Lukupiirikirja: Pikkupappilassa

Anni Swan: Pikkupappilassa

WSOY 1978

ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 1922

Luimme tammikuun lukupiirikerralle vapaavalintaisesti jonkin Anni Swanin nuortenkirjoista. Tällaista vapaavalintainen kirja yhteiseltä kirjailijalta -teemaa oli toivottu, samoin Anni Swania. Itse valitsin hänen kirjoistaan teoksen Pikkupappilassa, jolle on olemassa jatko-osa nimeltä Ulla ja Mark. Senkin ajattelin jossakin kohtaa lukea.

Pikkupappilassa on perinteinen tyttökirja, jossa seurataan päähenkilön ja hänen perheensä arkista elämää. Takakansi sovittelee päähenkilön viittaa 12-vuotiaan Ullan harteille, mutta mielestäni yhtä keskeisiä ovat hänen sisarensa Minna, Martta, Liisi ja vieläpä pikkuinen Lottikin. He ovat keskenään erilaisia, mutta toimeliaita tyttäriä, joista on suuri apu perheen kotona pikkupappilassa.

Mielestäni Swan ottaa tässä teoksessa enemmän tai vähemmän näkyvästi yhteiskunnallisesti kantaa sääty-yhteiskuntaan ja rikkaiden ja köyhien vastakkainasetteluun. Henkilöhahmoista moni on kärjistetysti hyvä tai epämiellyttävä, ja usein juuri hyväosaiset näyttäytyvät epämiellyttävinä ja ystävällisyytensä unohtaneina, kun taas köyhät ovat sydämeltään hyviä ja ystävällisiä.

Arkisen elämän mausteeksi Swan on kirjoittanut niin rakkautta kuin tuhkimotarinaakin. Tapahtuu kihlaus, syrjitty löytää paikkansa ja menetetty sukukartanokin pääsee taas hyviin käsiin kuin ihmeen kaupalla. Tällaista kirjaa on siinä mielessä rentouttavaa lukea, että voi koko ajan luottaa asioiden kääntyvän parhain päin. Se on tässä ajassa aika kutsuva ajatus.

Tätä kirjaa lukiessani löysin siitä vaikutteita niin L.M. Alcottin Pikku naisista kuin myös L.M. Montgomeryn Runotytöistä ja ehkä Anna-sarjastakin. Mielleyhtymä tulee paitsi Ullan sisarussarjasta, jossa on samanlaisia persoonia kuin Pikku naisten katraassa, mutta myös perheen hyväntahtoisuudesta ja taloudellisesta tilanteesta. Tuhkimotarinat, unelmointi ja monin paikoin tunnelmakin muistuttavat Montgomeryn tuotannosta. Ilmeisesti Swan todella piti heitä esikuvinaan, joten vaikutusten näkymistä ei voine välttää.

Kaiken kaikkiaan Swan oli mukavaa lukemista lukupiirin joulutauolle. Jokainen esitteli lukemansa kirjan ja summasimme yhteen niiden aiheita ja tunnelmia. Kivan erilaista keskustelua.

Talo maailman reunalla: Vuosi Islannin maaseudulla

Satu Rämö: Talo maailman reunalla - Vuosi Islannin maaseudulla

kuvat: Björgvin Hilmarsson

WSOY 2021

Satu Rämön kolmas ja viimeisin, mutta toivottavasti ei viimeinen, islantilaisesta elämänmenosta kertova teos Talo maailman reunalla on hänen muiden "islantilaiskirjojensa" tavoin kiinnostavaa luettavaa. Lukiessa minulle vain vahvistui käsitys siitä, että Islannissa haluaisin joskus käydä ja kokea tuon kiehtovan maan itse.

Kirja kertoo elämästä kauniilla mutta syrjäisillä Länsivuonoilla, josta Reykjavikissa asuva Rämö perheineen vuokraa ensin vuodeksi pienen talon. Ensimmäinen vuosi tilapäisinä asukkaina opettaa, että uudella kotiseudulla on paljon tarjottavanaan liikunnalliselle ja aktiiviselle perheelle. He ihastuvatkin uuteen kotipaikkaansa niin kovasti, että ostavat kodikseen ikivanhan kivitalon ja päättävät jäädä.

Rämö kirjoittaa islantilaisesta arjesta, yhteiskunnasta ja luonnosta kiinnostavasti. Tässä kirjassa Länsivuonojen harvaan asutulla seudulla luonnonvoimilla on erityisen näkyvä rooli, mutta niin on myös yhteisöllisyydellä ja auttamisella. Siitä perhe saakin heti osansa, sillä uudet asukkaat otetaan lämpimästi vastaan.

Elämä pikkukylässä kuulostaa kyllä ihanalta ja monipuoliselta. On lyhyt matka kouluun ja päiväkotiin, ihania paikallisia kahviloita ja luottopizzeria, ihana uimahalli-kylpylä vaikka joka iltaiseen polskutteluun, kirjastopalvelut, liikuntamahdollisuudet ja monen eri alan osaajia. Rämö ei kuitenkaan maalaa elämästä liian ruusuista idylliä, sillä on myös talvella siinä mittakaavassa tukkeutuvia teitä ja lumen saartamia taloja, että sitä ei Suomessa ihan voi kuvitellakaan. Kaikki on lopulta kuitenkin vain asenteesta kiinni, sillä jos osaa nähdä kaiken hyvän, on helpompi kestää haasteet.

Näitä "islantilaiskirjoja" on ollut tosi mukava lukea ja näistä on myös oppinut valtavasti uutta. Etenkin kahden aiemman kirjan kohdalla kiinnostavaa on ollut eritoten se, miten Islanti ja Suomi ovat vertautuneet toisiinsa tavoiltaan ja yhteiskunnallisesti. Mielelläni lukisin vastaavia kirjoja Rämöltä vielä lisääkin.

Blogissani myös

- Islantilainen voittaa aina

- Islantilainen kodinonni

Marian kirja

Laura Lähteenmäki: Marian kirja

WSOY 2025

Laura Lähteenmäen uusin romaani Marian kirja nostaa valokeilaan Elias Lönnrotin voimakastahtoisen puolison, Marian. Elias tunnetaan kansalliseepoksemme kokoojana, lääkärinä ja kaikin puolin merkittävänä miehenä. Osaava, aikaansaava ja määrätietoinen on Mariakin.

Puolisoaan parikymmentä vuotta nuorempi Maria ei ehkä ole saanut kouluttautua, mutta maailmaa hänkin on ehtinyt näkemään. Kaksi itsenäistä ihmistä kohtaa ja rakastuu, menee naimisiin ja saa viisi lasta. Työteliään puolisonsa rinnalla Maria joutuu pohtimaan omaa paikkaansa, osaamistaan ja kykyjään, mitä juuri hän voi lapsilleen opettaa ja heille elämästä kertoa.

Tykkäsin tosi paljon tästä kirjasta. Jollain tasolla historiasta minulle oli Lönnrotin perhe ja erityisesti lasten kuolemat jääneet mieleen, mutta Mariasta en olisi osannut sanoa juuri mitään. Tämä ei kuitenkaan ole vain historiallinen romaani, vaan mielestäni myös ja ennen muuta avioliittoromaani. Pitkä parisuhde muuttaa rakkautta ja vuodet tuovat sekä suhteeseen että sen osapuoliin uusia sävyjä. Kaikki koettu muovaa heitä, ja niin tässä Lähteenmäen romaanissa käy myös Marialle ja Eliakselle.

Pidin erityisesti Lähteenmäen henkilöhahmoista, joilla on tietysti todellisuuspohja, mutta jotka hän onnistuneesti tekee eläviksi ihmisiksi tunteineen ja toiveineen. Maria ja Elias kohtaavat suuria suruja, jotka ovat yhteisiä mutta silti molemmille omia. Arkinen elämänmeno, ylemmän keskiluokan elämäntyyli ja yleinen ajankuva ovat niin ikään onnistuneesti kuvattuja.

Mainion arvion tästä kirjasta on kirjoittanut Kirjasähkökäyrän Mai.

Alaskan taivaan alla

Kristin Hannah: Alaskan taivaan alla

WSOY 2021

alkup. The Great Alone, 2021

suom. Marja Helanen

äänikirjan lukijana Liisa Pöntinen

Kuuntelin joulukuussa Kristin Hannahin upean 1970-luvun Alaskaan sijoittuvan romaanin Alaskan taivaan alla. Pidin kirjasta aivan valtavasti ja se onkin minulle yksi vuoden 2024 mieleenpainuneimmista kirjoista. Teos on huikea tarina selviytymisestä, ei pelkästään Alaskan karun kauniissa ympäristössä vaan myös ihmismielen synkimpien sävyjen ottaessa vallan.

