556 s., Otava 2011

isotekstinen

Valitsin taas vaihteeksi lukuun isotekstisen teoksen, sillä sellaisen lukeminen on silmille ihanan rentouttavaa välillä. En ole aikaisemmin lukenut Virpi Hämeen-Anttilan teoksia, joten päätin aloittaa Railolla. Täytyy sanoa, että pidin tästä kirjasta aika paljon ja lukukokemus oli hyvä, vaikka alkuun hieman epäröinkin, sillä en ole aina kuullut niin hyvää palautetta Hämeen-Anttilan teoksista. Olen iloinen, että "ennakkoluuloistani" huolimatta päätin kokeilla ja todeta itse, mitä mieltä olen hänen tavastaan kirjoittaa, sillä taas tuli todistetuksi, että makuja on monia.

Railo kertoo kolmikymppisestä avioparista, Teposta ja Inkasta, jotka muuttavat Tepon haaveiden perässä miehen syvästi inhoamalle synnyinseudulle, jonne mies aikoo rakentaa hotellin ja mökkikylän. Inka ei ole innostunut muutosta Pohjois-Karjalaan, sillä pääkaupunkiseudulla heillä on jo valmis paketti taloineen ja juurineen. Muuton jälkeen Teppo on yhä enemmän kiinni rakennustyömaalla ja muissa bisnesasioissaan, kun taas Inka yrittää parin Kukka-tyttären kanssa sopeutua uusiin oloihin yksin. Tepon ja Inkan tilanne kehkeytyy sellaiseksi kuin arvata saattaa: parin välille halkeaa railo, joka saa alkunsa erilaisista unelmista ja pitkistä erossaoloista sekä siitä, että ikinä ei puhuta suoraan asioita halki.

Mielestäni Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvasti ja selkeästi. Tarinan juonessa on todella helppo pysyä mukana, vaikka kirjailija tehostaakin tekstiään takaumilla, sillä juoni rakentuu loppujen lopuksi aika kevyistä ja ennalta-arvattavista elementeistä. Minua tuo ennalta-arvattavuus ei haitannut, sillä Hämeen-Anttila osaa myös upottaa tarinaan suuria yllätyksiä, jotka mullistavat asioita. Myös miljöön kuvaus on mielestäni onnistunutta, sellaista mukavaa ja viihdyttävää luettavaa, vaikkakin välillä aihepiirit (kuten parisuhdeongelmat) ovatkin vakavampia. Yleistunnelma oli jotenkin lämminhenkinen kaikista päähenkilöiden vaikeuksista huolimatta.

Yhdestä asiasta sen sijaan on pakko mainita. Se on se, että kirjaa lukiessa tulee tunne, että päähenkilöt ovat jo lähempänä neljääkymmentä, vaikka todellisuudessa Inka ei ole vielä edes 30-vuotias. Hämeen-Anttila antaa siis tämäntyyppisissä asioissa aika ristiriitaisia signaaleja, jotka hieman sotkevat lukijan luomia mielikuvia. Mielestäni kirjailija olisi voinut valita joko vanhemmat päähenkilöt tai käsitellä pariskuntaa ja heidän tuttaviaan nuorekkaammin. Tämä "sekavuus" vaikutti kyllä minun lukukokemukseeni jonkin verran, vaikka muuten tästä kirjasta pidinkin.

♠♠♠♠

Kotiin Katajamäelle

Anneli Kivelä: Kotiin Katajamäelle

498 s., Karisto 2010, 5.p.

isotekstinen

Huomasin kesällä kirjastossa työskennellessäni, että Anneli Kivelän Katajamäki -sarja on todella suosittu. Kirjat juuri ja juuri ehtivät palata hyllyyn, kun joku ne nappaa lainalle. Jäin pohtimaan, että mikä näissä kirjoissa on niin kiehtovaa, että kaikki tuntuvat haluavan lukea niitä. Päätin ottaa selvää asiasta ja lainasin sarjan ensimmäisen osan Kotiin Katajamäelle. Valitsin isotekstisen painoksen, sillä normaalia painosta ei ollut saatavilla. Se kuvaa siis suosiota melko hyvin, sillä ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2007.

