Pääoma

Anja Snellman: Pääoma

299 s., Otava 2013

kannen kuva: A. Snellmanin kotiarkisto

kannen suunnittelu: Piia Aho

Minulla on aina ollut hieman kahtiajakoinen suhtautuminen Anja Snellmanin teoksiin. Niissä on jotakin sellaista, joka kiehtoo minua, mutta samalla myös jotakin sellaista, joka ei minua vakuuta. Tässä uutuusteoksessa on kuitenkin poikkeuksellisesti jotakin sellaista, joka vei minua mennessään niin kovasti, että itsekin hämmästyin.

Anja Snellman kuvaa uutuusteoksessaan avoimesti ja suorasti niitä tunteita, joita hänessä heräsi kitalakihalkioisen ja kehityshäiriöisen sisarensa Marun rinnalla. Kyseessä on romaani, mutta tästä kuultaa vahvasti läpi tunteiden aitous ja kaunistelemattomuus, se miten häpeä ja kiintymys ovat repineet häntä eri suuntiin. Juuri nämä seikat tekevät tästä romaanista hyvin elämänmakuisen ja voimakkaan lukukokemuksen, jota on vaikea sanoin kuvata. Olen mykistynyt siitä miten Snellman pukee sanoiksi vuosien mittaiset häpeän aiheuttamat omantunnontuskat, syvän rakkauden ja piinaavat ajatukset siitä millaista elämä olisi voinut olla, jos elinolosuhteet ja pienenpienet asiat olisivat olleet toisin. Josjosjos.

Snellmanin tyylissä on hieman tajunnanvirtamaisia ominaisuuksia, jotka osaltaan tekevät teoksesta niin kaunistelemattoman. Samalla tuo kerronnallinen ominaisuus aiheuttaa kuitenkin hieman hankaluuksia, sillä ainakin minun oli välillä vaikea pysyä mukana tässä kiihkeässä selonteossa, joka välillä etenee vimmalla ja välillä poikkeaa asiasta toiseen. Snellmanin käyttämät ilmaukset ja kielelliset jipot, kuten vieraskieliset ilmaukset ja "marunkieli", tuovat tekstiin rikkautta, joka jää voimakkaana mieleen.

Yleistunnelmani tästä teoksesta on oikein positiivinen, vaikka aivan kaikkea en varmasti tästä teoksesta ymmärtänyt. Etenkin teoksen alussa minulla oli vaikeuksia seurata tapahtumia ja päästä niihin mukaan, mutta onneksi Snellman petrasi viimeistään kirjan puolivälin tienoilla ja juoni alkoi toden teolla vetää. Joku voisi kysyä, että onko kirja lukemisen arvoinen, jos se vasta puolivälin tienoilla alkaa tosissaan kiinnostaa. Tämän kirjan kohdalla voin epäröimättä sanoa, että kyllä on, sillä tämä kirja antoi monessa suhteessa valtavasti ajattelemisen aihetta useastakin asiasta.

♠♠♠♠

Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

125 s., Siltala 2013

Inka Nousiaisen uutuusteos on niittänyt sangen paljon mainetta täällä blogeissa ja sitä kautta minäkin tästä kirjasta kiinnostuin. Nousiainen on kirjoittanut ennen tätä kirjaa jopa seitsemän teosta, mutta minulla ei kyllä ollut harmainta aavistustakaan kyseisestä kirjailijasta. En ole lukenut tästä kovinkaan montaa arviota, koska olen halunnut muodostaa oman mielipiteeni tästä täysin objektiivisesti. Kuitenkin olen huomannut, että tästä Kirkkaat päivät ja ilta -kirjasta on kyllä pidetty. Piti kansikuvan mukana ikuistaa oikein kynnetkin, kun kerrankin sattui olemaan lakka sävy sävyyn kannen kanssa. ;)

Kirkkaat päivä ja ilta kertoo rinnakkain kahdesta siskoksesta, Iidasta vuonna 1938 ja Edlasta nykyajassa. Edla on jo vanha nainen ja valmis kuolemaan, mutta Iidaan liittyvä suuri salaisuus ei jätä häntä rauhaan. Edla on nuorena lääkintälottana nähnyt ja tehnyt jotakin sellaista, joka kaihertaa häntä yhä edelleen. Kun Edla sattumalta ja kuin tarkoituksella tapaa nuoren Viljamin, hän tuntuu vihdoin voivan purkaa sydämestään salaisuuden painolastin.

