Kirjakaapin avain 4 vuotta + arvontavoittajan julkistus!

Jaahas, tällä päivämäärällä Kirjakaapin avain täyttää jo neljä vuotta! Neljään vuoteen on mahtunut paljon kaikenlaista ja innostus blogin pitämiseen on vaihdellut välillä rajustikin. Toisinaan tuntuu, että melkein vaikka muuttaisin tietokoneeni ääreen ja kirjoittelisin uusia blogitekstejä ja jättäisin kommentteja muiden blogeihin. Ja sitten toisinaan taas tuntuu, että koneen ääreen ei millään viitsisi istahtaa, kirjoittaminen takkuaa tai huvittaisi vain lukea - niin ja joskus ei huvita edes lukea. Vaan vaikka välillä blogin puolella olisikin hiljaisempi vaihe, niin en minä kuitenkaan ole menossa minnekään. 

Blogin kirjoittamisesta on tullut minulle paljon rakkaampi harrastus kuin etukäteen osasin odottakaan. Näiden vuosien aikana ei myöskään mielenkiintoisten kirjojen löytäminen ole tuottanut vaikeuksia, ja nykyään sangen usein "kuukauden luetut" -listaani kirjaan lähinnä uutuusteoksia, olenhan hieman "kaikki mulle tänne heti nyt" -tyyppinen ihminen mitä lukemiseen tulee ja uutuudet on pakko lukea heti. Ennen blogiani luin paljon laajemmalta aikaväliltä kirjoja, ja tarkoitus olisi taas pyrkiä samaan, sillä silloin lukemiseni on paljon kiireettömämpää. Inhoan lukustressiä, joka aiheutuu varausjonosta saapuvista kirjapinoista, joiden teoksiin on jo liuta muita varauksia odottamassa.

Olen enemmän kuin iloinen siitä, että aikoinaan blogi tuli perustettua, sillä lukemastani kirjoittaminen on kypsyttänyt minua lukijana paljon. Kun täytyy pohtia lukemaansa ja pukea vielä ajatuksensa sanoiksi, monesta kirjasta paljastuukin yllättäen jotain sellaista, mitä en välttämättä juuri lukuhetkellä huomannutkaan. Koen myös nykyään pystyväni paremmin erittelemään lukukokemuksiani ja perustelemaan näkemyksiäni. Blogin pitäminen on tuonut minulle myös uuden ulottuvuuden lukuharrastukseen, sillä blogien kautta tämä "yksilölaji" on saanut yhteisön ja muuttunut - jos nyt urheilutermejä käytetään - "joukkuelajiksi". Minä olen saanut ympärilleni tiimin, jonka kanssa jakaa lukukokemukseni, ja siitä olen erittäin kiitollinen.

Ettei nyt vaivuttaisi liian syvällisiin ajatuksiin, on aika julkistaa synttäriarvonnan voittaja! Arvontaan oli aikaa osallistua kymmenisen päivää ja voittaja saa itselleen Tassulan vuosi -seinäkalenterin, vapaavalintaisen kirjan alla olevalta listalta ja jotain pientä hyväskää. Tänä vuonna onnettaren suosikki oli 

Elina Luettua elämää -blogista! Onnittelut! 

Ilmoitathan minulle kirjavalintasi ja osoitteesi sähköpostilla osoitteeseen jonna.kirjakaapinavain at gmail.com, niin laitetaan paketti matkaan.

Kirjalista on tässä

Artikainen ym.: Rakkaani, romaanihenkilö

Kate Atkinson: Ihmiskrokettia (kirjaston poistomyynnistä)

Reinhard Barth: Historian suurnaiset

Joanne Harris: Kesäviiniä

Katja Kettu: Surujenkerääjä (pokkari, hieman kastunut)
Tuulia Matilainen: Hullu koira 

Alexander McCall-Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1 (pokkari, teetahroja takana)

Aulikki Oksanen: Kirsikkavarkaat (kirjaston poistomyynnistä)

Tytti Parras: Jojo (kansipaperi puuttuu)

William Shakespeare: Romeo ja Julia (pokkari)

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias (pokkari, ennakkokpl)

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille, kiitos onnitteluista arvontapostauksessa ja kiitos kaikille lukijoilleni jälleen kuluneesta vuodesta! :)

