Satu Mattila-Laine: Parantola
154 s., Karisto 2015
kansi: Satu Ketola
Haahuilin kirjastossa ja pysähdyin tutkimaan nuorten uutuushyllyä. Valitettava totuus on, että en enää useinkaan löydä siitä mitään kiinnostavaa, mutta Satu Mattila-Laineen Parantola kiinnitti huomioni. Siinä siirrytään ajassa taaksepäin ihan kuten suosikkinuortenromaanissani Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta, joten oli ihan sanomattakin selvää, että Parantola on luettava.
15-vuotias Elisa on vintage-harrastaja ja historiafani, joka sairastaa epilepsiaa. Elisa on pitänyt sairautensa visusti salassa ja se vaikuttaa syvästi hänen minäkuvaansa. Rajun epilepsiakohtauksen jälkeen Elisa huomaa siirtyneensä ajassa 1930-luvun kaatumatautiparantolaan. Elisa ystävystyy laitoksessa asuvan Annan kanssa, sillä heillä tuntuu olevan paljon yhteistä, kuten rakkaus muotiin ja elokuviin. Parantolan lääkärillä on kuitenkin mielessä Elisan ja Annan varalle jotain ihan muuta kuin Elokuva-Aitan lukemista.
Parantola kuvaa mielestäni hienosti nuoren ihmisen (ja miksei vaikka vähän vanhemmankin) kapinaa kroonisen sairautensa edessä. Elisa kokee itsensä jotenkin vaillinaiseksi, ja epilepsiakohtauksen saaminen julkisella paikalla olisi pahinta mitä hän voi kuvitella. Aikamatka 80 vuoden taakse on muutakin kuin vain aikamatka: se on Elisalle henkisen kasvun paikka. Hänen ystävyytensä Annan kanssa jättää Elisaan syvän jäljen valaen häneen rohkeutta ja itsevarmuutta.
Mielestäni Satu Mattila-Laine kuvaa mielenkiintoisesti 1930-luvun arkea. Vaikka romaani sijoittuukin parantolaympäristöön, tuo se tavallisen 1930-luvun arkipäivän lähelle. Ajassa siirtyminen on myös toteutettu sujuvasti, joten kyseessä on selkeästi hyvin suunniteltu romaani. Vaikka itse pidinkin paljon aikamatkustusteemasta, se ei ole kaikkein oleellisinta tässä. Suosittelen tätä kirjaa luettavaksi myös niille, jotka aikamatkustusasiaa vierastavat, sillä mielestäni tämä on ennen kaikkea kasvukertomus.
♠♠♠♠
