Kirjahyllyni vanhimmat kirjat

Osallistuin hiljattain Instagramin puolella stooreissa kiertäneeseen haasteeseen, jossa valmiilla listalla oli numeroituja kysymyksiä. Muut käyttäjät saivat valita listalta numeron ja haasteeseen osallistuja vastasi stoorissa. Yksi kysymyksistä oli "vanhin omistamasi asia". Vastasin, että luultavasti joko keinutuolini tai kuvan kirjat. Yksityisviestillä sain lisää kysymyksiä näistä kirjoista, mutta jouduin myöntämään, että en suoraan sanottuna edes muista mitä nämä kirjat oikeastaan ovat. Lupasin tarkistaa asian, ja samalla päätin tehdä aiheesta oikein oman postauksensa. Pahoittelen kuvien kehnoa laatua, olisi pitänyt muokata ne ennen kuin alan kirjoittaa tätä postausta. Lisään kuvat myös Instaan ja muokkaan julkaisutyökalulla niistä hieman parempia,

Nämä kolme kaunista vanhaa kirjaa ovat päätyneet minulle oikeastaan hieman mutkan kautta. Yksi niistä on äitini enoltaan saama Suomen Perustuslakien sisällys vuodelta 1899 (kuva vasemmalla). Teoksen on julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava ja kyseessä on 2. painos. Sen on "esittänyt" ilmeisesti L. Mechelin (en ole etunimen kirjaimesta ihan varma) ja se on suomentanut K.J. Ståhlberg. Teos on painettu mielestäni fraktuurakirjaimin, mutta en ole asiantuntija. Joka tapauksessa koristeellinen goottilaistyylinen kirjasinlaji on kyseessä. Teos on ilmeisen käytetyssä kunnossa ja sen on omistanut ainakin J.V. Peltonen vuonna 1912.

Kaksi muuta kirjaa ovat tulleet minulle myös äitini kautta. Hänelle ne ovat kulkeentuneet siten, että perheystävien poika osti talon, jonka pihapiirissä on myös niin sanottu vanhatupa, ja nämä kirjat ovat sieltä löytyneet. Äitini sai kirjat perheystäviltä ja antoi ne sitten minulle. Molemmat kirjat ovat sisältä huonossa kunnossa ja kokeneet selvästi kosteusvaurioita, joten en ole niitä juuri lehteillyt.

Paksumpi kirja on tehty ehkä jopa jonkinlaisiin puukansiin, ainakin ne ovat paksut ja vankat. Siinä on ollut jopa kirjan sulkemiseen tarkotetut nahkaremmit, mutta ne ovat irronneet ja helatkin kuluneet kokolailla pois. Tämä kirja on Suomalainen Wirsi- ja Ewankeliumi-kirja, siihen sopiwain kappalten tausta, esiwallan armollisesta käskystä..., ja se on painettu vuonna 1876 ?.W. Wilenin ja kumpp. kirjapainosta.  Kyseessä on ilmeisesti vuoden 1857 teoksen täydennetty painos. Tämäkin on painettu fraktuuralla. Herman Jaakoonpoika Autio on omistanut kirjan vuonna 1881. Herman oli syntynyt 13.5.1819. Hän on kirjoittanut nimensä ja syntymäaikansa jatkeeksi mielestäni seuraavat sanat: "joka tämän pyhän ja kalliin kirjan varastaa sitä pirurakastaa ?? 1886". Tässä kirjassa on myös kirjoitettu perheenjäsenten tietoja, mutta niistä ei saa juuri muuta selkoa kuin hajanaisia sanoja ja nimiä.

Ohuempi kirja on vuonna 1855 painettu Uusi Testamenti. Tämä on näistä vanhin, ja siten luultavasti myös omistamistani asioista kaikkein vanhin (keinutuolin ikää kun en tarkalleen edelleenkään tiedä, mutta se on luultavasti 1900-luvun alusta). Uusi Testamenti on Englandin ja ulko-maiselda Biblia-Seuralda Londonisa toimitettu ja präntätty ilmeisesti Samuel Rumstedtilda tai Numstedtilda. Hauskaa, miten kirjoitusasun muuttuminen näkyy vanhan kirjan sanamuodoissa! Tämäkin kirja on painettu mielestäni fraktuurakirjaimin.