Ernt Allbright on Vietnamin sodan veteraani, joka on palannut kotiin traumatisoituneena. Hän ei ole enää se mies, johon Cora nuorena rakastui, mutta sekin puoli miehestä vielä löytyy. Ernt haluaa perheelleen uuden alun ja päättää muuttaa vaimonsa ja Leni-tyttärensä kanssa Alaskaan, halusivat nämä sitä tai eivät. Vastoin odotuksia Alaskan pitkä valoisa kesä saa paikan tuntumaan onnelliselta uudelta alulta, oikealta mahdollisuudelta muutokseen. Vaan siinä missä kesä on valoisa ja pitkä, on talvi sitäkin synkempi ja karumpi. Pimeydessä Erntin traumat heräävät ja saavat Coran ja Lenin pidättelemään hengitystään.

Vaikka perhe-elämä väkivaltaan taipuvaisen ja dominoivan isän kanssa on kaikkea muuta kuin turvallista, Alaskaa Leni rakastaa. Vastoin kaikkia odotuksiaan hän kokee olevansa siellä enemmän kotonaan kuin missään muualla aiemmin. Hän saa siellä jopa ystäviä, joista tosin kaikki eivät ole isän mieleen. Ei varsinkaan Lenin ikätoveri Matthew Walker, jonka isää Lenin isä inhoaa. Turvaa tuo kyläkauppaa pyörittävä entinen juristi Iso-Marge, joka osaa taitavasti auttaa Leniä ja Coraa loukkaamatta silti suoraan Erntiä.

Alaskan taivaan alla on ahdistava ja sydämeen käyvä tarina ja hieno lukuromaani. Käsittelemättömät sotatraumat vaikuttavat koko Allbrightien perheeseen dramaattisesti ja kauaskantoisesti heittäen varjonsa kaiken hyvän ja onnellisen ylle. Pidin Lenin hahmosta todella paljon ja Alaskan luonnon kuvaus on kerrassaan kaunista. Tämän perusteella haluan kyllä tutustua myös Hannahin muuhun tuotantoon.

Kaunokaisia

Ann Napolitano: Kaunokaisia

WSOY 2024

alkup. Hello Beautiful, 2023

suomentanut Minna Kujamäki

kansi: Donna Cheng

Ann Napolitanon ensimmäinen suomennettu romaani Kaunokaisia näyttää olevan kirjansyksyn tapaus. Itse törmäsin siihen alunperin somemainoksessa, jossa kirjan luonnehdittiin olevan kuin nykypäivän Pikku naisia. Varsin ovela koukku viitata tunnettuun klassikkoon, sillä juuri se sai minut pysähtymään mainoksen äärelle. Pikku naisia on yksi teinivuosieni rakkaimmista kirjoista, joten Kaunokaisia päätyi lukulistalle. En huumaantunut tästä kirjasta samalla tavalla kuin moni muu, mutta pidin tästä kyllä.

Kaunokaisia on moniääninen romaani, jossa kertojina ovat Padavanon siskokset sekä heidän elämäänsä tupsahtava yksinäinen William. Tarina alkaa 1970-luvulta ja etenee lähelle nykypäivää. Hahmot jäävät väkevinä mieleen ja heidän suruihinsa ja iloihinsa on helppo tempautua mukaan.

Padavanon siskokset Julia, Sylvie, Cecelia ja Emeline varttuvat Chicagossa. Perheen taloudellinen tilanne on tiukka, mutta he pärjäävät. Isä Charlie ei murehdi turhia, vaan luottaa asioiden aina lutviintuvan. Hän siteeraa runoja ja tapaa tervehtiä tyttäriään aina sanoin "Hei kaunokainen". Äiti Rose kasvattaa takapihan kasvimaalla huolella vaalimiaan kasviksia, joita myy tai vaihtaa perheen tarpeiden mukaan. Katolilaisuus on läsnä, vaikka tyttäret ovatkin lähennä tapa-uskovaisia.

Vaikka perheellä on tiukkaa, ei tyttäriltä puutu mitään. Kaikkein tärkeintä on perheen keskinäinen kiintymys ja aivan erityisesti sisarten välinen solidaarisuus. He ovat keskenään erilaisia, mutta silti toistensa parhaita ystäviä ja uskottuja. Aivan kuten Pikku naisissakin. Ei ole mitään, mikä voisi  tulla heidän väliinsä. Paitsi että niin käy kuitenkin. Perhe hajoaa ja ennen niin kiinteät sisarussuhteet etääntyvät. Elämä yllättää, kuten niin monesti oikeassakin elämässä tapahtuu.

Kaunokaisia on ennen kaikkea romaani perhesiteistä ja kauan sitten tehdyistä valinnoista, jotka vaikuttavat myös tuleviin sukupolviin. Tässä on paljon iloa ja onnea, mutta myös kipeitä menetyksiä ja suruja. Keskeisessä roolissa ovat myös kouluttautuminen, koripallo, kirjallisuus ja kirjastot sekä taide ylipäätään. Kaiken takana on kuitenkin ennen kaikkea perhe. Sen kaipuu, sen kipu, sen lämpö ja rakkaus.

Kuten sanottu, pidin tästä kirjasta. Tietyt rosot kuvataan hieman liian helposti siliäviksi, mutta muuten en keksi mitään moitteen sanaa. Ei aivan täysin minun kirjani enkä tuntenut suurta huumaa, mutta hieno kirja. Voisin lukea uudelleenkin.

Kurkkaa myös nämä arviot:

Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua

Kulttuuri kukoistaa

Islantilainen kodinonni

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni - Perhe-elämää viikinkien malliin

WSOY 2018

Luimme lukupiiriin huhtikuussa Satu Rämön ensimmäisen islantilaisesta elämänmenosta kertovan kirjan Islantilainen voittaa aina. Tykästyin hänen tapaansa kertoa ja kuvata asioita, joten myös seuraaviin islantilaiskirjoihin tarttuminen oli selviö. Tykkäsin tosi paljon myös tästä Islantilaisesta kodinonnesta, jossa keskiössä on perhe-elämä. Tästäkin aihepiiristä saatiin esimakua jo ensimmäisessä kirjassa, mutta nyt aiheeseen sukellettiin syvemmälle.

Islannissa perhe on tärkeä ja perhekäsitys suomalaisella mittapuulla varsin laaja. Sekä äidit että isät osallistuvat lapsen kasvatukseen tiiviisti jo pienestä pitäen, sillä kummallakin vanhemmalla on yhtä paljon vanhempainvapaata: 3 kuukautta äidillä, 3 isällä ja 3 miten perhe haluaa ne jakaa. Koko laaja perheyhteisö ja etenkin isovanhemmat osallistuvat lasten hoitoon ennen kuin lapsi tavallisesti 2 vuoden iässä menee päivähoitoon. Suomalaisittain tuo kuulostaa monimutkaiselta ja hurjalta, mutta se toimii Islannissa.

Islanti on niin kovin toisenlainen maa kuin Suomi. Erilaisten perhemallien ymmärtämisessä ja tasa-arvoasioissa se tuntuu olevan paljon edellä meitä. Heille ei ole mitenkään kummallista, jos äiti menee pakollisen äitiyslomansa jälkeen heti töihin tai jos perhemalli on jotenkin "normista poikkeava". Heille se ei tunnu edes olevan mitenkään poikkeava. Hauskinta islantilaisesta perhe-elämästä lukiessa on se, kun kirjailija on suomalainen ja osaa näin verrata näitä kahta maata keskenään. Se myös tuo minulle lukijana lisää perspektiiviä, kun mukana kulkee itselle tuttua vertailukohtaa.

Ehkä yksi asia minulla hieman särähti tässä avarakatseisuutta ja erilaisia valintoja esiin tuovassa teoksessa. Islannissahan lapsi nimetään aina jonkun pojaksi tai tyttäreksi eikä heillä ole sukunimiä samalla tavalla kuin meillä. Näin ollen esimerkiksi avioliiton solmimisen yhteydessä ei tarvitse pohtia nimivalintoja. Minulla hieman särähti se, miten Rämö hämmästeli monen suomalaisen naisen halua vaihtaa sukunimensä miehen sukunimeen vielä nykypäivänä. Voi olla, että olen vain herkillä asian suhteen, sillä menin kesällä naimisiin ja päätin vaihtaa sukunimeni pitkän pohdinnan jälkeen. Ehkä voisin kysyä: miten voi olla, että vielä nykyaikana pitää selittää nimivalintojaan muille?