Hullu koira

Tuulia Matilainen: Hullu koira

139 s., Haamu 2015

kannen kuvitus: Ivi Rebova

pyytämätön a-kappale

 

Sain aiemmin tänä vuonna Haamu-kustannukselta pyytämättä arvostelukappaleena Tuulia Matilaisen teoksen Hullu koira. Teos alkoi kiinnostaa minua heti, mutta vasta nyt löysin oikeanlaisen fiiliksen sen lukemiseen. Hullu koira osoittautui hyvin mukaansatempaavaksi teokseksi ja henget näyttäytyvät siinä lähinnä poloisina maan päälle jumiutuneina sieluparkoina, ei lainkaan pelottavina ja pahaenteisinä.

 

Lena on taluttaja, jonka tehtäviin kuuluu saattaa henkiä tuonpuoleisiin, jotta he eivät jää asuinsijoilleen ikuisesti. Kuolleiden henget ja elävät eivät sovi samoihin taloihin, joten taluttajien tehtävä on huolehtia siitä, että myös ne henget, jotka eivät halua tai osaa poistua lopullisesti maan päältä, lopulta lähtevät sinne minne he kuuluvatkin. Taluttajan on hyvä muistaa, että hänen ei sovi kiintyä henkeen, sillä muuten se valtaa hänen elävän mielensä ja lopulta hiuduttaa hänet pois. Sen Lena on aina muistanutkin, mutta sitten hän saa toimeksiannon virolaiseen majataloon, jossa on äkisti alkanut tapahtua kummia. Oppi unohtuu, sillä kotiinsa vuosia kuolemansa jälkeen palannut henki onnistuu tahtomattaan valloittamaan Lenan mielen.

 

Kun sain tämän kirjan käsiini ja luin kirjan nimen ja bongasin takakansitekstistä maan Viro, tuli mieleeni välittömästi Aino Kallaksen Sudenmorsian. Luin sen vuosia sitten ja se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, joten nämä mielleyhtymät Hullun koiran ja Sudenmorsiamen välillä vain lisäsivät mielenkiintoani teosta kohtaan, vaikka tarkemmin takakantta luettuani totesinkin kyseessä olevan erilaiset teokset. Ja vaikka alkuvaikutelmani olikin erilainen kuin tarina todella, niin minä pidin tästä teoksesta oikein paljon.

 

Kauhukirjallisuus ei ole oikein minun juttuni, vaikka joskus sitä luenkin. Henkiolennot, haamut, aaveet tai miksikä niitä nyt itse kukin haluaa kutsua, kuitenkin kiehtovat minua ja samalla ehkä hieman myös pelottavat. Pidin siitä miten Matilainen on luonut hengistä tavallaan hyvin inhimillisiä olentoja, jotka voivat myös kaivata jonnekin ja jotka eivät halua kenellekään mitään pahaa. Pystyin siis lukemaan tämän kirjan oikein hyvin, vaikka tuuli paukuttikin kattopeltejä ja pihalla oli jo pimeää. Tässä teoksessa oli omanlaisensa herkkävireinen maailma, joka kertoo ettei kaikkien maan päälle jääneiden henkien elämässä ole välttämättä tapahtunut mitään vääryyttä, joka pitäisi oikaista, ja etteivät he halua mitään pahaa, vaan ehkä vain pysyä rakkaidensa äärellä. Se on jotenkin kaunis ajatus. 

 

***

ps. Tänään klo 15.00 päättyy osallistumisaika synttäriarvontaan, vielä ehtii!

pps. Arvontapalkintoon kuuluu vapaavalintainen kirja listalta, jonka ilmoitan voittajan julkistamisen yhteydessä. Tämä kirja ainakin tulee löytymään listalta.

Sinun tuoksusi

Irene Cao: Sinun tuoksusi - Aistien trilogia 2

233 s., Gummerus 2015

alkup. Io ti sento, 2013

suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

 

Luettuani elokuussa Irene Caon Aistien trilogian avausosan Sinun katseesi, päätin jossain vaiheessa tutustua myös trilogian seuraaviin osiin. Sinun katseesi oli mielestäni sujuvasti etenevä ja monipuolinen teos, jota on sävytetty monilla aistivoimaisilla asioilla, kuten maut, värit ja tuoksut. Odotin samaa "rehevyyttä" myös tältä trilogian toiselta osalta Sinun tuoksusi, mutta tämä osoittautui mielestäni avausosaa paljon latteammaksi teokseksi.

