Kaikki kevään merkit

Veera Salmi: Kaikki kevään merkit

234 s., Otava 2014

 

Kaikki kevään merkit on yksi saamistani joululahjakirjoista. Täytyy myöntää, että odotin tämän kirjan olevan erilainen, jotenkin todentuntuisempi. Tai todentuntuinen tämä kyllä oli, mutta jotain erikoista tässä kuitenkin oli, sellaista, joka vaati hieman sulattelua enkä siltikään oikein vielä tiedä mitä mieltä olen tästä kirjasta. Teos tuntui aluksi myös hieman hitaasti käynnistyvältä, suurimmaksi osaksi ehkäpä eri aikatasoissa ja eri kertojien äänellä tapahtuvan kerronnan vuoksi, mutta lähti kuitenkin sitten vetämään ja piti mielenkiinnon hyvin yllä.

 

Kaikki kevään merkit kertoo Mariesta, joka vietti lapsuutensa ja nuoruutensa ikivanhassa huvilassa kahdestaan äitinsä kanssa. Marie tunsi olonsa jatkuvasti vaillinaiseksi, mutta äiti ei osannut päästää tytärtään lähelleen niin kuin olisi halunnut. Salattu suru oli hänelläkin eikä menneisyys halunnut irrottaa otettaan. Välit ovat jokseenkin viileät, sellaiset, joita vuosikausien salailu ja vaikeneminen ovat pikkuhiljaa hiuduttaneet puhki. Mutta lopuksi, kun Marien kaksostytöt Märta ja Maria täyttävät 6 vuotta, alkaa routa vihdoin sulaa ja kevät nousta esiin. Siitä kirjan nimikin, Kaikki kevään merkit.

 

En ole ihan varma miten kirjoittaisin ajatuksistani tätä teosta kohtaan, sillä pelkään paljastavani juonesta liikaa. Sen verran voinen sanoa, että kaikki ei ole sitä miltä aluksi näyttää, vaikka lukija (minä ainakin) uskookin helposti hänelle kerrotut asiat. Mutta sitten alkaa paljastua asioita, jotka hieman ihmetyttävät, mutta jäävät toistaiseksi vaille selitystä. Kerronnan siirtyminen aikatasoista ja kertojista toisiin on toisaalta rikkaus, mutta toisaalta hieman kauhistus, sillä kerrontaratkaisun toteutus oli hieman sekava. Toisaalta juuri se paljasti palapelin osia ja sai lukijan epäilemään aiemmin uskomaansa, mutta toisaalta jätti mielestäni myös aika paljon kertomatta ja kuvaamatta. Teoksen lopussa moni asia sai vastauksensa, mutta toisaalta lukeminen jatkuvassa epäilyksen tilassa ei ainakaan minulle kauheasti nyt onnistunut tuottamaan jännittynyttä innostusta.

 

Vaikka kuinka olen yrittänyt sulatella tätä sukutarinaa mielessäni, on päällimmäinen fiilis silti hämmentynyt. Hämmennys johtunee ainakin siitä, että uskoin koko ajan kaikkeen ja sitten paljastuikin uusia asioita, jotka muuttivat käsitystäni todellisesta tapahtumien kulusta. Sukutarina oli muuten sinänsä kiinnostava hämärässä vaiteliaisuudessaan, mutta loppujen lopuksi olisin kuitenkin halunnut ehkä enemmän saada käsiini tietoja siitä, millainen ihminen Marie todella on. Vaikka moni asia sai vastauksensa, myös moni asia jäi askarruttamaan. Ainesta tässä on, mutta jotenkin se ei ehkä ihan nyt päässyt oikeuksiinsa.

 

♠♠♠