Shell's Angles ja viimeinen riskiretki

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja viimeinen riskiretki

188 s., Karisto 2019

kansi: Sakari Tiikkaja

Shell's Angles on nuortenkirjasarja, joka säilyttää tasonsa ensimmäisestä kirjasta tähän  päätösosaan saakka (edit: taso on hyvä!) Sarja on tarjonnut minulle riemukkaita ja joskus hieman mietteliääksikin vetäviä lukuhetkiä. Se on ollut minulle kirjastolaisena myös niin sanotusti varma vinkki, sillä näitä kirjoja on ollut helppo tarjota lukemista etsiville yläkoululaisille. Shell's Angles ja viimeinen riskiretki on sarjan viides ja samalla viimeinen osa. Vaikka sarja päättyy tähän, luulenpa, että nämä kestävät hyvin aikaa ja löytävät lukijoita myös jatkossa. Sarjan päättyminen tuntuu henkilökohtaisesti hieman haikealta, mutta toisaalta tässä osassa päähenkilöt, mopojengi Shell's Anglesin jäsenet, ovat varttuneet siihen ikään, että mopot vaihtuvat pian autoihin.

Mopojengiläiset Henri ja Milla, Rudi, Samu ja Jenni ovat aikuisuuden kynnyksellä. Rudilla ja Hannalla on jo pieni Aikku-tytär, Milla on muuttanut erikoislukion perässä Kuopioon ja yksi jos toinenkin kelaa päässään aiempaa vakavammin tulevaisuutta. Ystävyys on kestänyt läpi vuosien ja isojen elämänmuutosten, vaikka porukka näkeekin toisiaan aiempaa harvemmin. Vanhojen aikojen kunniaksi he päättävät vielä kerran vetää päälleen jengiliivit ja startata yhdessä kesäiselle moporeissulle.

Koska olen pitänyt sarjan jokaisesta osasta paljon, latasin aika paljon odotuksia tähänkin osaan. Aluksi ajattelin jo, että "voi ei, tämä ei nyt oikein lähde", mutta loppujen lopuksi päädyin hekottamaan ääneen kaverusten kommelluksille. Tämä oli kyllä yleissävyltään mielestäni vakavampi kuin sarjan aiemmat osat (mikäli se nyt on mahdollista edellisen osan ison käänteen jälkeen), mutta tuttua rentoa tunnelmaa löytyy tämänkin kirjan käänteistä. Päätösosa tekee kaikin tavoin kunniaa koko sarjalle ja olisin viihtynyt tuttujen hahmojen parissa vielä hieman pidempäänkin, mutta toisaalta tähän on hyvä lopettaa.

Kiitos sarjasta Jyri!

♠♠♠♠

Ennen kuolemaani

S.K. Tremayne: Ennen kuolemaani

15 h 11 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. Just Before I Died, 2018

suom. Antti Autio

lukija: Karoliina Kudjoi

 

S.K. Tremayne on jännityskirjailija, jonka teokset ovat ainakin meidän kirjastossa olleet hyvin varattuja ja kiertäneet lainalla tiuhaan tahtiin. Kun niistä tuorein, Ennen kuolemaani, tuli vastaan äänikirjana, päätin kokeilla. Kirja jäi minulta välillä keskenkin laina-ajan umpeutuessa, mutta sain sen nopeasti takaisin lainaan ja pääsin taas vauhtiin. Ennen kuolemaani oli mielestäni aika erikoinen jännäri tai ainakaan minä en ollut lukenut mitään ihan vastaavaa ennemmin.

 

Kirjan kuuntelemisesta on nyt kulunut jo parisen viikkoa ja kieltämättä paluu kirjaan tuntuu hieman työläältä, mutta haluan kuitenkin jotain yrittää kirjata ylös muistiin. Teoksen päähenkilö on Kath, joka asuu Dartmoorin syrjäisellä nummiseudulla metsänvartijana työskentelevän miehensä, asperger-oireisen tyttärensä ja kahden koiransa kanssa. Kath on hiljaittain ollut auto-onnettomuudessa, jossa hänen autonsa on suistunut lampeen ja hän on ollut jonkin aikaa koomassakin. Hän ei muista onnettomuudesta ja sitä edeltäneistä tapahtumista mitään, mutta hän ryhtyy Dan-veljensä psykologivaimon avulla rakentemaan mielensä arvoituksellista palapeliä uudelleen.

