Tammikuun luetut

Kuten osasin aavistella, tammikuussa lukutahtini on ripeytynyt huomattavasti ja lukeminen maistuu taas ihan eri tavalla kuin loppuvuodesta. Tammikuussa löysin myös uuden tavan lukea: äänikirjat. Aikaisemmin olin kuunnellut vain yhden äänikirjan, mutta nyt tuntuu, että äänikirjat saattavat siirtyä vähän ahkerampaankin käyttöön, sillä niitä kuunnellessa on mukava samalla tehdä käsitöitä. Vaan eipä ole tavallisen kirjan voittanutta!

Tammikuussa en tehnyt oikeastaan hirveästi mitään muuta kuin töitä (ellei lukemista lasketa), tai siltä ainakin tuntuu, mutta eipä sitä nyt joka kuukausi voi mitään erityistä tehdäkään. Tai no nyt kun rupesin miettimään, niin kyllähän sitä on tullut tehtyä, muun muassa ostaapaukautin (käytetyn) auton! Vanha auto oli jo sen verran pitkään palvellut, että täytyi siirtyä hieman uudempaan. Kyllä nyt on hyvä ajella työmatkoja vaikkapa ehkäpä jopa joskus äänikirjoja kuunnellen... :)

Kuukauden luettuihin mahtui muutama todellinen huipputeos, mutta ainakin yksi hieman suurempi "floppi", jos näin voi sanoa. Erityisen vaikutuksen teki Elina Rouhiaisen Jäljitetty, John Steinbeckin Helmi ja omalla kotoisalla tavallaan myös Erkki Verkkosen Hilma. Suurin pettymys oli ehdottomasti Raija Orasen Aurora, jossa toki oli myös ainesta, mutta joka ei kuitenkaan minua onnistunut täydelleen vakuuttamaan. Tammikuun listani on seuraavanlainen:

Veera Salmi: Kaikki kevään merkit 

Hilja Valtonen: Neiti Talonmies

Fagerström ym.: Viimeiset vieraat - Elämää autiotaloissa

Sinikka Nopola: Ei tehrä tästä ny numeroo

Raija Oranen: Aurora

Elina Rouhiainen: Jäljitetty

Erkki Verkkonen: Hilma - sukuromaani

John Steinbeck: Helmi

Listalta peräti viisi oli sellaisia, joita olin jo hieman aloitetellut viime vuoden puolella, mutta joissa en ollut päässyt puusta pitkään eli luin ne käytännössä kokonaan tammikuun aikana. Täytyy sanoa, että olipa ihana taas tehdä hieman pidempi lista loppuvuoden lyhykäisten jälkeen. Vanha lukuinnostus on taas voimissaan, jipijee! :)

Ei muuta kuin lukemisiin!

Helmi

John Steinbeck: Helmi

suom. Alex Matson

3 h 45 min, Tammi 2009, Keltainen äänikirja

lukijana Ismo Kallio

John Steinbeck on minulle täysin uusi tuttavuus, vaikka toki olin aikaisemmin kuullut puhuttavan hänen teoksistaan. En ole mikään äänikirjojen suurkuluttuja (tämä on kolmas kuuntelemani äänikirja), mutta nyt jotenkin oikein innostuin, sillä mielestäni Helmi on todella toimiva äänikirja ja voin vilpittömästi todeta, että Ismo Kallio on varsinainen täysosuma tämän kirjan lukijaksi.

Helmi kertoo Tyynenmeren rannalla asustavasta helmenkalastaja Kinosta sekä hänen vaimostaan Juanasta ja heidän lapsestaan Coyotitosta. Kino perheineen asuu kaupungin laidalla köyhyydessä, samoin kuin muutkin intiaaniheimon jäsenet. Uudisasukkaat pitävät valtaa ja vanhat perinteet on suistettu kaupungin laidoille. Erään kerran, kun hätä on kaikkein suurin, Kino onnistuu löytämään uskomattoman suuren helmen, sellaisen, jota kukaan ei ole aikaisemmin löytänyt. Helmi saa hänet uskomaan parempaan huomiseen ja mielessä vilistää kuvia hartaista toiveista, mutta loppujen lopuksi näyttää siltä, että helmen löytäminen tuo sittenkin mukanaan enemmän pahaa kuin hyvää.

Steinbeck pohdiskelee teoksessaan alati ajankohtaista vastakkainasettelua hyvästä ja pahasta sekä oikeasta ja väärästä tuoden samalla esiin köyhien ja varakkaiden välisen kuilun, koulutuksen ja sivistyksen ja lukutaidon voiman sekä ikiaikaisen ajatuksen vahvemman vallasta. Steinbeckin romaani antaa paljon ajattelemisen aihetta, enkä lainkaan ihmettele miksi hänet listataan amerikkalaisen kirjallisuuden kärkinimiin.

