Viisasteleva sydän

Jane Austen: Viisasteleva sydän

alkup. Persuasion 1818

suom. Kristiina Kivivuori 1951

8 CD-levyä, WSOY äänikirja

lukijana Erja Manto

Kyllä nyt äänikirjaa pukkaa! Lainasin Jane Austenin Viisastelevan sydämen automatkoille kuunneltavaksi, mutta en sitten malttanutkaan kuunnella sitä vain autossa, vaan ensimmäisen levyn jälkeen nappasin sen ihan kotiin kuunneltavaksi: jäin tarinaan vain kerta kaikkiaan niin koukkuun, että oli pakko saada kuunnella lisää jo ennen seuraavaa pidempää automatkaa!

Joskus nuorempana luin ahkerasti Austenin teoksia, mutta Viisastelevaa sydäntä en kyllä muista aiemmin lukeneeni. Ylpeys ja ennakkoluulo sen sijaan kolahti Austenin teoksista parhaiten, enkä suoraan sanottuna kyllä muusta hänen tuotannostaan kauheasti paljon mitään merkittävää muista. Itse asiassa pidän enemmän Brontën sisarusten tuotannosta, mutta se ei ole tämän tekstin aihe.

Viisasteleva sydän kertoo aatelissukuisesta Anne Elliotista, joka on jo aikaa sitten ohittanut sopivan naimaiän oltuaan kerran rakastunut mieheen, jota perhe ei hyväksynyt hänen aviomiehekseen. Anne ei ole päässyt Frederick Wentworthista yli, mutta kun he vuosien tauon jälkeen kohtaavat, mies ei tunnu antaneen Annelle anteeksi saamiaan rukkasia. Tunteet elävät kuitenkin molemminpuolisina, vaikka väärinkäsitykset seuraavat toisiaan ja mahdollisuus onneen uhkaa kilpistyä niihin.

Viisasteleva sydän noudattaa melko samanlaista kaavaa kuin muutkin Austenin teokset, sikäli kun niistä jotain muistan: on väärinkäsityksiä, onnetonta rakkautta ja lopulta kuitenkin kaikki kääntyy parhain päin ja sankaritar saa miehen, jota halajaa omakseen. Sivujuonteena mainittakoon, että sankarittarelle ilmestyy yleensä yhtäkkiä liuta kosijaehdokkaita, kuten Anne Elliotille tässä teoksessa kävi. Mutta juonen ennalta-arvattavuus - sillä sellainenhan se on, vaikkei Austenia olisi aiemmin lukenutkaan - ei haittaa yhtään: tarina vain vei minut ihan täysin mukaansa ja vaati tulla kuulluksi.

Erja Manto lukee tämän teoksen mielestäni tismalleen niin kuin pitääkin, ilmentäen taitavasti eri hahmojen luonteenlaatuja ja käytösmalleja äänenpainoillaan ja lukurytmillään. Jotenkin hänen ääntään todella jaksaa kuunnella, enkä toden sanoakseni usko, että olisin välttämättä nauttinut tästä teoksesta näin paljon, jos olisin itse alkanut lukemaan jotakin ikivanhaa ja nurhuista painosta, joka olisi löytynyt kirjaston varastosta (ja teoksesta onkin onneksi tullut uusi pokkaripainos!). Mielestäni toteutus on jotenkin raikas ja kutsuva, se välittää hienosti tunnelmaa ja sitä Austenille ominaista ymmärtämystä ja ajattelevaisuutta, jonka muistan hänen teoksiaan värittäneen.

Anne Elliot on hahmona jotenkin mieleenpainuva, vetää hyvin vertoja jopa Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth Bennettille. Hän on kolmilapsisen sisarussarjan keskimmäinen lapsi, hyljeksitty ja vähäpätöisenä pidetty nuori äitinsä jo varhain menettänyt nainen, jonka ainut tuki lienee naapurinrouva, joka ei aina hänkään osaa kannustaa Annea täysin neitokaisen oman hyvinvoinnin vaan pikemminkin yleisen mielipiteen mukaan. Anne on pyyteetön, välillä liiankin kiltti ja sinisilmäinen, mutta silti omilla aivoillaan ajatteleva olento, mikä kumoaa liiallisen kiltteyden vaikutukset ainakin siltä osin, että hahmosta voi siitä huolimatta pitää.

Pidin myös tarinan miljööstä, vaikka aikaisemmin olenkin aina ajatellut Bathia, kaupunkia johon tämä tarina hyvin pitkälti sijoittuu, jotekin koleana ja harmaana paikkana. Siltä se tuntui kyllä vieläkin mitä suurimmassa määrin, mutta jotenkin se ei tunnu enää niin kolealta kuin joissakin muissa Austenin teoksissa (yllättäen huomaan muistavani hajapaloja hänen teoksistaan vaikka kuinka paljon!). Jotenkin tuntuu, että tästä melkein nousee jokin Austen-kuume, niin että piankin haluaisin lukea tai kuunnella hieman lisää Austenia. Saapa nähdä toteutuuko ajatus vai jääkö se vain hetken huumaksi...