 

Ennen kuolemaani on kirja, jossa on valtavasti kaikkea. On syrjäisen seudun tuomaa jännitystä, nummien outoja tapahtumia ja kulkijoita, menneisyyden haamuja, sekavia suhteita ja haastavia perhetilanteita. Tunnelma tiivistyy vähitellen melko aavemaiseksi ja tapahtumat saavat suorastaan hirvittäviä ja ällöttäviä käänteitä, kun Kathille alkaa lopulta valjeta mitä hänelle oikein tapahtui ja mistä koko vyyhdissä oikein on kyse. Teos oli ihan hyvä, vaikka lopulta ehkä liian mutkitteleva minun makuuni. Karoliina Kudjoin luenta ei myöskään ollut oikein onnistunutta. Siinä tuntui olevan vähän turhan hämmästynyt sävy koko ajan enkä oikein sen takia aina päässyt kunnolla tunnelmaan.

 

Ennen kuolemaani on nimenäkin melko arvoituksellinen. Kuoleeko päähenkilö? Ja jos, niin miten hän voi olla kertojana? Miten tämä kaikki oikein on ratkaistu? Sain näihin kysymyksiin vastauksen, mutta monista kysymyksistä huolimatta mielenkiinto ei säilynyt kunnolla koko teoksen läpi. Osin se johtui varmasti välillä melko lattanaksi taantuvasta kerronnasta, joka sitten syöksyikin jo taas pian seuraaviin mutkiin ja käänteisiin. Tulipahan nyt tutustuttua, vaikka mitään hinkua lukea Tremaynen muita teoksia ei tämän myötä jäänyt.

 

♠♠♠

Eleanor & Park

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

384 s., Viisas elämä 2016

alkup. Eleanor & Park, 2013

suom. Terhi Kuusisto

kansi: Olga Grlic

 

Muistan, kuinka Eleanor & Park ilmestyessään tuntui saavan valtavasti huomiota ja suosiota. Itse lähinnä mietin, että mikäköhän kirja tuokin on. Nimi tuntui erikoiselta enkä oikeastaan vaivautunut lukemaan arvosteluja tai tutustumaan kirjan tietoihin muuten. Tammikuussa meidän yläkoulussa kävi vieraileva vinkkari, jonka vinkkauksia kävin seuraamassa työn puolesta. Hän vinkkasi tätä kirjaa ja kiinnostuin heti. Nyt kiinnostus siirtyi tekojen asteelle ja luin kirjan. Se oli hyvä, mutta ei niin hyvä kuin olin odottanut.

 

Eletään vuotta 1986. Ei ole sosiaalista mediaa, ei kännyköitä eikä Eleanorin tapauksessa edes lankapuhelinta. Hän on isokokoinen, punatukkainen ja pukeutuu omalaatuisesti. Ne ovat kaikki asioita, jotka jo yksistäänkin riittäisivät tekemään hänestä silmätikun. Park puolestaan on puoliksi korealainen ja hän harrastaa kamppailulajeja. Hänelläkin on omat paineensa, mutta ikätoverien keskuudessa elämä sujuu suhteellisen sujuvasti Parkin pitäessä matalaa profiilia. Teini-ikäisten maailma voi kuitenkin olla karu paikka.

 

Eleanor ja Park kohtaavat, kun Eleanor eräänä aamuna astuu koulubussiin ja istuu Parkin viereen. Park huomaa Eleanorin lukevan salaa hänen sarjakuviaan, mistä alkaa orastava ystävyys, joka syvenee lopulta rakkaustarinaksi. Eleanor ja Park ovat eri maailmoista tulevia nuoria: Eleanorin koti on rikkinäinen ja väkivallan uhka leijuu ilmassa, Parkin perhe taas on kiinteä ydinperhe. Siinä missä Eleanorin kodissa on rahasta tiukkaa, Parkin perhe tulee toimeen sangen mukavasti. Näennäisestä erilaisuudestaan huolimatta Eleanor ja Park kohtaavat toisissaan sukulaissielut.

 

Niin, Eleanor & Park on hyvä kirja. Se on välillä aika ahdistava ja raastava, mutta silti myös paikoin hauska ja etenkin ihanan herkkävireinen. Silti kirja ei ollut ihan niin hyvä kuin olin odottanut. Latasin siihen kyllä aika paljon odotuksia, se täytyy myöntää. Olen nähnyt Youtubessa olevan kirjatrailerin, jossa on käytetty fanien tekemiä piirroksia, ja se on mitä mainioin. Se musiikkikin on tähän kirjaan niin osuva! Jotenkin odotin ehkä samanlaista fiilistä kuin tuota traileria katsoessa, mutta se jäi uupumaan. Fanien ihastuksesta heijastuva tunne olikin voimakkaampi kuin itse kirja. On kuitenkin hauska huomata, että aikakaudella, jolloin nuorten lukemisesta ollaan niin kovin huolissaan, kirja voi inspiroida niin paljon, että innostuu piirtämään fanikuvia! Jos haluat katsoa trailerin, se löytyy Youtubesta hakusanalla Eleanor & Park book trailer. Julkaisija on Gabby Smith.