Yksinhuoltaja Minne jää yllättäen työttömäksi ja elämä tuntuu jokseenkin ankealta. Elämä tamperelaisessa kerrostalossa menettelee, mutta sitten Minne perii kummisedältään pienen Pihlaja -nimisen mökin Katajamäeltä. Kun Minne palaa lapsuutensa kesäpaikkaan, joka on ollut suvulla jo pitkään, alkaa mielessä elää ajatus muutosta suvun alkujuurille. Pienessä kylässä Minne päätyy uteliaiden ihmisten puheenaiheeksi, mutta se ei estä Minneä ja 8-vuotiasta Joonaa viihtymästä omassa mökissään.

Minnen ympärillä pörrää jos jonkinlaista miestä. Kyläkoulun johtajaopettaja alkaa välittömästi liehitellä Minneä eikä ex-avomieskään ole täysin luopunut toivosta Minnen suhteen. Kulmilla pyörii myös naapurin Arto, Minnen lapsuudenkaveri, joka tekee taloon remonttia. Uteliailla riittää puhuttavaa, mutta Minne keskittyy enimmäkseen uuteen työhönsä ja poikaansa, vaikkakin myös mieskuvioille on juonessa sijansa.

Mielestäni Kivelä kuljettaa juonta hyvin ja sopivalla tempolla. Hän kirjoittaa sujuvasti ja rehellisesti, sillä kirja yksinkertaisuudestaan huolimatta naurattaa ja itkettääkin. Yksinkertaisuudella tarkoitan sitä, että Kivelä ei krumeluuraa hienostelevalla kielellä tai keksi huikaisevia juonenkäänteitä. Itse asiassa juoni on aika ennalta-arvattavakin välillä, mutta se ei estä Kivelää saamasta juoneen mukaan myös yllätyksiä. Olen myös todella tosissani siinä, että tämä kirja itkettääkin, sillä Kivelän teksti on jotenkin aitoa ja tunne välittyy siitä erinomaisesti. En todellakaan odottanut, että liikuttuisin tämän kirjan parissa. Haluan myös mainita erikseen sen, että Kivelä käyttää erästä todella hurmaavaa sanavalintaa puhuttaessa Minnen äidin miesystävästä. Sana "vaariystävä" on jotenkin niin hellyyttävä, että se ansaitsee mainintansa.

Hieman moitin tätä teosta paitsi tuosta ennalta-arvattavuudesta niin myös siitä, että välillä esimerkiksi Minnen miesasiat junnaavat paikoillaan ja lopussa mennäänkin sitten sellaisella ryminällä eteenpäin, että käänteet tuntuvat epäuskottavilta. Tietyt asiat ovat hieman kliseisiä, mutta kuitenkin tunteiden aitous ja tekstin sujuvuus paikkaavat näitä virheitä. Vaikka kirjan loppu jättää tarinan aika mielenkiintoisesti auki, niin en silti tiedä aionko lukea seuraavia osia. Ehkä sitten, jos joskus onnistun saamaan niitä käsiini.

♠♠♠♠

Orapihlajapiiri

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

285 s., Otava 2011

kansi: Maija Vallinoja

Ostin Hanna Tuurin Orapihlajapiirin tammikuussa kirja-alesta, mutta vasta nyt tartuin siihen lukeakseni sen. Olen aikaisemmin lukenut Tuurilta tietokirjallisuudeksi laskettavan Irlantilaisen aamiaisen ja sen jälkeen on ollut tarkoitus lukea myös Vihreän saaren puutarhoissa, mutta enpä ole sitäkään vielä tehnyt. Tartuin tähän kirjaan jotenkin tosi nihkeästi siitäkin huolimatta, että odotin tämän lukemista. Orapihlajapiiri kuitenkin imaisi minut keskustaansa ihan täysin, sillä pidin tästä kirjasta todella paljon. Olen oikeasti positiivisesti yllättynyt.

