Pitkään meni ihan hyvin

Anna Rimpelä: Pitkään meni ihan hyvin

e-äänikirja, 6h 29 min., Otava 2018

lukija: Erja Manto

Löydettyäni e-äänikirjat on äänikirjavalikoimani kasvanut valtavasti ja olen innostunut lainaamaan sellaistakin, jota en kirjana olisi lukenut. Yksi sellainen teos on Anna Rimpelän esikoisteos Pitkään meni ihan hyvin, joka kertoo iäkkäästä rollaattorimummo Aino Ritarista, joka sählää vähän kaikkea ja vetää nopeita johtopäätöksiä. Odotin huumorintäyteistä teosta, mutta ainakaan minulle tämän kirjan huumori ei auennut.

Aino Ritari on aloittelemassa kuolemaanvalmistautumisprojektia, jotta hän pääsisi tutuksi kuoleman kanssa eikä sitten tuntuisi niin oudolta, kun kuolema koittaa - hänen tai jonkun muun. Niinpä Aino hankkii marsun, jonka kuolemaa alkaa odottaa, ja tekee arkkutilauksen itselleen. Kuviot sotkeentuvat, kun naapurustossa tapahtuu kaikkea kuohuttavaa: naapuri menehtyy, uusi ihminen muuttaa tämän asuntoon ja postiluukusta kolahtaa kirje, jossa on senegalilaisen nuorukaisen kuva. Aino seuraa naapuruston tekemisiä tiiviisti, mutta alkaa samalla valmistautua tulevan aviomiehensä - senegalilaisen heimopäällikön - saapumiseen. Syntyy kaikenlaisia kommelluksia, kun Aino ryhtyy laittamaan elämäänsä uusiksi.

Teoksen kuvauksessa sanotaan, että se repii huumoria esiin sieltä missä sitä ei mielellään saisi olla. Teoksen huumori todella tasapainoilee hyvän maun rajalla ja minun täytyy sanoa, että eipä juuri naurattanut. Teos tuntuu ihan hyväntahtoiselta, mutta se vaan vedetään niin kertakaikkiaan överiksi, että Ainosta tulee jopa hieman surullinenkin hahmo. Lisäksi minua tuskastutti jatkuvat väärinymmärrykset ja se miten mikään asia ei tuntunut menevän tavalliseen tapaan. En viihtynyt.

♠♠

Karhukirjeitä kesäleiriltä

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä kesäleiriltä

94 s., WSOY 2004

kansi: Mika Tuominen

 

Kyselin pari viikkoa sitten kirjabloggaajilta vinkkejä hyvistä lyhyistä tarinoista, joita voisin lukea alakouluikäisille pitämässäni kirjastokerhossa. Kriteerinä oli, että tekstin pitäisi olla hauskaa, sillä aiheena oli vitsit ja huumori. Minulle vinkattiin mm. Parkkisen Karhukirjeitä, joihin en ollut ennemmin tutustunutkaan. Kun valikoin sopivia tarinoita kerhoon, tiesin heti lukevani kirjan vielä kokonaan ja oikein ajatuksen kanssa. Karhukirjeistä välittyi heti tekstin monitasoisuutta, huumoria ja hyviä juonikuvioita.

 

On kesä ja Otso viettää kesäänsä Amalia-tädin hoivissa omien vanhempiensa huidellessa ties missä. Tädin mukana Otso pääsee VPK:n kesäleirille, jossa harjoitellaan katastrofeihin valmistautumista ja tietysti paloturvallisuusasioita. Kirjeensä Otso osoittaa ystävälleen Karvoselle, joka on jäänyt kaupunkiin. Kommelluksilta leirillä ei todellakaan vältytä, sillä vapaapalokuntalaisille sangen epätyypillinen lausahdus "antaa palaa" näyttäisi toteutuvan hyvin kirjaimellisesti. Muutenkin erilaisten taitojen harjoittelu on vähän niin ja näin, sillä Amalia-täti on oikea sähläri eikä suunniteltu ohjelma onnistu yleensä läheskään niin kuin piti.