 

♠♠♠♠

Iltalaulaja

Kati Tervo: Iltalaulaja

4 h 25 min., Otavan äänikirja 2017

lukija: Milka Alroth

 

Etsiskelin jälleen äänikirjoja kuunneltavakseni kirjaston Ellibs-äänikirjastosta ja päädyin kuuntelemaan Iltalaulajaa. En ole aikaisemmin tutustunut Kati Tervon teoksiin, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Hän osoittautui oikein hyväksi tuttavuudeksi ja kuuntelin kirjan mielelläni.

 

Iltalaulaja kertoo taiteilija Ellen Thesleffistä. Teos sijoittuu vuoteen 1945 ja tapahtumapaikkana on Häme. Vanheneva taiteilija saapuu viettämään kesää huvilalleen. Hänen apulaisekseen huvilalle on tulossa nuori Taimi, joka ihailee taiteilijaa kovasti. Hän haluaisi olla Ellenin kaltainen rohkea nainen ja tulla suureksi taiteilijaksi, mutta häneen on liitetty tiettyjä odotuksia kotitilan emännöimisestä ja rauhallisesta elämästä. Teoksessa kuvataan Ellenin ja Taimin kesää sekä heidän tutustumistaan toisiinsa myös taiteen tasolla Ellenin pyydettyä apulaistaan mallikseen.

 

Iltalaulaja on pieni kirja, jossa on miellyttävä tunnelma. Kesä henkii tästä teoksesta ja aurinko tuntuu suloiselta, vaikka lähes kaikesta on sotien jälkeisessä Suomessa puutetta. Hahmojen maailma ja taiteen maailma kietoo mukaansa. Teos oli kaiken kaikkiaan oikein sujuvaa kuunneltavaa, vaikka en tiedäkään miten kuvailisin ja kiteyttäisin tämän teoksen parhaiten. Jos haluatte lukea kesäisen taiteilijaromaanin, niin tässä on hyvä vaihtoehto.

Bobin pieni viisauskirja

James Bowen: Bobin pieni viisauskirja - Katukatin elämänohjeita

202 s., WSOY 2019

alkup. The Little Book of Bob: Everyday Wisdom from Street Cat Bob, 2018

suom. Marja Lyytinen

 

James Bowenin ja katukatti Bobin tarina on monille tuttu niin aiemmista kirjoista kuin elokuvastakin. Entinen narkkari ja katusoittaja James Bowen sai elämälleen uuden suunnan löytäessään loukkaantuneen kissan, jonka hoiti kuntoon ja joka päätti jäädä auttajansa luo. Bobista ja Bowenista tuli erottamattomat. Heidät bongattiin Lontoon kaduilta myymässä Big Issue -lehteä ja soittamasta rahasta ja heistä tuli vähitellen todellinen ilmiö. Bowen on avoimesti kertonut miten Bob pelasti hänet yhtä paljon kuin hän Bobin, sillä kissasta huolehtiminen toi hänen elämäänsä rutiinia ja pakotti laittamaan elämän raiteilleen. Nyt Bowen on kirjoittanut kirjan niistä elämänohjeista, joita kokee Bobilta saaneensa. Eikä kissa mielestäni ole lainkaan huono roolimalli, sillä se osaa ottaa elämästä irti kaiken olennaisen.

 

Vaikka Bob on ihana ja Bowenin ja Bobin tarina on koskettava, oli tämä kirja lopulta kuitenkin mielestäni aika kliseinen kuvatessaan aidon ystävyyden merkitystä ja itsensä arvostamista. Minulle tuli vähän sellainen olo, että kirja on kirjoitettu ihan vain siksi, että Bobista kertovilla kirjoilla tehdään rahaa. Ihan kiva kirja tämä silti oli, sillä luen mielelläni kissoista kertovia kirjoja. Moni Bowenin kuvaama asia tuntui kuitenkin jo tutulta aiemmista kirjoista Katukatti Bob, Bobin maailma ja Bobin joulu. Jos ei keksi mitään uutta kerrottavaa, miksi kirjoittaa ollenkaan?

 

Oli tässä kirjassa kuitenkin myös sellaisia kohtia, jotka pysähdyin poimimaan ylös. Vaikka moitinkin kirjaa kliseisyydestä ja sellainen tämä lainauskin on, on se mielestäni kuitenkin hyvin totta:

Suhteemme lemmikkeihin on toisenlainen kuin ihmisiin. Niihin me voimme luottaa. Ne eivät valehtele meille. Ne eivät petä. Ne eivät jätä meitä pulaan. Niiden kiintymys - voi kai sitä rakkaudeksikin sanoa - on vailla ehtoja.

