Laahus

Paula Havaste: Laahus

Nuijasota 1

429 s., Gummerus 2022

Paula Havaste on yksi suosikeistani mitä tulee historiallisiin romaaneihin. Pidin paljon hänen Vihat-sarjastaan ja samoin Kaksi rakkautta jatko-osineen oli minulle mieluisia. Saarenmaa-sarjasta en kuitenkaan jaksanut lukea ensimmäistä osaa enempää, ja vähän sama fiilis on nyt tämän Nuijasota-sarjan avausosan jälkeen.

Laahus kertoo Reetasta, joka lähetetään Turkuun pikkupiiaksi, kun kotona ruokaa ei riitä kaikille. Kauppiaan perheen miesväki ei kohtele piikojaan hyvin, ja Reeta palaakin kotiin pilattuna. Kun häpäisystä on elävät seurauksensa, Reeta saa kuunnella päivästä toiseen huomautuksia huonommuudestaan. Rohkeus ja sinnikyys ajavat hänet kuitenkin tarttumaan uuden alun mahdollisuuteen heti sellaisen tarjoutuessa.

Laahus sijoittuu 1500-luvun talonpoikaiskapinan eli nuijasodan aikoihin. Myös Reeta tulee tempautuneeksi mukaan tapahtumiin, jotka lopulta vyöryvät yli armottomasti eivätkä säästä muuta kuin kaikkein nokkelimmat ja onnekkaimmat. Nuijasodan pyörteissä Reeta oppii näkemään itsensä uudelleen: hän on taitava, hänellä on sisua ja henkistä voimaa, hän on paljon muutakin kuin pilattu nainen. Reeta saa myös huomata, että myös hänelle on tarjolla onnea kaiken tapahtuneen jälkeenkin.

Havaste osaa kirjoittaa historian ja hahmonsa hyvin eläviksi. Teoksen alussa olinkin ihan että "vau", onpas mukaansatempaava sarjan avaus. Tuo fiilis jostain syystä vähitellen hiipui, vaikka olinkin utelias näkemään miten Reetan käy. Pidin myös hieman kummallisena sitä, miten Reetan matkaan jäi kulkemaan pieni henkiolento, jos niin voi sanoa. Sillä on symbolinen ja juonellinen merkityksensä kyllä, ja surussa ihminen turvautuu myös epärationaalisiin asioihin lohtua etsiessään, mutta jotenkin se ei oikein istunut Reetan järkevään hahmoon siltikään.

Laahus on sujuvalukuinen teos, kuten Havasteen kirjat yleensäkin. Nyt lomalla on ollut kertakaikkisen ihanaa uppoutua pitkästä aikaa lukemaan niin paljon kuin haluaa, ja siksi myös Laahuksen lukeminen eteni hyvin reippaasti. Saa nähdä tulenko jatkamaan sarjan parissa. Suurta uteliaisuutta tulevia vaiheita kohtaan ei nyt jäänyt, vaikka kirjasta ihan pidinkin.

Pronssitähti

Paula Havaste: Pronssitähti

208s., Gummerus 2018

kansi: Eevaliina Rusanen

 

Paula Havaste on yksi suosikkikirjailijoistani ja odotan aina hänen romaaniensa ilmestymistä. Havasteelta ollaan totuttu odottamaan paksumpia, sarjoihin kuuluvia kirjoja, joten selvästi ohuempi ja yksittäiseksi teokseksi jäävältä vaikuttava Pronssitähti oli minulle hieman yllätys. Pronssitähti kuvaa Viron lähimenneisyyttä ja vaikutti aiheeltaan sellaiselta, että hieman lykkäsin sen lukemista. Lukukokemus oli kuitenkin lopulta hyvä.

 

Eestissä eletään vuotta 1949. Maa on neuvostomiehityksen alla eikä yhdelläkään yksilöllä ole varaa virheisiin, sillä muuten tie Siperiaan voi aueta hyvinkin nopeasti. Saarenmaalaiset Vilja ja Villem Talvik pitävät vaatimatonta maatilaa ja luovuttavat tuotteitaan sovhoosille, kuten määrätty on. Samalla tilalla asuvat myös heidän pieni poikansa, Villemin äiti sekä tilan töissä että sovhoosin kalanjalostamolla työskentelevät äiti ja tämän parikymppinen poika. Villem on runoilija, vähän turhan epäkäytännöllinen tarttuakseen maatilan töihin, joten Vilja ponnistelee senkin edestä täyttääkseen tuotantovelvoitteet ja pitääkseen myös oman väkensä ruoassa.