 

Karhukirjeissä on monitasoista huumoria, joka huvittaa sekä lapsilukijaa että aikuistakin. Parkkinen käyttää sanoja taitavasti ja niistä välittyy aikuisille paljon sellaista, mitä lapset eivät välttämättä huomaa. Nokkelasta sanankäytöstä kertoo jo sarjan nimi Karhukirjeitä. Tämän kirjan perusteella sanoisin, että nämä ovat mitä oivallisinta luettavaa lasten ja aikuisten yhteisiin satuhetkiin, sillä Karhukirjeiden äärellä viihtyy kaikki. Meillä ainakin oli kerhossa hauskaa lukemieni tarinoiden  parissa! Voisin jossain vaiheessa lukea vaikka lisääkin näitä ihan omaksi ilokseni.

 

♠♠♠♠♠

Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä

Annukka Kiuru: Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä

kuvitus: Sirkku Linnea

161 s., Minerva 2016

 

Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä on niin sanottu joulukalenterikirja, josta löytyy tarina jokaiselle joulukuun päivälle aina aattoon asti. Pienenä pidin kovasti Ylellä esitetyistä Tonttu Toljanterin joulukalenteriohjelmista, joten ajattelin tutustua myös tähän kirjaan. Ehkä aika on kullannut muistot, mutta mielestäni tv-ohjelmat olivat jotenkin mukavampia. Viänästä tosin on helpompi kestää tässä kirjassa, sillä ohjelmissa en ole hänestä oikein pitänyt!

Tonttu Toljanteri on hieman kömpelö sisätonttu, jonka tehtäviin kuuluu mm. Tonttulaan saapuvien partiotonttujen kestitseminen ja lahjojen paketointi. Kovasti makealle perso Toljanteri auttaa mielellään myös keittiön puolella ja tahtoopa hän tarjota apuaan muuallakin aina tarpeen vaatiessa. Eräänä joulukuuna Toljanteri saa salaisen tehtävän tonttujen tonttuna, mutta kuinka tehtävä mahtaa sujua, kun kommelluksia syntyy ja tehtävän paljastuminen on lähellä monta kertaa? Oikeamielinen ja hyväsydäminen Toljanteri tapaa kuitenkin selviytyä asioista parhain päin. Tehtävänsä ohella Toljanteri ryhtyy etsimään syytä lahjakontin merkilliseen tyhjyyteen.

Tonttu Toljanterin ja muiden korvatunturilaisten jouluun valmistautumisen seuraaminen oli ihan kelpo luettavaa ja jatkokertomuksesta tuli mukavan jouluinen fiilis. Pidin kovasti Sirkku Linnean kuvituksesta, sillä se loihti eteeni kodikkaan ympäristön pehmein värein ja iloisin ilmein. Ei tarinaosuuksissakaan ole mitään vikaa, vaan jokaisen päivän tarina on sopivan vauhdikas ja jokaiseen päivään mahtuu hauskoja kommelluksia. Tarinat ovat mielestäni sopivan mittaisia pienemmällekin kuulijalle, sillä vaikka kuvitusta ei ole mitenkään runsaasti, pysyy mielenkiinto kuitenkin yllä. Mielestäni tämä kirja toimii mukavana vaihtoehtona television joulukalenterille, jos jonakin vuonna kalenteri ei satu miellyttämään, ja voipa tämä toimia vaikkapa suklaakalenterinkin korvaajana!

Miia Martikaisen kärsimysviikko

Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko

161 s., Karisto 2016

kansi: Kati Rapia 

Nelli Hietalan teos Miia Martikaisen kärsimysviikko vaikutti nimestään huolimatta sen verran hyväntuuliselta kirjauutuudelta, että päätin lukea sen.  Teos osoittautuikin kommellusten sävyttämäksi tarinaksi, josta löytyy ytimekästä dialogia ja hyvää huumoria.