♠♠♠♠

Hiiriä ja ihmisiä

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä

alkup. Of Mice and Men 1937

suom. Jouko Linturi

4 h 16 min, Tammi 2007, Keltainen äänikirja

lukijana Esko Salminen

Innostuin tutustumaan John Steinbeckin tuotantoon hieman lisääkin sen jälkeen, kun tammikuussa kuuntelin äänikirjana Helmen. Mielestäni Hiiriä ja ihmisiä osoittautui äänikirjatoteutukseltaan mukaansatempaavammaksi kuin Helmi, mikä johtuu varmasti suurelta osin Esko Salmisen erinomaisista ääninäyttelijän taidoista. Vau! Hiiriä ja ihmisiä on kuitenkin sellainen teos, joka mielestäni vaatii hieman enemmän pohdiskelua kuin Helmi: sinänsä teemat ovat selkeitä, mutta kuitenkin koko ajan tuntuu, että kaikkea ei kerrota suoraan.

Hiiriä ja ihmisiä kertoo Georgesta ja Lenniestä, jotka kuljeskelevat maatilalta toiselle tehden töitä aina hetken siellä ja toisen jo toisaalla. Miehet ovat kiintyneitä toisiinsa, joka George Lennieen, niin kuin tosiystävät vain voivat olla. Lenniestä on kyllä todellisuudessa Georgelle enemmän haittaa kuin hupia, sillä hidasjärkinen ja suurikokoinen Lennie tuntuu joutuvan aina vaikeuksiin tai mokaavan jotain, ja Georgen täytyy hänet siitä pelastaa. Miehillä on kuitenkin yhteinen unelma - oma pieni maatilkku ja talo - joka pitää heidät entistä varmemmin samassa porukassa.

Suoraan sanottuna ihmettelin monta kertaa, kun George raivosi Lennielle tai haukkui tämän pystyyn, miten ristiriitainen George on suhteessa Lennieen. Yhtenä hetkenä häneltä menee täysin hermot, mutta silti hän väsymättä jaksaa puolustaa Lennietä ja kulkea tämän mukana kuunnellen päivästä toiseen samoja höpinöitä. Se lienee merkki todellisesta ystävyydestä, mutta silti en voinut välillä olla ajattelematta, että ajaako Georgea sitten enemmän vastuuntunto kuin ystävyys. Ahneus ei ainakaan, sillä ei hän Lennien rahoja havitellut oman unelmansa mahdollistamiseksi.

Lennie taas turvaa Georgessa aivan kaikkeen, mikä oli mielestäni välillä todella ärsyttävääkin. On mielenkiintoista huomata, miten Lennietä pidetään niin tyhmänä, että hänelle uskotaan suurimpiakin salaisuuksia: eihän Lennie mitään ymmärrä. Todellisuudessa Lennie ei ehkä ole ihan niin yksinkertainen kuin välillä tuntuu, sillä aina hän jostain jutusta poimii jonkin tiedonmurusen ja alkaa toistella sitä. Mutta eihän kukaan Lennien horinoihin mitään huomiota kiinnitä, paitsi ehkä George, joten ei kukaan uskoisi, vaikka Lennie kertoisi kaiken kuulemansa.

Georgen ja Lennien ystävyys tiivistyy lopussa hienosti, sillä siinä toden totta mitataan todellinen ystävyys. Aluksi se tosin hieman hätkähdytti, mutta sitten ajattelin, että tässä todellakin laitettiin ystävä oman itsen edelle ja haluttiin hänelle vain parasta, vaikka se kuinka itseä satuttaisikin. Mielestäni tässä kirjassa ei ole keskeistä niinkään mikään muu kuin Georgen ja Lennien ystävyys, joten en sen tarkemmin lähde kuvaamaan tapahtumien kulkua.

Pidin tästä kirjasta, sillä tämä antaa ajattelemisen aihetta. Kuten äänikirjan takakansi lupaa "Steinbeckin myötätunto kaikkia osattomia kohtaan on saanut eheän ja kauniin ilmaisun". Se on mielestäni hyvin kiteytetty, sillä kyllä jo pelkästään teoksen kaikkia hahmoja miettimällä huomaa, miten Steinbeck on halunnut antaa äänen yhteiskunnan kaikkein heikoimmillekin osasille: onhan heilläkin tunteet ja haaveet.

♠♠♠♠½

Ihmettelin tovin, miksi George ja Lennie tuntuivat niin tutuilta hahmoilta. Sitten muistin lapsena katsoneeni Warner Brosin Speedy Gonzalesia, jonka yhdessä jaksossa olivat mukana juuri Georgen ja Lennien kaltaiset kissat: pieni, vikkelä ja ovela George sekä iso, hieman typerä ja alati mokaileva Benny. Asiaa tutkittuani totesin, että hahmot todella on tehty Steinbeckin Georgen ja Lennien pohjalta. En kyllä yhtään ihmettele, sillä onhan tämä parivaljakko todella mieleenpainuva!