Rämö kirjoittaa hyvin sujuvaa kieltä. Kokonaisuus oli jälleen kerran jäsennelty hyvin, vaikka ehkä pientä toisteisuutta oli loppupuolella havaittavissa, ei tosin haittaavassa määrin. Kirja on tosi mielenkiintoinen ja opin islantilaisesta yhteiskunnasta ja kulttuurista monta uutta asiaa.  Talo maailman reunalla odottaa vielä lukuvuoroaan, mutta ei varmasti kauan.

Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina

Estelle Maskame: Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina

512 s., Gummerus 2019

alkup. Just Don't Mention It, 2018

suom. Sirpa Parviainen

 

Blogini laahaa armottomasti jäljessä luetuista kirjoista, mutta nyt vihdoin pääsen sanomaan muutaman sanan Estelle Maskamen uusimmasta nuorten aikuisten kirjasta Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina. Teoksen juoni on sinänsä täysin tuttu supersuositun DIMILY-trilogian ensimmäisestä osasta, sillä tämä teos on Tylerin näkökulmasta kerrottu versio samoista tapahtumista. Minä pidin aikoinaan DIMILYn avausosasta ihan hurjasti, joten vaikka trilogian muut osat olivatkin hienoinen pettymys, halusin toki lukea tämän Tylerin tarinan.

 

Pääjuoni on siis tuttu: Eden Munro saapuu kesäksi Santa Monicaan isänsä luokse. Tarkoitus on, että Eden paitsi lähentyisi isänsä kanssa myös tutustuisi isänsä uuteen vaimoon ja tämän kolmeen poikaan. Tyler on siis Edenin "velipuoli" heidän vanhempiensa avioliiton kautta. Tyler on öykkäri, joka sekoittaa päänsä viikonloppuisin alkoholilla ja huumeilla, tekee mitä lystää eikä raota kovaa kuortaan kenellekään. Kun Eden saapuu kuvioihin, Tylerin kiinnostus herää ja samalla kova kuorikin alkaa vähitellen murtua ainakin Edenin läsnäollessa.

 

Niin, vaikka Tylerin ja Edenin suhteen kehitys on entuudestaan tuttu, oli tätä teosta silti mielestäni kutkuttavaa lukea. Hetket, jolloin Eden oli DIMILYssä aivan pihalla Tylerin mielenliikkeistä, saavat nyt selityksensä. Lisäksi Tylerin ja Edenin rakkaustarina vain on kerta kaikkiaan mukaansatempaavaa luettavaa vaikka sitten "kahteen kertaankin". Tyler on hankalasta olemuksestaan huolimatta hahmo, joka on yllättävänkin pidettävä. Edenistä olen myös pitänyt ihan alusta alkaen.

 

Tykkäsin. Suosittelen. Jos haluat lukea vetävän nuorten aikuisten kirjan, niin tässä olisi.

♠♠♠♠♠

Uusintaluku: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

6 h 47 min., Tammen äänikirja 2015

alkup. 2013

lukija: Miia Selin

 

Luin Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin ensi kertaa jo sen ilmestymisvuonna 2013. Vuosien aikana olen monesti haaveillut palaavani kirjan pariin, sillä pidin kirjasta kovasti ja minulle se oli sellainen ihanan pakahduttava hyvän mielen kirja, jonka tunnelman tiesin kantavan vielä toisenkin lukukerran. Nyt monen vuoden jälkeen annoin itselleni periksi ja otin Avioliittosimulaattorin uudelleen käsittelyyn, mutta tällä kertaa äänikirjana. Tarina tuntuu edelleen yhtä hyvältä, mutta äänikirjatoteutus on kyllä kalpea häivähdys siitä elämyksestä, jonka sain kirjaa itse lukiessani.

 

Itäsuomalainen Aino ja varsinaissuomalainen Jussi tapaavat messuilla ja se on menoa sitten. Eipä aikaakaan, kun Aino jo saapuu auto lastattuna Jussin kotitilalle ensi alkuun kuukaudeksi. Tilalla asuu myös Jussin isä ja pikkuveli sekä isän veli Erkki. Miehet ovat eläneet tilalla keskenään yli 10 vuotta, joten sulattelemista on puolin ja toisin. Eivätkä murre-erot ja erilaiset temperamentit varsinaisesti helpota sopeutumista. Vaan Ainon ja Jussin rakkaustarinassa on vaan jotain kaikenvoittavaa, jonka takia Aino on valmis sietämään ja nielemään sellaista, mikä ennen sai hänet kipinöimään omaa tahtoa.

 

Itse tarina on siis edelleen yhtä valloittava ja oma elämänkokemus tarjoaa nyt tarinaan vähän uudenlaista perspektiiviä, mutta äänikirja ei nyt vain kaikilta osin ollut täysin onnistunut. En pitänyt Miia Selinin tavasta lukea tätä teosta, sillä dialogi sai siitä sellaisia sävyjä, joita en itse tekstistä tunnista. Jotenkin Jussin isän ja sedän sanomiin asioihin oli saatu paikoitellen ivallisen tuntuinen sävy, kun taas Aino oli välillä kuin neito pulassa. Enkä koe, että näin on tarinassa tarkoitettu. Se söi sitä humoristista sävyä, joka monessa kohtaa kukki pinnan alla. Eräs kaverini on opiskelujensa aikana tavannut paljon ihmisiä eri puolilta Suomea ja kun kerroin hänelle tästä, hän totesi, että monesti kun joku yrittää matkia toisen murrealueen puhetapaa (esimerkiksi meidän pohjalaista murretta), siihen tulee jokin erikoinen sävy. Niin on ehkä käynyt tässäkin.

 

Veera Nieminen on nokkela sanankäyttäjä, jonka teksti on todella eloisaa. Suosittelen tätä kirjaa ensisijaisesti itse luettavaksi, mutta ei minua kuitenkaan harmita uusinta äänikirjanakaan. Samainen kaverini, joka esitti huomion muiden murteiden jäljittelystä, päätti tarinasta antamieni kehujen perusteella myös kuunnella tämän ja hän piti tästä, joten sillä perusteella ainakin ensikosketus tähän kirjaan toimii äänikirjanakin hyvin.

Lukupiirikirja: Saariston lapset

Astrid Lindgren: Saariston lapset

7 cd-levyä, 8 h 56 min.

WSOY äänikirjat 2009, alkup. 1964

suom. Laila Järvinen

lukija: Jarmo Heikkinen

 

Lukupiirimme palasi kesätauolta maanantaina ja olin valinnut ensimmäiselle kerralle käsiteltäväksi kirjaksi Astrid Lindgrenin kesäisen klassikon Saariston lapset. Joku piiriläisistä esitti joskus aihetoiveena Lindgrenin lastenkirjat ja tämä valinta kyllä keräsi kiitosta. Joku oli ihan vain nauttinut teoksen tunnelmasta ja miljööstä, jotkut taas palanneet omiin lapsuudenmuistoihinsa tai omien lasten kanssa vietettyihin hetkiin. Saariston lapset oli minulle ihan uusi tuttavuus ja muutenkin Lindgrenin kirjoihin olen tutustunut enemmän vasta aikuisiällä, sillä lapsuudessa luin vain Peppiä ja Eemeliä.

 

Saariston lapset sijoittuu Saltkråkanin eli Suolavariksen saarelle. Sen pääosassa on kommelluksille altis Melkersonien perhe, johon kuuluu isä-Melker, 19-vuotias tytär Malin, 12- ja 13-vuotiaat Johan ja Niklas sekä 7-vuotias eläinrakas ja oikeudenmukainen Pelle. Perheen äiti on kuollut Pellen syntyessä, joten Malin on ottanut äidin roolin jo sangen nuorella iällä. Hän edustaa kirjassa vastuullista ja turvallista aikuista, joka kuitenkin osaa ottaa myös omaa tilaa. Isä-Melker on omalla tavallaan hyvä isä katraalleen, vaikka hän koheltaakin välillä mitä sattuu. Hän osaa kuitenkin asettua hyvin lastensa kokemusmaailmaan ja toimii lapsilleen esikuvana siitä, että tunteensa saa näyttää. 

