Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

522 s., Teos 2013

graafinen suunnittelu: Camilla Pentti

Löysin vihdoinkin aikaa tarttua Riikka Pelon menestykseksi nousseeseen ja Finlandia-palkinnon voittaneeseen Jokapäiväinen elämämme -teokseen, joka on minun mittapuullani aikamoinen tiiliskivi. Sain tämän vanhemmiltani joululahjaksi aivan kuten olin toivonutkin, joten tuntui hieman ikävältä jättää tämä odottelemaan moneksi kuukaudeksi lukuvuoroaan. Parempi kuitenkin lukea ajan kanssa ja ajatuksella kuin kiireessä ja hätiköiden.

Koen jotenkin hirveän vaikeaksi kirjoittaa tästä kirjasta yhtään mitään. Tässä tapahtuu niin paljon, lukija saa koko ajan uutta pohdittavaa ja henkilöiden tunnetilat tulevat todella lähelle, että en oikein tiedä mitä sanoisin. En tiedä mistä aloittaisin kuvaamaan kokemuksiani tästä kirjasta, kun on monta asiaa, jotka haluaisi sanoa ja silti ei tiedä miten. Jokapäiväinen elämämme oli minulle hyvin vahva lukukokemus, vaikka en kokenutkaan tätä kovinkaan henkeäsalpaavaksi tai huikaisevaksi kirjaksi.

Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevasta, ja hänen Alja-tyttärestään. Teos sijoittuu kahteen aikaan, vuosiin 1923 sekä 1939 ja 1941. Kerronta on moniäänistä kuvaten asioita vuorotellen Aljan ja Marinan näkökulmista, mikä antaa teokselle syvyyttä ja perspektiiviä. Yleisesti ottaen minua useimmiten epäilyttää moniääniset romaanit, mutta tässä kerrontaratkaisu on onnistunut ja toimiva.

Tarinan keskiössä on pitkälti äidin ja tyttären välit, se miten he kokevat toisensa ja aina kerta toisensa jälkeen ajautuvat toisistaan erilleen. Kummallakin tuntuu olevan ylpeytensä ja he kimmahtavat toisiinsa nopeasti, mutta samalla heillä on yhteys, joka sitoo heidät kaikkia näkyviä siteitä vahvemmin toisiinsa. On menneisyys, jonka tapahtumat repivät railon heidän välilleen. On vaiettuja asioita, joista ei osata puhua: vuosien painolasti, joka painaa heidän jokapäivästä elämäänsä. Ja kaikkien vaatimusten, ilkeiden sanojen ja turhautumien alla on kuitenkin se kaikkein suurin: rakkaus. Sellaisena tarina minulle välittyi, vaikka tulkintoja äidin ja tyttären väleistä on varmasti monenlaisia.

Tarinan keskiössä on myös jo valmiiksi paloiksi jaetun perheen loppullinen tuhoutuminen Stalinin terrorin jaloissa. Se osoittaa miten kovan hinnan ihminen tai kokonainen perhe voi joutua maksamaan menneisyyden valinnoista ja lojaaliudesta, kun oikeudenmukaisuus loppuu ja yksittäinen ihminen sanelee mikä on oikein tai väärin. Kun Alja, Ariadna, pakotetaan tunnustamaan sellaista, mitä ei ole tapahtunut, nousi ainakin minun ihoni kananlihalle: miten vahvasti Pelo kuvaakaan tuota hetkeä, sitä miten ihmisestä puristetaan halutunlainen totuus vaikka millä keinoin.