Steinbeckin romaani on teemoiltaan runsas, mutta kerronnaltaan sangen vähäeleinen. Jokainen sana tuntuu tarkkaan harkitulta ja merkityksekkäältä, mistä kiitos täytyy antaa Steinbeckin lisäksi tietysti myös suomentaja Matsonille sekä lukija Kalliolle. Helmi vangitsee huomion täysin, sillä Steinbeck on kerronnan vähäeleisyydestä ja tasaisuudesta huolimatta onnistunut  luomaan hyvin tiivistyvän ja jännittävän tarinan, joka välillä saa miltei pidättämään hengitystä.

Kino perheineen on sellaisia hahmoja, joihin on melko vaikea päästä sisälle, mutta siitä huolimatta heidän kokemuksensa pysähdyttävät ja mietityttävät. Sekin on melko poikkeuksellista, sillä yleensä vastaavissa tapauksissa lopputarinalla ei sitten ole mitään merkitystä, jos hahmot tuntuvat vaikeasti lähestyttäviltä. Mutta kun asiaa oikein tarkemmin pohtii, onhan tässä kirjassa paljon sellaista, joka kuvastaa Kinon ja Juanan luonteenlaatuja. Helmi tuo oikeastaan nekin esiin. Kaikki tiivistyy siis helmeen. En oikein tiedä mitä muuta olisin voinut tältä kirjalta toivoa, mutta siitä huolimatta lopputunnelma pisteiden osalta on:

♠♠♠♠

Hilma - sukuromaani

Erkki Verkkonen: Hilma - sukuromaani

263 s., Päivä Osakeyhtiö 2001

Bongasin jokin aika sitten Kirjasampo-sivustolla Erkki Verkkosen isoäitinsä elämästä kirjoittaman romaanin Hilma - sukuromaani. Olen kiinnostunut erilaisista sukutarinoista, joten Hilman tarina päätyi oikein luettavaksikin asti. Kirjallisista avuista voi olla montaa mieltä, mutta totisesti Hilman elämään mahtui monia pysähdyttäviä hetkiä.

Hilma oli nuori piikatyttö, joka pääsi naimisiin talollisen nuoremman pojan kanssa. Vaikka omaa tilaa heillä ei ollut, vaan he asuivat miehen veljen taloudessa, muuttui Hilman elämä parempaan päin, ja lopulta he saivatkin oman torpan perheelleen. Hilman elämä oli täynnä eleetöntä, arkista kiintymystä, mutta myös suuria menetyksiä ja ankaraa työtä.

Kuten sanottu, kirjallisista avuista voi olla montaa mieltä. Teksti oli mielestäni jokseenkin tasapaksua ja siinä oli jotenkin silmäänpistäviä tyylivaihteluita. En oikein osaa eritellä niitä tarkemmin, mutta kyllä sen lukiessa huomasi. Ei tämä siis mitään suomen kielen ilotulitusta ollut, mutta se mikä sai minut lukemaan tämän kirjan ihan parissa päivässä, oli teoksen tunnelma. Se oli otteessaan pitävä, arkisuudessaan kiinnostava ja jotenkin lämminhenkinen, ehkä hieman turvallinenkin. Jotenkin tuntuu, että Verkkonen onnistui hyvin välittämään tunnelmaan piirteitä Hilman elämästä ja niistä tuntemuksista, joita hän mahdollisesti elämässään tunsi.

Hieman mielestäni Verkkonen sortuu kaunisteluun, sillä hän kuvaa sangen usein sitä, miten Hilma ja Matti vaipuivat rinnakkain vuoteessaan levolliseen uneen. Siveästi hän viittaa myös seksuaaliseen kanssakäymiseen, jonka seurauksena oli lapsia. Mielestäni nämä viittaukset olisi voitu jättää ehkäpä kokonaan poiskin, sillä mistä kukaan kahdenvälisiä asioita voi tietää. En tarkoita etteikö romaanissa voisi käyttää mielikuvitusta, mutta muuten hyvin tarkasti tositarinaa myötäilevässä teoksessa on hieman epämääräistä lähteä kuvaamaan asioita, joista ei välttämättä ole mitään todellista tietoa. Toisaalta Verkkonen onnistuu samalla kuvaamaan myös työn uuvuttaman pariskunnan keskinäistä kiintymystä, mutta nämä siveelliset viittaukset silti kyllä tuntuivat hieman hassuilta.

Välillä Verkkonen kuvaa tässä romaanissa todella tarkasti erilaisia maataloustöiden vaiheita, mikä sinänsä taustoittaa Hilman elinpiiriä hyvin, mutta toisaalta vie välillä huomion pois päähenkilön elämästä. Jotenkin olisi varmasti voitu löytää myös vähemmän yksityiskohtainen tapa kuvata maataloustöitä, sillä Verkkonen todella perehtyy niihin tarkasti. Henkilötarinassa tuskin on suurta merkitystä sillä, miten kaskenpoltto tapahtuu vaihe vaiheelta.