Uusi Testamentti on ainakin jossain kohtaa kuulunut Edla Heikkilälle. Luultavasti juuri hän on kirjoittanut kirjan loppuun perheenjäsentensä syntymäpäivät, vaikka Edla onkin kirjoitettu Eetla. Perheen pää Samuli syntyi heinäkuun 22. päivä 1873, vaimo Eetla 24.5.1875, esikoinen Eino 30.8.1899 ja nuorempi poika Reeti (en ihan ole varma nimestä) 13.2.1902. Tarina ei kerro siunaantuiko perheeseen lisää lapsia. Oletettavasti juuri Edla on myös kirjoittanut kirjaan sanat "Muistakaa aina nämä kolme asiaa elämänne lyhyyttä kuolemanne varmuutta ijankaikkisuutenne pituutta". Ote lienee lainaus jostain, ehkä Raamatusta, en tiedä. Jotenkin aika pysäyttävä toteamus, vaikka itse ei kovin uskonnollinen olisikaan.

Etenkin nämä kaksi samasta paikasta saapunutta ja varmaankin tavalla tai toisella samaan sukuun liittyvää kirjaa ovat mielestäni edellisten omistajien kirjoitusten ansiosta kiinnostava kappale historiaa. Nämä kirjat ovat varmasti olleet arvossa pidettyjä ja tärkeitä omistajilleen, ovathan ne säilyneet kuitenkin kumpainenkin noin 150 vuotta tai ylikin tähän päivään asti, vaikka jossain vaiheessa ovatkin jääneet vanhaan  rakennukseen olosuhteiden armoille.

Anne Frankin päiväkirja (sarjakuva)

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

155 s., Tammi 2019

alkup. The Diary of a Young Girl, 2017

suom. Anita Odé 

Anne Frank on epäilemättä holokaustin tunnetuin uhri ja yksi II maailmansodan ajan tunnetuimmista henkilöistä muutenkin. Olen lukenut hänen päiväkirjansa joskus nuorempana ja se teki jo silloin vaikutuksen. Tarina on siis sinänsä tuttu, mutta tuntuu siltä, että tämä sarjakuvasovitus antoi taas uutta ajateltavaa ja syvyyttä niin Anne Frankin tarinalle kuin juutalaisvainoille ylipäätäänkin. Todella onnistunut toteutus kaikin puolin, mutta kuvitus on kyllä kerrassaan erinomainen.

Jos nyt jollekulle Anne Frankin tarina ei ole tuttu, niin tiivistettynä hänen päiväkirjassaan on kyse teini-ikäisen juutalaistytön autenttisesta kuvauksesta hänen perheensä sekä muutaman muun ihmisen piilotellessa natseja II maailmansodan aikaan amsterdamilaisen kerrostalon salaisessa siivessä. Päiväkirjassaan Anne purkaa tuntojaan elinolosuhteistaan, teini-iän myllerryksestä, ihmissuhteista ja haaveistaan, joita kohti haluaa suunnata sodan päätyttyä. Salaisen siiven piilottelijat löydettiin ja heidät lähetettiin keskitysleireille, jotka koituivat jokaisen kohtaloksi Annen isää lukuunottamata. Anne kuoli kevättalvella 1945 ollessaan 15-vuotias.

Myönnän, että olin alkuun hieman skeptinen sen suhteen, että miten Annen päiväkirja on saatu tiivistettyä sarjakuvaksi, mutta mielestäni siinä on onnistuttu hienosti. Kokonaisuuteen on saatu poimittua päiväkirjan ydinkohdat, joiden avulla Annesta ja ajan tapahtumista muodostuu selkeä kuva. On hienoa, että tämän sarjakuvan kautta alkuteos on uusien lukijasukupolvien tavoitettavissa helposti lähestyttävällä tavalla.

Kukaan ei tietenkään voi tietää miten Anne Frank olisi mahdollisesti itse kuvittanut päiväkirjansa, mutta mielestäni tämä sarjakuva on visuaalisesti kerrassaan upea. Ari Folman mainitsee jälkisanoissa, että he tekivät parhaansa tavoittaakseen kuvissa Annelle ominaisen huumorin ja sarkasmin. Mielestäni se välittyy erinomaisesti, itselleni jopa nyt paremmin kuin alkuteoksesta aikanaan, mutta toki tässä on vuosia vierinyt välissä ja taitoni tulkita tekstiä on kehittynyt. Mielestäni kuvitus on kekseliästä ja ilmeikästä, kaiken kaikkiaan hyvin onnistunutta.