 

Runokilpailun voittanut Villem pääsee Tallinnaan noutamaan kunniakirjaa ja pronssitähteä. Vilja esittää miehelleen toiveen tuoda tulleessaan sianporsas, sellainen erikoisen rotuinen jooksiiri. Juhlissa kuitenkin viina virtaa eikä asiat mene ihan niin kuin Vilja - tai Villem - ovat etukäteen ajatelleet. Juhlien seuraukset voivat olla ankaratkin.

 

Neuvostomiehityksen aika Virossa on asia, joka aiheuttaa minussa välitöntä halua vaihtaa aihetta. Tuo aika on niin painostava, että minulle tulee epämukava, jännittynyt ja hieman ahdistunutkin olo, kun luen siihen sijoittuvaa kirjallisuutta. Jostain syystä edes holokausti ei aiheuta minussa niin voimakasta vastareaktiota (tosin sekin on aihe, joka herättää tunteita). Ehkä syy on se, että neuvostomiehityksen aikaan virolaiset olivat näennäisesti vapaita, vaikka todellisuudessa liian varovainen ei voinut olla ja lisäksi painolastina saattoi olla menneisyydessä tehdyt valinnat, joita ei enää voinut muuttaa ja joiden paljastuminen olisi voinut kääntää asiat hetkessä toisenlaisiksi. Myös Pronssitähdessä on samaa painostavuuden tuntua.

 

Pronssitähden miljöö olisi herkkä ja idyllinenkin, jos sovhoosin velvoitteet, vartiot ja painostava tunnelma olisivat puuttuneet. Talvikin tila vaikuttaa eräänlaiselta kesäiseltä keitaalta mehiläisineen, hedelmäpuineen ja kukkapenkkeineen. Lämpö hellii, ollaan lähellä luontoa. Mutta kuitenkin taustalla ajatuksissa on kaikkea muuta kuin leppeä kesä. Tallinnaan sijoittuva osuus luo kylmyydellään ja äkkinäisyydellään terävän kontrastin Talvikin tilan ahkeralle kotoisuudelle.

 

Pronssitähti on lyhyt kirja, mutta tunnelmaltaan se on voimakas. Lukukokemus on hallitseva ja mieleenpainuva. Tarina on sujuva ja teksti Havasteelle ominaisesti hyvää. Tämä ei kuitenkaan ollut kirja, jota olisin vastustamattomasti tahtonut lukea eteenpäin, vaikka minua kiinnostikin tietää mitä tuleman pitää. Mielestäni tämä ei olekaan Havastetta parhaimmillaan, mutta koen sen johtuvan lähinnä teoksen aiheesta.

 

♠♠♠♠

Lumen armo

Paula Havaste: Lumen armo

455 s., Gummerus 2017

Vihat 4

 

Lumen armo on päätösosa Kertestä kertovaan Vihat-sarjaan. Olen tempautunut aikaisempien osien matkaan vauhdilla ja niin kävi myös tämän osan kanssa, vaikka minun onkin sanottava, että yhtä jännittävä ja dramaattinen tämä teos ei ollut. Kokonaisuus kuitenkin toimi ja tunsin oikein pitkästä aikaa suurta halua vain lukea ja lukea.

 

Kertte on kulkenut pitkän matkan kotitorpastaan ensin suureen Turukylään ja siitä vielä isompiin kaupunkeihin merien taakse. Nähty on niin Tokholmin piispanlinna ja Koluvanin upeat kauppapaikat, mutta Kerten mieli palaa takaisin kotiin Larrin luokse. Monta vuotta on kulunut siitä, kun Kertte ja Larri lähtivät tahoilleen pakomatkalle suojellakseen kotitorppaansa ja perhettään. Odottaako Larri yhtä Kertteä, millaiset mahdollisuudet heillä on jatkaa entistä elämäänsä vuosien jälkeen, kun molempia seuraa kirkon viha ja aseistetut miehet? Miten Kertte pystyy palaamaan merten takaa, kun veden vihat eivät ota leppyäkseen? Monta mutkaa on matkassa ennen kuin Kertte voi kokea lumisen maan armollisuuden, joka peittää kaikki menneiden vuosien vihat alleen.