Me Rosvolat

Siri Kolu: Me Rosvolat

223 s., Otava 2010

Siri Kolun jo viisiosaiseksi ehtinyt kirjasarja Me Rosvolat tuntuu olevan nyt huomion keskipisteenä, sillä pian saa ensi-iltansa samanniminen elokuva, joka perustuu käsittääkseni tähän ensimmäiseen kirjaan. Itse en oikeastaan aikaisemmin ollut erityisemmin tutustunut sarjaan, tiesin toki sen olemassaolosta jo ihan työnikin vuoksi, mutta toden sanoakseni kirjat eivät kauheasti kiinnostaneet. Päätin kuitenkin tutustua kirjaan, sillä aion mennä katsomaan elokuvan saamani haasteen tiimoilta. Paikallislehdessämme on tätä nykyä vieraskynäpalsta, johon kirjoitetaan uutuuselokuvista "haasteperiaatteella", ja nyt minä sain tämän haasteen ja pääsen katsomaan vapaavalintaisen elokuvan kotikuntani teatteriin. Elokuvan valinta ei ollut vaikeaa, sillä trailerinsa perusteella se vaikuttaa mukavan vauhdikkaalta ja menevältä. Vaikeampaa lienee haastaa seuraava vieraskynäilijä, mutta se ei ole tämän tekstin aiheena.

Niin, saamani haaste ja elokuvatraileri innostivat minut lainaamaan ja lukemaan Me Rosvolat -sarjan avausosan. Täytyy sanoa, että ihan varauksettoman innostunut en nyt tästä kirjasta ole, niin kuin en ollut ehkä alunperinkään. Ei ole ihan reilua sanoa näin, kun en vielä tiedä, mutta trailerin perusteella elokuva vaikuttaa kiinnostavammalta ja viihdyttävämmältä kuin kirja. Ei kirjakaan huono ollut, mutta mielestäni ehkä hieman liian hidastempoinen tai tasainen, sillä odotin tältä paljon enemmän vauhtia ja meininkiä ja räväkkyyttä.

10-vuotiaan Vilja Vainiston kesä on menossa totaalisen piloille, mutta asioihin tulee äkkikäänne, kun maantierosvoperhe ryöstää hänet mukaansa. Viljan ryöstäminen on todellinen päähänpisto, sillä pääasiallisesti perhe ryöstää vain ruokatarvikkeita ja erityisesti irtokarkkeja sekä sellaisia asioita, joita he oikeasti kulloinkin tarvitsevat. Alun hämmennyksen jälkeen Vilja alkaa viihtyä rosvoperheen matkassa, onhan elämä sen mukana sangen erilaista kuin kotona, jossa jokainen perheenjäsen on sulkeutunut omaan maailmaansa. Kesästä kehkeytyy tapahtumarikas ja Vilja oppii kaiken oleellisen, mitä maantierosvouksesta tulee tietää.

Rosvolan perheen jäsenissä siinä missä Vainistonkin perheen jäsenissä on kaikissa jokin omaleimainen juju, joka saa hahmot painumaan mieleen. Hahmokavalkadia tässä teoksessa on aika laajalti, joten on hyvä juttu, että hahmot jäävät kunnolla mieleen. Kukaan hahmoista ei kuitenkaan muodostunut minulle mitenkään erityisen läheiseksi, oikeastaan kaikki jäivät aika ulkokohtaisiksi, vaikkakin rosvoauton kyydissä matka sujui joutuisasti ja sen tunnelma oli jotenkin kodikas. Hahmoista tulee esiin monia herkkiäkin piirteitä, mutta siitä huolimatta ne eivät herättäneet minussa mitään suurempaa ematiaa tai sympatiaa. Esimerkiksi rosvoperheen isä Hurja-Kaarlo on minun nähdäkseni selkeästi keski-iän kriisistä kärsivä mies, joka haluaa todistaa perheelleen olevansa edelleen mies paikallaan. Perheen poika Kalle taas potee alemmuudentunnetta sisarensa Helen rinnalla ja pyrkii koko ajan vakuuttamaan perheen rosvouskyvyistään, mutta samalla haaveilee salaa ihan arkisesta elämästä. Hahmoja on siis helppo analysoida, mutta jotain silti uupuu.

En tiedä suhtaudunko sekä hahmoihin että joihinkin kirjan tapahtumiin liian pönäkän tanttamaisesti. Enkö osannut päästää sisäistä lastani valloilleen ja vain heittäytyä tarinan vietäväksi? En usko, että siitä on kyse. Pidin sinänsä juonesta, jossa on niin jännitystä, hauskoja kommelluksia kuin myös vakaviakin pohdiskelun paikkoja. Eikä tekstissä ole kielenkään puolesta mielestäni mitään vikaa, päinvastoin! Mielestäni teksti on kielellisesti rikasta ja dialogi elävää, mutta jotenkin tarina ei vain sieppaa mukaansa täysillä. Minulle jäi jotenkin hieman tunkkainen olo, enkä tiedä johtuuko se kirjan tekstiasusta vai mistä. Jotenkin vain tuntui, että vaikka kuinka luki ja luki, niin kirja ei edennyt mihinkään. Teksti onkin rivitetty mielestäni ehkä turhan tiiviisti, jos miettii lapsilukijoita (ja miksei meitä aikuisiakin). 