Iida on nuori opettaja, joka haluaa irtaantua lapsuudenkodistaan ja hänelle suunnitellusta tulevaisuudesta. Iida ottaa ohjat omiin käsiinsä ja lähtee uudelle paikkakunnalle opettajaksi. Kohtapian Iida tapaa Eliaksen, jonka kanssa hänellä on merkillinen yhteys. Iida on hahmona sangen vahva ja samalla epävarma, sellainen ehkä hieman ristiriitainen ja jotenkin epätodellinen.

Tämä teos oli mielestäni todella vangitseva, tätä oli vain pakko lukea koko ajan eteenpäin. Iidaan liittyvän salaisuuden paljastuminen oli toisaalta hyvin yllättävää, toisaalta jotenkin ennalta-arvattavaa. Luin syvällä mielenkiinnolla etenkin historiaan sijoittuvat luvut, joissa mielestäni on tavoitettu hyvin tietynlainen usvainen, herkkä ja jopa aistillinen tunnelma. Ei nykyaikaankaan sijoittuvat luvut huonoja ole, mutta aluksi ne tuntuivat jotenkin sekavilta.

Nousiaisen käyttämä kieli on mielestäni hyvää ja sujuvaa, hän kuljettaa tarinaa sangen vaivattomasti ja johdonmukaisesti. Taas harmittaa, että en merkinnyt lukiessani hyviä tekstinpätkiä ylös, sillä mielestäni Nousiaisen lauseissa on välillä todellista tenhoa. No mutta lukekaa itse, niin tiedätte mistä puhun!

♠♠♠♠

Frankenstein

Mary Shelley: Frankenstein

332 s., Otava 2008

alkup. Frankenstein, or The Modern Prometheus 1818

suom. Paavo Lehtonen

grafiikka: Tiina Palokoski

Mary Shelleyn Frankenstein on ollut lukulistallani jo pari vuotta, ja siitä syystä se päätyikin myös TBR100 -listalleni. Jotenkin minun on vain ollut hyvin vaikea ajatella tarttuvani tähän teokseen, sillä yleisesti ottaen en pidä kauhukirjallisuudesta. Nyt tämä kuitenkin piti koulun takia lukea ja hieman pitkin hampain tämän lainasin. Olen nyt lukemisen jälkeen erittäin positiivisesti yllättynyt, sillä minulla oli tästä teoksesta ihan vääränlainen kuva.

Alunperin kuvittelin, että tämä teos sisältää hirveän paljon kaikenlaista tieteellistä höpinää, omituisia laitteita ja kokeita sekä synkkyyttä ja pimeyttä sääolojen suhteen. En tiedä mistä olen sellaisen mielikuvan saanut, ehkä yhdistän tämän teoksen mielessäni johonkin vanhaan mustavalkofilmiin. Mutta tämähän olikin oikein elävästi kirjoitettu ja mielenkiintoinen romaani, joka nojaa erityisesti ihmissuhteisiin ja syyllisyyden, rakkauden ja erilaisuuden tunteisiin.

Minun on vaikea mieltää tätä kauhukirjallisuudeksi. Minulle kauhukirjallisuus on jotain rajumpaa tai sellaista stephenkingimäistä, sellaista jossa uhka voisi olla oikeasti olemassa eikä mikään keksitty vampyyri, henkiolento tai demoni, kuten tässä teoksessa on. Ehkä enemmän kuvailisin tätä joko fantasiakauhuksi tai kauhufantasiaksi, en tiedä kumpi termi olisi oikeampi. Tai sitten ihan vain traagiseksi romaaniksi, jossa on fantasian ja kauhun piirteitä.

Frankenstein siis kertoo lupaavasta tiedemiehestä Victor Frankensteinista, joka oman luomisvimmansa tuloksena saa aikaan ihmistä muistuttavan hahmon, joka on kyllä ihan täysin ihmisen irvikuva ulkoisesti. Frankenstein pelästyy luomaansa otusta, joka myöhemmin tulee vaikuttamaan erittäin painavasti miehen elämänkulkuun. Yleensä virheellisesti sanotaan, että hirviötä Frankensteiniksi. Niin ei ole, sillä se on hirviön luojan nimi.