 

Kerten paluu kotitanhuville ei tapahdu ihan niin suoraviivaisesti kuin hän olisi toivonut. Kotona Mimerka ei otakaan emaansa avosylin vastaan ja kysymyksiä herättää myös pieni Usva, joka Kertellä on tuomisinaan Koluvanista. Mikään ei tunnu sujuvan niin kuin Kertte toivoisi ja lopulta näyttää siltä, että Sule-veljen ennustus Kerten matkan jatkumisesta pitää kuin pitääkin paikkansa, vaikka Kertte ei sitä aluksi tahdokaan hyväksyä. Kun näyttää siltä, että Kerten ja Larrin vanhoja rikkomuksia ei ole unohdettu, lähtee pari jatkamaan yhdessä matkaa kohti pohjoisen valkeaa maata, jossa Larri on vuosia kuljeskellut piispanlinnan väkeä paossa.

 

Vaikka Kertte ja Larri ovat lopultakin yhdessä jälleen, ei miehen ole helppo hyväksyä Kerten mukanaan tuomaa lasta eikä Kerttekään mustasukkaisuudelta välty, kun hän ymmärtää Larrinkin lohduttautuneen muiden naisten vieressä. Lumen armossa olennaisena osana onkin parisuhdeproblematiikka, kun toisilleen niin tutut mutta silti vieraiksi käyneet mies ja nainen yrittävät jälleen oppia toimimaan yhdessä paitsi olosuhteiden pakosta myös rakkaudesta ja kaipuusta, jota ovat vuosikausia joutuneet kestämään.

 

Vaikka Lumen armo ei olekaan niin dramaattinen ja jännittävä kuin sarjan muut osat, sopii se hyvin sarjan päätökseksi. Kertte pääsee lopultakin pakoon kaikkia häntä seuraavia vihoja ja tulevaisuus alkaa näyttää varmemmalta. Teoksen nimi Lumen armo selittyy teoksessa hienosti ja Kerten ja Larrin matka onkin mielestäni sangen kekseliäs käänne maailman meriä matkanneen Kerten tarinaan. Tarinan päätöksessä on tiettyä seesteisyyttä myös Kerten hahmon suhteen. En ole aikaisemmin pitänyt hänen hahmostaan, mutta nyt lopultakin hänestä löytyy myös uusia kiinnostavia ja positiivisia puolia. Kertte tuntuu lopultakin kasvaneen oikeasti aikuiseksi kaikkien vuosien jälkeen. Vihat on kokonaisuudessaan hieno sarja, jonka lukeminen on ollut ilo!

 

♠♠♠♠

Veden vihat

Paula Havaste: Veden vihat

392 s., Gummerus 2016

kansi: Eevaliina Rusanen

 

Paula Havasteen Vihat-sarja jatkuu yhtä vahvana ja kiinnostavana Veden vihoissa kuin sarjan aikaisemmissakin osissa. Kertte on jo ehtinyt kulkea omasta kotipirtistään pitkän matkan ensin Turukylään ja sieltä Tokholmiin saakka. Tokholmissa Kertte joutui vaikeuksiin kirkon valtaapitävien kanssa ja välit Arimoonkin olivat viilenneet. Niinpä Kertte joutui pakenemaan Tokholmista ja pääsi Koluvanilaisen kauppamiehen, Osmin, laivaan. Osmi lupasi hänelle kuljetuksen Turukylään, mutta matka saikin yllättävän käänteen ja niitä vaiheita Veden vihoissa sitten seurataan.

 

Kertte kaipaa jo toden totta omaan kotipirttiinsä ja ikävöi tytärtään Mimerkaa ja vieläkin enemmän miestään Larria, mutta Osmin laiva joutuu merellä hyökkäyksen kohteeksi eikä se voi pysähtyä Turukylän satamaan, kuten suunniteltua oli. Kerten matka jatkuu siis aina kaukaiseen Koluvaniin saakka. Osmin kumppani Pärn ei kuitenkaan suhtaudu suopeasti uuteen tulokkaaseen eikä Kerten kotiutuminen muutenkaan suju vaikeuksitta, sillä hän ei tunnu millään toipuvan ennalleen merimatkan jälkeen. Veden vihat eivät tunnu antavan periksi, mutta Kertte odottaa jo seuraavaa kesää, jolloin Osmi on luvannut Kerten pääsevän lopulta Turukylään uuden kauppamatkan myötä. Kerten elo ja olo Koluvanissa tuntuu mutkistuvan entisestään, kun hän huomaa olevansa raskaana. Miten hän voisi matkata takaisin Turukylään meriteitse veden vihojen yhä kuohuessa ja uusi elämä suojeltavanaan?