Pelo kirjoittaa sujuvaa kieltä, mutta jotenkin teos jäi siitä huolimatta mielestäni latteaksi. Henkilöiden tunnetilat tulevat usein lähelle lukijaa, mutta toisaalta he ovat jotenkin eleettömiä, ihan kuin heidät kaikki olisi isketty lasipallon sisään ja lukija tarkastelisi heitä jostain ulkopuolelta, katsoisi heidän pyristelyään ahdistuneena ja samalla toivorikkaana. Koin vaikeaksi päästä lähelle hahmoja itsejään, vaikka heidän tunteensa välittyivätkin tehokkaasti. Samaten muutama kohtaus oli todella käsinkosketeltavasti kuvattu, mutta se ei pelasta muuten eleetöntä kokonaiskuvaa. Lisäksi teoksen tunnelmassa on jotakin pysähtynyttä, joka tuo minulle mieleen venäläiset klassikkoteokset. Se ei välttämättä ole huono asia, mutta mielestäni teoksen tapahtumat olisivat kaivanneet hieman enemmän kiihkoa ja rytmiä.

Kokonaisuutena Jokapäiväinen elämämme on toimiva kirja, hyvin rehellinen ja ajatuksia herättävä. Ymmärrän kyllä miksi tätä teosta on kehuttu paljon, mutta en voi täysin liittyä ylistyslauluun, sillä mielestäni kaikki palaset eivät loksahtaneet kohdilleen. Kyseessä on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!

♠♠♠♠

Vuonna 1984

George Orwell: Vuonna 1984

340 s., WSOY 1981, 5.p.

alkup. Nineteen eighty-four, 1949

suom. Oiva Talvitie

George Orwellin scifi-romaani Vuonna 1984 on ollut lukulistallani pitkään, kuten niin moni muukin teos. Kirjallisuuden genrejen kurssilla oli tämä yhtenä vaihtoehtona luettavaksi scifi-kirjaksi, joten päätin vihdoin lukea tämän. Orwellin Eläinten vallankumous on mielestäni melkoisen vaikuttava teos, joka edelleen on säilynyt mielessäni sangen voimakkaasti. Kirjoittamani arvio siitä ei ole mitään huippuluokkaa, todellakaan!, ja hieman ihmettelen arvosanaperusteitanikin, mutta linkitän sen kuitenkin tähän.

Vuonna 1984 kertoo yhteiskunnasta, jota edes etäisesti muistuttavaa ei soisi olevan olemassa milloinkaan. Kirjan teemana on se, miten valtio koko ajan valvoo kansalaisiaan eikä edes ajatukset ole omia. Kirjan iskulause "Isoveli valvoo" on todennettu teoksessa pöyristyttävissä määrin. Joka paikassa on kaukovarjostimia, joista tarkkaillaan jokaista liikettä, todellista tietoa vääristellään jatkuvasti paremmaksi ja miellyttävämmäksi, pienikin ele tulkitaan rikkeeksi Puoluetta kohtaan ja joka puolella vilisee Ajatuspoliisin miehiä. Ihmisiä katoaa jatkuvasti, mitään yksityisyyttä ei ole ja mihinkään ei voi luottaa.

Kirjan päähenkilö Winston käy läpi monenlaisia vaiheita, tärkeimpänä se, miten hän uskaltautuu vastustamaan valtavirtaa, vaikka siitä voi seurata ennen pitkää pelkkiä ikävyyksiä. Vaikka Winston uskaltaa epäillä Puoluetta, on silti teoksessa koko ajan nähtävillä se, miten ihmiset eivät edes uskalla ajatellakaan, etteikö nykyinen yhteiskuntamalli olisi oikeudenmukainen ja toimiva. Ihmisiltä on nitistetty kaikki oma tahto, ja ne joilla sitä on, on aivopesty ajamaan tosiasiassa Puolueen tahtoa ikään kuin omanaan. Mielestäni siinä on jotakin riipaisevaa. Kaikki perinteiset siteet ihmisten välillä (sukulaisuus, ystävyys, rakkaus, yleinen kiintymys) on pyritty karsimaan pois. Orwell osoittaa ikään kuin teoriansa siitä, mitä ihmisistä jää jäljelle, jos minkäänlaiset tunteet eivät ohjaa heidän toimintaansa.