Suunnilleen noin minäkin ajattelen omista lemmikeistäni. Jokainen niistä on jättänyt ihan omanlaisensa jäljen minuun. Jokainen niistä on ollut rakas, vaikka kissani kovasti erilaisia keskenään ovatkin olleet. Tuo yllä oleva lainaus kuitenkin kiteyttää sen, mikä niitä kaikkia on yhdistänyt: molemminpuolinen luottamus ja kiintymys kanssani.

Mikään elämää mullistava lukukokemus tämä kirja ei kaiken kaikkiaan siis ollut, mutta taukolukemisena ja junakirjana tämä toimi hyvin lyhyiden lukujensa ansiosta. Jos kuvittelee oppivansa tästä kirjasta jotain elämänmullistavaa filosofiaa, tulee pettymään, mutta luulenpa, että moni tarttuu minun tavoin tähän kirjaan lopulta vain saadakseen palata Bobin pariin. Harmi vain, että parin viimeisen Bob-kirjan kohdalla taso on mielestäni hieman alkanut laskemaan.

Uusintaluku: Häräntappoase

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

8 h 22 min., Otavan äänikirja 2019

alkup. 1984

lukija: Paavo Kääriäinen

 

Anna-Leena Härkösen Häräntappoase on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Olen lukenut sen niin monta kertaa, että olen jo seonnut laskuissa. Viimeisimmästä lukukerrasta on kulunut jo 7 vuotta, mikä yllätti minut, sillä nuorempana luin teoksen vähintään joka toinen vuosi. Olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn minisarjankin niin monesti, että aluksi oli vähän vaikea tottua Paavo Kääriäisen ääneen kertoja-Alluna sarjassa Allun roolin upeasti näytelleen Santeri Kinnusen sijaan.

 

Häräntappoase kertoo peruskoulunsa päättävästä Allusta, joka on kaverinsa Taalan kanssa tehnyt mahtavia suunnitelmia kesäksi. Poikien on tarkoitus lähteä Tukholmaan viettämään railakasta kesää ja vähän töitäkin tekemään, mutta Allun äiti sotkee suunnitelmat lupaamalla etäisille sukulaisilleen, että Allu voi hyvin lähteä maalle heinätöihin auttamaan. Pian Allu löytääkin itsensä Torvenkylältä Lahja ja Svante Takkisen talosta ja pääsee pöyhiämään heiniä pellolle niin että henki on lähteä. Penseydestään huolimatta Allu alkaa viihtyä maalla, kun kohtaa Kertun.

 

Mielestäni on hämmästyttävää miten hyvin Härkösen jo 35 vuotta sitten julkaistu esikoisteos on säilyttänyt raikkautensa. Häräntappoase on riemastuttava teos, joka saa minut kerta toisensa jälkeen nauramaan ääneen. Pidän kirjan rikkaasta ja hauskasta kielestä sekä Härkösen muistakin teoksista tutuksi tulleesta nasevasta dialogista. Allu on hahmona jotenkin hykerryttävä, sillä hän on samalla kertaa paitsi ironinen mutta myös jotenkin pehmeän luonteinen. Allun tyyli ajatella liioitellen ja tahattoman hauskasti lisää hänen hauskuuttaan. Tällä lukukerralla kuitenkin kiinnitin ensimmäistä kertaa oikein todella huomiota siihen, miten armottomasti Allu välillä ajattelee kanssaihmisistään ja etenkin heidän ulkonäöstään. Se tuntui kaikesta lukukokemuksen tuottamasta nostalgisuudesta huolimatta vähän ikävältä, mutta onneksi Allu ei kuitenkaan yleensä ole kenellekään suoranaisen ilkeä - vähän vittumainen kyllä välillä kuitenkin.

 

♠♠♠♠♠

NE: Kuukautiskirja

Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo: NE - Kuukautiskirja

170 s., Karisto 2017

kansi: Jutta Kivilompolo

Menkat. Kuukautiset. Naistenvaivat. Ne. Kuka kuukausittaista verenvuotoaan nyt miksikin haluaa kutsua. Itse käytän yleensä sanaa menkat. Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo ovat kirjoittaneet aiheesta tietokirjan, joka yllätti minut. Se oli informatiivinen, kiinnostava ja paikoin jopa hauska. Etenkin Meriläinen on jäänyt minulle mediasta mieleen räväkkänä feministinä, joka puhuu avoimesti asiasta kuin asiasta. Ehkä mielikuvassa on ollut hieman negatiivistakin sävyä, sillä olen kokenut, että Meriläinen pyrkii välillä turhankin kärkkäästi kohahduttamaan. Ehkä ajattelin, että tässä kirjassa on jotain samaa kohahduttamisen halua. Kirjan luettuani ajattelen kuitenkin, että onpa hienoa, kun he ovat tarttuneet aiheeseen.