 

Vaikka Veden vihat olikin mukaansatempaava ja kiinnostava teos, alkoi minua silti jossain vaiheessa jo vaivata uupumus Kerten puolesta tyylillä "mitä nyt vielä, eikö hän jo voisi päästä kotiinsa?". Uuden raskauden paljastuessa en voinut ajatella oikein muuta kuin että eikö tähän nyt mitään muuta keksitty ja niinpä tietysti. Vaikka en jotenkin Kerten hahmosta kauheasti pidäkään, sillä hän tuntuu edelleen olevan yhtä itsekäs ja itsenäinen kuin ennenkin, toivoisin hänen silti lopultakin voivan asettua kotipirttinsä suojiin.

 

Vaikka Kertte ei olekaan mielestäni kovin kiva tyyppi, hänen kauppavainuaan ja kykyään selviytyä vaihtelevissa tilanteissa voin ihastella. Ehkä juuri nämä puolet tasapainottavat Kerten hahmoa niin, että hänen vaiheitaan jaksaa kyllä seurata, vaikka alati toistaan seuraavat ongelmat turhauttavatkin. Havaste osaa kertoa tarinaa niin, että jään ihan koukkuun hänen maalailemaansa miljööseen ja eläväiseen arkikuvaukseen, jolloin tarina vie väkisinkin mennessään. Erityisesti tykkäsin lukea markkinakuvauksia ja sitä miten Kertte kartutti pientä omaisuuttaan. Myös Pihlan mökki tuntui kotoiselta paikalta. Vuosisatojen takaisen arjen kuvaajana Havaste on verraton, niin elävänä aistin Koluvanin eli nykyisen Tallinnan hälinän.

 

Kokonaisuutena Veden vihat oli siis hyvä teos, vaikka Kerten jatkuvat vastoinkäymiset jo tympivätkin. Odotan kyllä seuraavaa osaa, jossa toivon Kerten onnen lopultakin kääntyvän paremmaksi.

 

♠♠♠♠

Maan vihat

Paula Havaste: Maan vihat

452 s., Gummerus 2015

kansi: Eevaliina Rusanen

Viime vuonna Paula Havasteelta ilmestyi 1100-luvulle sijoittuvan sarjan avausosa Tuulen vihat, joka kertoo Kerten ja hänen perheensä elämästä. Nyt Tuulen vihat on saanut jatkoa, joka ei lainkaan kalpene edeltäjälleen. Maan vihat on mukaansatempaava ja aiheeltaan hyvin mielenkiintoinen teos, sillä se kuvaa nyt entistä tarkemmin katolisen uskon rantautumista Ruotsin alueelle aikana jolloin luonnonusko ja enteet olivat voimissaan eikä uusi usko istunut kansaan helposti.

Maan vihat alkaa siitä, mihin Tuulen vihat jäi. Kerten Sule-veljen vuosia sitten lausuma ennustus on toteutunut karmealla tavalla ja syössyt koko pirtin väen elämän kaaokseen: Larrin on paettava ja Kertte haluaa kaikin tavoin varmistaa, että Larri todellakin pääsee pakenemaan. Hän tarjoutuu katolilaisen seurueen johtajalle naiseksi, vaikkakin vain vuodeksi tai pariksi, jos tämä antaa Larrin mennä. Tämän kaupan myötä Kertte joutuu kauas kotoaan, ensin Turukylään ja myöhemmin meren yli laivalla Tokholmiin, mutta ei lakkaa kaipaamasta kotiaan ja ajattelemasta Larria.

Kertestä ilmenee tässä teoksessa hahmona ihan uusia puolia. Tuulen vihoissa en oikein vielä saanut täysin kiinni siitä, millainen ihminen Kertte oikein on, mutta nyt käsitys alkaa vähitellen muodostua. Ensinnäkin Kertte on jotenkin itsekäs, mutta samalla puolustaa omiaan täysin. Hän on valmis lähtemään kotoaan turvatakseen rakastamansa miehen pakomatkan, mutta samalla kertaa hän kyllä nauttii Arimon naisena olemisesta niin pitkään kuin vain mahdollista. Kertte kaipaa Larrin lisäksi Mimerkaansa, mutta todellisuudessa Kertte ei osaa olla äitinä lapselleen, sillä hän on aivan liian itsenäinen ja itsekäs sellaiseen rooliin. Tämä ristiriitaisuus ehkä jopa hieman ärsyttää minua: kuin Kertelle ei ikinä mikään riittäisi tai mikään olisi hyvä. Tuntuu kuin Kertte haluaisi vain elää vuodenkierrosta toiseen tehden töitä ja kasvattaen varallisuuttaan ja riippumattomuuttaan.