 

Vaikka pidin Melkersonien perheestä, suosikkihahmoni lienee kuitenkin kauppiaan tytär Pampula Grankvist ja hänen Laivuri-koiransa. Naseva pikkutyttö keksii neuvot vaikka mihin ja hänen sanailuaan isä-Melkerin kanssa oli huvittavaa kuunnella. Mielestäni teoksen äänikirjaksi lukenut Jarmo Heikkinen tulkitsee kirjaa todella hyvin ja hänen luentansa korostaa kirjan humoristisia kohtauksia oivallisesti.

 

Tapahtumissa kuvataan Melkersonien asettumista vuokraamaansa kesäkotiin Nikkarilaan sekä muita saaren sattumuksia, arkista elämää kaikkineen. Ylipäätään kesän ja saariston kuvausta oli kiva lukea, sillä kerronta oli hyvin lämminhenkistä ja idyllistä. Lindgrenille tyypillisesti kirjassa kuvataan kuitenkin myös rohkeasti elämän ikäviä käänteitä, kuten esimerkiksi Pellen rakkaan Jokke-kanin kuolemaa. Lindgren kuvaa mielestäni hyvin niin elämän isoja iloja kuin suuria murheitakin, puhumattakaan niistä pienistä ilon tai huolen ja murheen pilkahduksista, joita arjessa on. Kerronnasta löytyy tasoja aikuisellekin, joten ei tämä kirja ole ainoastaan lapsille.

 

Vaikka saaristo ei olekaan suosikkimiljööni noin niinkuin muuten ja meri on itselleni ehkä hieman pelottavakin elementti arvaamattomuudessaan, saattaa tämä Saariston lapset kuitenkin nousta suosikikseni Lindgrenin tuotannosta. Se herätti myös halun lukea Ronja Ryövärintytär ja Peppi-kirjat uudelleen. En tiedä jääkö tämä mielihalu toteuttamatta, mutta joka tapauksessa Saariston lapset oli jälleen hyvä muistutus Lindgrenin taidokkuudesta.

Huvila

Tuula-Liina Varis: Huvila

245 s., WSOY 2016

kansi: Martti Ruokonen

 

Elokuun viimeiseksi kirjaksi jäi Tuula-Liina Variksen Huvila, jonka lainasin kesälomapinooni pyöriteltyäni sitä ensin kuukausia käsissäni. Odotin vangitsevaa lukukokemusta, mutta yllättäen kirja ei vienyt mukanaan oikein missään vaiheessa. Olin kuitenkin lukenut kirjaa toiveikkaana sen verran pitkälle, että halusin lukea sen loppuun, vaikka kirjaan tarttuminen ei juuri huvittanut. Huvilan lukeminen ei tuntunut huvilta, mutta loppua kohti teos onneksi hieman parani.

 

Raakel on turkulainen nuori opiskelijaneito, vanhempiensa ainoa lapsi ja hyvään tottunut, sivistyneen perheen lapsi. Kun hän kohtaa itseään vanhemman taiteilija Aksel Korkeakorven, alkaa molemminpuolinen kiinnostus heräillä. Lopulta kiinnostus kuljettaa parin alttarille asti ja sieltä Akselin huvilaan. Korpivilla sijaitsee keskellä ei mitään. Innoissaan Raakel tahtoo perustaa ison hyötypuutarhan ja ottaa kotieläimiä. Tulee kotityöt ja kaikki arki. Kunnianhimoiset opinnot ovat jääneet. Syntyy tytär Leea, palkataan piika Selma kuukausipalkkalaiseksi. Avioliitossa on hyviä aikoja ja huonoja aikoja, mutta Raakelin rakkaus ei tunnu väsyvän.

 

Huvilassa eletään pitkä ajanjakso vuodesta 1930 vuoteen 1950. Siihen mahtuu poliittisia liikkeitä, Akselkin innostuu lapualaisuudesta ja ihailee Hitlerin Saksaa, epävarmat sotavuodet ja pula-aika. Kirjassa koetaan suuria elämänmuutoksia ja monenlaisia menetyksiä, mutta myös onnen hetkiä. Lopulta kuitenkaan kirja ei herättänyt minussa mitään ihmeempiä tunteita. Siinä elivät ja olivat, jotkut kuolivatkin. Sellaista on elämä.

 

Lopputulema on, että kyllä tämän kirjan nyt luki, mutta toisaalta mietin luinko turhaan. Tämä kirja ei ollut oikein minun kirjani. Joskus voisin opetella vielä rohkeammin jättämään kesken sellaiset kirjat, jotka eivät vain kertakaikkiaan tunnu omilta ja vie mennessään. Jos tämä olisi ollut paksumpi kirja, olisin saattanut niin tämän kohdalla tehdäkin.

 

♠♠♠

Pelkääjän paikalla

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

238 s., Otava 2015

kansi: Päivi Puustinen

 

Luin toukokuussa 2018 Laura Lehtolan teoksen Takapenkki, joka vei aivan täysin mennessään. Tykästyin Lehtolan vaivattomaan ja nasevaan tekstiin, tragikomiikkaan ja elämän ironiaan. Tiesin jo silloin, että haluan lukea myös Lehtolan esikoisteoksen Pelkääjän paikalla. Se kertoo kolmekymppisestä Aaposta, jonka pienen perheen elämä keikahtaa raiteiltaan, kun hänen Anna-vaimoltaan löytyy syöpä. Tuosta alkaa Aapon uusi rooli perheen tukipilarina, kaiken huolehtijana, ja toisaalta vaimoltaan piilossa myös epävarmana, pelokkaana ja huolestuneena miehenä. Mikään ei ole enää ennallaan.

 

Kun Anna alkoi ontua, ei kukaan aavistanut mitään kovin vakavaa. Kokeiden tulokset kuitenkin paljastivat, että hänen sääriluussaan on syöpäsoluja. Alkoi rankat hoidot, tuli toivonpilkahduksia ja uusi pelko. Ja lopulta Anna kuoli. Miten Anna kehtasi jättää Aapon? Pakottaa selviytymään yksin pienen tyttären kanssa, laittaa opettelemaan pompulat ja mekot, muistamaan hammaslääkärit, kertomaan että äiti on kuollut? Ja kun on niin ikävä. Kukaan muu ei ymmärrä Aapoa kuin Anna, heidän yhteinen pitkä historiansa on tehnyt heistä oman sisäpiirinsä. Tunteet heilahtelevat pelosta ikävään ja vihaankin, mutta kaiken taustalla on suru ja rakkaus.

 

Pelkääjän paikalla tempaisi minut Takapenkin lailla mukaansa. Jouduin jopa jättämään hetkeksi kesken sillä hetkellä luvussa olleen Sherlock Holmesin tyttären, koska halusin lukea tämän kirjan heti. Tätä kirjaa lukiessa minulle kävi selväksi, että Lehtola tietää mistä kirjoittaa. Teos tuntuu aidolta, tunteet rehellisiltä. Lehtolan oma puoliso sairastui ja menehtyi syöpään. Hänen edesmenneeltä puolisoltaan Laura Savelta julkaistiin postuumisti teos Paljain jaloin. 

 

Paljain jaloin keräsi ilmestyttyään valtavasti huomiota ja lukijoita. Muistan itsekin teoksen hyvin, sillä se oli sydäntäsärkevä lukukokemus. Vaikka Pelkääjän paikalla onkin fiktiivinen teos (eikä Paljain jaloinkaan mikään elämäkerta ole), uskon Lehtolan ammentaneen tiettyjä asioita puolisonsa sairaudesta. Vaikka kirjojen hahmot on sijoitettu hieman eri elämäntilanteisiin, on Pelkäjän paikalla mielestäni kuitenkin hyvä vastapari Saven kirjalle. Toinen kertoo sairastuneen tunteista ja toinen puolison.

 

Totesin jo Takapenkin kohdalla, että Lehtola osaa tuoda huumoria vaikeisiin aiheisiin. Sama on nähtävissä tässäkin teoksessa, vaikka ei niin selkeästi. Pelkääjän paikalla ei tunnu liian ahdistavalta, vaikka siinä onkin iso tunteiden kirjo. Lukeminen sujuu, teos vie mukanaan ja päähenkilön tunteita on helppo myötäelää ilman, että itse ahdistuu liikaa samalla.

 

♠♠♠♠

Rouva C.

Minna Rytisalo: Rouva C.