Tämän kirjan lukeminen oli hyvin silmiä avartavaa. Aluksi en meinannut millään saada juonesta kiinni ja kirjan lukeminen otti niin sanotusti hieman hiekkaan, mutta yllättäen teos synkkyydestään huolimatta alkoi vetää sellaisella voimalla, että lukemista ei voinut lopettaa. Teoksen tapahtumat, erityisesti kidutuskuvaukset, järkyttivät oikeasti. Myös tunteettomuus ja manipulaation tulokset hätkähdyttivät. Tuntuu oudolta ajatella, että scifi-kirjan tapahtuma-aika on jo takanapäin. Siksi onkin helpottavaa, että kirjan luettua saa sanoa, että onneksi maailma ei muuttunut sellaiseksi kuin Orwell sen kuvasi.

♠♠♠♠
Kirjoitin tästä kirjasta myös koulun blogiin. Osa siitä on suoria lainauksia tästä tekstistä, joten kyse ei ole plagiaatista, jos kirjoittajana olen minä.

Eläinten vallankumous

Orwell, George: Eläinten vallankumous
126 s., WSOY 1973, 5. painos
suom. Panu Pekkanen
alkup. Animal Farm, 1945

Aloitin tämän teoksen lukemisen hieman ristiriitaisin tuntein: blogeissa olen nähnyt tätä kehuttavan, kirjallisuushistoriat mainitsevat sen merkittäväksi ja entiset lukiokaverini inhosivat tätä. Heidän mielestään se oli outo ja huono. Lukiessani tajusin heti yhden asian; sen, että ainakaan huono tämä teos ei ole.

Eläinten vallankumous kertoo Kartano -nimisestä maatilasta, jolla eläimet toteuttavat vallankumouksen kyllästyttyään sortoonsa ja ajavat isäntäpari Jonesit pois. Tilan nimeksi tulee Eläintila ja eläimet laativat pelisäännöt tilalle. Asiat alkavat kuitenkin luisua pois raiteiltaan, kun yksi sioista, Napoleon, ottaa vallan itselleen ja ajaa häntä vastustaneen Lumipallo -sian pois.

Eläimet tekevät kovasti töitä ja vain muutama heistä kyseenalaistaa sen, mitä Napoleon on sanonut. Loppujen lopuksi asiat luisuvat siihen pisteeseen, että siat ilmoittavat olevansa "tasa-arvoisempia kuin muut eläimet" ja näin he saavat itselleen etuja. He asuvat päärakennuksessa, syövät eniten ja tekevät vähiten työtä. Kukaan ei kuitenkaan tohdi nousta heitä vastaan, kun lopulta tajuavat mistä on kyse: muuten heidät teurastettaisiin.

Eläinten vallankumous ei ole kertomus eläinten kokemasta vääryydestä, niin kuin kaverini sen ilmeisesti silloin käsittivät. Kysehän on satiirista, joka kertoo Venäjän vallankumouksesta ja kommunismista osuvalla ja mainiolla tavalla. Tämä on oivallisesti kirjoitettu teos, jolla on suora piikki ja se osuu. Pidin kirjasta paljon, ja eläinten näkökulmasta kerrottuna teos sai uusia ulottuvuuksia. Teos ei varsinaisesti ole hauska, mutta kuitenkin ehkä voisi sanoa kepeä. Teos kuvaa sitä, mihin vallan vääriin käsiin joutuminen ja sen väärinkäyttö voi pahimmillaan johtaa.

Toisaalta ei ole oikein sanoa, että tulkinta eläinten kokemasta vääryydestä olisi virheellinen, sillä minunkin eläintenystävän sydämessä se herätti voimakkaita tuntemuksia eläimiin kohdistuvista vääryyksistä. Orwellin ajatus teosta tehdessä on kuitenkin ollut kuvastaa omaa ideologista pettymystään.

♠♠♠½