 

Leonardon jälkeen Elena on muuttunut nainen. Hän on löytänyt paitsi naisellisuutensa myös kykynsä nauttia elämästä kaikkia aistejaan käyttäen, ei pelkästään restauroijan työtä tehden ja näkökykyään äärimmilleen virittäen. Kiihkeän suhteen kariuduttua Elena päätti aloittaa alusta, ja niin hän muutti Roomaan, jossa elämä tuntuu lopultakin loksahtavan taas uomiinsa: hänellä on töitä ja ennen kaikkea hänellä on toimiva parisuhde. Kaikki mullistuu, kun Leonardo palaa kuvioihin eikä hän aio jättää Elenaa rauhaan.

 

Sinun tuoksusi on yhtä kamppailua, kun Elena yrittää tasapainoilla kahden erilaisen rakkauden välillä. Hän rakastaa miesystäväänsä, jota hän kunnioittaa, jonka rinnalla hän tuntee olonsa tasaveroiseksi ja jonka kanssa kaikki on vain niin mutkatonta ja helppoa.  Samalla hän tuntee edelleen vahvasti myös Leonardoa kohtaan, eikä kyse ole pelkästä intohimosta ja lihallisuudesta - Leonardo vetää häntä puoleensa kuin magneetti. Elenan ajatukset kiertävät kehää ja loppujen lopuksi hän ei enää pysty vastustamaan Leonardoa, eikä hän välttämättä haluaisikaan pystyä. Loppujen lopuksi Elena tajuaa olevansa paljon pahemmin eksyksissä kuin ennen muuttoaan Roomaan.

 

Siinä missä trilogian avaus oli tulvillaan aistivoimaisia asioita ja niitä maalailtiin huolella, keskittyy tämä kirja enemmän ihmissuhteisiin ja Elenan tunteisiin. Taide tuntuu jäävän toissijaiseksi, samoin kulinaristiset elämykset. Eroottista latausta tästä kirjasta kuitenkin löytyy, onhan kyseessä eroottinen trilogia, mutta mielestäni sitäkin on verrattain vähän edelliseen osaan nähden. Elenan ajatuksenjuoksun seuraaminen on välillä miltei ahdistavaa, etenkin kun hänen tekonsa johtavat pitkälti kohti ikävyyksiä. Siitä huolimatta Elena ei osaa kieltäytyä, vaan leijuu kuin sumussa muutamien huuman hetkien vuoksi. Teos oli kuitenkin sujuvalukuinen ja tarina kantoi koko ajan, joten kyllä tämän nyt luki ilman sen suurempia ongelmia, vaikka odotinkin tästä enemmän avausosan kaltaista tarinaa.

 

♠♠♠

Rudolf Koivun joulukirja

Rudolf Koivun joulukirja

120 s., WSOY 1990

 

Rudolf Koivun joulukirja julkaistiin vuonna 1990, kun tuli kuluneeksi 100 vuotta kuvittajan syntymästä. Kirja sisältää jouluisia tarinoita tutuilta tarinankertojilta, kuten Anni Swanilta ja Raul Roineelta, joiden tarinoita kirjassa oli useampiakin, ja lisäksi mukaan mahtuu myös tuttuja joululauluja. Kaikki tekstit tukevat hienosti Rudolf Koivun töitä, joille tämä kirja kunnianosoitukseksi on koottukin.

 

Luin hiljattain toisenkin joulukirjan, jonka kuvitus oli Rudolf Koivun käsialaa, joten osa tämän kirjan kuvituksesta oli jo tuttua. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä kuvituksen ohella myös tarinat olivat mukavia ja niiden parissa viihtyi hyvin. Hieman tosin ihmettelin, kun välillä kuvitus tuntui kertovan tarinoiden kanssa ihan samaa tarinaa, mutta sitten kuitenkin oli maininta, että "kuvitus siitä ja siitä sadusta". Tuntuu aikamoiselta yhteensattumalta, että kaksi eri tarinaa sopisivat niin hyvin yksiin, että sama kuvitus kävisi aukottomasti molempiin.