Jotenkin toivoin, että Siri Kolu ja Me Rosvolat olisivat romuttaneet ennakko-odotukseni, mutta niin ei käynyt. Tämä ei vain ollut oikein minun kirjani, vaikka tässä toki ansionsa on, niitä en kiistä. Toivonkin lapsilukijoiden löytävän tämän sarjan, sillä laadukasta kirjallisuutta tämä kaikin puolin edustaa (minkä puolesta puhuu mm. teoksen nappaama Finlandia Junior -palkinto), vaikka minua tämä ei henkilökohtaisesti täysin sykähdyttänytkään. Ehkä joskus testaan seuraavaa osaa äänikirjana, siinä ei ainakaan voi tekstiasu vaivata! :-)

♠♠♠

Hovimäki: Ruotsin vallan iltarusko

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia: 

Hovimäki - Ruotsin vallan iltarusko

392 s. + Hovimäen aikaan (s. 393-416)

Gummerus 2004, 2.p.

Perustuu samannimiseen tv-sarjaan

Kirjasarjan ensimmäinen osa

Hovimäki. En edes yritä lähteä arvostelemaan tätä teosta samanlaisella asenteella kuin minulla yleensä on tapana kirjoja esitellessä, sillä Hovimäki on minulle jotakin sellaista, johon ei sovi kovin ankaralla kädellä kajota. Olen nähnyt tv-sarjan jokaisen tuotantokauden moneen monituiseen kertaan ja kirjatkin olen lukenut melkein yhtä useasti. Itse asiassa nuorempana Hovimäet olivat vakiolukemistoani ja onnentunteeni oli valtava, kun vihdoin san kerättyä koko kirjasarjan itselleni. Tunnustan, että sarjassa on joitakin epäjohdonmukaisuuksia eikä kirjatkaan välttämättä aina ole ihan sitä priimakirjallisuutta, mutta se mikä Hovimäessä viehättää, on tarina hahmoineen ja heidän kohtaloineen sekä upea miljöö.

Nuorempana olin niin tosifani, että yksi perheemme kesälomamatkoista suuntautui Turun Kakskertaan ihan siitä syystä, että pääsin käymään Brinkhallin kartanossa, jossa Hovimäki kuvattiin. Yllätyin hieman, sillä livenä kartano oli mielestäni paljon pienempi kuin tv:ssä, mutta moni muu fani taas oli kokenut asian päinvastoin: kartano oli suurempi kuin he olettivat. Vaikka mielikuvani kartanosta osoittautuikin vääräksi, niin upea paikka se silti oli. Oli mahtavaa päästä kiertelmään "Lindhofien kartanossa" ja paikan päällä nähdä missä mitäkin kohtauksia oli kuvattu. Paikka on oikein kaunis, mutta kartano oli sisältä valitettavan huonossa kunnossa, tapetit repsottivat ja lattiat olivat likaiset. Toivottavasti kartano vielä kunnostettaisiin entiseen loistoonsa.

Hovimäkeä tehtiin neljä tuotantokautta ja kuusi kirjaa, joista kolmas ja kuudes kuvaa tapahtumia tv-sarjan ulkopuolella. Minulle kaikkein rakkain tuotantokausi on aina ollut niistä ensimmäinen, se jossa pennitön luutnantti Magnus perii sääntöperintötilan ja pääsee Johanna-vaimonsa kanssa muuttamaan pois Viaporin kurjuudesta omaan kartanoonsa, vaikkei elämä sielläkään aina kovin helppoa ole. Ensimmäinen kirja Ruotsin vallan iltarusko, joka kuvaa juuri näitä samoja vaiheita hieman laajemminkin, on niin ikään minulle tärkein tästä sarjasta.

En tiedä miksi ensimmäinen kausi on minulle tärkein. Ehkä se johtuu siitä, että tulevaisuus tuntui menetyksistä, sodasta ja Magnuksen sokeutumisesta huolimatta siinä jotenkin valoisalta ja turvatulta. Magnus oli kapteeni myös siinä mielessä, että vakaasti, viisaasti ja harkiten hän ohjasi laivaansa eli kartanoaan kohti tulevaa. Tuntui siltä, että kaikki järjestyy, olihan talossa pystyvä isäntä, joka kyllä huolehtisi niin perheestään kuin palkollisistaankin. Ensimmäinen tuotantokausi päättyy Magnuksen dramaattiseen kuolemaan - ja samalla päättyy Hovimäellä tämä "turvattu aikakausi". Kartanon isäntä on kuollut, perillinen vielä kapaloissaan ja holhoojaksi määrätään Johannan ärsyttävä veli Gustav Adolf Sundelius, jota ohjaa ahneus ja kateus. Magnus oli minun lempihahmoni oikeastaan koko sarjan aikana, mihin ehkä liittyy osittain hieman pikkutyttömäistä ihailuakin: kun muksuna katsoin tätä sarjaa tv:stä, niin olihan Magnus nyt hyvin ritarillinen ilmestys ja ilmiselvä ihailun kohde voittamattomuudessaan.

Ruotsin vallan iltarusko -kirja kuvaa ajanjaksoa 1798-1820, vaikkakin viimeiset kymmenen vuotta onkin kuvattu sangen ylimalkaisesti pikakelauksella. Vuosiin mahtuu muutto Hovimäelle, lasten syntymät, kahden lapsen kuolema, sotavuodet ja venäläisten tulo kartanoon, Magnuksen sokeutuminen ja lopulta kuolema vuonna 1809. Todentotta kapteenska Lindhofilla oli kestämistä ja suuri tila emännöitävänään, mutta samalla tavalla kuin Magnusta, häntäkin ohjasi vastuuntunto niin perheestään kuin alustalaisistaan. Onneksi Johannalla oli tukenaan tuikea mamselli Frieda sekä monitaitoinen parantaja ja sepänvaimo Maria Heikintytär, sillä ilman heitä hän tuskin olisikaan pystynyt olemaan niin vahva kuin oli.