367 s., Gummerus 2018

kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Minna Canth on yksi suosikkikirjailijoistani, joten oli selvää, että halusin lukea hänestä kirjoitetun fiktiivisen romaanin. Olen kuullut Rouva C:stä monenlaisia kommentteja, sillä jotkut ovat kehuneet kirjaa ja pitäneet siitä varauksetta, toiset taas ovat moittineet Minna Canthin kaltaisen merkkihahmon typistämistä pelkkään rouvan rooliin. Näistä lähtökohdista romaanin lukeminen jännitti hieman etukäteen, mutta minä kyllä pidin tästä. Minun silmissäni tässä ei ole typistetty ketään ja teos antaa fiktiivisyydessäänkin kiinnostavan kuvan Minna Canthista perheensä parissa. Olen lukenut Canthista henkilönä ennemminkin ja ihan tietotekstiä, kuten Minna Maijalan Hellä, herkkä, hehkuvainen: Minna Canth. Siitä huolimatta koin, että tämä fiktiivinen teos antoi uutta näkökulmaa tai ainakin herätteli uudelleen Maijalan kirjan jälkeen mieleeni uinumaan jäänyttä uudenlaista ja todellisempaa kuvaa Canthien avioliitosta.

Mina "Miinu" Johnson on kuopiolaisen lankakauppiaan esikoinen, jolle vanhemmat toivoisivat hyvää avioliittoa. Toiveissa siintää ajatus siitä, että tytär puolisoineen osallistuisi kaupan hoitoon ja pitäisi perheestä huolta. Vaan teräväpäinen tytär tahtoo Jyväskylään opettajainseminaariin, sillä hän haluaa erilaisen tien kuin vanhempien suunnittelema. Seminaarissa hän ottaa kutsumanimekseen Minnan. Siellä älykäs ja oppivainen nuori nainen kiinnittää luonnontieteiden lehtori Ferdinand Canthin huomion. Kun avioliitto lopulta solmitaan, ottaa Minnalta hetken paitsi kasvaa rooliinsa vaimona myös löytää oma paikkansa yhteisössä uuden asemansa myötä. Avioliittokaan ei suitsi hänen haluaan vaikuttaa asioihin isosti, ottaa kantaa ja osallistua. Eikä Ferdinand sitä vaimoltaan odotakaan, sillä hän antaa vaimonsa päättää itse mitä tekee.

On totta, että Minna Rytisalo kuvaa romaanissaan Minna Canthin ensisijaisesti vaimona ja äitinä, ei kirjailijana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Kun teoksessa ennätetään avioliittoon asti, perhe-elämä nousee keskiöön. Koko ajan esille kuitenkin nousee myös päähenkilön osallistuminen yhteiskuntaelämään sekä lehtikirjoitusten että käytännön toiminnan kautta. Mielestäni rajaus on luonteva, julkaisihan Canth valtaosan tuotannostaan ja keskeisimmät teoksensa vasta miehensä kuoleman jälkeen, kun taas tämä teos keskittyy avioliittovuosiin. Tämä teos pohtii sitä, millainen Minna Canth oli kirjailijan ja yhteiskunnallisen roolinsa takana. Millainen vaimo, äiti, tytär ja ystävä hän oli?

Useissa lähteissä Canthien avioliitosta luodaan lähinnä ankea kuva, sellainen, jossa aviomies ja alati kasvava lapsikatras tukahduttivat Minnan luomisvoimaa ja estivät häntä olemasta sellainen kuin oli. Tämä teos kuitenkin luo heidän avioliitostaan lämpimän kuvan. He ovat pari, jotka luottavat toisiinsa, keskustelevat tärkeistä asioista ja antavat toisilleen tilaa. Se kuva lieneekin lähempänä todellisuutta kuin mitä aiemmin on ajateltu, mikä käy ilmi myös edellä mainitusta Minna Maijalan tietokirjasta (kylläpäs minnoja nyt vilisee aiheen ympärillä!).

Minulle Rouva C. oli mieluisa lukukokemus, johon oli mukava uppoutua. Kun teos lähti oikein kunnolla liikkeelle, oli todella vaikea sammuttaa lukulamppu ja laskea kirja yöpöydälle odottamaan. Onnistunut teos kaiken kaikkiaan. Erityisesti pidin teoksen inhimillisyydestä ja siitä, että Ferdinandistakin onnistuttiin luomaan lämmin kuva, ihan päinvastainen kuin mihin on totuttu.

Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

284 s., Gummerus 2013

kansi: Tuomo Pulli & Istockphoto

Käsittelimme lukupiirissä toukokuun alussa Pauliina Rauhalan Taivaslaulua. Luin kirjan toista kertaa ja pidin siitä edelleen. Ensimmäinen lukukerta oli heti kirjan ilmestyttyä, jolloin sen ympärillä velloi paljon keskustelua. Tuolloin kirjoittamani postaus taitaa olla blogini historian kommentoidun kirjapostaus ja se löytyy täältä.

Taivaslaulu herätti minuaa kokolailla samoja ajatuksia kuin lähes viisi vuotta sitten. Tarina oli piirtynyt vahvana mieleeni, mutta toinen lukukerta muistutti yksityiskohtia ja auttoi keskustelun vetämistä piirissä. Tarinaa oli mielenkiintoista seurata nyt myös Synninkantajien kautta, sillä kirjojen välillä on yhteys. Suurta tulkintaeroa se ei tuo tullessaan, mutta ehkä päähenkilöiden Viljan ja Aleksin perhe on nyt mahdollista nähdä laajemmassa kontekstissa.

Taivaslaulu oli lukupiirikirjana siinä mielessä yllättävä, että vaikka olemme syksystä lähteen istuneet saman pöydän ääressä, tuntui ilmassa hienoista epäröintiä siitä mitä oikein "uskaltaa" kommentoida tästä kirjasta. Taivaslaulun aihe on toki sellainen, että siitä puhuminen on helppoa lähinnä sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuntee todella hyvin. Ehkä tämä ei siis ollut paras mahdollinen lukupiirin keskustelua ajatellen, vaikka piiriläiset olivatkin kirjasta pitäneet.

Heinähattu ja Vilttitossu rosvojahdissa & Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu rosvojahdissa

110 s., Tammi 2001, 3.p.

1.p. 1995

kuvitus: Markus Majaluoma

***

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö

 77 s., Tammi 2017

kuvitus: Salla Savolainen

 

Olen juuri saanut luetuksi kaksi Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa, jotka ovat melkolailla erilaisia keskenään. Äkkiseltään näkyvin ero on kuvittajan vaihtuminen, mutta eroja on muitakin. Väkisinkin reilussa 20 vuodessa tyyli hieman vaihtuu, vaikka päähenkilöt pysyvätkin samoina. Kun näin eri-ikäiset kirjat lukee peräkkäin, huomaa selkeästi etenkin sen, miten uudemmasta kirjasta ei enää löydy samalla tavalla tasoja, jotka tekevät sarjasta aikuislukijallekin mieluisen. Se on mielestäni menetys.

 

Olen tainnut aikaisemminkin tuoda julki, että lapsena Heinähatut ja Vilttitossut tuntuivat melko työläiltä luettavilta. Varmasti nykyinen värikkäämpi ja runsaampi kuvitus puhuttelee lapsilukijaa enemmän kuin Markus Majaluoman kuvitus. Ikävää, että samaan pakettiin ei olla saatu sekä värikästä lapsia puhuttelevaa kuvitusta että aikuisille lukijoille suunnattuja tasoja, sillä tämä sarja olisi mielestäni oikein toimiva aikuisen ja lapsen yhteisiin lukuhetkiin. Lapsena olisin ehkä ollut toista mieltä, mutta nyt olen myös taipuvaisempi pitämään enemmän Majaluoman kuvituksesta.

 

Heinähatun ja Vilttitossun elämänpiiriä koskettaa yllättäen rikollisuus, kun heidän äitinsä Hanna pidätetään varkaudesta epäiltynä. Alibullenin neitien mailla on tehty arkeologisia kaivauksia ja eräänä yönä yksi löydöksistä varastetaan. Samana yönä Heinähattu ja Vilttitossu hiippailevat pihamaalla tarkoituksenaan tehdä omia tutkimuksia. Paikalla on myös Alibullenin neideillä väliaikaisesti asusteleva hankala lapsi Torsti Tattari, josta tulee Heinähatun asiapari rikoksen selvittämisessä - Vilttitossu on jo tärvellyt välinsä Torstiin. Neuvokkaiden lasten ansiosta vyyhti alkaa selvitä, mutta matkaan mahtuu jos jonkinlaisia syytöksiä, ammattirikollisuutta, jopa pienoinen parisuhdekriisi ja maineen menetystä ja puhdistusta. Heinähattu ja Vilttitossu rosvojahdissa oli melkoisen huvittavaa lukemista ja erityisesti nauratti Hannan ja Matin sanailu.