 

Mielestäni tämä on mukavan tunnelmallinen joulukirja ja tämä parissa oli mukava rauhoittua jouluun. Suosittelen kyllä tutustumaan tähän, jos haluatte lukea mukavia ja perinteisiä joulusatuja.

Mustikkasoppa

Katariina Romppainen: Mustikkasoppa

178 s., Karisto 2011

 

Harrastan nykyään ihan liian harvoin "kirjastoshoppailua" eli sitä, että menisin vain etsimään lainattavaa ilman sen tarkempia suunnitelmia. Nyt kuitenkin päätin tehdä niin - olenhan varauslakossa - ja eteeni osui teos, jonka kannen muistan kyllä aiemmin nähneeni, mutta en ole aiemmin kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Nyt otin teoksen käteeni suositushyllystä ja tarina vaikutti heti mielenkiintoiselta sekoitukselta ihmissuhdekuvioita sukulaisuudesta ystävyyteen ja parisuhteeseen, vastuun ottamista, huumoria ja elämässä etenemistä. Ja Mustikkasoppa todella oli mukaansatempaava romaani, joka tosiaan piti sisällään kaikkea sitä mitä odotinkin.

 

Sini-Marja on 29-vuotias opiskelija, joka on jämähtänyt graduvaiheeseen. Työ ei etene ja työpaikalla ja baareissa viihtyy paljon paremmin kuin gradun parissa. Sini-Marjan eli Mustikan miessuhteetkin ovat jääneet junnaamaan paikoilleen, eikä mistään kehkeydy lyhyttä suhteenpoikasta enempää. Mustikka tulee usein verratuksi sisareensa, joka on uusperheen äiti ja kaikin puolin aikaansaapa ihminen. Perhe asettaa Mustikalle omat odotuksensa ja luo hänestä mielikuvia, jotka eivät pidä paikkaansa. Vaan lopulta keitettyään aikamoisen ihmissuhdesopan Mustikka yllättää kaikki, jopa itsensä.

 

Tämän kirjan hahmoista pidin eniten dementoituneesta Rauha-mummusta, joka osoittautuu yllättävän tarkkanäköiseksi sairaudestaan huolimatta. Rauha laukoo valikoituja totuuksia ja hän taitaa olla perheestä ainoa, joka kannustaa Mustikkaa missään asiassa. Pidin myös Mustikasta, joka ei antanut välillä jopa raivostuttavan ärsyttäviksi osoittautuvien perheenjäsentensä lannistaa itseään, vaan teki kuten itsestä tuntuu hyvältä. Mustikan sisko Suvi-Tuuli sen sijaan onkin ihan toinen juttu, ja ihan oikein on, että joku joskus hänetkin palauttaa maanpinnalle!

 

En ollut aikaisemmin tutustunut Katariina Romppaisen teoksiin, mutta Mustikkasopan perusteella tykästyin hänen tapaansa kirjoittaa. Teksti on sujuvaa, osin nasevaakin, ja siinä on hyvää huumoria. Tämän teoksen parissa on helppo viihtyä, etenkin kun Mustikkakin löytää elämälleen suunnan ja astuu askeleen eteenpäin, eikä jää harhailemaan päättömästi. Juoni oli ehkä hieman ennalta-arvattava joiltakin osin, mutta se ei paljoa haitannut: kyllähän tällaisen viihdyttävän kirjan pitääkin päättyä hyvin. Kyllä vain kirjastoshoppailu taas kannatti!

 

♠♠♠♠½

Synttäriarvontaa pukkaa

Niin se vain on, että Kirjakaapin avain täyttää 28.12. jo neljä vuotta, ja sitähän juhlistetaan tuttuun tapaan arvonnalla. En vielä tässä vaiheessa höpise mitään sen kummemmin kuluneesta blogivuodesta tai tästä blogitaipaleesta yleensäkään, mutta sen vain sanon, että jatkoa seuraa synttäreiden jälkeenkin. :-D

Arvon tänä vuonna tavoistani poiketen vain yhden palkinnon. Onnettaren suosikki tulee saamaan Tassulan vuosi -seinäkalenterin, jossa on tietenkin Mauri Kunnaksen iki-ihana kuvitus, sekä mahdollisesti jotain pientä hyväskää. Lisäksi hän saa valita yhden kirjan listalta, jonka julkaisen arvontavoittajan julkistamisen yhteydessä. Tämä tapahtuu siis virallisena blogisynttäripäivänä 28.12. Valittavissa olevat kirjat poimin omasta hyllystäni, jossa tosin on kirjastoon tekemäni lahjoituksen jälkeen sangen vähän sellaista, joista malttaisin luopua. Mutta eiköhän niistä silti jonkinmoisen listan saa aikaan!