Se mikä Hovimäestä ehkä tekee niin hienon sarjan on se, että siinä ei keskitytä kuvaamaan pelkästään säätyläisten vaiheita, vaan tapahtumien keskiössä on koko ajan myös tavallinen rahvas. Säätyläiset ja torpparit, siis Lindhofit ja Sepät pitävät yhtä. Myös kartanon palvelusväellä on suuri rooli, sekään ei jää kulisseihin. Kuten sanottu, valloittavat hahmot ja todentuntuiset kohtalot antavat anteeksi pienet asiavirheet, epäjohdonmukaisuudet ja kirjojen kohdalla myös hienoisen kömpelyyden. Hovimäelle on aina yhtä mukava saapua ja siellä viihtyy hyvin.

Hope Riverin kätilö

Patricia Harman: Hope Riverin kätilö

447 s., Bazar 2014

alkup. The Midwife of Hope River, 2012

suom. Sari Karhulahti

kansi: Liisa Holm

 

Voi miten valloittavan tarinan parissa olenkaan saanut viime päivät viettää! Hope Riverin kätilö vaikutti alusta pitäen hyvin kiinnostavalta kirjalta, mutta en arvannut sen olevan näin mukaansatempaava, lämminhenkinen ja nautittava kuin miksikä se osoittautui. Tässä on kyllä sellainen kirja, joka otti huomioni osakseen ja lumosi minut, ja viihdyin tämän parissa äärettömän hyvin.

 

Hope Riverin kätilö sijoittuu 1920-1930-lukujen taitteen Länsi-Virginiaan ja Hope Riverin kaivoskylään.  Ajat eivät ole helpot, sillä suuri lama aiheuttaa köyhyyttä ja laittaa sulkemaan useita kaivoksia. Valkoisten ja mustien välinen eriarvoisuus on silmiinpistävää ja monta kertaa lukija saakin päähenkilön kanssa yhtäaikaa huomata, miten suuria erot oikeastaan ovatkaan. Vain yhdessä paikassa ihonväri tuntuu unohtuvan: huoneessa, jossa on meneillään synnytys.

 

Päähenkilö Patience Murphy on 36-vuotias leski, syrjäänvetäytyvä kätilö, jolla on ssalaisuuksia eikä vähäisin niistä liene se, että hänet on etsintäkuulutettu kahdessa osavaltiossa. Kätilöksi Patience ei päätynyt oikeastaan kutsumuksen kautta vaan pikemminkin sattumalta, sillä hänet siipiensä suojiin ottanut rouva Kelly opetti työn hänelle ja tämän kuoltua Patience oli ilmiselvä jatkaja hänen työlleen. Apulaisekseen Patience ottaa tummaihoisen Bitsyn, josta tulee hänelle yllättäen hyvin läheinen ystävä. Kaikkien ei ole kuitenkaan helppo sulattaa ystävyyttä yli "roturajojen", mutta Bitsy onnistuu kuin onnistuukin saavuttamaan arvostusta Patiencen rinnalla.

 

Pidin Patiencen hahmosta paljon, hänen matkassaan oli vain jotenkin niin välitön ja helppo olla. Hänen hahmossaan on paljon kahtiajakoisuutta ainakin siinä mielessä, että syrjäänvetäytyvä kätilö osoittautuukin sangen lujatahtoiseksi ja oikeudentuntoiseksi naiseksi. Hän ei epäröi toimia niin kuin oikeaksi katsoo, vaikka se sitten rikkoisikin lakia tai ajaisi hänet valehtelemaan. Patience on jotenkin helposti lähestyttävä ainakin lukijan näkökulmasta, ja vaikka hänellä on paljon surua takanaan, niin hän ei ole melankolinen hahmo laisinkaan. Itse sanoisin hänestä löytyvän paljon nokkeluutta, tulevaisuuden uskoa ja sitkeyttä, jolla hän pystyy pitämään pahimman surun aisoissa.

 

Bitsy on mielestäni välillä hieman ärsyttävä hahmo, sillä hän ei mielestäni osoita riittävästi kiitollisuutta siitä, että Patience on ottanut hänet apulaisekseen ja hänestä on hyvää vauhtia tulemassa itsenäisesti pärjäävä kätilö. Kyse ei ole siitä, että tummaihoisen Bitsyn pitäisi nöyristellä armeliasta Patiencea, ei tokikaan. Lähinnä minua ihmetyttää se, miten helposti Bitsy kuitenkin on valmis  eräällä tavalla jättämään Patiencen taakseen, vaikka he ovatkin kokeneet paljon yhdessä. Jotenkin hän tuntuu itse ruokkivan sitä ajatusta, että tummaihoiset pysyköön omiensa parissa, sillä heidän pariinsa hän koko ajan halajaa. Jotenkin tuntuu, että hän ei aina osaa ottaa Patiencen tunteita huomioon, vaikka on se joskus toisinkin päin. Tarina on kerrottu Patiencen näkökulmasta, joten sekin saattaa vaikuttaa tulkintaani.