Teoksen ansiot ovat mielestäni enimmälti juuri tunnelmassa ja siinä, miten lukija tulee huomaamattaankin ottaneeksi Hilman tarinan "omakseen". Kun tajuaa, mitä kaikkea hän joutuikaan elämänsä aikana kokemaan ja miettii sitä surun määrää, jonka hän joutui kohtaamaan, tuntuu ihan uskomattomalta. Teoksen loppupuolella alkoi jo nousta hieman tippaa linssiin, sillä tuntui kertakaikkiaan käsittämättömältä kaikki se, mitä oikeasti elänyt ja tuntenut ihminen on joutunut kokemaan. Ei ihme, että hän oli uskossaan aluksi epäilevä. Yksi teoksen kantavia elementtejä etenkin sen loppupuolella onkin myös uskonnollinen etsintä, mitä Verkkonen ei onneksi tuputa liikaa. Kokonaisuutena tämä oli mielenkiintoinen tarina luettavaksi.

♠♠♠♠

Tämä on toinen lukemani teos, joka sopii Maalaismaisemia-haasteeseen.

Jäljitetty

Elina Rouhiainen: Jäljitetty - Susiraja 3

482 s., Tammi 2014

kansi: Eevaliina Rusanen

 

Oloni on tällä hetkellä aika riemastunut. Suurin syy siihen lienee tänään loppuun lukemani Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan kolmas osa, joka mielestäni tiivistyi loppua kohti todella mahtavaan huipennukseen. Riemastunut olen myös siitä, että juuri Rouhiaisen kotisivuja lukiessani tajuntaani iskeytyi se fakta, että tulossa on vielä yksi Susiraja lisää. Tämäkin teos olisi mielestäni voinut toimia oivallisena lopetuksena sarjalle, mutta mielelläni lähden vielä seuraamaan Raisan (ja Mikaelin) tarinaa eteenpäin, jahka neljäs ja samalla viimeinen osa ilmestyy.

 

Olen aikaisempien osien kohdalla jo ilmaissut tyytyväisyyteni siitä, että Rouhiainen on osannut luoda täysin oman fantasiamiljöön teoksilleen eikä tyytynyt tekemään toisintoja jo keksityistä tarinoista, vaikka niistä taitavasti uutta ammentaakin. Jälleen kerran Rouhiainen johdattaa lukijansa mielenkiintoiseen maailmaan, johon mukaan astuu myös muinaiset kreikkalaiset jumalat ja jumaltarut.

 

Kuvataideakatemiassa opinnot aloittanut Raisa Oja on vihdoin löytänyt kadoksissa olleen ja tuntemattomaksi jääneen kaksoisveljensä sekä saanut vihjeitä todellisesta syntyperästään. Selvittääkseen todellisen taustansa Raisa ja Mitja-veli päätyvät salaiselle kreikkalaiselle saarelle, josta he lopulta joutuvat pakenemaan. Paluu (tai pako) takaisin Suomeen ei kuitenkaan ole helppo etenkään Raisalle, joka lähti sieltä äkisti jälkiä jättämättä. Lisäksi hän potee vieläkin syyllisyydentuntoa Hukkavaaran aikaisista tapahtumista ja kaipaa Mikaelia, jota ei ehkä sittenkään olisi halunnut päästää menemään.

 

Kuten sanottu, Rouhiaisen luoma kreikkalainen miljöö on kiinnostava. Siitä huolimatta kaipasin kuitenkin suomalaista miljöötä ja Hukkavaaraa ihmissusineen. Daimonien saari oli toki omalla tavallaan kiehtova paikka, mutta jotenkin tässä sarjassa sudet ja Raisan ja ihmissusi-Mikaelin välinen suhde ovat olleet yksi keskeisimmistä vetonauloista. Miljöön raju muuttuminen ja yliluonnollisten kavalkadin kasvaminen ei aluksi oikein innostanut, etenkään, kun siinä oli mukana paljon antiikin filosofiaa, mikä on mielestäni hieman liian.. filosofista. Mielestäni tarina lähtikin oikein kunnolla käyntiin vasta silloin, kun Raisa ja Mitja pakenivat saarelta ja palasivat Suomeen. Silloin myös jännitys alkoi todella tiivistyä ja  kuvioihin palasivat myös sudet, vaikka tapahtumat pitäytyivätkin Helsingissä.

 

Ja millä vauhdilla tarina sitten veikään, kun vaan alkuun päästiin kunnolla. Huh, en olisi malttanut laskea teosta käsistäni ja jouduinkin nipistämään aikaa milloin mistäkin, että sain lukea eteenpäin! Lisämaustetta toivat Raisan ihmissuhdekuviot Suomessa, sillä ne ovat olleet tässä sarjassa muutenkin tärkeitä. Ne jos mitkä ovat omiaan nostattamaan vielä lisää kihelmöivää jännitystä, joka virittää tarinaa kohti pakomatkan päättymistä eli ratkaisun hetkeä - monessakin mielessä. Huikea loppu onnistuu häivyttämään myös Kreikan aiheuttaman hienoisen kankeuden, vaikka täysin sitä ei voikaan unohtaa.

 

♠♠♠♠

Aurora

Raija Oranen: Aurora

632 s., Teos 2014

etukannen maalauksen c: Helsingin kaupunginmuseo

 

Olen aikaisemminkin maininnut blogissani, että Aurora Karamzinin elämä on kiehtonut minua jo vuosia. Tästä syystä lienee ihan selvää, että Raija Orasen romaani Aurora herätti kiinnostukseni, mutta valitettavasti se ei oikeastaan minua vakuuttanut, vaikka ei ollut suoranainen pettymyskään. Jotenkin Auroran mielenkiintoinen elämä oli jäänyt pitkälti monen muun asian kuvauksen jalkoihin, eikä niin pitäisi olla, jos romaani kertoo Aurorasta.