Maan vihat on siinä mielessä pysäyttävä teos, että me kaikki olemme historian- ja uskonnontunneilla lukeneet katolilaisen uskon tulosta Pohjolaan ja Suomeen, mutta kokemus on kuitenkin varmaan monella jäänyt aika ulkokohtaiseksi siinä mielessä, että tajuntaan piirtyi lähinnä ihmisten haluttomuus hyväksyä uutta uskoa. Maan vihat sen sijaan maalaa lukijansa silmien eteen pysäyttävän kuvan siitä, miltä ihmisistä tuntui yhtäkkiä pakolla hylätä vanhat ikiaikaiset tapansa. He tunsivat turvattomuutta, epävarmuutta, epäluuloa ja jopa pelkoa siitä, mihin kaikki vielä johtaisi.  Maan vihat on aidontuntuinen ja vahvasti elämänmakuinen romaani, joka jää mieleen. Miljööltään pidin Tuulen vihoja kotoisampana enkä siksi kokenut Maan vihoja niin omaksi kirjakseni, mutta yhtä kaikki pidin tästä kirjasta paljon. Tämä teos antaa kuitenkin enemmän ajattelemisen aihetta, sillä on muistettava, että ennen usko korkeampiin voimiin ja jumaluuksiin oli paljon suurempi osa ihmisten elämää kuin nykypäivän maallistuneessa yhteiskunnassa.

♠♠♠♠½

Tuulen vihat

Paula Havaste: Tuulen vihat

383 s., Gummerus 2014

kansi: Eevaliina  Rusanen

Tänään Aleksis Kiven päivänä kirjabloggaajat tempaisevat yhteisen lukuhaasteen merkeissä. Valitsin luettavakseni Paula Havasteen Tuulen vihat, sillä teos on vaikuttanut hyvin mielenkiintoiselta ja Havasteen aiemmista kirjoista olen todella pitänyt. Pettymystä ei aiheuttanut tämäkään, sillä Havaste osaa monipuolisten henkilöhahmojensa rinnalla luoda myös aidontuntuista ajankuvaa 1100-luvusta. Sujuvatekstinen teos vie mukanaan.

Tuulen vihat kertoo äidittä kasvaneesta Kertestä, josta tulee aikanaan heidän tupansa emäntä. Kertte on harvinaislaatuinen nainen, sillä hän kykenee aistimaan henkien läsnäolon ja jopa näkemään heidät, vaikka naisilla ei yleensä tuollaista kykyä uskota olevan. Kun Kerten isä sairastuu vakavasti eikä Sule-veljestä ole isännäksi, Kerten täytyy löytää vävy taloon. Puistatuskohtauksia saava Sule lausuu juuri ennen Kerten lähtöä ennustuksen, joka tulee toteutumaan karmealla tavalla.

1100-luvun luonnonuskoon, ikiaikaisin taikoihin ja enteisiin perustuva maailmankatsomus välittyy mielestäni Tuulen vihoissa erittäin hyvin. Se sivuaa suurta yhteiskunnallista murrosta katolisen kirkon pyrkiessä juurtumaan Suomeen. Havaste on yksityiskohdissaan tarkka ja luo mielenkiintoisen kuvan tuon ajan ihmisen elämästä ja siitä, miten suurta osaa vuodenkierto näytteli ihmisten elämässä. Sen lisäksi, että miljöö on uskottava ja helposti aistittava, ovat myös Havasteen henkilöhahmot mieleenpainuvia ja ajatuksia herättäviä. Esimerkiksi Kertte onnistui hahmona ärsyttämään minua uhmakkudessaan monta kertaa, mutta toisaalta hänen vahvuuttaan myös ihaili.