Mietin pitkään ennen tämän postauksen kirjoittamista, minkä verran haluan blogissani avata suhdettani menkkoihin. Vaikka menkat eivät hävetä tai tunnu kiusallisilta, koen ne kuitenkin yksityisasiana. Kirjassa omista menkoistaan kertovat julkisuuden henkilöt ja ihan yksityishenkilötkin puhuvat kuitenkin omista menkkatarinoistaan niin avoimesti, että mietin miksen minäkin voisi. Loppujen lopuksi kenellekään ei varmaan ole yllätys, että 27-vuotiaalla tiettävästi terveellä naisihmisellä on kuukautiskierto ja menkat säännöllisin väliajoin.

Innostuin tämän kirjan lukemisesta siksi, että mun suhde menkkoihin oli pitkään aika turhautunut. Mun menkat alkoivat juuri ennen kuin täytin 12. Olen syntynyt alkuvuodesta, joten olin 5. luokalla koulussa. Alkuun menkat jotenkin hävetti. Toisaalta heti alkuun kerroin rohkeasti uintituntia sijaistavalle miesopettajalle, että en nyt tule uimaan menkkojen takia, tai pyysin opettajalta sidettä yllättäen alkaneiden menkkojen takia. Silti nolotti, kun äiti kertoi niiden alkamisesta kavereilleen. Olen kyllä edelleenkin sitä mieltä, että olisi pitänyt olla mun valinta kuka saa tietää. 

Mun menkat oli alkuun aika epäsäännölliset, todella kivuliaat ja runsaat. Oli pakko pitää yösiteitä päivälläkin ja ohivuotojakin sattui joskus. Yläasteikäisenä sain e-pillerit kipujen hoitoon ja hillitsemään vuotojen runsautta. Se oli pelastus, josta kiitän äitiäni. Hän päätti, että mun on saatava apua. Joskus olin nimittäin niin kipeä, että istuin pulpetissa kaksin kerroin ja kipu säteili mahasta reisiin saakka. Joskus makasin kotona kyljelläni sängyssä lämpötyyny päällä ja itkin ja ulisin kivusta vanhempieni hieroessani selkääni vuorotellen.

Söin e-pillereitä yhteensä 12-13 vuotta ennen kuin uskalsin alkuvuodesta lopettaa. Jouduin muutama vuosi sitten vaihtamaan merkkiä yhdistelmäehkäisypillereistä minipillereihin migreenitaipumukseni takia ja uudet pillerit aiheuttivat aikuisiän aknen. Lopulta koin aknen niin ikävänä asiana, että päätin ottaa riskin ja katsoa palaavatko teini-iän ongelmani eli kivut ja runsaat epäsäännölliset vuodot. Minipillerien ansiosta mulla ei ollut menkkoja 3,5 vuoteen. Se tuntui aknesta huolimatta mahtavalta, sillä koin menkat niin ärsyttävinä yhä edelleen. Nyt keväällä olin kuin uudessa tilanteessa menkkojeni alettua jälleen. Haahuilin kaupan hyllyllä miettin mitkä suojat olivatkaan parhaita. Tuntuu, että kaikki paketit olivat muuttuneet. Jotenkin tuntui taas siltä teinitytöltä, joka yrittää vain jotenkin selviytyä kuukausittaisesta vitsauksesta.

Menkat siis alkoi aiheena kiinnostaa uudella tavalla ja siksi tartuin tähän kirjaan. Pidin siitä miten avoin ja rehellinen kirja on. Siinä kerrotaan kuukautisista lääketieteen ja fysiologian kannalta ja historian näkökulmasta, mutta siinä on myös vertaistueksi paljon erilaisia kuukautistarinoita. Menkat eivät ole välttämättä kuukausittainen paha, vaan luonteva osa elämää. Löydettyäni kuukupin keväällä olen ollut jopa aika innoissani siitä, että olen päässyt ottamaan uuden asian haltuun. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen huomannut, että mua ei erityisesti harmita menkat, koska olen löytänyt itselleni sopivimman suojan.