Arvonnan säännöt ovat yksinkertaiset

1. Jokainen osallistuja saa yhden arvan.

2. Arvontaan osallistutaan kommentoimalla tähän postaukseen ja ilmoittamalla mukanaolosta 28.12. klo 15.00 mennessä. 

3. Arvontaan osallistuminen edellyttää, että olet blogini lukija eli nimesi löytyy lukijapalkin alta. Lukijaksi voit liittyä myös nyt.

4. Arvonnan voittaja julkaistaan vielä synttäripäivän aikana.

 Tervetuloa mukaan arvontaan. Juhlitaan yhdessä 28.12.!

Shell's Angles ja beibit

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja beibit

311 s.,Karisto 2015

 

Lokakuun lopussa tutustuin Haneen, Samuun ja Rudiin, jotka muodostavat Shell's Angles -mopojengin yhdessä Hanen eli Henrin tyttöystävän Millan kanssa. Odottavan aika oli hyvin pitkä, kun varausjonossa odottelin luettavakseni tätä sarjan kolmatta osaa Shell's Angles ja beibit.

 

Tämän teoksen tarina jatkuu suoraan siitä mihin edellinen osa Shell's Angles ja Kalajoen hiekat jäi. Koko jengillä menee pakka sekaisin, kun Rudi saa tyttöystävältään Hannalta tekstiviestin, jossa tämä kertoo olevansa raskaana. 15-vuotias Rudi on kauhuissaan ja ystäviltä kysytään kykyä tukea häntä tässä uudessa ja yllättävässä tilanteessa. Onneksi porukassa on mukana edes yksi tyttö tasapainottamassa poikien taipumusta häslingin aiheuttamiseen, ja nytkin Milla on se, joka keksii miten saadaan asiat taas rullaamaan. Pojat pääsevät testaamaan hoivataitojaan Henrin pikkusiskon nukeilla, mutta kuinkas ollakaan, yksi nukeista kidnapataan.

 

Vaikka Rudilla onkin edellisen osan tapaan keskeinen asema tarinassa, niin nyt pääsemme tutustumaan paremmin Samuun. Samu on nyrkkeilyä harrastava poika, josta paljastuu melkoista herkkyttä ja perhekeskeisyyttä, jonka hän uskaltaa myös tuoda esiin. Tytöistä Samulla ei juurikaan ole kokemusta, mutta nyt hän on ihastunut toden teolla netissä tapaamaansa Siruun. Ainakin jollekin elämä tuntuu hymyilevän, kun Rudi yrittää sulattaa vauvauutista ja Hane keksiä keinon saada Pinjan nukke takaisin.

 

Shell's Angles ja beibit on mielestäni pohjavireeltään vakavampi teos kuin edeltäjänsä. Pojat joutuvat nyt ensimmäistä kertaa oikeasti oppimaan vastuullisuutta ja he joutuvat kohtaamaan elämän yllätyksellisyyden. Vaikka koko porukalla on hieman vitsit vähissä, niin kaverusten välistä naljailua ja vitsailua ei kuitenkaan niin vain nitistetä. Vauvauutinen ja kadonneen nukkevauvan tapaus nivoo heidät entistä tiukemmin yhteen, sillä Shell's Angles ei tunnetusti jätä kaveria pulaan - oli sitten kyse mistä tahansa. Tämä sarja on kokonaisuudessaan upea tarina tosiystävyydestä.

 

Tämä teos jatkaa sarjan tutulla linjalla vakavammasta pohjavireestään huolimatta. Paretskoi tuntuu ottavan hyvin haltuun myös tällaisen vakavamman aiheen, joka pysäyttää nuoren (pojan). sillä aina ei elämä voi olla vain hauskaa roadtrippeilyä ja yllytyshulluja temppuja, vaan joskus pitää kohdata mullistavia asioita. Ainut asia, joka hieman minua tässä teoksessa häiritsi oli se, että nyt tarina ikään kuin jakaantuu kahteen osaan, kun Rudi vetäytyy Hannan seuraan pohtimaan tulevaa. Mutta niinhän se menee, että elämässä on muutakin kuin vain yhdessä porukassa hengailu. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa tälle sarjalle. (Tuleehan sitä, jooko jooko jooko? :-D)

 

♠♠♠♠½

Suomalainen tonttukirja

Mauri Kunnas: Suomalainen tonttukirja

48 s., Otava 1985, 5.p.