 

Aurora Karamzin (o.s. Stjernvall, ent. Demidov) oli suomalainen vallasnainen ja hyvin tunnettu seurapiirikaunotar. Ensimmäisen avioliittonsa kautta rikkauksiin nousseella Auroralla oli valtava auttamisenhalu, minkä varallisuus pitkälti mahdollistikin. Aurora Karamzin oli muun muassa Diakonissalaitoksen perustaja Suomessa. Henkilökohtaisessa elämässään hän kohtasi paljon surua, menetyksiä ja pettymyksiä, mutta pysyi silti uskossaan lujana. Näistä tausta-aineksista saisi toden totta aikaan hyvinkin vetävän romaanin. Valitettavasti Orasen teos ei ollut sellainen, vaan ihan todella melkoista juoksuhiekassa rämpimistä. Kuvaavaa lienee, että aihe todella kiinnosti minua, mutta teoksen lukemiseen meni vaikka kuinka kauan aikaa (viikkoja) eikä tarina kerta kaikkiaan ottanut minua mukaansa muuta kuin vasta ihan teoksen loppupuolella.

 

Raija Oranen on luonut Auroran tarinalle laajan historiallisen viitekehyksen, kuten historiallisessa romaanissa kuuluukin tehdä. Ongelmana on vain se, että viitekehys on hieman liiankin laaja, sillä Oranen kuvaa mielestäni aivan liian tarkasti suomalaisten yhteiskunnallisia oloja 1800-luvulla osana Venäjän keisarikuntaa. Välillä keskitytään sivukaupalla kertomaan Snellmanista, lainsäädännön takkuisuudesta, kenraalikuvernööreistä ja Auroran Walleen-isäpuolesta eikä päähenkilöstä mainita halaistua sanaa. Teoksen tarkoitus olisi mielestäni kuvata Auroran elämänvaiheita eikä isäpuolia ja poliittisia oloja, jotka toki täytyy jollakin tavalla tuoda esiin, mutta mielestäni ei tässä mittakaavassa. Välillä Aurora oli pitkiäkin aikoja aivan muualla kuin Suomessa, mutta silti keskityttiin sepustelemaan Suomen oloja, mikä ei mielestäni ole kovin järkevää: Auroran tarina jää jalkoihin!

 

Koska historiallinen viitekehys on paisunut hyvin laajaksi, on se tehnyt romaanistakin laajan. Olisin kaivannut enemmän ytimekkyyttä ja tarttumista tarinan kannalta oleellisempiin yksityiskohtiin, jolloin tarina olisi tuntunut etenevän paremmin ja samalla se olisi varmasti myös ottanut lukijan reippaammin mukaansa, sillä Orasen tekstihän on sujuvaa ja hän kirjoittaa hyvää suomea. Jotenkin tämä kirjallinen tasokkuuskin jää liiallisen taustoittamisen jalkoihin.

 

Se mikä mielestäni oli tässä teoksessa todella mielenkiintoista, oli Orasen rohkeus lähteä muuttamaan Aurora Karamzinin imagoa aina lempeästä ja hyväsydämisestä auttajasta myös itsekkääksi ja omaa etuaan ajavaksi naiseksi. Hän uskalsi tuoda Auroralle heikkoudet, mikä on kyllä ihan mainitsemisen arvoista, sillä varmasti Auroralla niitä oli, vaikka jälkipolville jäänyt maine vihjaakin muuta. Aluksi tämä tuntui hieman oudolta ja "väärältä", mutta loppujen lopuksi hyvin mielenkiintoiselta ja "oikealta". En tiedä minkä verran Orasen käsityksellä on todellisuuspohjaa, mutta tuntuu kuin hän olisi tavoittanut Auroran persoonasta jotakin olennaista.

 

Vasta viimeiset parisataa sivua oikein todella jaksoivat pitää minua kunnolla otteessaan ja tarina tuntui etenevän. Lopussa kuitenkin mielestäni sorruttiin hieman liialliseen karsimiseen ja lisää yksityiskohtia olisi kaivattu: mitä Aurora teki viimeisinä vuosinaan, millaiset välit Auroralla oli lapsenlapsiinsa ja sisarentyttärensä perheeseen ja muihin hänen elämänsä tärkeisiin ihmisiin ja niin edelleen. Nyt Aurora vain yhtäkkiä olikin supervanha ja elämä oli siinä. Monta vuotta jäi kuvaamatta, vaikka varmasti niidenkin aikana jotakin tapahtui. Lopetus saattoi tuntua liian nopealta myös siksi, että teoksessa oli pitkin matkaa keskitty laajoihin kuvauksiin.