En sinänsä oppinut tästä kirjasta mitään uutta faktaa, mutta lukukokemus tuntuu kuitenkin hyödylliseltä. Lukiessani koin jonkinlaista yhteisöllisyyden tunnetta: en ole tässä asiassa yksin, vaan tämä on asia, joka koskettaa naisia ympäri maailman. Se oli aika mahtava fiilis. Siksi suosittelenkin tämän kirjan lukemista jokaiselle naiselle. Ja jokaiselle miehelle myös. Tämä kirja nimittäin sopii ihan kaikille, sillä menkat koskettaa lähes jokaista jossain elämän vaiheessa - joko oman kropan kautta tai puolisona, vanhempana tai sisaruksena.

Lukupiirikirja: Saariston lapset

Astrid Lindgren: Saariston lapset

7 cd-levyä, 8 h 56 min.

WSOY äänikirjat 2009, alkup. 1964

suom. Laila Järvinen

lukija: Jarmo Heikkinen

 

Lukupiirimme palasi kesätauolta maanantaina ja olin valinnut ensimmäiselle kerralle käsiteltäväksi kirjaksi Astrid Lindgrenin kesäisen klassikon Saariston lapset. Joku piiriläisistä esitti joskus aihetoiveena Lindgrenin lastenkirjat ja tämä valinta kyllä keräsi kiitosta. Joku oli ihan vain nauttinut teoksen tunnelmasta ja miljööstä, jotkut taas palanneet omiin lapsuudenmuistoihinsa tai omien lasten kanssa vietettyihin hetkiin. Saariston lapset oli minulle ihan uusi tuttavuus ja muutenkin Lindgrenin kirjoihin olen tutustunut enemmän vasta aikuisiällä, sillä lapsuudessa luin vain Peppiä ja Eemeliä.

 

Saariston lapset sijoittuu Saltkråkanin eli Suolavariksen saarelle. Sen pääosassa on kommelluksille altis Melkersonien perhe, johon kuuluu isä-Melker, 19-vuotias tytär Malin, 12- ja 13-vuotiaat Johan ja Niklas sekä 7-vuotias eläinrakas ja oikeudenmukainen Pelle. Perheen äiti on kuollut Pellen syntyessä, joten Malin on ottanut äidin roolin jo sangen nuorella iällä. Hän edustaa kirjassa vastuullista ja turvallista aikuista, joka kuitenkin osaa ottaa myös omaa tilaa. Isä-Melker on omalla tavallaan hyvä isä katraalleen, vaikka hän koheltaakin välillä mitä sattuu. Hän osaa kuitenkin asettua hyvin lastensa kokemusmaailmaan ja toimii lapsilleen esikuvana siitä, että tunteensa saa näyttää. 

 

Vaikka pidin Melkersonien perheestä, suosikkihahmoni lienee kuitenkin kauppiaan tytär Pampula Grankvist ja hänen Laivuri-koiransa. Naseva pikkutyttö keksii neuvot vaikka mihin ja hänen sanailuaan isä-Melkerin kanssa oli huvittavaa kuunnella. Mielestäni teoksen äänikirjaksi lukenut Jarmo Heikkinen tulkitsee kirjaa todella hyvin ja hänen luentansa korostaa kirjan humoristisia kohtauksia oivallisesti.

 

Tapahtumissa kuvataan Melkersonien asettumista vuokraamaansa kesäkotiin Nikkarilaan sekä muita saaren sattumuksia, arkista elämää kaikkineen. Ylipäätään kesän ja saariston kuvausta oli kiva lukea, sillä kerronta oli hyvin lämminhenkistä ja idyllistä. Lindgrenille tyypillisesti kirjassa kuvataan kuitenkin myös rohkeasti elämän ikäviä käänteitä, kuten esimerkiksi Pellen rakkaan Jokke-kanin kuolemaa. Lindgren kuvaa mielestäni hyvin niin elämän isoja iloja kuin suuria murheitakin, puhumattakaan niistä pienistä ilon tai huolen ja murheen pilkahduksista, joita arjessa on. Kerronnasta löytyy tasoja aikuisellekin, joten ei tämä kirja ole ainoastaan lapsille.

 

Vaikka saaristo ei olekaan suosikkimiljööni noin niinkuin muuten ja meri on itselleni ehkä hieman pelottavakin elementti arvaamattomuudessaan, saattaa tämä Saariston lapset kuitenkin nousta suosikikseni Lindgrenin tuotannosta. Se herätti myös halun lukea Ronja Ryövärintytär ja Peppi-kirjat uudelleen. En tiedä jääkö tämä mielihalu toteuttamatta, mutta joka tapauksessa Saariston lapset oli jälleen hyvä muistutus Lindgrenin taidokkuudesta.

