Heinähattu ja Vilttitossu & Heinähattu, Vilttitossu ja vauva

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu

59 s., Tammi 2005, 8.p.

1.p. 1989

kuvittanut Markus Majaluoma

***

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja vauva

69 s., Tammi 2004, 6.p.

1.p. 1990

kuvitus: Markus Majaluoma

 

Aloin tällä viikolla kaivata lukuprojektieni lomaan jotain lyhyttä, hauskaa ja nopealukuista luettavaa. Samaan aikaan tunsin halua lukea lisää Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja, joten valinta oli selvä. Olen lukenut siskoksista kertovia kirjoja satunnaisessa järjestyksessä, mutta nyt päätin valita sarjan ensimmäiset osat luettavakseni.

 

Täytyy myöntää, että sarjan avausosan Heinähattu ja Vilttitossu lukeminen oli tässä vaiheessa hieman "outoa", sillä paitsi että olen blogini aikana lukenut muutaman sarjan teoksen ovat Kattilakosken siskokset minulle tuttuja jo lapsuudesta saakka. Toisaalta oli kuitenkin jännittävää lukea sarjan ensimmäistä osaa, sillä siinähän esitellään kaikki hahmot luonnollisestikin ensimmäistä kertaa. Tuntuu, että nyt sain selville jotain uusia, sarjan myöhemmissä osissa vähemmälle huomiolle jääviä asioita, kuten missä tilanteessa poliisit Isonapa ja Rillirousku saivat lempinimensä.

 

Heinähattu ja Vilttitossu on mielestäni oikein kelpo kirja ja se antaa mukavasti osviittaa siitä minkätyyppisiä juttuja tytöistä vielä tullaan lukemaan. Lukija saa myös hyvän ensikatsauksen hahmoihin ja erityisesti Heinähattuu ja Vilttitossuun. Vielä tässä teoksessa en erottanut sitä samanlaista huumoria, josta olen oppinut sarjan kirjoissa pitämään, mutta viihdyin silti hyvin.

 

Heinähattu, Vilttitossu ja vauva puolestaan sisältää jo enemmän huumoria ja monta kertaa kyllä hymy nousi huulille kirjaa lukiessa. Heinähatun ja Vilttitossun arki mullistuu, kun käy ilmi, että perheeseen on tulossa vauva. Heinähattu suhtautuu vauvaan innokkaasti ja häärii apuna vauvanhoidossa, mutta perheen pienimmän roolista nyt luopumaan joutuva Vilttitossu ei uutta tulokasta niin vain sulatakaan. 

 

Heinähattu, Vilttitossu ja vauva kuvaa sisarkateutta mielestäni melko lempein ottein, vaikka tuittupäinen Vilttitossu ryhtyykin välillä äärimmäisiin tekoihin saadakseen vanhan roolinsa takaisin. Hän kuitenkin kasvaa isosiskon rooliinsa hienosti ja osoittaa, että hänellä on sydän paikallaan, vaikka temperamenttia löytyykin. Kun koko perhe koheltaa vauvan ympärillä, ei kommelluksilta vältytä - ja joskus koheltaa joku muukin kuin Kattilakosken perheen jäsenet. Kuvioissa häärii niin Alibullenin neidit kuin kastepappikin.

 

Vaikka nämä kaksi teosta eivät mielestäni olleetkaan niin hykerryttäviä kuin muut blogiaikanani lukemat teokset, olen entistä vakuuttuuneempi siitä, että tulen kyllä vielä lukemaan koko sarjan läpi. Ihanan sujuvia ja kaikista kommelluksista huolimatta positiivisella tavalla arkisia kirjoja!

 

♠♠♠♠

Eetu ja ruma Rusina

Teija Rekola (teksti) ja Mervi Lindman (kuvitus): Eetu ja ruma Rusina

61 s., WSOY 2013

 

Olen nyt syyskuussa tutustunut oikein urakalla Teija Rekolan kirjoittamaan ja Mervi Lindmanin kuvittamaan Eetu ja ruma Rusina -kirjaan, sillä olen lukenut sen peräti kolmesti: yhden kerran itsekseni ja lisäksi vielä kahdelle eri lukukerhoryhmälle. Ja jännä juttu, mutta tämä teos ei alkanut monen lukukerran jälkeenkään tuntua yhtään puuduttavalta. Yksi syy siihen lienee se, että pääsin näkemään kuinka kerholaiseni nauttivat tästä kirjasta.

 

Eetu ja ruma Rusina kertoo alakouluikäisestä Eetusta, jolle syntyy pikkusisko. Perheen ainoana lapsena varttuneelta Eetulta vaaditaan todellista sopeutumiskykyä, kun pikkusisko huutaa vuorokauden läpeensä, ei jätä edes vessarauhaa ja kaiken lisäksi tunkee Eetun huoneeseen tuhoamaan tavaroita. Eetun kintereille onkin ilmestynyt iso musta varjo, joka kehotttaa poikaa hankkiutumaan vauvasta eroon niin pian kuin mahdollista. Varjo ajaa Eetun mitä hämmästyttävimpiin yrityksiin päästä sisarestaan eroon, mutta kuinka käy, kun pikkusisko on joutua vaaraan?