Lukiessani oivalsin toden teolla miten syvällisesti Anne tarkastelee maailmaa. Päiväkirjan edetessä hän aikuistuu ja hänen oma näkemyksensä asioihin terävöityy. Kyseessä on aito kasvutarina, ja on todella surullista ajatella, että tämä tarina jäi aivan liian lyhyeksi.

Noitasisaret

Alice Hoffman: Noitasisaret

234 s., BookStudio Oy 1997

alkup. Practical Magic, 1995

suom. Arvi Tamminen ja Renne Nikupaavola 

Olen nyt lomalla yrittänyt saada kotiin kertyneitä lainakirjoja luetuksi. Alice Hoffmanin Noitasisaret lainasin jo viime kesän kesälomaksi, joten oli jo aikakin ottaa kirja työn alle. Olen lukenut Hoffmanilta aikaisemmin Punaisen puutarhan ja Kettumäen, joista molemmista pidin. Odotukset olivat korkealla myös Noitasisarten suhteen, mutta jotenkin tämä ei kyllä ollut kahden muun lukemani veroinen.

Noitasisaret kertoo Owensin suvun naisista, joita on sukupolvesta toiseen pidetty hieman omituisina. Heitä on vieroksuttu, heidän syykseen on laitettu kaikenlaiset ikävyydet jo esiäiti Maria Owensin ajoista lähtien ja heitä on myös pelätty. Silti Owensien naisten puoleen on myös käännytty salassa ja vaivihkaa, kun kun pitänyt saada apua lemmenasioissa tai elämässä ylipäätään. Owensin naiset ovat olleet epäsuosiossa monen silmissä myös siksi, että sukupolvesta toiseen he ovat olleet miesten vankkumattoman ihailun ja intohimon kohteena.

Teoksen keskiössä ovat siskokset Sally ja Gillian, joiden vanhemmat ovat kuolleet tyttöjen ollessa vielä lapsia, ja jotka on siksi ovat päätyneet tätiensä kasvatettavaksi Owensin suvun synkeään ja salaperäiseen taloon. Sally on tytöistä tasaisempi ja tunnollisempi, hän toivoo kohdalleen vain mahdollisimman tavallista elämää. Gillian puolestaan on vilkas ja eloisa, rämäpää joka lähtee etsimään omaa tietään. Aikuisiällä Gillian saapuu sisarensa luo hakien apua vaikeaan pulmaan, ja tunnollinen Sally auttaa asettaen vaakalaudalle kaiken sen tavallisen ja tasaisen, minkä hän on rakentanut itselleen ja tyttärilleen Antonialle ja Kellylle.

Tässä teoksessa ei mielestäni ollut oikein kunnollista draaman kaarta, mistä johtuen kerronta tuntui sellaiselta tasapaksulta taaplaamiselta koko ajan. Odotin suurempaa jännitystä ja magiikkaa, mutta vaikka tietynlainen "käytännön taikuus" (vrt. alkuteoksen nimi Practical Magic) olikin tiiviisti läsnä, tuntuu että suomennoksen nimi asetti odotukset sen suhteen korkeammalle. Lopulta kun tässä tuntui olevan kyse enemmänkin uskomuksista, oikeiden yrttien käytöstä ja voimakkaista taikaesineistä kuin suoranaisesta noituudesta.

Päällimmäisenä tästä teoksesta mulle jäi mieleen sellainen "paha saa palkkansa", "petos ei kannata" ja "menneisyyttään ei voi paeta" -ajattelu, En tiedä onko kirjailija tarkoittanut sen tämän kirjan varsinaiseksi sanomaksi, mutta sellainen mielikuva mulle jäi. Ehkä jos tätä kirjaa pyörittelisi jonkun toisen sen lukeneen kanssa, voisi saada vielä uutta näkökulmaa ja ajatuksia, mutta näin yksistään on ehkä hieman tylsistynyt fiilis.