Elokuun luetut

Toistan taas itseäni, mutta kylläpäs elokuu meni vauhdilla. Olin yli puolet elokuusta lomalla, mutta töihin paluun jälkeen arki onkin ollut yhtä vilskettä ja vilinää. Tuntuu, että olen ollut kiireisempi kuin koko tähän astisella työurallani koskaan. Siitä huolimata töihin on ollut mukava palata. Täytyy myöntää, että neljässä viikossa ehti jo tulla vähän ikävä työkavereita, asiakkaita, omaa työhuonetta ja itse työtä. Kiireiset työpäivät heijastuvat vapaa-aikaankin, sillä en ole muutamaan viikkoon saanut oikein luetuksi. Olen kaivannut helpompaa hupia ja katsellut Gilmoren tyttöjä ja elokuvia. Nyt syyskuun puolella lukuintoa tuntuu taas riittävän ja olenkin jo saanut luettua yhden kirjan ja äänikirjojakin on tullut kuunneltua.

Elokuu oli kyllä kirjakuukautena aika heikko. Määrällisesti luin tai kuuntelin peräti 7 kirjaa, mikä on hyvä määrä, mutta sisältönsä puolesta oikeastaan vain kolme oli tosi hyviä lukukokemuksia muiden jäädessä lähinnä keskiverroiksi tai heikoiksi elämyksiksi. Pitäisi varmaan opetella rohkeammin jättämään ohuehkojakin kirjoja kesken, jos ne eivät vie mennessään, eikä lukea loppuun, kun kyllähän sitä nyt ohuen kirjan lukee vaikka haukotellen. Sitä taitoa aion treenata jatkossa, sillä syksyni tulee olemaan todennäköisesti niin kiireinen, että ei kannata tuhlata aikaa kirjoihin, jotka eivät tunnu omilta.

Elokuun kirjalistallani on 3 kirjaa, 3 äänikirjaa ja 1 sarjakuvateos:

   Kris Keränen: Ahistunu pupu 2

   Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

   Malin Lindroth: Vanhapiika

   Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

   Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset

   Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

   Tuula-Liina Varis: Huvila

Kuukauden kiinnostavin tuttavuus oli varmastikin Rileyn Seitsemän sisarta, joka avaa samannimisen sarjan. Kyseessä on jäätävä tiiliskivi enkä yleensä tiiliskiviä lue, mutta kirja vain vei mennessään. Aion jatkaa sarjan parissa, kun vain saan seuraavan osan varauksesta joskus. Ehkä suurimmat pettymykset olivat Vanhapiika ja Huvila, jotka luin sitkeästi loppuun, koska ne ovat kumpikin melko ohuita kirjoja.

Mitä muuta elokuuhun kuului kuin loma, töihin paluu, kirjoja, Gilmoret ja leffoja? Visiitti Kuortaneelle Soile Yli-Mäyryn taidehallille, kesäretki Tampereelle Muumimuseoon, Vapriikkiin, Työväenmuseoon ja Tallipihalle, serkkutapaaminen ja ystäviä. Ihan jees, kyllä niillä jaksaa kohti syksyn kiireitä ainakin palan matkaa. Mulla alkoi tällä viikolla graduseminaari, joten tiivis rupeama on tulossa opiskelun ja töiden yhteensovittamisen suhteen. Olen ottanut välietapiksi joulun. Siihen kun pärjää, niin ollaan jo puolessa välissä.

Lukemisiin!

Huvila

Tuula-Liina Varis: Huvila

245 s., WSOY 2016

kansi: Martti Ruokonen

 

Elokuun viimeiseksi kirjaksi jäi Tuula-Liina Variksen Huvila, jonka lainasin kesälomapinooni pyöriteltyäni sitä ensin kuukausia käsissäni. Odotin vangitsevaa lukukokemusta, mutta yllättäen kirja ei vienyt mukanaan oikein missään vaiheessa. Olin kuitenkin lukenut kirjaa toiveikkaana sen verran pitkälle, että halusin lukea sen loppuun, vaikka kirjaan tarttuminen ei juuri huvittanut. Huvilan lukeminen ei tuntunut huvilta, mutta loppua kohti teos onneksi hieman parani.

 

Raakel on turkulainen nuori opiskelijaneito, vanhempiensa ainoa lapsi ja hyvään tottunut, sivistyneen perheen lapsi. Kun hän kohtaa itseään vanhemman taiteilija Aksel Korkeakorven, alkaa molemminpuolinen kiinnostus heräillä. Lopulta kiinnostus kuljettaa parin alttarille asti ja sieltä Akselin huvilaan. Korpivilla sijaitsee keskellä ei mitään. Innoissaan Raakel tahtoo perustaa ison hyötypuutarhan ja ottaa kotieläimiä. Tulee kotityöt ja kaikki arki. Kunnianhimoiset opinnot ovat jääneet. Syntyy tytär Leea, palkataan piika Selma kuukausipalkkalaiseksi. Avioliitossa on hyviä aikoja ja huonoja aikoja, mutta Raakelin rakkaus ei tunnu väsyvän.