 

Miljöö oli mielestäni todella jotenkin kotoisa. Sellainen kodikas pieni maalaiskylä, jossa tosin ei loppujen lopuksi ollut paljon kodikasta, jos miettii tummaihoisten syrjintää, kaivostyöläisten kehnoja oloja ja köyhyyttä. Mutta jotenkin silti Hope Riverissä tuntuu olevan ainakin jossain määrin tiivistä yhteisöllisyyttä, jonka Patience nivoo yhteen auttamalla niin monia naisia ja saavuttamalla arvostusta. Jotenkin myös Patiencen kotimökki on kotoisa, sellainen rehti pieni maalaismökki, johon on helppo astua sisään. Myös seudun luonto on kuvattu todella kirkkaasti ja kauniisti, se on helposti aistittava ja kutsuva.

 

Itse tarina on mielestäni mukaansatempaava eikä se pyöri pelkästään kätilöntyön ympärillä vaan myös Patiencen vaietussa menneisyydessä, seudun köyhyydessä ja ihmissuhteissa sekä ystävyydessä. Patricia Harman on onnistunut upottamaan tähän teokseen monia tunteita aina kiukusta ja epätoivosta rakkauteen ja toivoon. Teoksessa on jotenkin syvää myötätuntoa ja hieno ajatus siitä, että ketään ei pidä mennä arvostelemaan ellei tiedä hänen tarinaansa. Kätilöntyö on kuitenkin yksi keskeisistä osista tätä tarinaa ja synnytysten kautta kuvataan hyvin niitä asioita, jotka nousevat esiin pitkin matkaa, kuten köyhyyttä ja eriarvoisuutta. Mielestäni kätilöntyön kuvaukset vaikuttivat aidoilta ja ammattimaisilta, ja Harman onkin ammatiltaan kätilö.

 

Jos jokin tässä hieman lukunautintoa himmensi, niin se oli tietynlainen toisto. Vaikka synnytykset olivatkin erilaisia, niin niiden kohdalla lueteltiin usein samoja asioita koko ajan. Tietysti se tuo uskottavuutta siihen, että Patience on aina uuden synnyttäjän luona ja joutuu opastamaan häntä ja pyytämään talonväkeä tuomaan esimerkiksi kuumaa vettä ja niin edelleen, mutta joiltakin osin toisteisuus oikeasti tympäisi. Minä ainakin tajusin jo kerrasta, että kätilöjen tekemät sisätutkimukset olivat lainvastaisia. Kuitenkin monen synnytyksen kohdalla tätäkin asiaa toistettiin uudelleen ja uudelleen. Selvä, olet rikollinen Patience! Muuten teoksen etenemisessä, sujuvuudessa ja kielessä ei ole nokan koputtamista.

 

Toinen hieman häiritsevä tekijä oli aluksi takaumat Patiencen menneisyyteen, sillä niistä tuntui aluksi olevan hieman vaikea saada kiinni. Niitä ripoteltiin tarinaan pala palalta ja ratkaisu osoittautui mielestäni hyväksi, sillä samalla lukija oppi tuntemaan päähenkilön paremmin ja paremmin. Samalla Patiencen ajatukset ja reaktiot saivat myös selityksensä ja jotenkin hänen menneisyytensä kokemukset nivoivat hänet lähemmäs muiden hahmojen kokemuksia ja tunteita. Onneksi takaumista alkoi saada nopeasti kiinni ja palapeliä oli helppo alkaa rakentaa, sillä muuten lukukokemus olisi voinut lässähtää pahasti. Myös loppuratkaisu tuntuu jotenkin hieman turhan romanttiselta muuhun tarinaan nähden, mutta annettakoon se anteeksi, sillä näistä kolmesta seikasta huolimatta tämä oli todella mukava kirja.

♠♠♠♠½

Armovuosi

Anna Misko: Armovuosi

356 s., Minerva 2014

kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

Kirjallisuuspiirin maaliskuun aiheena oli "historia havisee" ja yhtenä kirjaehdotuksena Anna Miskon Armovuosi. Olin jo pitkään suunnitellut lukevani Armovuoden, joten valitsin listalta sen. Odotin jotakin melko vakavasti otettavaa historiallista kirjaa, mutta sen suhteen jouduin pettymään. Tarina on kuitenkin vetävä ja sujuva, nopealukuinenkin, vaikka osoittautuikin enemmän historialliseksi viihteeksi kuin olettamakseni vakavasti otettavaksi historialliseksi kirjaksi. Vakavasti otettavalla tarkoitan tässä oikein huippuluokan historiaproosaa kaikkine yksityiskohtineen.

Armovuosi sijoittuu 1790-luvulle ja syrjäiseen Karhinpään pikkupappilaan, jonka kappalainen Anders Gottleben kuolee yllättäen jättäen jälkeensä lesken ja neljä lasta, joista kolme tytärtä. Leskelle myönnetään armovuosi asioiden järjestelyä varten. Leskellä on käytännössä kolme vaihtoehtoa, joiden kautta turvata tulevaisuutensa: hän avioituu itse uudelleen, joku tyttäristä avioituu turvaten perheen tai sitten opiskelijapoika Julius valmistuu papiksi ja saa paikan isänsä jatkajana ja näin turvaa perheen.