Kyösti: Asioita elämästä ja surusta

Kyöstin äiti & Heidi Holmavuo: Kyösti - Asioita elämästä ja surusta

158 s., Fitra 2020

Facebookissa tunnetuksi tullut amerikanbulldoggi Kyösti kuoli yllättäen marraskuussa 2018. Muistan hyvin sen tilanteen, kun luin hänen omistajansa, siis äitinsä, tekemän päivityksen, sillä se vaikutti minuun vahvasti. Itkin syvältä kumpuavaa itkua monestakin syystä. Ensinnäkin tiesin, miten valtavan suurta menetystä ja surua siellä perheessä käytiin läpi, sillä olin itsekin menettänyt rakkaita nelijalkaisia perheenjäseniä ja tuntenut musertuvani sen surun ja ikävän alle. Itkin siis osittain syvästä myötätunnosta, mutta myös siksi, että omatkin menetykseni olivat vielä melko tuoreita ja surutyöni kesken. Kyöstin äiti kirjoitti yhdessä Heidi Holmavuon kanssa kirjan surutyöstään. Mielestäni tämä teos on ihan valtavan tärkeä olla olemassa. Se voi toimia paitsi vertaistukena surusa kuin myös silmien avaajana kanssaihmisille.

Menetin kissoistani kaksi lähes päivälleen vuoden välein kesäkuussa 2017 ja 2018. Siinä välissä olin saatellut viimeiselle matkalleen paappani iäkkään kissan, joka liittyi moniin lapsuusmuistoihini ja jota olin etenkin sen vanhoilla päivillä paljon hoitanut. Vuoden viimeisenä päivänä 2018 oli jälleen eläinlääkärin vastaanotolla ja sain kuulla, että sinne viemäni vanhempieni luo oma-aloitteisesti asettuneen kissan alla vuoden ikäinen pentu oli loukannut jalkansa niin pahasti, että mitään ei ollut tehtävissä. Tuuditin sylissäni tärkeää eläintä viimeiselle matkalleen jo neljättä kertaa hieman yli 1,5 vuoden aikana ja mietin, että vanhatkaan haavat eivät vielä päässeet kunnolla parantumaan, kun taas tuli uusi.

Minulla oli aina akuutissa surussani onni saada ympärilleni ihmisiä, jotka osoittivat myötätuntoa ja näkivät miten suurta surua kävin läpi. Osa oli itsekin menettänyt lemmikkinsä, osa taas myötäeli surussani muuten. Kuitenkin on todella karu tosiasia, että eläimen menetykseen saatetaan suhtautua myös vähättelevästi: sehän oli vain eläin, helposti korvattavissa. Vaan kun se ei ole niin. Jokainen eläin on oma persoonansa, jota ei voi korvata. Ne jotka muuta luulevat, eivät selvästikään ole kohdanneet itselleen läheistä eläintä. Juuri siksi tämä kirja on mielestäni niin valtavan tärkeä, sillä tästä voi ihan jokainen asiaa omakohtaisesti kokematonkin saada näkökulmaa asioihin.

Tiesin jo heti tämän kirjan ilmestyessä, että haluan kyllä lukea tämän, mutta siirsin asiaa pitkään, sillä osasin jo ennakoida, että itkuhanat aukeavat aivan taatusti tätä lukiessa. Niin kävikin. Itku tuli jo ensimmäisillä sivuilla ja jatkui viimeisiin sivuihin asti. Välillä lopetin lukemisen kokonaan ja vain itkin ja uppouduin omiin muistoihini. Lukukokemus oli todella raskas, mutta senkin olin jo etukäteen tiedostanut. Lukukokemus oli myös eräänlaista puhdistautumista, sillä vaikka suru ei enää ole jokapäiväinen vieras ja ikävä alati päällimmäisenä mielessä, kaipaan edelleen Venniä, Miirua, Ottoa ja Maikkia.

Tämän kirjan lukeminen vaati minulta niin paljon, että olen siirtänyt siitä kirjoittamista jo lähes 5 kuukautta. Olen hakenut oikeaa hetkeä, jolloin voin tätä voimakasta lukukokemusta käydä uudelleen läpi. Tässä kirjoittaessani silmiini ovat jo useamman kerran nousseet kyyneleet, sillä vaikka tarkoitus oli enemmänkin kirjoittaa tästä kirjasta, huomaan kuvaavani enemmänkin omia kokemuksiani. Vertaistukikirja tämä minulle olikin, joten ehkä tämän postauksen sisällön kallistuminen tällä tavalla kuvastaa juuri sitä.