 

Huvilassa eletään pitkä ajanjakso vuodesta 1930 vuoteen 1950. Siihen mahtuu poliittisia liikkeitä, Akselkin innostuu lapualaisuudesta ja ihailee Hitlerin Saksaa, epävarmat sotavuodet ja pula-aika. Kirjassa koetaan suuria elämänmuutoksia ja monenlaisia menetyksiä, mutta myös onnen hetkiä. Lopulta kuitenkaan kirja ei herättänyt minussa mitään ihmeempiä tunteita. Siinä elivät ja olivat, jotkut kuolivatkin. Sellaista on elämä.

 

Lopputulema on, että kyllä tämän kirjan nyt luki, mutta toisaalta mietin luinko turhaan. Tämä kirja ei ollut oikein minun kirjani. Joskus voisin opetella vielä rohkeammin jättämään kesken sellaiset kirjat, jotka eivät vain kertakaikkiaan tunnu omilta ja vie mennessään. Jos tämä olisi ollut paksumpi kirja, olisin saattanut niin tämän kohdalla tehdäkin.

 

♠♠♠

Minä, Simo, Homo Sapiens

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

7 h 55 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015

kääntäjä: Lotta Sonninen

lukija: Simo Häkli

 

Viime aikoina on kyllä tullut kuunneltua äänikirjoja oikein urakalla, sillä kesken ollut perinteinen kirja ei oikein ottanut tuulta talleen.  Elokuun toiseksi viimeiseksi kirjaksi jäi Becky Albertallin nuortenkirja Minä, Simon, Homo Sapiens, jonka pohjalta on myös tehty elokuva. Moni on kehunut tätä kirjaa, mutta suoraan sanottuna kirjan kansi on minun silmääni sen verran tylsän näköinen, että en ole kirjaan tullut aiemmin tarttuneeksi. Kansi ei todellakaan kertonut totuutta tästä kirjasta, sillä tämä oli mukaansatempaava teos nuorten maailmasta.

 

Simon on lukiolaispoika, jolla on salaisuus. Hän on homo, mutta kukaan ei tiedä siitä, sillä Simon inhoaa kaikenlaista draamaa - ja draamaa eittämättä seuraisi, jos hän tulisi kaapista ulos. Sähköpostitse Simon on tutustunut mukavaan poikaan, joka käy hänen kanssaan samaa koulua ja on niin ikään homo. Simon on korviaan myöten ihastunut, vaikka hän ei tiedä kuka poika on. Tunne vaikuttaa olevan molemminpuolinen, vaikka ei vastapuolikaan tiedä kuka Simon on. Kun salaiset sähköpostit päätyvät vääriin käsiin ja johtavat kiristykseen, on Simonin mietittävä mitä tehdä. 

 

Vaikka Simon joutuu ikävään tilanteeseen, kun eräs Simonin inhokkityypeistä saa sähköposteista itselleen valtin ja ryhtyy kiristämään häntä, on teos silti aika rento ja viihdyttävä lukukokemus. Becky Albertalli on luonut uskottavan tarinan pojasta, joka on toisaalta identiteetissään vahva, vaikka haluaakin pitää homoutensa omana tietonaan. Rakkaustarinakin tämä on, samoin kuin kuvaus vahvoista ystävyyssuhteista ja perhesiteistä. Simon on aika kiva tyyppi, hänen seurassaan on helppo viihtyä. Tarina on kerrottu minäkertojan näkökulmasta ja mielestäni se on onnistunut valinta. Simo Häkli tuo luennallaan jo entuudestaankin elävän oloiseen kerrontaan eloisuutta ja sävyä. Äänikirjamuodon kannalta vähän harmillisia olivat ainoastaan sähköpostiviestit kaikkine lähettäjätietoineen ja aikaleimoineen, muuten tämä taipuu äänikirjaksi mitä mainioimmin.

 

Tätä kirjaa voi mielestäni lukea yhtä hyvin LGBT-kirjana kuin ihan vain nuortenkirjanakin. Päähenkilön homous on olennainen piirre hänessä, mutta toisaalta moni teema on tuota laajempi: oma identiteetti yleensä, ystävyyssuhteet, perhesuhteet, ihastuminen ja rakkaus. Tällä kirjalla Becky Albertalli teki ainakin minuun vaikutuksen ja aionkin lukea myös hänen toisen suomennetun teoksensa Sydänsurujen kääntöpuoli.

 

♠♠♠♠