Minun oli aluksi hieman vaikea saada kiinni siitä, minkä ikäinen Kertte on. Kerronta eteni paikoitellen hyvin nopeasti, minkä toisaalta ymmärtää - Havaste on ilmeisesti halunnut luoda kunnon perustuksen myöhemmille tapahtumille, mutta väliin mahtuvia vuosia ei ole kaikkia kannattanut ruveta erikseen kuvailemaan. Mukaansatempaava tämä kirja oli kyllä koko ajan, sitä en kiellä, mutta alku oli ehkä hieman vaisu verrattuna loppupään ravisteleviin tapahtumiin. Odotan kyllä jo jännityksellä, että minkälaisiin tilanteisiin Kertte kumppaneineen jatkossa tulee joutumaan, sillä Havaste todellakin läväyttää pakan auki loppuratkaisussa. Yllättämisen taidonkin hän siis osaa.

♠♠♠♠½

Tekstejä tästä kirjasta ilmestyy tänään myös osoitteissa
http://kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/
http://esperanzan.blogspot.fi/
http://ullankirjat.blogspot.fi/
http://tuijata.wordpress.com/
http://jakaikkeamuuta.blogspot.fi/

Lisätietoa tempauksestamme löydät Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogista.

Kolme käskyä

Paula Havaste: Kolme käskyä

374 s., Gummerus 2013

kannen kuvat: Istockphoto
arvostelukappale

Olen lukenut viime päivät suurella innolla Paula Havasteen uutukaista, joka kertoo aikaisemmista kirjoista Kaksi rakkautta ja Yhden toivon tie tutun suvun naisten tarinaa. Olen edelleen sitä mieltä, että nämä pitää lukea ilmestymisjärjestyksessä, koska etenkin Yhden toivon tiessä paljastuu se suuri juttu, joka aiheutti minulle vau -efektin Kaksi rakkautta -teoksessa. Pidän kovasti näiden kirjojen nimistä, jotka viittaavat vahvasti sisältöönsä ja sopivat toisiinsa.

Kolme käskyä kertoo aikaisemmista kirjoista tutun Annan tyttären Raijan tarinaa. Raija kokee kodin ilmapiirin kovin painostavaksi ja lähtee kesätöihin Rovaniemelle, kun kansatieteen opiskelijoita otetaan mukaan uuden kotiseutumuseon valmistelutöihin. Koko ajan läsnä on aika ennen sotaa, mutta myös tämä sodanjälkeinen aika, jota Raija elää ja kokee. Rovaniemellä Raija pääsee itsenäistymään ja kohtaa mielenkiintoisen mustalaismiehen, Rainerin. Raijan ja Rainerin tarinasta muodostuu hyvin keskeinen juonen kannalta, mutta se ei pyöri pelkästään sen ympärillä.

 

Oli mielenkiintoista lukea mustalaiskulttuurin ja valkolaiskulttuurin kohtaamisesta tuohon aikaan, jolloin molempien omat perinteet olivat vielä suuremmin voimissaan ja erot selvemmin näkyvissä. Havaste on selkeästi tehnyt hyvin taustatyönsä asian suhteen, mistä täytyää antaa kiitosta. Tällaisen "mahdottoman" rakkaustarinan kuvaaminen toimii hyvin eikä Havaste sorru kliseemäisyyksiin.

Lapin luonto, itsenäistyvä ja moderni mutta samalla hyvin epävarma nuori nainen sekä mies joka osaa viedä. Niistä Havaste rakentaa hyvin tunnelmallisen, mutta samalla hyvin ennalta-arvattavan kuvaelman. Mielestäni tämä ennalta-arvattavuus ei haittaa ja se on jopa tarkoituksellista, sillä tämä on kuitenkin rakkaustarinasta ja romanttisesta jännitteestä huolimatta ennen kaikkea Raijan kasvutarina ja sodan jälkipyykin puimista siinä sivussa. Rakkaustarina on vain plussaa.

Pidin kovasti siitä miten Havaste on rakentanut uuden kirjansa juonen nojaten toisaalta vanhaan, mutta luoden samalla uutta. Pidin myös siitä, että hän on uskaltanut käyttää sanaa neekeri, kun hän kuvaa Raijan kaverin vaiheita. Sana on nykyään niin suuri tabu, että sen käytössä ei aina edes huomioida viitekehystä, jossa sitä käytetään. Mielestäni tässä se ei ole mitenkään halventava ja tuohon aikaan sanottiin niin, joten Havaste on tehnyt oikean ratkaisun eikä ruvennut kiertelemään ja kaartelemaan. Se on yksi niistä asiosta, joka tekee kielestä aitoa. Aitoutta lisää mustalaiskielen ja -ilmaisujen käyttö.