 

Yleensä joka vuosi käy niin, että kun ajattelisin vihdoin tutustuvani Mauri Kunnaksen Suomalaiseen tonttukirjaan, on kaikki kappaleet kirjastosta menollaan ja varausta ei kannata tehdä, kun ei se jouluksi kuitenkaan ehdi. Mutta nyt tänä vuonna olinkin oikein vikkelä ja sain kuin sainkin Suomalaisen tonttukirjan käsiini!

 

Tämä teos sisältää kertomuksia suomalaisista tontuista. Mauri Kunnas esittelee erilaisiin asioihin erikoistuneita tonttuja, kuten navetta-, mylly- ja saunatontun. Kunnas kuvaa myös tonttujen avuliasta luonteenlaatua, mutta toisaalta myös arvaamattomuutta: tonttua ei sopinut loukata eikä siitä selvinnyt seuraamuksitta.

 

Mielestäni Kunnas on koonnut kiinnostavan teoksen, joka esittelee suomalaista kansanperinnettä. Hän kirjoittaa sadunomaisesti ja kuvitus on taattua Kunnasta, joka varmasti kiehtoo kaikenikäisiä lukijoita. Pidin siitä, miten tonttujen ohella esiin tuli myös tietoa siitä, miten Suomessa ennen vanhaan elettiin ja millaisiin asioihin uskottiin. Kyllä odotus kannatti, sillä minä viihdyin tämän hieman "tietokirjamaisen" tonttueepoksen parissa oikein hyvin.

Hämärinkäinen

Mila Teräs (teksti) ja Karoliina Pertamo (kuvitus): Hämärinkäinen

31 s., Karisto 2015

 

Kirjastossa käydessäni silmiini osui Mila Teräksen kirjoittama ja Karoliina Pertamon kuvittama kuvakirja Hämärinkäinen, joka oli ehdolla Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. En ole ihan varma oliko tässä tarinassa jokin opetus tai viisauden siemen, joka minun olisi pitänyt ymmärtää, sillä minulle tämä muodostui lähinnä vain kivaksi kuvakirjahetkeksi.

 

Vaikka en löytänytkään tästä mitään suurta oivallusta, niin Hämärinkäisestä minä pidin välittömästi. Hämärinkäinen on sympaattinen pikkuinen otus, jonka tehtävänä on kutoa kangaspuillaan hämärää. Joulu on kuitenkin tulossa eikä hämärä miellytä kukkakauppiasta, sillä kukat tarvitsevat valoa kukkiakseen. Niinpä kukkakauppias Keikander ryhtyy äärimmäisiin tekoihin eikä Hämärinkäinen pääse kutomaan hämärää. Vaan pian huomaa Keikanderkin, että hämärällä on puolensa ja Hämärinkäistä todella tarvitaan. Minä pidinkin Hämärinkäisen hahmosta todella paljon, sillä hän on jotenkin herttaisen ja sympaattisen oloinen olento.

 

Takakansi kertoo tämän kirjan kehottavan hiljentymään ja unohtamaan kiireen. Ehkä se on se tämän tarinan viisaus. Minun mielestäni oli ainakin ihana käpertyä nojatuoliin ja lukea Hämärinkäistä, kun ulkona sade piiskaa ikkunaan ja sisälläkin on koleaa.

Sammunut sydän

Katariina Souri: Sammunut sydän - Musta mandala 2

287 s., Tammi 2015

 kansi: Mika Tuominen & Istockphoto

 

Luin helmikuussa Katariina Sourin Musta mandala -trilogian avausosan Valkoinen varjo, josta pidin kovasti. Jäin suorastaan odottamaan tätä seuraavaa osaa - enkä minä ole kyllä odottanut millekään kirjalle niin mielenkiinnolla jatkoa sitten Harry Potterien. Sammunut sydän on yhtä hyvin otteessaan pitävä teos kuin trilogian avausosakin, mutta tässä teoksessa ei mielestäni ole niin synkkiä sävyjä ja niin paljon mystisyyttä ja jännitystä kuin Valkoisessa varjossa.