Miia on 17-vuotias lukiolainen, joka joutuu viettämään kesälomaansa mökillä äitiensä kanssa. Mökillä on tylsää, sosiaalinen elämä kärsii ja hyttyset hyökkii kimppuun - kaikki on siis sanalla sanoen ankeaa, kunnes puhkeaa myrsky, joka kuljettaa rantaan veneen ja veneessä miehen ja tämän Miiaa hieman vanhemman pojan.

Tylsä mökkiloma saa siis odottamattoman käänteen, joka piristää Miian elämää kummasti. Ympäristöään sangen terävästi tarkkaileva nuori nainen huomaa pian, että hänen ennakkoluuloistaan huolimatta veneen mukana saapunut Taneli on melko puoleensavetävä tyyppi. Kun kaksikko joutuu lähtemään kaupunkiin hakemaan bensaa Tanelin ja tämän isän veneeseen, on luvassa pari hulvatonta kesäpäivää, jotka saavat Miian pohtimaan asioita uudelleen ja luottamaan siihen, että aika näyttää mitä tuleman pitää eikä turhia kannata stressata.

Takakansi taisi luvata, että tämä on oikea feelgood-romaani. Sitä tämä kyllä oli! Tästä teoksesta välittyy nuoruus ja into ja kaikkivoipaisuus, ja kesämiljööseen istutettuna kombo on hyvin toimiva. Kesä ja nuoruus tuntuvat aina kuuluvan saumattomasti yhteen, ja niin on tässäkin teoksessa asian laita. Pidin myös teoksen henkilöhahmoista, sillä Miia on mukavan pirtsakka tapaus eivätkä muutkaan hahmot ankeilta tunnu. Tämän teoksen perusteella kuvittelisin, että Nelli Hietalasta tulemme vielä kuulemaan, sillä hän kyllä osaa kirjoittaa viihdyttävästi ja sujuvasti.

♠♠♠♠

Tulitikkuja lainaamassa

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

6 cd-levyä, n. 6 h 40 min.

WSOY äänikirjat 2012

alkup. Kansa, 1910

lukija: Yrjö Tähtelä

Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa on ollut lukulistallani jo pitkään. Päätin ottaa sen työmatkoilla kuunneltavaksi, sillä minusta tuntui, että tuskin tulisin vielä hetkeen tarttumaan siihen muuten. Tulitikkuja lainaamassa osoittautui melko hauskaksi teokseksi, joskin minua hieman turhautti toinen toistaan seuranneet kommellukset ja väärinkäsitykset.

Kaikki saa alkunsa siitä, kun Ihalaisen talosta on tulitikut päässeet loppumaan. Vaimo Anna-Liisa lähettää miehensä Antin lainaamaan tikkuja Hyvärisen talosta, syrjäkylillä kun asutaan eikä kirkolle ole oikein muuta asiaa. Antti lähteekin pyyntöä täyttämään, mutta kohtaa matkallaan Jussi Vatasen, joka aikansa kierreltyään saa pyydettyä Antin puhemieheksi - leskimies kun on ajatellut naida Hyvärisen tyttären Anna-Kaisan. Tulitikkujen lainaamisesta tuleekin pidempi reissu, sillä myöntävän vastauksen saatuaan puhemies ja Vatanen lähtevät kaupunkiin kihloja ostamaan, juovat vuosikymmenten tauon jälkeen viinaa ja joutuvat kahnaukseen. Tapaavatpa he matkalla Jussin nuoruuden mielitietyn Kaisan, joka niin ikään on jäänyt leskeksi. Asioille näyttää taas tulevan uusi suunta. Samaan aikaan kotipuolessa taas kulkee tieto, että Vatanen ja Ihalainen ovat lähteneet Amerikkaan, seuraava tieto taas on, että molemmat ovat hukkuneet matkallaan. Sekös riittää hämmentään kotipuolen porukkaa ja siellä ryhdytään niin ikään tekemään omia järjestelyitä.