Orapihlajapiiri kertoo yksinhuoltajaäiti Kirsistä ja tämän 14-vuotiaasta tyttärestä Annista, jotka muuttavat Kuopiosta Irlannin maaseudulle Knocknamurran yhteisöön. Yhteisössä asuu myöskehitysvammaisia asukkaita, joista pidetään huolta kodinomaisesti. Elämänmuutos on suuri niin Kirsille kuin Annillekin, joka protestoi kiivaasti lähtöä vastaan. Molemmat kuitenkin oppivat Knocknamurrassa jotain uutta itsestään ja kanssaihmisistään, kaikista ihmisistä yleensä. He omaksuvat uudenlaisen elämänasenteen, vaikka se ei ole alunperin helppoa edes muutosta hakeneelle Kirsille. Takakansi lupaa, että "Orapihlajapiiri on koskettava kertomus uuden alun mahdollisuuksista sekä yhteisöllisyyden ja ystävyyden voimasta". Se on hyvin kiteytetty ja pitää täysin paikkansa.

Lumouduin jotenkin täysin Tuurin tavasta kuljettaa tarinaa. Mielestäni on hyvä ratkaisu, että hän vuorottelee kertojina Kirsiä ja Annia, sillä molempien näkökulman esiin nostaminen tuo teokseen syvyyttä ja aitoutta. Se auttaa myös ymmärtämään molempien toimintaa, sekä tietysti tuo esille asiat monipuolisesti. Perhesuhteet ja menneisyys nousevat eri tavalla esiin. Mielestäni Tuuri eläytyy myös 14-vuotiaan tytön tuntemuksiin ihmeen aidosti, siinä ei ole mitään teennäistä tai kliseistä kerronnan suhteen, vaikka tietysti joku voi mieltää tietyt asenteet kliseiksi.

Kehitysvammaisista huolehtivaan yhteisöön muuttaminen oli mielestäni jotenkin ehkä hieman liian suuri muutos perheen tavalliseen arkeen, samoin jotenkin kammotti se kovuus, millä Kirsi halusi purkaa vanhan elämänsä pois. Hän ei jättänyt itselleen mitään kiinnekohtaa mihin palata. Mielestäni oli aika hyvä veto tuoda yhteisöön kehitysvammaisia asukkaita tuomaan aitoutta ja samalla heidän kauttaan pystyttiin välittämään eräänlaista asenteiden muutosta sekä itsestä oppimista. Toisaalta kuitenkin kehitysvammaisista huolehtiva yhteisö kuulostaa minusta jokseenkin sellaiselta.. en oikein osaa edes sanoa millaiselta. Jotenkin teennäiseltä ehkä, eräänlaiselta lintukodolta, millaista ei oikeasti voi olla olemassakaan. Se on lähestulkoon ainut minua tässä kirjassa häirinnyt seikka.

Tuuri käyttää kirjassaan myös huumoria, välillä oikein nauratti Annin ajatukset. Joku voi tulkita ne ilkeämielisiksi tai pahantahtoisiksi, mutta mielestäni ne eivät olleet sitä: ne tuntuivat melko tavallisilta keskenkasvuisen ihmisen ajatuksilta. Huumori pilkahtelee kirjassa muulloinkin, mikä on hyvä asia, sillä tässä kirjassa on aika paljon kiukkua, tasaisuutta ja eräänlaista "opetuksellisuutta".

♠♠♠♠½

Hattu

Hannu Mäkelä (teksti) & Kristiina Louhi (kuvitus): Hattu

32 s., Tammi 2001

Olen palannut muutaman päivän hiljaisuuden jälkeen. Minun oli tarkoitus kirjoittaa tästä kirjasta jo sunnuntaina, mutta en sitten ehtinytkään. Maanantaina kaatui netti ja tiistaina en taas ehtinyt, mutta nyt vihdoin olen koneen ääressä. Halusin ehdottomasti esitellä tämän kirjan, koska se teki minuun jonkin asteisen vaikutuksen.

Bongasin tämän kirjan kirjastosta hyllyn päältä, jonne se oli nostettu esille. En edes tiennyt, että Kristiina Louhi on kuvittanut tällaisenkin teoksen, joten oli ilo löytää sattumalta hänen kuvittamansa teos. En paljon edes takakantta vilkaissut, kuvitus riitti vakuuttamaan ainakin minut.