 

Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö on kirja, jonka kohdalla en voi olla kysymättä miksi se on tehty. Sarjassa on jo mielestäni paljon tunnelmallisempi ja sisältörikkaampi jouluinen teos Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä, joten minun on vaikea nähdä tämän kirjan funktiota. Eikö olisi parempi jättää ideat kierrättämättä? Minusta tuntuu muutenkin, että nämä uudemmat teokset osaltaan "rikkovat" sitä mitä aiemmista kirjoista on luettu. Osuuhan tämä tietysti mainiosti "markkinarakoon" ja löytyy varmasti monesta pukinkontista jouluna, mutta olisi mieluumin sitten otettu uusintapainos vanhasta kuin kirjoitettu uusi.

 

Joulun alla Vilttitossu pohtii saako hän tarpeeksi lahjoja. Hieman itsekäs ja lahjojen perään oleva Vilttitossu on kateellinen Heinähatulle, jota aina kehutaan. Vilttitossu tietää, että kiltit lapset saavat enemmän lahjoja kuin tuhmat, joten hän päättää ryhdistäytyä ja ryhtyy superkiltiksi. Ennen sitä hän tosin ehtii esittää orpolasta kadunkulmassa, jotta hän saisi joululahjoja häntä säälitteleviltä ohikulkijoilta. Heinähattu haistaa heti palaneenkäryä, mutta niin Hanna-äiti kuin Alibullenin neiditkin ovat ihastuksissaan Vilttitossun kilttiydestä. Jouluaattona tilanne kärjistyy, kun ekstrakilttinä ollut ja siivoamisessa auttanut Vilttitossu hoksaa, että Heinähattu saa yhtä paljon lahjoja kuin hänkin. Jouluvintiö pääsee valloilleen, mutta miten hänet pysäytetään? Tämäkin kirja oli ihan hauska lukuelämys, vaikka juoni tuntui jäävän heppoiseksi.

Ennen lähtöä

Leena Lehtolainen: Ennen lähtöä

10 cd-levyä, 12 h 24 min.

BTJ Finland, 2014

alkup. Tammi 2000

lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin suurimmaksi osaksi jo kesäkuun alussa dekkariviikolla Leena Lehtolaisen teoksen Ennen lähtöä. Blogini kuitenkin laahaa tällä hetkellä hieman jälkijunassa, joten saatte lukea tästä vasta nyt. Ennen lähtöä on Maria Kallio -sarjan 7. osa.

Tässä teoksessa Maria tiimeineen saa selvitettäväkseen kaupunginvaltuutettu Petri Ilveskiven surman. Tiimi pääsee nopeasti tekijän jäljille, vaikka Ilveskiven kimppuun hyökättiinkin metsäisellä polulla katseiden ulottumattomissa. Tapaus mutkistuu, kun oletettu tekijäkin näyttää olevan kadoksissa. Lisäksi näyttää siltä, että kuolemaan johtanut pahoinpitely on ollut tilaustyö, joten herää kysymys kuka ja miksi tilasi Ilveskiven pahoinpitelyn. Syitä voisi olla moniakin: Ilveskiven homous herättää närää, mutta toisaalta Ilveskivi saattoi tietää jotain sellaista, josta olisi ollut parempi olla täysin tietämätön.

Marian tiimi toimii jälleen kerran ansiokkaasti, mutta ylemmältä taholta suhtaudutaan tutkimuksiin karsaasti ja niiden keskeyttämistä vaaditaan. Marian epäilyt salakähmäisestä päätöksenteosta yltyvät entisestään, kun erästä juttuun keskeisesti liittyvää vaikuttajaa tunnutaan tiedottavan tutkimusten edistymisestä tiiviiseen tahtiin. Jutun ripeä selvittäminen on Marian tiimissä etusijalla, vaikka tutkinnan keskeyttämisestä puhutaan, sillä uhka näyttää kohdistuvan jo Marian perheeseenkin. 

Poliisin työn ohella sarjan tässäkin osassa on keskiössä myös Marian ja Antin perhe-elämä. Perheeseen kuuluu jo pieni Iida, mutta ajatus toisesta lapsesta elää etenkin Antin haaveissa. Maria luovii erilaisten tulevaisuudentoiveidensa ristipaineessa eikä oikein itsekään tiedä mitä tulevalta kaikkein eniten toivoo. Huolia aiheuttaa myös työn riskialttius, joka näyttää ulottuvan jo Marian kotiin asti.

Ennen lähtöä osoittautui yhtä sujuvasti eteneväksi dekkariksi kuin aikaisemmin lukemani/kuuntelemani sarjan vanhemmat osat: uudemmat osat eivät ole tuntuneet niin vetäviltä kuin tämä aikaisempi tuotanto. Olen nyt käynyt tämän sarjan lähestulkoon läpi, sillä enää yksi osa on kuuntelematta. Syksyllä sarjaan on toki tulossa jatkoa ja olenkin tulevan äänikirjan jo varannut. Vaikka Lehtolaisen kirjoissa on mielestäni usein jotain pientä hiomisen varaa, ovat ne kuitenkin viihdyttäviä ja mukaansatempaavia, ja niiden henkilöhahmojen parissa aika kuluu. Ehkäpä siis siirryn tämän sarjan jälkeen Lehtolaisen Hilja Ilveskero -sarjan pariin.

♠♠♠♠

Sopivasti sekaisin

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin

245 s., Tammi/Bon-pokkarit 2017

kansi: LittleBee80/iStockphoto

Veera Vaahteran uusin chick lit -teos Sopivasti sekaisin on kirja, jonka lukemista odotin kovasti. Hänen aikaisemmat teoksensa ovat olleet kovasti minun makuuni ja olen huomannut, että nykyään luen chick litiä innokkaammin kuin ennen - en edelleenkään paljoa, mutta jonkin verran. Pelkän veeravaahteruuden lisäksi minua kiinnosti tämä kirja siksi, että päähenkilö Matleena työskentelee kirjastotoimenjohtajana eli tarinassa liikutaan kirjastomiljöössä.

Matleena on kolmikymppinen perheenäiti ja vaimo, joka on palannut pian kuopuksensa syntymän jälkeen työelämään tultuaan valituksi kotikaupunkinsa kirjastotoimenjohtajaksi. Stressiä ei Matleenan elämästä puutu, sillä aviomies-Teron siisteyskäsitys on jokseenkin erilainen kuin Matleenan, eikä toistensa kimpussa alati olevien alaisten paimentamisen jälkeen uuden työpäivän aloittaminen kotona oikein jaksa innostaa. Elämä hiertää siis vähän joka alueella, kun Matleena yrittää tasapainoilla perheen ja työn välillä. Ainoa ymmärtävä ihminen tuntuu olevan hänen esimiehensä Juhani, jolta riittää Matleenalle aina tukea.

Vaikka kyseessä onkin selkeästi chick lit -kirja, ei tämä ole mikään erityisen kevyt romaani. Matleenan turhautuneisuuden ja stressaantuneisuuden pystyy aistimaan helposti, ja vaikka tarinassa onkin myös huumoria ja hauskoja kommelluksia, ei tässä edetä pelkästään hyväntuulisissa merkeissä. Vaahteran aiempiin teoksiin nähden erilaisen tästä tekee se, että Matleena on perheellinen ihminen ja vakityössä, kun taas aikaisemmissa teoksissa on päähenkilö tavallisesti ollut omaa paikkaansa hakeva koheltava sinkku. Kieltämättä minuun vetoaa enemmän Vaahteran aikaisemmat tarinat, mutta ei tämäkään huono ollut, hieman vakavampi vain kuin odotin. Loppuratkaisu on mielestäni kyllä hieman liian auvoinen, mutta ainakin lukija saa uskoa Matleenan pärjäävän.

Kokonaisuutena Sopivasti sekaisin on hyvää luettavaa. Tarina kulkee tässä teoksessa hyvin eteenpäin ja siinä on aitouden tuntua. Vaahteran teksti on sujuvalukuista ja henkilöhahmojen parissa jaksaa viettää aikaa, vaikka kukaan heistä ei erityiseksi suosikikseni noussutkaan. Kokonaisuus on kaiken kaikkiaan tasapainoinen, mutta huumoria olisin kuitenkin kaivannut rahtusen lisää.