Kuten äskeisestä juoniselostuksesta käy ilmi, on tarinassa monta mutkaa matkassa ja huhu kulkee nopeammin kuin arvaisikaan. Henkilöt tuntuivat minusta olevan toinen toistaan "tyhmempiä", kuka kertoi ihan täyttä valhetta totuutena, koska itse uskoi valheensa todeksi, ja toinen puolestaan uskoi ja juttu muuttui matkan varrella. Kellään ei tuntunut juuri olevan maalaisjärkeä hoksata, että eiköhän jokin virallinen taho tulisi kertomaan kuolemantapauksesta leskelle tai että ei se mies nyt varmaan oikeasti ole yhtäkkiä Amerikkaan ollut menossa, kun on kerran muutoin ollut niin tasaisen luontoinen. Välillä olin todella turhautunut kaikista väärinkäsityksistä ja siitä mitä niistä seurasi, sillä minun luonteelleni moinen sekasorto ei sovi. Toisaalta taas tämä kirja oli ihan hauska, sillä useampaan otteeseen huomasin hymyileväni tai jopa hörähteleväni ääneen kirjan tapahtumille.

Mielestäni Lassilan ote tarinankerrontaan on hyvä ja siinä on jotain sellaista tyyliä, josta kovasti pidin. Myös tarinan kieliasu on nykylukijalle (kuuntelijalle) mielenkiintoinen, sillä siinä on jotakin sellaista särmää, joka sopii tähän teokseen erinomaisesti luoden samalla mukavaa tunnelmaa. Kokonaisuutena minä siis pidin tästä teoksesta, vaikka ajoittain turhauduinkin hieman! Haluankin suositella tätä kirjaa niille, jotka kaipaavat luettavakseen jotain kevyttä klassikkokirjaa. Enpä olekaan aiemmin tainnut törmätä näin hauskaan klassikkoon.

♠♠♠♠

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikolla: Karhu nimeltä Paddington

 Nyt viikolla 42 vietetään Kirjan vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikkoa. Tämä viikko tulee näkymään blogissani siten, että nostan esille pelkkää lasten ja nuortenkirjallisuutta. Lisää tietoa viikon ohjelmasta löydät Kirjalittan Facebook-sivulta.

 

Michael Bond: Karhu nimeltä Paddington

2 CD-levyä, 2h 33 min

BTJ äänikirjat 2014

alkup. A Bear Called Baddington, 1958

suom. Kaisa Kattelus

lukija: Mikko Kivinen

 

Olen syksyn saapuessa palannut kutomisharrastukseni pariin, ja kun kutomista ja lukemista on muuten aika vaikea yhdistää, niin äänikirjat ovat oiva apu tilanteeseen. Valitsin kirjastosta Michael Bondin Karhu nimeltä Paddington -äänikirjan, jonka parissa aika kyllä kului oikein mukavasti ja sukkapuikot heiluivat!

 

Paddingtonin tarina on pääpiirteissään minulle jo entuudestaan tuttu niin animaatiosarjasta kuin kuvakirjoistakin, mutta alkuperäisiä teoksia en ole koskaan lukenut. Karhu nimeltä Paddington on ensimmäinen Paddingtonista kertova kirja, ja se kuvaa karhun saapumista Perun perukoilta Lontooseen. Brownin perheen vanhemmat löytävät Paddingtonin juna-asemalta tullessaan hakemaan tytärtään Judya. He päättävät ottaa karhun heille asumaan, sillä kohtelias karhu tekee varsinkin rouva Browniin heti vaikutuksen. Paddington vain osoittautuu tavattoman alttiiksi kömmähdyksille ja hänen turkkinsa tuntuu olevan aina aivan tahmea kaikista makeista herkuista, joita Paddington ei vain voi vastustaa.

 

Paddington on mielestäni hyvin sympaattinen hahmo, joten ei ole ihme, että hän onnistuu saamaan lähes kaikki lähiympäristönsä ihmiset puolelleen. Myös Brownin perhe (vanhemmat ja Judy ja Jonathan) sekä heidän taloudenhoitajansa rouva Bird ovat mukavia hahmoja. Vaikka tarina alunperin julkaistiinkin jo vuonna 1958, se jaksaa kyllä viehättää edelleen ainakin minua! Taidanpa jossain vaiheessa lainata toisenkin Paddingtonista kertovan äänikirjan.