 

Kun nyt vihdoin sain tämän teoksen luettua, tuntuu kuin olisi tehnyt samanlaisen urotyön kuin luettuani Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanin. Minua oikein todella harmittaa se, että Auroran tarina ei mielestäni päässyt oikeuksiinsa, sillä soisin oikein mielelläni hänen tarinansa tulevan tutummaksi kaikille. Aurorasta on kirjoitettu myös nuortenromaani Aurora - Keisarinnan hovineito (Raili Mikkanen, 1998).

 

♠♠♠

Ei tehrä tästä ny numeroo

Sinikka Nopola: Ei tehrä tästä ny numeroo

äänikirja, 2CD, WSOY 2004

lukijoina Seela Sella ja Esko Roine

Nappasin työmatkoille kuunneltavaksi Sinikka Nopolan Ei tehrä tästä ny numeroo -teoksen äänikirjaversion, sillä olin ajatellut mennä katsomaan elokuviin uutuuselokuvan Eila, Rampe ja likka, joka siis liittyy siihen kirjasarjaan, johon tämä äänikirja lukeutuu. Elokuviin meno jäi tekemättä, mutta sillä asialla ei ole mitään tekemistä tämän teoksen kanssa. Itse asiassa elokuvan traileri vaikuttaa aika tavalla kiinnostavammalta kuin mitä tämä kirja oli.

Ei tehrä tästä ny numeroo sisältää novellityyppisiä kertomuksia hämäläisestä elämästä huumorilla ryyditettynä. Oikeastaan kertomukset kattavat koko elämän kirjon lapsuudesta vanhuuteen saakka, ja jokaiseen asiaan on sopivaa todeta, että "ei tehrä tästä ny numeroo". Minun ymmärtääkseni kaikilla kertomuksilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, vaan hahmojen nimet muuttuivat ja tarinoissa oli erilaisia kaikuja. Olin kuvitellut, että tämä olisi yhden perheen elämää kuvaava teos, mutta taisin olla väärässä.

Seela Sellan ja Esko Roineen tulkintaa oli mukava kuunnella ja mielestäni he toivat murteellisuuden hyvin esiin. Vaikka tämän teoksen murre ei olekaan minulle tai lähipiirilleni ominaista murretta, oli sitä silti mukava kuunnella eikä sen ymmärtäminen tuottanut vaikeuksia. Lisäksi toisen levyn lopussa oli vielä käännettynä murresanat yleiskielelle, jos joku jäi askarruttamaan. Ainut mikä erityisesti latisti kuuntelukokemusta oli se, että tämän teoksen huumori ei vain yksinkertaisesti oikein ollut minun mielestäni hauskaa. Kirjaa kyllä kuunteli, mutta sen suuremmin huvittumatta. Hyvät lukijat/tulkitsijat kuitenkin pelastivat paljon. Lisää Nopolan hämäläisteoksia en kuitenkaan taida kuunnella tai lukea, mutta tulipahan ainakin kokeiltua.

 ♠♠½

6 kirjaa omasta hyllystä...

vuoden 2015 aikana!

Muutama bloggaajakollega on viime päivien aikana esitellyt listoja niistä oman hyllyn kirjoista, jotka he pyrkivät lukemaan tämän vuoden aikana. Oman hyllyn kirjat ovat itselleni jonkin sortin ikuisuusprojekti, joten päätin minäkin tehdä oman listani. En kyllä uskalla edes yrittää saada luettua 10 kirjaa omasta hyllystä eikä minulla lukemattomia siellä hirvittävän montaa majailekaan, joten listaan 6 sellaista omaa kirjaa, jotka haluaisin saada luettua.

1. Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa. Kiinnostavan oloinen kirja ja Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja teki minuun vaikutuksen keväällä 2012.
2. Camilla Läckberg: Merenneito. Kehuja olen Läckbergin kirjoista kuullut ja muutenkin dekkaritietämystä pitäisi hieman kasvattaa. Eikä olisi pahitteeksi löytää sellaista mukavaa dekkarisarjaa, jota voisi vähitellen lueskella eteenpäin.
3. Kishwar Desai: Postimyyntilapset. Voitin tämän joskus jostain blogiarvonnasta, mutta en ole vielä lukenut.
4. Anni Kytömäki: Kultarinta. Kovasti kehuttu kirja, jonka olen saanut pyytämättömänä a-kappaleena heti tuoreeltaan. Vaan kun ei ne paksut kirjat ole ihan minun juttuni noin lähtökohtaisesti. Tämä voisi kuitenkin olla ja ainakin kiinnostus olisi kohdillaan.
5. Jyrki Vainonen: Swiftin ovella. Alennusmyyntilöytö parin vuoden takaa. Kirjassa on ilmeisesti aikamatkustusteemaa, joka yleensä kiinnostaa, jos vain siirrytään ajassa taaksepäin.
6. Maria Turtschaninoff: Maresi. Joululahjakirja, jonka ehdottomasti haluan lukea ja pian. Tämä helpottakoon urakkaani edes hieman.

Jos yhden näistä lukisi aina kahden kuukauden aikajaksolla, niin tämä voisi olla vielä ihan realistinen ajatus. Vaan katsotaan kuinka käy, ainakin olen päättänyt olla varailematta mitään kirjastosta ihan hetkeen.