♠♠♠½

En malta olla puhumatta tästä teoksesta myös fyysisenä esineenä. Mielestäni tämä teos olisi ansainnut tulla julkaistuksi muuna kuin pokkarina. Vaikka Vaahteran aikaisemmatkin kirjat ovat olleet pehmeäkantisia, ovat ne selkeästi olleet enemmänkin "puolikovakantisia", isompia kuin pokkarit ja muutenkin laadukkaamman tuntuisia esineenä. Pokkarina julkaisemisen lisäksi minua vaivaa tuo kansikuva. Vaahteran aikaisemmissa teoksissa Sattumalta sinun, Onnellisesti eksyksissä, Rakkautta, vahingossa ja Kevyesti kipsissä on ollut tyylikkäämmät kannet, joista on ainakin minulle henkinyt laadukkaan chick litin tuntu. Tämän kirjan kansikuva on heti niin hömppämäinen, että mieleen tulee halvin mahdollinen kioskikirjallisuus, eikä se edes kuvasta tarinaa yhtään. Kovia sanoja, tiedän, mutta tämä on vakaa mielipiteeni, sillä tarinan puolesta olisi ehdottomasti ansaittu parempaa. Ymmärrän kyllä, että myynti saattaa olla pokkarina vilkkaampaa, mutta mietinpä vaan minkälaista signaalia laadukkaasti kirjoitetusta kirjasta tämä antaa.

Poldark - Demelzan laulu

Winston Graham: Poldark - Demelzan laulu

576 s., Gummerus 2016

alkup. Demelza, 1946

suom. Irmeli Sallamo ja Anuirmeli Sallamo-Lavi

1. suom. painos 1981 nimellä Demelza

 

Luin kesällä Poldark-sarjan avausosan Kapinallinen ja jäin mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa osaa eli tätä Demelzan laulua. Ennen tämän lukemista olin jo ehtinyt katsoa tv-sarjan ensimmäisen tuotantokauden ja minulla oli varsin hyvä käsitys siitä mitä tässä toisessa osassa tulee tapahtumaan. Se ei kuitenkaan juurikaan latistanut lukunautintoani, sillä Demelzan laulu osoittautui vähintäänkin yhtä vetäväksi teokseksi kuin avausosakin. Olen myös edelleen sitä mieltä, että kyllä nämä kirjat ovat olleet parempia kuin tv-sarja.

 

Demelzan laulu kuvaa Ross ja Demelza Poldarkin ja heidän lähipiirinsä vaiheita vuosina 1788-1790. Tapahtumat sijoittuvat edelleen Cornwalliin ja ensimmäisestä osasta tutut tapahtumapaikat, kuten Nampara ja sen lähiympäristö, ovat edelleen tapahtumien keskeisenä näyttämönä. Teos alkaa, kun Demelza synnyttää hänen ja Rossin ensimmäistä lasta. Tyttö saa nimekseen Julia. Julian syntymän jälkeen Rossista tuntuu löytyvän entistäkin pehmeämpi puoli, mutta samaan aikaan hän yrittää entistä kovemmin edesauttaa liike-elämään liittyviä hankkeitaan ja tulee jälleen kerran astuneeksi monien merkittävien henkilöiden varpaille. Kaikkein keskeisin hahmo on kuitenkin Demelza, joka opettelee uutta rooliaan Nanparan emäntänä, aatelisrouvana ja tietenkin äitinä.

 

Demelza on melko helläsydäminen nuori nainen, joka välittää miehestään vilpittömästi ja tahtoo olla tälle lojaali tilanteessa kuin tilanteessa. Siitä huolimatta toisinaan hänen pyrkimyksensä muiden auttamiseen ajavat jopa tuon lojaaliuden yli. Rossin Verity-serkku on Demelzallekin läheinen, eikä hän arvaa minkälaisen tapahtumien vyöryn saa aikaan ryhtyessään järjestelemään Verityn asioita. Sen seurauksena lopulta Rossin välit Verityn Francis-veljeen menevät katkolle, mahtava bisnes-suunnitelma saa kapuloita rattaisiinsa ja lopulta johtaa jopa vieläkin suurempiin menetyksiin. Siitä huolimatta Demelza ei katkeroidu, sillä kuten Ross huomaa, Demelzalla on taipumus onnellisuuteen ja iloisuuteen.

 

Minä en erityisemmin pidä Demelzan hahmosta, sillä vaikka hän onkin vilpitön, on hänen tietämättömyydessään ja auttamisenhalussaan jotain melkoisen ärsyttävää. Vaikka Demelza kasvaa ihmisenä koko ajan ja löytää omia vahvuuksiaan ja oppii hyödyntämään niitä, on hän silti melkoisen riippuvainen miehestään. Kun ottaa huomioon tapahtuma-ajan, se tuntuu ihan ymmärrettävältä. Joskus kuitenkin kaipaisin Demelzaan enemmän särmää. Rossissa särmää todella on ja ehkä juuri siksi hän on minulle mieluisa hahmo.

 

Aion ehdottomasti jatkaa matkaani Poldarkin suvun parissa ja tyytyväisenä jo laitoin merkille, että syksyllä ilmestyy sarjan neljännen osan suomennos. Sitä ennen luen tietysti kolmannen osan, sitten kun siihen löytyy aikaa. Tv-sarjan suhteen en ole kuitenkaan lainkaan niin varma haluanko enää katsoa muita tuotantokausia - kyllä näissä kirjoissa on sellaista viehätystä, joka ei hyvistä näyttelijöistä huolimatta filmille välity.

 

♠♠♠♠

Heinähattu, Vilttitossu ja vaari & Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja vaari

81 s., Tammi 2001, 4.p.

1.p. 1991

kuvitus: Markus Majaluoma

***

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

97 s., Tammi 2005, 5.p.

1.p. 1997

kuvitus: Markus Majaluoma

 

Luin tammikuussa kaksi ensimmäistä Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa, mikä synnytti innostuksen lukea hetipian lisää sarjan kirjoja. Nyt käsittelyssä olivat sarjan kolmas ja seitsemäs osa, ja innostus tuntuu edelleen jatkuvan - nyt vain on kumminkin pakko yrittää saada muitakin lainoja eteenpäin välillä!

 

Heinähattu, Vilttitossu ja vaari kertoo Kattilakosken perheen arjesta, kun vaari tulee vieraisille. Hanna-äidin mielestä vaari vaatii liikoja ja nuukaa luonnetta ärsyttää ruokkia ylimääräistä suuta. Heinähattu ja Vilttitossu sen sijaan pitävät vaarin seurasta, samoin kuin heidän pikkuveljensä, jota kutsutaan ytimekkäästi pojaksi. Ei Matillakaan ole mitään isänsä vierailua vastaan, mutta Hannan hermoa kiristää ja kaiken lisäksi perheen pihapiirissä tuntuu liikuskelevan kutsumattomia vieraita, sillä lumeen ilmestyy öisin salaperäisiä kengänjälkiä.

 

Mielestäni Heinähattu, Vilttitossu ja vaari on mukava kirja lasten ja isovanhempien välisestä yhteydestä. Vaarilla on aina aikaa lapsenlapsilleen ja hän mieluusti kertoilee heille tarinoita. Toisinaan vaari tuntuu hieman hömelöltä ja oikeastikin melko vaateliaalta viattomine ruokatoivomuksineen, mutta kelpaisi Matillekin kyllä enempikin sapuska kuin mitä yleensä on tarjolla. Jotenkin Hannaa kumminkin ymmärtää, sillä hän tuntuu olevan paikalla vain täyttämässä milloin kenenkin toiveita - joskin osaa hänkin olla tuittupäinen eikä välttämättä kovin hienovarainen toimissaan.

 

Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa sijoittuu niihin hetkiin, kun Vilttitossukin on jo aloittanut koulunkäynnin. Hänellä tuntuu kumminkin olevan omituisen paljon hyppytunteja ja Heinähattu on ainut, joka havahtuu ihmettelemään Vilttitossun tarinoiden todenperäisyyttä ja vaatteisiin ilmaantuvia koirankarvoja. Samaan aikaan lyhtypylvääseen on ilmestynyt lappu, jossa tarjotaan koiranulkoilutuspalvelua. Koirat aiheuttavatkin naapurustossa melkoista hämminkiä, joka johtaa jopa poliisien Rillirouskun ja Isonavan lomauttamiseen. Samaan aikaan outo kauppias kiertää talosta taloon ja tavaroita katoaa. Kuka nappaa epäilyttävän hepun, kun poliisit eivät tee mitään lomautukseensa vedoten? Entä mitä Vilttitossu tekee päivät pitkät?

