Eräänä elokuun iltana

Victoria Hislop: Eräänä elokuun iltana

Bazar 2022

alkup. One August Night, 2020

suom. Laura Kataja

Tammikuun lukupiirikirjamme Saari kuljetti upeaan miljööseen ja hienoon tarinaan. Pidin kirjasta kovasti, vaikka siinä oli heikotkin kohtansa. Harvoin tartun jatko-osaan näin hanakasti, mutta Eräänä elokuun iltana ilmestyi yöpöydälleni pikavauhtia. Pidin tästäkin, vaikka ei tämä ihan Saaren veroinen mielestäni ollut.

Eräänä elokuun iltana palaa Spinalongan leprapotilaiden paluun iltaan. Viimeisetkin leprasiirtolassa eläneet ovat saaneet terveen paperit ja Plakan kylässä järjestetään sen kunniaksi suuret juhlat. Maria Petrakisille tuo ilta on samalla haaveiden täyttymys, mutta myös suuren surun päivä. Illan aikana tapahtunut henkirikos suistaa raiteiltaan niin Marian ja hänen isänsä elämät kuin myös Vandoulakisin perheen. Saari kuvasi tapahtumia tuon illan jälkeen aika tiiviisti, mutta tässä kirjassa päästään kuulemaan tarkemmin mitä sen jälkeen tapahtui Vandoulakisin serkuksille Andreakselle ja Manolikselle, miten Marian elämä sai jälleen uuden käänteen ja millaisia ratkaisuja itse kukin elämässään sittemmin teki.

Ihan aluksi minun oli todella vaikea päästä yli siitä, että joidenkin hahmojen nimet olivat muuttuneet hieman. Olin turhautunut. Mietin voisiko kirjailija sen verran katsoa, että jos palaa 15 vuoden jälkeen samojen hahmojen pariin, niin katsoisi edes nimet kohdilleen. Jouduin tietoisesti sulkemaan tuota ärsytystä mielestäni, jotta pystyin jälleen nauttimaan miljööstä ja tarinankerronnasta. Vasta jälkisanojen viimeisessä kappaleessa käy ilmi, että Hislopin Kreikan kielen ja kulttuurin osaaminen on kehittynyt vuosin varrella niin, että hän on tehnyt nimien oikeinkirjoitukseen muutoksia. Eikö tätä olisi voinut todeta jo heti alussa, niin olisin voinut nauttia kirjasta ensi sivuilta alkaen? Sillä olisi taatusti ollut vaikutusta kokonaiskuvaan, sillä itse hahmoissa ja miljöössä ei ollut mielestäni mitään vikaa.

 

Ranta

*tässä kohtaa piti olla kansikuva, jonka kameran muistikortti söi*

Hanna Tuuri: Ranta

285 s., Otava 2015

Nyt kyllä ihan oikeasti harmittaa, että kameran muistikortti kadotti Hanna Tuurin uudesta romaanista nappaamani kansikuvan, sillä kyseessä on mielestäni oikeasti todella hieno kansi. Kirjakin on jo palautettu kirjastoon, joten näillä mennään. Hanna Tuuri on aikaisemmin kirjoittanut useampia omelämäkerrallisia Irlantiin sijoittuvia teoksia sekä Orapihlajapiiri -nimisen romaanin, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Tästä syystä odotin, että Ranta tarjoaisi yhtä hyvän lukuelämyksen, mutta jouduin pettymään.

Ranta kertoo kolmesta lapsuudenkaveruksesta, joiden tiet ovat vieneet erilleen. Nora lähti Dubliniin ja hankki hyvän koulutuksen ja työpaikan sekä perusti perheen, mutta pyristeli eroon siitä leimasta, jonka isättömyys oli häneen lyönyt. Seamus perusti perheen ja jatkoi työskentelyään enemmän tai vähemmän laillisissa kuljetusfirmoissa, mutta asettui kuin asettuikin aloilleen, vaikka hänen suonissaan virtaakin äidin puolelta kiertolaisveri. Seamusin serkku Jim taas jatkoi tyylilleen uskollisena rentoa elämää vailla sitoumuksia ja rajoja: kyllä hänkin yritti, mutta vapaus kiehtoi enemmän.

Kolmikon yhteys toisiinsa katkesi, kun elämä alkoi kuljettamaan eri suuntiin. Silti aina pohjimmiltaan Jim veti Noraa puoleensa, kun taas Nora kiinnosti Seamusia. Osittain Nora lähti Dubliniin paetakseen rannan tapahtumia ja jätti taakseen kaiken, myös Seamusin uskollisen ystävyyden. Nyt Jim makaa pahoin hakattuna sairaalassa, jolloin Nora ja Seamus kohtaavat vuosien jälkeen. On koittanut hetki, jolloin jokaisen heistä täytyy tehdä itselleen tiliä menneisyydestään ja nykyisyydestäänkin, sekä annettava anteeksi paitsi muille myös itselleenkin.

Sinänsä teos oli todella mielenkiintoinen, sillä minua on aina kirjallisuudessa kiehtonut erilaiset salaisuudet, joita tässäkin romaanissa tuodaan esiin pala palalta. Osa jää lukijan itsensä pääteltäväksi, vaikka vihjeet ovat suorat. Toisinaan hahmojen todellisen luonteenlaadun paljastuminen yllättää paljonkin: oikeastiko Seamus on sellainen, niinkö Nora ajattelee. Siitä huolimatta hahmot jäävät jotenkin ulkokohtaisiksi, sillä ainakin minun oli vaikea kiintyä heihin tai kokea minkäänlaista myötätuntoa heitä kohtaan. Minä vain ulkopuolisena tarkkailijana pääsin lukemaan palan heidän elämästään, siinä kaikki.

Mutta teoksen miljöö on kuitenkin hurmaava, sillä Tuuri kuvaa Irlantia todella todentuntuisesti ja aistittavasti. Jotenkin aina Tuurin teoksien kohdalla tulee sellainen olo, että voi kunpa joskus pääsisin itsekin käymään Irlannissa! Miljöö itse asiassa pelastaa paljon siinä mielessä, että siihen on helppo "kiintyä" ja tempautua mukaan, toisin kuin henkilöhahmoihin. Kuitenkaan tästä ei mitenkään voinut kehkeytyä Orapihlajapiirin veroista elämystä, vaikka on tässäkin paljon ammennettavaa ihmisyydestä.

♠♠♠½

Sara on kiteyttänyt P.S. Rakastan kirjoja -blogissaan hyvin ajatuksiaan tästä kirjasta, ja koen samaistuvani niistä moniin. Hänen blogistaan voitte käydä kurkkaamassa myös kansikuvan.