 

Kesäinen mandalakurssi saaristossa on jäänyt taakse, mutta sen jälkimainingit vaikuttavat edelleen mosaiikkitaiteilija Mona Malinin elämään. Hänen paras ystävänsä Pia päätyi kurssin jälkeen mielisairaalaan ja Roni, jonka kanssa Mona tunsi outoa yhteenkuuluvuuden tunnetta, passitettiin vankilaan. Monalla ei kuitenkaan ole ollut toviin häntä piinanneita päänsärkykohtauksia, joihin liittyy näkyjä. Monan mieleen palaa kuitenkin outo tapahtuma lapsuudesta, ja pian palaavat näytkin. Vaikuttaa siltä, että muutkin mosaiikkityöt kuin mandalat voivat saada outoja ilmiöitä aikaan, sillä Monan työstäessä kuusisiipistä serafia esittävää mosaiikkia antiikkikauppias Vera Orlovin kotiin, Mona alkaa jälleen vaistota asioita ja saada näkyjä. Monan mieltä askarruttaa myös Ronin vankilaosastolla tapahtunut murha, jonka aseena on käytetty häneltä lainatusta mandalateoksesta irrotettua sirpaletta.

 

Vaikka Sammunut sydän jatkaa tarinaa Valkoisen varjon jälkeen, on teos mielestäni tunnelmaltaan melko erilainen. Valkoinen varjo oli todellinen psykologinen jännäri, jonka miljöö, hahmot, tapahtumat ja kaikki loivat välillä jopa hyvinkin piinaavan jännityksen tunteen. Siihen verrattuna Sammunut sydän ei edes ole jännitysromaani, sillä tässä ei ole samanlaista tunnelmaa: miljöö on turvallisemman tuntuinen, henkilöhahmot eivät ole niin salaperäisiä eikä tässä ole samankaltaista mystiikkaa kuin edeltäjässään. Tiettyjä mystisiä elementtejä, kuten Monan näyt ja selittämätön tapahtuma lapsuudesta, tässäkin teoksessa on, mutta tunnelma ei silti missään vaiheessa nouse samanlaisiin psykologisiin ulottuvuuksiin kuin Valkoinen varjo.

 

Vaikka mielestäni jännitystä olisi saanut olla rahtunen enemmänkin, niin Sammunut sydän on silti hyvin otteessaan pitävä ja koukuttava romaani. Koin jälleen saman efektin kuin helmikuussa, sillä en malttanut laskea tätä kirjaa käsistäni, vaikka oikeasti olisi pitänyt jo alkaa nukkumaan. Mielestäni tämä jatkaa Musta mandala -trilogiaa kiinnostavasti ja aion ehdottomasti lukea myös trilogian päätösosan. Toivottavasti siinä olisi sitten sitä jännitystä, jota nyt hieman jäin kaipaamaan. Joka tapauksessa Valkoinen varjo ja Sammunut sydän ovat mieleenpainuvimpien lukukokemusteni joukossa tänä vuonna.

 

♠♠♠♠

Vaitelias perillinen

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen

9 cd-levyä / 10 h 11 min, Tammen äänikirja 2009

lukija: Kaija Kärkinen

Kirjallinen joulukuuni alkoi äänikirjan parissa. Kuuntelin pari kuukautta sitten Kaari Utrion Pappilan neidot ja tykästyin kovasti. Nyt otin kuunteluvuoroon toisen Utrion teoksen Vaitelias perillinen, joka tuntui aluksi jotenkin sekavalta ja hankalasti etenevältä, mutta loppujen lopuksi vei mukanaan.

Vaitelias perillinen kertoo Rautialan kartanon perillisestä Robert Bravertista, joka on ammatiltaan Venäjän armeijan kapteeni. Robertin veljen kuoltua perheettömänä Rautialan kartanon ainoaksi perilliseksi jää Robert, joka palaa ottamaan perintönsä vastaan. Rautialassa häntä odottaa yrmeä äiti, joka jumaloi edesmennyttä esikoispoikaansa, saita ja juonitteleva eno sekä lähes yhtä juonikas serkku. Robertin ei uskota kykenevän huolehtimaan kartanosta saatika lasiruukista, sillä häntä pidetään yksinkertaisena tollona. Pakkaa sekoittaa paikkakunnalle saapunut nuori leskiparonitar Bravert, Robertin serkkuvainaan puoliso, ja tämän pieni poika. Robertin edesmennyt setä testamenttasi Hammarlundin kartanon Robertin veljelle riitauduttuaan poikansa kanssa, mutta kukaan ei ottanut lukuun pojan perhettä, joka nyt saapuu peräänkuuluttamaan oikeuksiaan.