 

Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa kertoo koulukiusaamisesta ja tuo esiin miten pahalta se voi tuntua. Vilttitossu on neuvokas tyttö, joka ei haluaisi antaa periksi, vaikka koulussa onkin kurjaa. Joskus kuitenkin on paras keksiä muuta tekemistä koulupäivien ajaksi, kuten Alibullenin neidit tekivät aikoinaan. Samaan tarinaan on yhdistetty myös huumoria, sillä Matti Kattilakosken muutto kellariin haastemiestä pakoon aiheuttaa jos jonkinmoista kommellusta kotona.

 

Hieman ihmettelin tätä seitsemättä osaa lukiessani, että mihin kummaan perheen poika on kadonnut: onko hänet vain pyyhkäisty pois kuin tätä ei olisi koskaan ollutkaan? Vasta kirjan lopussa käy ilmi, että poika viihtyy isovanhempiensa luona paremmin kuin kotonaan ja onkin siksi tämänkin tarinan tapahtumahetkellä heidän luonaan.

 

♠♠♠♠

Jeltyševit, erään perheen rappio

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio

285 s., Into 2015

suom. Kirsti Era

kansi: Tex Hänninen / BunnyDuck Grafiks

 

Kirjallisuuspiirimme lokakuun aiheena oli venäläinen kirjallisuus ja erityisesti venäläinen nykykirjallisuus. Aihe oli minun toivomukseni, sillä vaikka osaisin heti nimetä venäläisiä klassikkokirjailijoita ja olen heidän tuotantoaan lukenutkin, on maan nykykirjallisuus jäänyt minulle vieraaksi. Piiriä varten luin Jeltyševit, erään perheen rappio -teoksen, joka teki minuun vaikutuksen ja osoittautui hyvin kiinnostavaksi teokseksi.

 

Teos kertoo miliisinä työskentelevästä Nikolai Jeltyševistä ja hänen kirjastonhoitajavaimostaan sekä heidän kahdesta pojastaan, joista nuorempi on vankilassa. Perhe asuu kaupungissa ja heillä menee ihan mukavasti siihen saakka kunnes Nikolai sortuu työssään ylilyöntiin ja saa potkut. Perheen taloudellinen tilanne romahtaa ja kaupunkiin jääminen tuntuu mahdottomalta. Niinpä he pakkaavat tavaransa ja muuttavat Valentina-vaimon kotikylään syrjäiselle maaseudulle tämän vanhan Tatjana-tädin nurkkiin. Muuttuneet olosuhteet pakottavat Valentinan jättämään työnsä ja maaseudulla, jossa työtä ei ole, perheen taloudellinen tilanne heikkenee entisestään. Samalla alkaa myös henkinen rappio ja tylsistyminen, joka lopulta vetää perheen pyörteeseensä.

 

Jeltyševien tarina on jokseenkin surullinen, sillä ennen itsensä hieman paremmaksi väeksi itsensä tuntenut perhe huomaa joutuvansa nöyrtymään kerta toisensa jälkeen. Niukka toimeentulo pakottaa perheen ensin hankkimaan varoja marjojen torimyynnillä ja myöhemmin kuvioihin astuu pirtukauppa. Erityisesti alennustila tuntuu koskevan vaimoon, mutta vielä pahempaa on kuitenkin se, että mikään ei tunnu suunnitelmista huolimatta muuttuvan. Perhettä kohtaan ei olekaan helppo tuntea sääliä tai edes empatiaa, sillä monesti tuntui, että he olisivat voineet yrittää kovemmin eivätkä vain vaipua odottamaan jotakuta joka neuvoisi miten toimia. Talo jää rakentamatta, kaikki sortuu ympäriltä eikä kukaan silti tee mitään - haaveilee vain.

 

Vaikka Jeltyševien tilanne onkin kertakaikkisen ankea samoin kuin kylän muidenkin perheiden, oli tämä silti ensimmäinen venäläinen teos, josta minä löysin huumoria. Monessa kohdassa herkesin jopa nauramaan ääneen, sillä erityisesti Nikolai-isän repliikeissä on huvittavaa ironiaa, joskin kovin pisteliästä sellaista. Myös se, että perheen elämä tuntui menevän päin seiniä eikä kukaan tehnyt mitään, kirvoitti epäuskoisia hymähdyksiä ja joskus tilanne tuntui kääntyvän jopa tragikoomisuuden puolelle. Sama juttu oli myös hahmojen suhteen, sillä heistäkin paljastui toisinaan surkuhupaisia puolia.

Mielestäni tämä on todella kiinnostava kirja ja jälkisanat valottavat hyvin teoksen yhteyttä Venäjän tilanteeseen teoksen kuvaamana aikana 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alussa. Kirjallisuuspiirissämme pari muutakin oli lukenut tämän teoksen ja he molemmat kommentoivat hyvin samanlaisia ajatuksia kuin mitä minulla oli herännyt. Erityisesti mainittiin myös teoksen selkeys, sillä tässä ei ollut venäläiselle (klassikko)kirjallisuudelle tyypillistä monilla lempinimillä leikittelyä ja juonenkulkua oli helppo seurata. Lisäksi he kommentoivat, että valitettavasti Sentšinin kuvaama maaseudun ihmisten elämä on hyvin todenmukaista vielä tänäkin päivänä. Kantaaottava teos siis, vaikka voi tämän lukea myös yhden perheen tarinana.

♠♠♠♠

Samoilla silmillä

Peter Franzén: Samoilla silmillä

5 cd-levyä, 5 h 24 min

Tammi, 2013

lukija: Peter Franzén

Kuuntelin reilu vuosi sitten Peter Franzénin Tumman veden päällä -teoksen äänikirjana. Franzénin omiin kokemuksiin pohjautuva romaani oli todella vavahduttava ja ahdistavakin, joten tarvitsin reilun hengähdystauon ennen kuin päädyin kuuntelemaan tuon teoksen itsenäisen jatko-osan. Samoilla silmillä ei ole läheskään niin ahdistava kuin edeltäjänsä, vaan siinä on vapautuneisuutta ja toiveikkuutta.

Pete ja koko hänen perheensä on kokenut kovia, kun isän väkivaltaisuus on pakottanut heidät milloin pakenemaan yöpukusillaan mummolaan tai kohtaamaan kohtuuttomia rangaistuksia teoistaan, jotka eivät ole isää miellyttäneet. Nyt murrosikäiseksi varttuneen Peten, Suvi-siskon ja äidin elämässä on kääntynyt uusi, turvallisempi lehti, joka suo Petellekin vapauden olla samanlainen nuori kuin kaverinsakin - enää ei tarvitse pelätä. Isänkin elämässä on kääntymässä uusi lehti, sillä omien tekojensa seuraamusten kohtaaminen on ollut kova koulu.

Samoilla silmillä on paljon valoisampi teos kuin Tumman veden päällä, ja tunsin siitä kyllä suurta helpotusta. Toki Pete murkkuikäisen pojan tavoin hieman hakee paikkaansa ja saattaa ajautua vaikeuksiinkin, mutta siitä huolimatta elämä tuntuu lopultakin näyttävän hänelle valoisampaa puoltaan. Lukija ei varmasti voi olla tuntematta iloa Peten ja hänen sisarensa sekä äitinsä puolesta. Peten isä sen sijaan on surkeampi tapaus, mutta menneen valossa on vaikea tuntea tätä kohtaan mitään empatiaa.

Teos etenee kolmen kertojan äänin: Peten, isän ja äidin. Kerrontaratkaisun ansiosta Peten isää on ehkä hieman helpompi ymmärtää kuin muuten olisi, sillä ahdistuneen miehen itsetutkiskelu selvittää lukijalle tämän ajatuksia. Kerrontaratkaisu mahdollistaa myös sen, että lukija saa hyvän kokonaiskuvan siitä, miten itse kukin on jatkanut elämäänsä kaiken kamalan jälkeen. Oikeastaan myös Peten isä ja äiti tuntuvat etsivän paikkaansa maailmassa, sillä suuren elämänmuutoksen jälkeen kummaltakin on suunta hukassa huolimatta siitä, että etenkin äidin kannalta muutos oli positiivinen.

Samoilla silmillä on lyhyehkö mutta samalla lohdullinen kirja, sillä ainakin minusta lukijana tuntui lohdulliselta huomata, että asioilla on todellakin tapana järjestyä tavalla tai toisella. Koska tämä teos oli paljon edeltäjäänsä valoisampi, ei tämä vavahduttanut samalla tavalla tai herättänyt muutenkaan samalla tavalla ajatuksia. Samaan aikaan olen iloinen siitä, että Franzén kirjoitti tämän jatko-osan, sillä se ikään kuin sinetöi tarinan.

♠♠♠♠