Viimeiset vieraat: Elämää autiotaloissa

Kai Fagerström (kuvat), Risto Rasa (runot), Heikki Willamo (tekstit, kuvat): Viimeiset vieraat - Elämää autiotaloissa

160 s., Maahenki 2010

 

Tutustuin joulukuussa Perttilän ja Keron Autiotalo -teokseen, johon olisin kaivannut hieman enemmän tosipohjaisuutta eli talojen oikeita tarinoita. Kai Fagerströmin, Risto Rasan ja Heikki Willamon teos Viimeiset vieraat - Elämää autiotaloissa antaa periaatteessa todenmukaisempaa kuvaa talojen viimeisistä asukkaista, jotka samalla ovat myös nykyisiä asukkaita: eläimet.

 

Teos oli mielestäni mielenkiintoinen kokonaisuus ja siinä oli näkemystä siitä, miten autiotaloista voi vielä tulla jonkun koti, turvapaikka ja suoja, vaikka ihmiset ovat sen jo kauan sitten unohtaneet. Siellä asuneet ihmiset ovat lähteneet pois tavalla tai toisella ja talo on jäänyt yksin, mutta ei välttämättä lopullisesti. Kirjoitin Autiotalon yhteydessä mietteitäni autiotaloista. On oikeastaan aika lohdullista, että talo ei ehkä sittenkään tule täysin hylätyksi, kun eläimet saapuvat ikään kuin arvostamaan sitä, mikä on jo ihmisille merkityksetöntä. Samalla on kuitenkin surullista, että kauniit rakennukset ovat jääneet vaille niiden ansaitsemia olosuhteita, sillä tässä teoksessa on kuvia sellaisistakin taloista, joissa on hyvin upeita yksityiskohtia.

 

Tätä teosta lukiessa tulin monta kertaa miettineeksi, että missä määrin kuvat ovat lavastettuja. Kuvissa esiintyy paljon eläinasukkaita, joiden kuvaaminen on toki sinänsä täysin mahdollista, sitä en epäile. Enemmän mietin, että todellako näissä autiotaloissa kaikki on voinut pysyä pysähtyneenä vuosikausia verhot ikkunoilla ja tavaroita pöydillä, jos niissä kuhisee niin paljon elämää kuin kuvat antavat ymmärtää. Toinen pohdinnan aihe on, että ovatko nämä talot niin syrjässä, että edes satunnaiset kulkijat tai jopa vandaalit eivät ole päässeet tekemään tuhojaan. Olisin tässäkin teoksessa kaivannut ehkä jonkinlaista loppuselitystä miljöiden tiloista. Toinen mitä kuvien kohdalla pohdin oli se, että pitikö todella monen kuvan olla niin tummia,että niistä oli vaikea saada selvää. Lisäksi moni kuva keskittyy eläimiin, ei niinkään itse rakennuksiin, vaikka toisaalta teoksen nimi Viimeiset vieraat kertoo jo sen, mihin tässä teoksessa keskitytään.

 

Kokonaisuutena tämä teos on monipuolinen. Luontorunoistaan tunnettu Rasa luo runoillaan tähän teokseen tunnelmaa, jota suorasanainen teksti ei välttämättä pysty välittämään. Se sopii kuviin hyvin ja täydentää kuvien "mystiikkaa" ja suorasanaisen tekstiosuuden totuudellisuutta, ikään kuin nivoo kokonaisuuden yhteen. Teksteissä ei mielestäni ole mitään vikaa, enemmän olisin toivonut kuvitukseen jotakin muuta. Pidin tekstiosuuksissa siitä, miten niissä rauhallisesti pohdiskellaan talojen autioitumista ja kuvataan eläinyhteisöjen elämää. Jotenkin erityisen hienosti oli mielestäni sanottu sivulla 117: "Hän viihtyi omissa oloissaan, mutta oli yksin maailmassa. Hänellä ei ollut lapsia, ei sukulaisia tai ystäviä. Ei jäänyt ketään, joka olisi laittanut paikat kuntoon. Siivonnut ja järjestellyt tavaroita.". Surullista, mutta niinhän elämä joskus on. Vaan voiko kaikki silti jäädä niin ennalleen kuin kuvat antavat ymmärtää? Hieman epäilen.

 

♠♠♠♠

 

Neiti Talonmies

Hilja Valtonen: Neiti Talonmies

349 s., Tammi 1986, 6.p., ISOTEKSTINEN

1.p. 1954 (1.-5.p. Otavan)

Hilja Valtonen on mielestäni tarinankertojana todella eläväinen ja reipas, ja hänen teoksiinsa, joita olen nyt lukenut kolme, tempautuu väkisinkin mukaan. Neiti Talonmies kertoo 15-vuotiaana orvoksi jääneestä Irja Sassista, joka kovalla työllä vie itseään eteenpäin ja kartuttaa paitsi maallista myös henkistä pääomaansa määrätietoisesti. Irja Sassi on persoonana samantyyppinen kuin Vaimokkeen ja Nuoren opettajattaren varaventtiilin päähenkilöt: itsenäinen, itsepäinen, sanavalmis ja kekseliäs.