Teoksen nimi, Kolme käskyä, tulee kirjassa todella selkeästi esiin ja sille on helppo löytää pohjaa. Luku kolme on tässä teoksessa muutenkin hyvin merkittävä, joten tällainen olennainen yksityiskohta on ajateltu huolella. Lisäksi pidin hyvin paljon paarmalintuvertauksesta, joka antaa jo alkumetreillä aavistuksia tulevasta ja lintua on käytetty hyvänä yksityiskohtana kuvattaessa Raijan vaiheita. En rupea sitä tässä laajemmin avaamaan, jokainen lukekoon itse. Hienosti käytetty yksityiskohta kumminkin.

Hienoa on myös se, miten kirjan kansi tekee yhteistyötä juonen kanssa, niiden yhteys on saumaton. Kannessa on hyödynnetty hyvin teoksessa esiin nousevia asioita ja niistä on koostettu tietynlaista symboliikkaa. Nuo linnut ovat mielestäni hyvä idea nostaa myös kansikuvaan, se jatkaa tätä luvun 3 teemaa. Olen pitänyt läpi linjan näiden kirjojen kansista, mutta tämä vie ylivoimaisesti voiton, todella upeasti suunniteltu ja siitä löytyy ajatusta. Lisäksi se antaa esimakua kirjalle.

Pidin tämän kirjan jokaisesta asiasta. Mikään ei ihan oikeasti ruvennut missään vaiheessa ärsyttämään. Kaikki toimii enkä edes hakemalla hakien löydä tälle moitteen sanaa. Käsittääkseni Havaste päättää näiden naisten tarinan tähän. Minun tulee kyllä ikävä tämän "trilogian" hahmoja ja tätä aihetta ja etenkin tunnelmaa, jonka hän on luonut. Loistava päätös tälle tarinalle. Hienoa!

♠♠♠♠♠

Yhden toivon tie

Havaste, Paula: Yhden toivon tie

426 s., Gummerus 2012

Paula Havasteen Yhden toivon tie on itsenäinen jatko-osa teokselle Kaksi rakkautta. Kaikki jotka ovat lukeneet sen ja pitäneet siitä tulevat varmasti pitämään myös tästä jatko-osasta. Vaikka kyse onkin itsenäisestä jatkosta, niin silti Yhden toivon tie linkittyy tietyiltä osin vahvastikin edelliseen osaan. Siksi suosittelenkin, että kannattaa lukea ensin Kaksi rakkautta, sillä tämä teos paljastaa sen kaikkein olennaisimmat asiat, jotka tekevät siitä niin huikaisevan.

Yhden toivon tie kertoo rinnakkain Annan ja Oilin tarinaa. Anna pakertaa opintojensa kimpussa ja pyörittää taloutta yksin aviomiehen ollessa (jatko)sodassa. Anna joutuu luopumaan paljosta sellaisesta, mikä oli hänelle ennen tärkeää. Onneksi tyttäret ovat omatoimisia ja reippaita, sillä ilman heitä Anna tuskin jaksaisi kaikkia töitään. Oili taas elää melko yltäkylläistäkin elämää Kemissä ja toimii hoitajattarena saksalaisten silmäsairaalassa. Oili on salakihloissa saksalaisen Horstin kanssa ja tulevaisuus näyttää hyvältä. Mutta sitten tulee rauha ja saksalaiset joutuvat lähtemään. 

Minua henkilökohtaisesti ärsytti pitkään Oilista kertovat osuudet, sillä minua kiinnosti enemmän Annan elämä: onhan Anna jo tutumpi hahmokin edellisestä osasta. Oilin sinisilmäisyys ja naiivius sodasta ja saksalaisista sai minut myös ärsyyntymään. En oikeastaan näe häntä kovin olennaisena hahmona juonen kannalta siinä mielessä, että mielestäni teos olisi ollut kiinnostavampi ilman Oilia. Toisaalta hänen elämäntiensä tuo teokselle lisää tunnetta ja antaa ajattelemisen aihetta. Loppuosa teoksesta on mielestäni jopa raskasta luettavaa.

Toivoisin, että sarjaan tulisi vielä yksi osa, joka kertoisi miten Anna ja Oili selviävät sotakorvausten ja ainaisen puuteen rasittamassa Suomessa. Havaste ei varmastikaan jätä tätä  sarjaa tähän, sillä vielä jää avonaisia kysymyksiä.

♠♠♠♠½