 

Mielestäni Eetu ja ruma Rusina on vallan mainio kuvaus sisaruskateudesta. Aihe lienee monelle lapselle ja lapsiperheelle tuttu, ja tämä teos osoittaa mielestäni mainiosti, että sisarukselle kannattaa antaa tilaisuus näyttää kuinka kiva tyyppi hän onkaan. Tässä teoksessa tuo iso asia on puettu huumorin viittaan, ja vauhdikas tarina nappaa mukaansa kyllä isommankin lukijan.

 

Pidin kovasti tämän teoksen värikkäästä kielestä, joka ilmenee paitsi ilmeikkäänä dialogina myös sujuvana kerrontana. Tätä kirjaa oli oikein mukava lukea ääneen kerholaisille, sillä tässä pääsi mukavasti eläytymään tarinaan ja vaihtelemaan äänenpainoja ja -sävyjä. Juuri tuo tarinan ilmeikkyys on yhtenä syynä siihen, miksi tämä kirja ei alkanut vielä kolmannellakaan lukukerralla tylsistyttää (vaikka nyt mieluusti luenkin jotakin muuta jo välillä!). Lisäksi Mervi Lindmanin taiteilema kuvitus on niin hykerryttävä ja hyvin sidoksissa tarinaan, että jo pelkästää sen äärellä viihtyy hyvin.

 

Minä siis pidin tästä kirjasta kovasti, ja niin pitivät lukukerholaisetkin. Tein pienen gallupin ja lähes jokainen lapsi antoi tälle täydet viisi pojoa, ja moni kuvaili tätä hauskaksi, jännittäväksi ja kiinnostavaksi kirjaksi. Kyllä näin on! Minun täytyy varmaan lukea myös tämän kirjan jatko-osa Eetu ja nokkelat neropatit, sillä Eetun seurassa kyllä viihtyy.

Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina

kuvitus: Salla Savolainen

77 s., Tammi 2015 

 

Heinähattu ja Vilttitossu -sarjassa on ilmestynyt jo 16 teosta 25:n vuoden aikana. Kattilakosken sisarusten suosio on taattu, vaikka viime aikoina onkin käynyt selväksi, että Risto Räppääjä on Nopoloiden sarjoista Heinähattua ja Vilttitossua suositumpi. Mielestäni se on vähän sääli, sillä itse pidän Heinähatusta ja Vilttitossusta kertovista kirjoista paljon enemmän. Heissä on jotakin hyvin valloittavaa, vaikka tätä kirjaa lukiessani ensi kertaa tajusin hahmoista myös jotakin uutta.

 

Heinähatun ja Vilttitossun elämä jatkuu kuten aina ennenkin: rauhallinen ja tottelevainen Heinähattu joutuu riiviömäisen Vilttitossun kiusanteon kohteeksi. Heidän Hanna-äitinsä toivoisi tyttöjen löytävän yhteisen harrastuksen, joka lähentäisi heitä ja auttaisi lopettamaan turhat nahinat. Hanna huomaa lehdessä ilmoituksen runokilpailusta ja ajattelee, että runojen kirjoittaminen olisi oikein sopivaa puuhaa pikkutytöille ja siitä voisi kehkeytyä yhdistävä harrastus. Vaan kun voittajarunoa esitetään palkitsemisjuhlassa, jotain on vialla. Runous ei ehkä sittenkään ole kovin yhdistävä harrastus, ainakaan kun toinen osapuoli on Vilttitossun kaltainen tuittupää ja huono häviäjä.

 

Teoksen luettuani aloin ensimmäistä kertaa pohtimaan, että olivatko Heinähattu ja Vilttitossu muka aina tukkanuottasilla niissä kirjoissa, joita luin lapsena. Ehkä en vain huomannut koko asiaa tai sitte olen unohtanut, mutta niistä minulle jäi mielikuva, että sisarukset olivat myös kaveruksia erilaisuudestaa huolimatta. Heräsin myös ajattelemaan, että onpas Vilttitossu välillä riehakas jopa ärsyttävyyteen asti, kun taas Heinähattu onnistuu tasaisuudellaan keräämään kaikki vanhempiensa kehut. Hanna ja Matti Kattilakoski eivät ole tainneet koskaan kuulla, että lapsia pitäisi kohdella tasaveroisesti, vaikka toinen olisikin kiltteyden perikuva ja toinen armoton riiviö. Heinähattukin tuntuu välillä jopa liian hyveellisen kiltiltä.

 

Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina -teos käsittelee oivallisesti sisarkateutta ja sen ilmenemistä. Heinähattu ja Vilttitossu ovat ihmisinä hyvin erilaisia ja erityisesti tässä teoksessa tulee hyvin esille se, että jo lapsena pitäisi oppia ottamaan toiset huomioon, vaikka itse olisikin erilainen tai kiinnostunut erilaisista asioista. Tarina ei onneksi ole liian opettavainen vaan samalla myös riemukas sekaannusten keitos, jota on mukava seurata - etenkin kun asiat kuitenkin kääntyvät parhain päin. Juoni kuitenkin tuntui välillä hieman liian kaavamaiselta, sillä se toi mieleeni Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen -teoksen, joka noudattaa ihan samantyyppistä peruskaavaa kuin tämäkin teos.

 

♠♠♠♠