Neiti Talonmies on päiväkirjaromaani, joka alkaa Irjan selvityksellä sukutaustastaan sekä omaisuudestaan. Tilikirjaansa hän ryhtyy kirjaamaan myös muita elämäntapahtumiaan "Koska erikoisluonteet pitävät päiväkirjaa ja tilikirjaa, niin minä myös pidän, että minusta täytyy kerran tulla sen ansiosta yhtä kunnioitettu ja jämerä ja rikas kuin Jykäräisen Tuomas-isäntä". Irja vaikuttaakin aluksi sellaiselta ihmistyypiltä, jota ajaa ennenkaikkea valtava halu nousta köyhyydestä ja muiden armoilta varakkaamman väen joukkoon, mutta pian selviää, että hänellä on myös tiedonjano ja halu selviytyä omillaan. Irja osoittautuu myös sangen vaatimattomaksi, sillä vuosikausia hän tyytyy siihen mitä on saanut ja hiljaa itsekseen säästää parempia aikoja varten.

Orvoksi jäätyään Irja päätyy Peräpellon koululle opettajaneidin kasvatiksi eli käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi piiaksi, joka palkaksi saa hieman rahaa, ruuan, vaatteita ja asuinhuoneen entisestä komerosta, joka on kylmä kuin mikä. Irja on tyytyväinen, sillä opettajaneidin kotona hänellä on kuitenkin mahdollisuus sivistyä ja opiskella jopa kieliä, vaikka maallisen mammonan kannalta onkin vähän niin ja näin. On mielenkiintoista seurata Irjan kasvua opettajaneidin kodissa, josta hän sitten päätyy Papujoen koululle talonmieheksi. Palkka on toki parempi, mutta työtä hän joutuu tekemään lujasti ja taitamaan monenmoiset työt. Irjalla on kuitenkin kunnianhimoa, jonka seuraaminen muuttaa hänen elämäänsä lopullisesti.

Pidin tästä kirjasta paljon, ja loppujen lopuksi luin sen melkein yhdellä istumalla. Se oli sujuva, mielenkiintoinen ja hyvällä kertojaäänellä kuvattu. Jotenkin pidin tunnelmasta paljon, sillä työteliäs Irja oli hahmona miellyttävä ja hänen elinympäristönsä vaikutti kovasta työstä huolimatta mukavalta. Ainut mikä mielestäni rikkoi hieman tarinaa oli yhtäkillinen kirjeenvaihtoyhteys tuntemattomaan mieheen, jolle hänen piti sopimuksen mukaan laverrella jokin traaginen tarina, jonka vuoksi he eivät voisi olla yhdessä. Tarina oli sinänsä mielenkiintoisen kekseliäs, mutta toisaalta ei mielestäni yhtään sopinut tähän teokseen. Lopussa kyllä ymmärsin miksi tarina oli siihen ympätty, mutta mielestäni jokin muu ratkaisu olisi silti saattanut sopia kokonaisuuteen hieman paremmin. Lisäksi loppuratkaisu jäi hieman avoimeksi eli jäin pohtimaan antoiko vahvatahtoinen Irja sittenkin yllättäen periksi ja anteeksiantoiko hän eräälle henkilölle kaiken. Muutenkin lopun tapahtumat olivat hieman yllättäviä, joskin olin jotain jo aavistellut, mutta mielestäni ne todella olivat liian äkkinäisiä eikä niitä ollut riittävästi pohjustettu ennemmin, jotta käänne olisi ollut uskottava. Mutta siitä huolimatta Valtonen kirjoittaa hyvää viihdettä, siitä ei pääse mihinkään. Loppuratkaisun takia:

♠♠♠½

Tämä osuukin juuri sopivasti vastikään alkaneen Maalaismaisemia-lukuhaasteen ensimmäiseksi teokseksi minun osaltani!

Kaikki kevään merkit

Veera Salmi: Kaikki kevään merkit

234 s., Otava 2014

 

Kaikki kevään merkit on yksi saamistani joululahjakirjoista. Täytyy myöntää, että odotin tämän kirjan olevan erilainen, jotenkin todentuntuisempi. Tai todentuntuinen tämä kyllä oli, mutta jotain erikoista tässä kuitenkin oli, sellaista, joka vaati hieman sulattelua enkä siltikään oikein vielä tiedä mitä mieltä olen tästä kirjasta. Teos tuntui aluksi myös hieman hitaasti käynnistyvältä, suurimmaksi osaksi ehkäpä eri aikatasoissa ja eri kertojien äänellä tapahtuvan kerronnan vuoksi, mutta lähti kuitenkin sitten vetämään ja piti mielenkiinnon hyvin yllä.

 

Kaikki kevään merkit kertoo Mariesta, joka vietti lapsuutensa ja nuoruutensa ikivanhassa huvilassa kahdestaan äitinsä kanssa. Marie tunsi olonsa jatkuvasti vaillinaiseksi, mutta äiti ei osannut päästää tytärtään lähelleen niin kuin olisi halunnut. Salattu suru oli hänelläkin eikä menneisyys halunnut irrottaa otettaan. Välit ovat jokseenkin viileät, sellaiset, joita vuosikausien salailu ja vaikeneminen ovat pikkuhiljaa hiuduttaneet puhki. Mutta lopuksi, kun Marien kaksostytöt Märta ja Maria täyttävät 6 vuotta, alkaa routa vihdoin sulaa ja kevät nousta esiin. Siitä kirjan nimikin, Kaikki kevään merkit.