Robert Bravert osoittautuu kuitenkin tarkkanäköisemmäksi kuin kukaan uskoisi, ja hän saakin selville yhtä ja toista muun muassa lasiruukin asioihin liittyen. Hän on myös hyvin oikeudentuntoinen persoona, joten hänestä on helppo pitää. Sen sijaan Robertin sukulaiset ovat kauheita tapauksia, jotka tavoittelevat häikäilemättä omaa etuaan ja tekevät kaikkensa, jotta kartanon omistaja tuntisi olonsa mahdollisimman epätoivotuksi henkilöksi omassa kodissaan. Robert osoittaa sotilaallista luonteenlujuutta kestäessään kaiken, sillä kuten sanottu, Robert on tarkkanäköinen mies ja tietää missä kohtaa kannattaa nostaa valtit esiin.

Aluksi teos tuntui kovin sekavalta, sillä hahmoja vilisti tarinassa paljon enkä oikein tahtonut päästä perille siitä kuka kukin on. Toisen levyn kohdalla tarina alkoi kuitenkin kunnolla vetämään ja hahmot kävivät tutummiksi, joten juonen seuraaminen helpottui. Tämä 1830-luvulle sijoittuva tarina paljastui viihdyttäväksi kartanoromaaniksi, jossa tapahtuu paljon kaikenlaista - vääryyttäkin - mutta lopussa oikeus voittaa. Tarinassa on myös romanttisia juonteita, kuten kunnon kartanoromaanilta kai sopii odottaakin. Minä viihdyin kyllä Vaiteliaan perillisen parissa, vaikka alku olikin takelteleva. 

♠♠♠♠

Marraskuun luetut

Joulukuu on koittanut ja voi että miten olenkaan ollut joulufiiliksissä jo pidemmän aikaa. Keittiöön piti saada uusi jouluinen kappa, jouluvalot laitoin ikkunoihin jo pari-kolme viikkoa sitten ja väsäsinpä lanttulaatikkoakin pakastimeen joulua odottamaan, vaikka en edes lanttulaatikkoa syö. Ja kun vielä saatiin lunta, niin johan olin onnellinen! Lumi tosin on jo sulanut, mutta haluan edelleen uskoa valkeaan jouluun. :)

Lokakuussa luin hurjan määrän kirjoja ja tiesin jo silloin, että mitään vastaavaa on turha odotella marraskuulta (tai oikeastaan miltään muultakaan kuukaudelta esimerkiksi seuraavaan pariin vuoteen).  Ehdin kuitenkin lukea seitsemän kirjaa, joten tavallisissa määrissä pysyttiin, vaikka intoilinkin joulusta ja vietin iltojani muun muassa jouluelokuvia katsomalla...

Marraskuussa luin:

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani (äänikirja)

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Ilkka Raitasuo ja Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä

John Green: Kaikki viimeiset sanat

Sakari Topelius & Kirsti Mäkinen: Topeliuksen joulu - Satuja ja runoja

Kuten jo taisin lokakuun luettuja listatessani todeta, olen nyt varauslakossa eli kiellän itseäni tekemästä uusia varauksia kirjastoon. Joulukuussa toivoisin, että ehtisin keskittyä jo lainassa oleviin ja oman hyllyni kirjoihin. Minullahan oli vakaana aikomuksena lukea tänä vuonna 6 oman hyllyn kirjaa, ja olen vasta puolessa välissä tavoitteestani. Hups... :-D Mutta ei stressiä, joulu saa tulla ja kirjat valitsen edelleen fiiliksen mukaan. :)

Hyvää joulukuuta kaikille! Kannattaa pysyä valppaana, sillä joulukuun lopussa Kirjakaapin avain täyttää jo 4 vuotta ja sitä juhlistetaan tuttuun tapaan arvonnan merkeissä. :)