Hattu kertoo ala-asteikäisestä Hannasta, jonka kotitalo myydään ja perhe muuttaa pienempään asuntoon. Hanna joutuu vaihtamaan koulua ja Otto-kissa viedään pois. Tytöllä on vaikeaa ja on kamalaa kohdata se, että kissa on viety pois, lopetettavaksi ilmeisesti. Kamalaa on myös luopua kavereista ja omasta kodista. Mutta sitten Hannan huoneeseen  ilmestynyy salaperäinen hattu, joka auttaa tyttöä vaikean ajan läpi. Hattu kommentoi asioita ja on muutenkin juttukaverina, kun kellekkään muulle ei voi kertoa sitä miltä tuntuu.

Kristiina Louhen kuvitus täydentää lämpimästi ja aidosti Hannu Mäkelän empaattista tekstiä. Kokonaisuus on toimiva ja se jää mieleen pitkäksi aikaa. Mäkelä kirjoittaa uskottavasti siitä, miltä lapsesta tuntuu, kun tuttu ympäristö muuttuu ja omaan kotiin tulee asumaan vieraita ihmisiä ja oma huone kuuluu sitten jollekin toiselle lapselle. Uskon, että tästä kirjasta voi olla apua lapselle, joka on samankaltaisen elämäntilanteen edessä. Mäkelä osoittaa teoksessaan, että loppujen lopuksi kaikki alkaa sujua, vaikka välillä olisikin todella paha mieli ja kaikki surettaisi. Ja että äiti ja isä ymmärtävät kyllä, että Hanna ei tahtoisi muuttaa, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei nyt ole.

♠♠♠♠

Kissan koti

Kari Levola: Kissan koti

kuvitus: Salla Savolainen

79 s., Tammi 2008

Haluan ehdottomasti esitellä teille tämän suosikkilastenkirjoihini lukeutuvan teoksen Kissan koti. Luin tämän muutama vuosi sitten kuultuani tästä ensin paljon hyvää. Näin lyhyen kirjan lukee muutenkin yhdeltä istumalta, mutta minä myös viehätyin tästä niin paljon, että en malttanut lopettaa ollenkaan. Tämä kolahti minuun täysin ja lopuksi itkin kuin vesiputous konsanaan, niin paljon tämä minua liikutti.

Kissan koti kertoo jo iäkkäänpuoleisesta kissaherrasta, jonka isäntä joutuu sairaalaan ja sieltä samaa kyytiä hoitokotiin. Kissa jää asustamaan heidän taloonsa, joka myydään ja jonne muuttaa uusi perhe. Kissa jää perheen lemmikiksi, mutta pian hän saa huomata, että hän ei tahdo enää jaksaa pikkutytön mukana.

Minua kosketti ensimmäisellä lukukerralla äärettömästi se, että kissa jäi yksin ja omistaja joutui luopumaan siitä. Sen jälkeen liikutuin siitä, miten ihanasti se sai jäädä asumaan uuteen kotiinsa. Sitten liikutuin siitä, että tämä ihastuttava kissaherra lähti lopullisesti Jupiteriin, jonne hän aina unessa pyöräili. Tässä vaiheessa kyynelhanat aukesivat.

Mielestäni tämä on koskettava kertomus kaiken rajallisuudesta, mutta samalla myös osoitus siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä ja vähäisenkin jäljellä olevan ajan voi käyttää onnelliseen elämään. Kaarle tuo pienen tytön elämään iloa, mutta osoittaa myös luopumisen olevan osa elämää. Kissa tekee tehtävänsä, kun se auttaa tyttöä sopeutumaan uuteen kotiin. Sitten on sen aika levätä, mutta ei hätää: tyttö voi pyöräillä joka yö unissaan Jupiteriin ja tavata hänet siellä.

Tämä toinen lukukerta oli kovin erilainen kuin ensimmäinen. Nyt jotenkin maltoin lukea hitaammin ja koska tiesin mitä oli tulossa, osasin valmistautua. Nyt ei itkettänyt, sillä kykenin selvemmin näkemään se, että kaikkihan päättyi oikeastaan ihan hyvin ja kissa jatkaa elämäänsä sitten siellä Jupiterissa. Oikeastaan oivalsin tämän teoksen paremmin toisella lukukerralla, vaikka ensimmäinen oli kyllä vaikuttavampi.

Tämä on ihanan herkkävireinen, tunnelmallinen ja aito teos, joka sopii niin aikuiselle kuin lapsellekin. Molemmat varmasti kokevat sen eri tavalla, mutta niin sen kuuluukin mennä.

♠♠♠♠½