 

En ole ihan varma miten kirjoittaisin ajatuksistani tätä teosta kohtaan, sillä pelkään paljastavani juonesta liikaa. Sen verran voinen sanoa, että kaikki ei ole sitä miltä aluksi näyttää, vaikka lukija (minä ainakin) uskookin helposti hänelle kerrotut asiat. Mutta sitten alkaa paljastua asioita, jotka hieman ihmetyttävät, mutta jäävät toistaiseksi vaille selitystä. Kerronnan siirtyminen aikatasoista ja kertojista toisiin on toisaalta rikkaus, mutta toisaalta hieman kauhistus, sillä kerrontaratkaisun toteutus oli hieman sekava. Toisaalta juuri se paljasti palapelin osia ja sai lukijan epäilemään aiemmin uskomaansa, mutta toisaalta jätti mielestäni myös aika paljon kertomatta ja kuvaamatta. Teoksen lopussa moni asia sai vastauksensa, mutta toisaalta lukeminen jatkuvassa epäilyksen tilassa ei ainakaan minulle kauheasti nyt onnistunut tuottamaan jännittynyttä innostusta.

 

Vaikka kuinka olen yrittänyt sulatella tätä sukutarinaa mielessäni, on päällimmäinen fiilis silti hämmentynyt. Hämmennys johtunee ainakin siitä, että uskoin koko ajan kaikkeen ja sitten paljastuikin uusia asioita, jotka muuttivat käsitystäni todellisesta tapahtumien kulusta. Sukutarina oli muuten sinänsä kiinnostava hämärässä vaiteliaisuudessaan, mutta loppujen lopuksi olisin kuitenkin halunnut ehkä enemmän saada käsiini tietoja siitä, millainen ihminen Marie todella on. Vaikka moni asia sai vastauksensa, myös moni asia jäi askarruttamaan. Ainesta tässä on, mutta jotenkin se ei ehkä ihan nyt päässyt oikeuksiinsa.

 

♠♠♠

Joulukuun luetut

Vuoden ensimmäisenä päivänä luodaan vielä pikainen katsaus edellisvuoteen ja sen viimeisen kuukauden luettuihin teoksiin. Vuosi 2014 oli monellakin tapaa ikimuistoinen ja joistakin ikävistä tapahtumista huolimatta kokonaisuutena todella ihana vuosi. Joulukuu kiireineen huipensi pitkän aherruksen, sillä valmistuin kirjastotradenomiksi. Tänään kysyinkin äidiltäni, että "mitähän tekisin tänä vuonna". Työt jatkuvat ainakin toukokuun loppuun, mutta on ehkä parempi olla suunnittelematta kauheasti eteenpäin. Eiköhän sitä tekemistä löydy ja toivottavasti myös blogini virkoaa entiselleen, sillä joulukuussa ehdin lukea ainoastaan KOLME kirjaa. Järkyttävän vähän minulle! Lisää joulukuun kuulumisia löydät täältä ja täältä.

Tällä hetkellä olen siinä erikoisessa tilanteessa, että minulla on kesken useampia kirjoja, kun yleensä luen vain yhtä kerrallaan. On Rouhiaisen Susiraja-trilogian päätösosa, Orasen Aurora, Valtosen Neiti talonmies, Salmen Kaikki kevään merkit ja autiotaloista kertova Viimeiset vieraat. Kaikki kiinnostavat, mutta jotenkin ei ole vain tullut luettua. Nyt täytyy oikeasti ryhdistäytyä ja tehdä jotain asioille!

Joulukuun luetut olivat Sami Perttilän ja Esa Keron Autiotalo, Martin Widmarkin Biblioteksmysteriet ja Nopoloiden Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä. Olen varmaan lukenut näin vähän kuukaudessa viimeksi ala-asteen ekoilla luokilla. Toisaalta ei se määrä, vaan laatu. Muttamutta kun maailmassa on liikaa teoksia, jotka haluan lukea hetipian ja koko ajan tulee uusia kiinnostavia lisää, niin että en ole ehtinyt vielä vanhojakaan lukemaan. Olen tehnyt itseni kanssa periaatepäätöksen, että nyt en varaile hetkeen aikaan mitään kirjoja, että saan nollattua tilanteen kunnolla. Olkoon uudenvuodenlupaukseni se, että yritän elää hetkessä myös kirjojen parissa enkä ahnehtia kerralla liikaa, että ei käy enää tällä tavalla, että mitään ei tule luetuksi.

Nyt aion vielä hetkeksi vetäytyä lukemaan tarinaa Kaikista kevään merkeistä ennen kuin lähden elokuviin kaverin kanssa. Lukemisiin, kirjoittelemisiin ja ennen kaikkea oikein hyvää tätä vuotta kaikille! :)