Näkijä

Enni Mustonen: Näkijä

Syrjästäkatsojan tarinoita, osa 9

21 h 14 min., Otava 2021

lukija: Erja Manto

Enni Mustonen on yksi suosikkikirjailijoistani, sillä hän kuvaa historiaa todella elämänmakuisesti ja hänen henkilöhahmoihinsa on yleensä helppo tarttua. Kuuntelin tässä ihan hiljattain sarjan 8. osan Pukija, ja olin jo sen kohdalla vähän että "voi ei". Nyt tämän 9. osan jälkeen olen vielä enemmän sillä fiiliksellä, sillä kuuntelin tämän lähinnä sillä ajatuksella, että haluan joka tapauksessa lukea koko sarjan läpi, niin ei tätä nyt toiseksi viimeisen osan kohdalla kesken jätetä.

Viena Aaltonen, Kirstin tytär ja Idan tyttärentytär, on asettumassa pysyvästi Yhdysvaltoihin, siellä sinne hänet ankkuroi paitsi työ, myös tärkeät ihmiset ammatillisesta oppiäidistä Martta Valosta aina juutalaisvainoja aikanaan paenneeseen Johniin. Yhdysvalloissa Vienan elämään mahtuu monenlaisia käänteitä, sellaisiakin, jotka saavat hänet välillä palaamaan Suomeen. Hän etsii paikkaansa, eikä tie ole hänelle helpoin, sillä välillä paikkansa löydettyään hän joutuukin rakentamaan elämäänsä aivan uudelleen.

Viena jää minulle tässäkin teoksessa ihan yhtä etäiseksi kuin edeltävässä osassa. En kerta kaikkiaan saa hänestä oikein kiinni, mutta ei se toisaalta ole ihmekään, sillä teoksesta jää muutenkin kaikkein vahvimmin mieleen se, miten paljon tässä kuvailtiin Vienan työkuvioissa tapaamaa Marilyn Monroeta ja tämän elämänvaiheita. Myös erinäisten elokuvien kuvaamisesta ja puvustamisesta laveasti kertovat  osuudet jäivät mieleen, mutta eivät yksityiskohtaisesti eivätkä positiivisessa mielessä, vaan pikemminkin tylsistyttävinä osioina varsinaisen juonen venyttäjänä.

Suomin tätä kirjaa nyt ankarasti, sillä olen ihan oikeasti pettynyt. Mitä on tapahtunut sille vetävälle ja asiantuntevista kuvauksistaan huolimatta koko ajan hyvin etenevälle kerronnalle? Mitä on tapahtunut sille, että henkilöhahmojen elämänkuohuihin on helppo tempautua mukaan ja myötäelää niin iloissa kuin suruissakin? Kaikki se tuntuu tästä kirjasta puuttuvan.

Mustonen on sanonut, että sarjasta on tarkoitus tulla 10 osan pituinen. Toivon, että seuraava osa oikeasti antaa sarjalle sellaisen sinetin kuin sen alkupään vahvat kirjat antavat odottaa. Tämä ei nyt ihan vakuuta, sillä tiedän Mustosen pystyvän niin paljon parempaankin.

Saakelin satanen

Mikko With: Saakelin satanen

195 s., Myllylahti 2021

Luen säännöllisen epäsäännöllisesti nuortenkirjoja niin ammatillisesta mielenkiinnosta kuin ihan puhtaasta lukemisen halustakin. Mikko Within ensimmäinen nuortenkirja Saakelin satanen vaikutti kiinnostavalta, sillä takakansi lupaili "hersyvän hauskaa, jännittävää ja helppolukuista nuortenromaania". Helppolukuinen tämä ainakin oli, paikoin ihan hauskakin, mutta kaikista juonenkäänteistä huolimatta minulle tässä ei riittänyt jännityskertoimia.