Vaikka luokittelisinkin Armovuoden historialliseksi viihteeksi, niin on tässä kuitenkin asiaa. Mielestäni tarina kuvaa sinänsä hyvin lesken turvattomuutta ja toivottomuutta ajassa, jossa naiset olivat täysin riippuvaisia miehistä. Aihe on mielenkiintoinen, sillä usein papinleskeys armovuosineen on historiallisissa romaaneissa sivujuonteena, mutta nyt se pääsee tarinan keskiöön. On muuten aika pysähdyttävää ajatella, että papinleski saattoi menettää kaiken tutun miehensä mukana, myös kotinsa, jollei uusi pappi vienyt häntä vihille ja siten mahdollistanut hänen jäämistään pappilaan.

Vaikka teema eli naisen asema ja eräänlainen velvollisuus perheestä olikin mielenkiintoinen, niin aika hömppämäinen tapahtumakulku tässä loppujen lopuksi oli. Ensinnäkin tässä oli perinteisiä viihdekirjallisuuselementtejä, kuten rakkaussotkuja, huijatuksi tulemista, pettymistä ja riitoja miehestä. Kunnon kolmiokuviota siis. Lisäksi tähän oli ympätty mukaan muun muassa venäläisten vakoiluoperaatio, joka linkittyy tietyiltä osin vahvasti pappilan naisten elämään. Ehkei ihan realistista syrjäisessä pikkupappilassa. Lisäksi kirjallisuuspiirissä kommentoitiin sitä, että ei ole kovin todentuntuista, että pikkupappilan elämä oli kuvattu hyvin yltäkylläiseksi, vaikka tosiasiassa harvoin jos koskaan kappalaisenpappiloissa suurellisesti elettiin.

Kuten sanottu, tarina on sujuva, mutta välillä se tuntuu etenevän hyvin nopeasti. Kun kirjan nimi on Armovuosi, oletin sen kuvaavan realistisemmin millaista elämä armovuoden aikana mahtoi olla. Nyt vuosi kiitää uskomattoman nopeasti, välillä harpaten kuukausiakin eteenpäin, ja perheen naiset keskittyvät lähinnä lojumaan vuoteessaan tai muuten haihattelemaan ja palvelija hoitaa kaiken. Jotenkin uskoisin, että kukaan ei varmaan voinut viettä armovuottaan vain odotellen jotakin pelastavaa oljenkortta. Lisäksi tässä puidaan lähinnä huijaustapausta eikä kuvata armovuoden sisältöä sinänsä.

Vaikka sinänsä ihan viihdyin tämän teoksen parissa, niin ei minulle jäänyt suurempaa hinkua lukea tulevia jatko-osia. Tämä on siis trilogian avausosa, ja jäin pohtimaan, että mitä sanottavaa näistä hahmoista voi vielä olla. Ainakin toivoisin jatkossa realistisempaa otetta ja syvempää luotausta hahmoihin, joista varsinaiset päähenkilöt jäivät mielestäni hieman vieraiksi ainakin minulle lukijana.

♠♠♠ 

Tämä on kolmas lukemani kirja Maalaismaisema-lukuhaasteeseen.

Sinisimmät silmät

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

197 s. + jälkisanat, Tammi 1994

alkup. The Bluest Eye 1970

suom. Seppo Loponen

Matkani Toni Morrisonin tuotannon parissa jatkuu taas, sillä aiemmin lukemani Morrisonin teokset Koti ja Armolahja ovat olleet hyvin vaikuttavia ja antaneet suurta näyttöä Morrisonin kirjoittajantaidoista. Sinisimmät silmät ei jää yhtään näitä teoksia huonommaksi.

Sinisimmät silmät sijoittuu 1940-luvulle Ohion Lorainiin, kaupunkiin jossa asuu monenlaista väkeä. Teos kertoo moniäänisen tarinan, jonka keskeisin hahmo on tummaihoinen Pecola-niminen tyttö, jonka hartain toive olisi saada kaikkein sinisimmät silmät. Muita tarinan kannalta keskeisimpiä ja lähimmin tarkasteltuja hahmoja ovat Pecolan vanhemmat Cholly ja rouva Breedlove, kuten Pecola äitiään kutsuu, sekä eräänlainen mystikkosaarnaaja Saippuapää Kirkko. Keskiössä ovat myös Pecolan ikätoverit Frieda ja Claudia, joista jälkimmäinen saa myös kertojaäänen.

Keskeisin teema tässä kirjassa on rotujen, siis tumma- ja valkoihoisten, välinen eriarvoisuus. Valkoihoisia ihannoidaan, heitä pidetään parempina ja kauniimpina, eikä tämä ole suinkaan vain valkoihoisten oma näkökulma, vaan myös tummaihoiset itse suovat valkoisille tämän erityisaseman. Niinpä jo pienet lapset varttuvat siihen, että he eivät koskaan ole kyllin hyviä ja sieviä verrattuna valkoihoisiin lapsiin. Rotujen välisen eriarvoisuuden teemaan linkittyy keskeisesti myös itsensä hyväksymisen ja arvostamisen teemat, sillä Pecolan viaton pyyntö saada edes hieman lisää yleisten normien mukaista kauneutta eli siniset silmät, osoittaa terävästi sen riittämättömyyden tunteen, jonka tummat lapset ovat joutuneet kohtaamaan.