Pidin siitä miten Shelley ei ole jättänyt hirviöstä yksipuolisen pahaa kuvaa, sillä hän on saanut kertojan vaihtelulla myös tähän demoniseen hahmoon tunnetta ja lämpöä. Romaanista olisi jäänyt ihan erilainen kuva, jos siinä ei välillä olisi käytetty myös hirviötä kertojana, sillä nyt jotenkin hirviötä ei osaa pitää kovin pahana, vaikka sitäkin hän eittämättä on. Aluksi kertojan vaihtuminen meinasi hieman sekoittaa minua, mutta en tiedä johtuiko se varsinaisesti kerronnan sekavuudesta, sillä se oli kyllä hyvin johdonmukaista minun mielestäni.

Kaiken kaikkiaan tämä teos oli todella hyvin kirjoitettu ja selkeä, siihen oli hyvin saatu mukaan erilaisia tapahtumia ja tunteita sekä hahmoihin syvyyttä ja monipuolisuutta. Hieman miinusta annan tälle teokselle ajan nopeasta kulumisesta ja siitä, että joitakin tapahtumia ei käsitellä mielestäni riittävästi. Lisäksi päähenkilö Frankensteinin terveydentiloihin liittyvät jutut olivat mielestäni vähän liioiteltuja, vaikkakin niillä haluttiin luoda vaikutelmaa syyllisyydestä ja epätoivosta sekä antaa raameja karmivuudelle. Minulle tämä oli kuitenkin hyvä lukukokemus ja olen ilahtunut siitä, että viihdyin tämän kirjan parissa näin hyvin. Erityisen hämmästynyt olen siitä, että kauhukirjallisuuteen kuuluva teos oli mielestäni näin mielenkiintoinen. Aina oppii jotain uutta, ei pitäisi olla näin ennakkoluuloinen kuin mitä minä joskus sorrun olemaan. Kannattaa siis tutustua tähän teokseen, vaikka ei kauhukirjallisuudesta pahemmin perustaisikaan.

♠♠♠♠

Hitsaaja

Kettu, Katja: Hitsaaja

348 s., WSOY 2008

Kaikki jotka ovat lukeneet Katja Ketun menestysteoksen "Kätilö" tietävät, että häneltä on lupa odottaa paljon. Minä kuitenkin olin sangen skeptinen edelleen, sillä vaikka pidinkin Kätilöstä hyvin paljon, niin en hänen esikoisteoksestaan Surujenkerääjä kauhesti pitänyt. Voisin sanoa, että arvoasteikolla Hitsaaja sijoittuu näiden kahden teoksen välimaastoon: varsin kelpo suoritus.

Hitsaaja sijoittuu loppuvuoteen 1994 ja tapahtumat saavat alkunsa matkustaja-alus Estonian uppoamisesta ja sitä seuranneesta vyyhdestä. Teoksessa on monta eri tarinaa punottu taitavasti yhteen: on Niila, joka tuntee syyllistyyttä Estonian uppoamisesta; on Mirka, jonka veljen epäillään olleen laivalla, on poliisikomisario ja Kaisu, Niilan vaimo. Nämä henkilöt ovat teoksen kertojia, joten teoksessa nousee esiin pala palalta asioita, jotka loksahtavat kohdalleen. Näin jälkikäteen voi sanoa, että tämä teos tuo jo monisyisyydessään esimakua Ketun kirjailijankyvyistä, jotka puhkeavat täyteen kukkaan Kätilössä.

Jos nyt vielä kerran vertaan Hitsaajaa Kätilöön, niin voin sanoa, että Hitsaajan kieli ei ole niin rehevää tai mukaansatempaavaa kuin Kätilön. Itse asiassa välillä lapin murre jopa ärsytti, koska minusta se ei istunut joka tilanteeseen kovin hyvin. Hitsaaja on melko raskas teos, jo alkumetreillä tuntui tukahduttavalta: niin hyvin tuntemuksia on kuvattu. Silti minulle jäi teoksesta jotenkin kolkko jälkimaku. Lisäksi teosta oli aluksi vähän vaikea seurata, kun ei oikein vielä tiennyt kuka on kuka. Mutta kuten sanottu: varsin kelpo suoritus. En oikein osaa sanoa antaisinko tälle teokselle arvosanaksi 3½ vai 4, mutta ehkä vaakakuppi kallistuu aavistuksen paremmalle puolelle. Siispä:

♠♠♠♠