Peruskoulunsa päättävä Uuno Turhanen asuu Pyhäharjun pikkupaikkakunnalla äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Perheen tilanne ei ole helpoin mahdollinen, sillä perheellä on taloudellisia huolia ja muutamaa vuotta aikaisemmin kuollut isäkään ei aina ainakaan Uunon muistoissa näyttäydy hyvässä valossa.

Uunon kesätyöpaikka rautakaupassa osoittautuu huomattavasti jännittävämmäksi kuin mitä hän alunperin kuvittelee. Yllättäen kesken tavallisen työpäivän hän tulee tempautuneeksi tapahtumasarjaan, johon liittyvä yksi saakelin satanen johtaa aina vain uusiin pulmiin. Pian tilanne on se, että Uunolla ja hänen kaverillaan Heikkisellä on vain pari tuntia aikaa suunnitella lähikaupan ryöstö. Eikä ongelmat vielä siihenkään lopu...

Uuno on hahmona ihan hauska tyyppi, niin että pari kertaa taisin naurahtaa ihan ääneen asti hänen ajatuksilleen ja suunnitelmilleen. Jotenkin kuitenkin en kauheasti pitänyt tästä kirjasta, ja luulen sen johtuvan suurimmaksi osaksi siitä, että koin juonen todella epäuskottavana. Kaikenlaista kohellusta voi kirjassa olla, mutta tässä tapahtumasarjassa on niin uskomattomia käänteitä, että en oikein missään kohtaan täysillä tempautunut tarinan vietäväksi. Minua myös aika paljon häiritsi se, miten epäloogisesti Uuno eri tilanteissa toimi, sillä hän vaikuttaa muuten nuoresta iästään huolimatta sangen kätevältä, fiksulta ja ikäisekseen kypsältä nuorelta.

Varjon sisar

Lucinda Riley: Varjon sisar 

Seitsemän sisarta 3

733 s., Bazar 2019

alkup. The Shadow Sister, 2016

suom. Hilkka Pekkanen

Olen lukenut Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjaa hyvin harvakseltaan, mutta tässä sarjassa on jotain niin mieleenpainuvaa, että pitkätkään välit osien välillä eivät haittaa. Tämän kirjan lainasin alunperin lomalukemiseksi jo viime kesänä, sillä kuvaa koristava kukka-asetelma on työkavereilta saamani valmistujaismuistaminen vuoden takaa... Asetelma on jo mennyttä, mutta kuvan kautta siihenkin muistoon on kiva palata!

Lucinda Riley menehtyi muutama viikko sitten sairastettuaan syöpää. En ole kirjailijasta sen kummemmin mitään tiennyt, joten minulle oli yllätys, että hän oli vakavasti sairas. Uskomattoman huikeita tarinoita hän on sairaudestaan huolimatta jaksanut kirjoittaa. Nyt kun kesälomani alkoi, halusin lopultakin ottaa luettavakseni Varjon sisaren. Kyllä olikin taas mukaansatempaavaa luettavaa, ja iltaisin piti aina valvoa myöhään, että sain luettua tarinan tiettyyn pisteeseen seuraavaa päivää varten. Nyt tuntuu, että seuraavan osan haluaisin lukea aika pian, mutta saa nähdä miten käy.

Varjon sisar kertoo hiljaisen Tähden tarinan. Hän on seitsemästä sisaresta kolmas ja hän aina oppinut tukeutumaan kaikessa sisareensa Ceceen. Cece puhuu ja näkyy, syrjäänvetäytyvä Tähti taas kulkee hänen mukanaan. Siskosten luonteet ovat täydentäneet toisiaan, mutta nyt on Tähden aika etsiä omaa tietään. Papa Saltin jättämät vihjeet kuljettavat hänet Arthur Morstonin kirjakaupan ovelle. Siellä hän tapaa omintakeisen Orlandon, jonka mukana hän pääsee tapaamaan tämän sukulaisia. Orlandon isoveli Mouse osaa kertoa Tähdelle enemmänkin tämän syntyperästä.