Pecolan tarinan keskipisteeseen ja siihen järkyttävään tapahtumaan, joka muuttaa koko tytön elämän lopullisesti, johdattelevat muun muassa rouva Breedloven ja erityisesti isä Chollyn nuoruudessaan kokemat traumat, jotka ovat muuttaneet heitä ihmisinä hyvin paljon. Se miten kertojaääni siirtyy välillä Pecolan ikätoveri Claudialta rouva Breedlovelle, Chollylle tai Saippuapäälle, on toteutettu hyvin. Nämä kertojanvaihtelut tuovat lisää kerroksia ja näkökulmaa siihen, miten amerikkalainen yhteiskunta oikeastaan rakentui sellaiseksi kuin kirjassa kuvataan. 1940-luvulta on tultu pitkä matka nykypäivään, onneksi, mutta yhä vieläkin on niin paljon ihmisiä, jotka toivoisivat olevansa erilaisia: nykyään tämä toive ei ole enää vain rotukohtainen vaan kaikille roduille yhteinen piirre. Pecolan tarinassa on siis jotain alati pysyvää.

Lukukokemuksena tämä oli todella pysähdyttävä, surullinen ja ehkä jopa raakakin. Tätä lukiessa oli pakko pitää taukoja ja sulatella lukemaansa, sillä ihmisen pahuus herätti hyvin paljon ajatuksia. Morrisonin tapa kuljettaa tarinaa ja kuvata yksiselitteisen terävästi tapahtumia, tuo tarinan lähelle lukijaa. Sitä miettii, että miksi asioiden piti mennä niin kuin ne menivät, ja että mikä ajaa ihmiset sellaisiin tekoihin, joita Morrison kirjassaan kuvaa. Teosta lukiessa heräsi myös sellainen ajatus, että jos yhteiskunnan valta-arvot estävät yksilöä hyväksymästä ja arvostamasta itseään sellaisena kuin on, niin miten kukaan muukaan voisi niin tehdä: pohja muiden hyväksynnälle luodaan useimmiten sillä, että hyväksytään ensin itse itsensä. On kerta kaikkiaan sydäntäpakahduttavaa ajatella, että joiltakin on tämä mahdollisuus riistetty.

♠♠♠♠

Kannattaa lukea myös Saran mietteitä tästä teoksesta P.S. Rakastan kirjoja -blogissa.

Helmikuun luetut

Henkilökohtaisesti pidän paljon helmikuusta. Ehkä syy on siinä, että helmikuussa on usein jo jotakin orastavaa kevään tuntua. Tänä vuonna sitä on ollut erityisesti, sillä pienistä lumipyryistä huolimatta maa paistaa jo monessa kohtaa - vaikka maaliskuunhan vasta pitäisi maata näyttää. Minulla ei kyllä ole mitään sitä vastaan, että lumitilanne on normaalitilanteeseen verrattaen vähäinen, vaikka en ehtinytkään kertaakaan luistelemaan, vaikka monta kertaa oli suunnitelmissa.

Yksi syy sille miksi pidän helmikuusta, on se, että vietän syntymäpäivääni helmikuussa. Tänä vuonna päätin rohkeasti kokeilla tehdä kakkupohjan itse. Rohkeutta siihen todella tarvittiin, sillä viime vuonna kakkupohjantekeleeni oli sangen... mielenkiintoinen. :D Tänä vuonna onnistuin kuitenkin yli odotusten ja ilmeisesti kahvivieraat olivat samaa mieltä onnistumisestani, sillä paappani haluaa samanlaisen synttärikakun. Saa nähdä onko minulla oikeasti taito hyppysissä vai oliko kyseessä vain onnenkantamoinen. :-D

Helmikuussa sain riesakseni flunssan, ja vaikka se nyt ei ihan luksusta ollutkaan ja ääneni on edelleen painuksissa, niin ainakin sain ihan luvan kanssa rullautua peittoihin ja lukea niin paljon kuin vain jaksoin. Tästä syystä loppukuulle ajoittuu jonkinlainen lukuspurtti. Flunssasta huolimatta tunnen olevani hyvässä terässä myös muuten kuin lukemisen suhteen. Auringon näyttäytyminen antaa minulle käsittämättömästi energiaa ja tunnen oloni oikeasti aikaansaavaksi monen kuukauden pakkopullapuurtamisen ja tilapäisten energiapiikkien jälkeen. Ihana kevät saa siis minun puolestani todellakin tulla!

On ihanaa lähteä luomaan katsausta helmikuun luettuihin, sillä ehdin lukemaan monta hyvää kirjaa ja mikä parasta lukuintoni tuntuu olevan voimissaan muutenkin kuin loppukuun flunssaisen lukuspurtin osalta. Nyt kun katson helmikuussa kirjoittamiani kirjapostauksia huomaan yhden aika jännittävän seikan: pidin jokaisesta lukemastani kirjasta siinä määrin, että jokainen niistä sai minulta arvosanaksi vähintään 4/5.

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Katariina Souri: Valkoinen varjo

Maria Turtschaninoff: Maresi - Punaisen luostarin kronikoita

Mervi Heikkilä: Louhen liitto

Nyt toivotan teille mukavaa maaliskuun ensimmäisen päivän iltaa ja oikein hyvää lukukuuta! :)