Pidin todella paljon tästä kirjasta, ehkä jopa eniten sarjan kirjoista tähän mennessä. Tähdestä kuoriutuu lumoava persoona, kun hän löytää oman maailmansa ja alkaa todella loistaa. Hänen sukutarinansa kuljettaa toiseen aikatasoon 1900-luvun alkuun. Sekin oli todella kiehtovaa luettavaa, ja välillä tuntui, että haluaisin lukea pelkästään sitä. Toisessa aikatasossa päähenkilönä nähtävä Flora MacNicol nousikin yhdeksi suosikkihahmoistani tässä kirjassa. Pidin myös Rorysta ja Mousesta, sekä tietenkin Tähdestä. Julkisuuden henkilöinä tässä kirjassa nähdään itsensä kuningas, Lontoon silmäätekeviä sekä kirjailija Beatrix Potter.

Varjon sisar on mukaansatempaava, kekseliäs ja yllättäväkin tarina. Miljöö oli aivan ihastuttava ja pidän kovasti siitä, miten tässä sarjassa rakennetaan kokonaisia sukutarinoita. Historian (ja nykyhetken) arvoituksellisuus, Plejadien tähdistön myyttisyys ja kiehtovat henkilöhahmot tekevät tästä sarjasta kyllä sellaisen, että tätä on helppo suositella muillekin.

Kiitos Lucinda Riley, muistosi ja mielikuvituksesi rikkaus elää näissä tarinoissa.

Sijoitan tämän kirjan Seinäjoen lukuhaasteessa kohtaan 14 taiteilija. Tähden sisar Cece on taiteilija, Beatrix Potter on taiteilija ja Flora MacNichol on taitava maalaamaan. Tämä sopisi myös kohtaan "kirjallisuuden ystävä", mutta sen olen jo merkinnyt käytetyksi.

Lukupiirikirja: Onko teillä tämmöistä?

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

175 s., WSOY 2017

kansi: Hannu Hyrske & Martti Ruokonen

Lukupiirimme kokoontui poikkeuksellisesti myös kesäkuussa, koska alkuvuodesta emme päässeet koronarajoitusten vuoksi kokoontumaan. Emme ole lukupiirissä aikaisemmin keskustelleet novelleista, joten Onko teillä tämmöistä? oli ensimmäinen laatuaan. Teksteistä heräsi hyvin keskustelua, vaikka etukäteen vähän murehdin, että jääkö kenelläkään suuresti sanottavaa lyhyistä teksteistä.

Tämän novellikokoelman tekstit olivat herättäneet piiriläisissä hilpeyttä, mutta niistä saatiin myös ajankohtaisiin ilmiöihin liittyvää keskustelua. Esimerkiksi penkkejä tai oikeastaan penkkien vastustamista käsittelevä Sankarikuolema 2017 oli omasta mielestäni ironisella tavalla hyvin hauska, mutta kuitenkin myös nykyaikaa hyvin kuvaava: jos itselle ei joku sovi, niin sitä ei sitten toisellekaan suoda. 

Anskusta ja Perasta kertovat dialoginovellit olivat monen suosikkeja, ja lukupiirikirjat äänikirjoina kuunteleva jäsen kertoi Erja Mannon lukevan ne kerrassaan oivallisesti. Piti oikein itsekin testata pieni pätkä äänikirjana, sillä Manto on yksi suosikkilukijoistani, ja hyvinhän hän tästäkin teoksesta suoriutuu.

Sinikka Nopolan huumori on hyvin omaleimaista, ehkä jopa hieman kuivakkaa, ja minulla kesti hetken päästä siihen kiinni. Oikeastaan parhaiten se avautui minulle lukupiirissä käydyn keskustelun aikana. Pidin erityisesti novelleista Ensimmäinen kirjeenvaihtotoverini, Sankarikuolema 2017 ja Tunteet vierailulla. Novelli Vihdoinkin oma perhe! kertoo Rudolf Koivusta tai hänen taiteensa kuvittamissa lakanoissa nukkuvista ihmisistä. Mielestäni tuo novelli oli aika hieno muistutus siitä, että elämä jatkuu monella tavalla myös kuoleman jälkeen. Sen voi nähdä taiteilijan töissä, tai vaikka isoisoäidin kukkapenkin perennoissa, ja ihmisissä tietenkin eritoten. Tammikuussa menehtyneen Sinikka Nopolan muisto puolestaan elää hänen kertomissaan tarinoissa.

Maailmanlopun kahvila

Nelli Hietala: Maailmanlopun kahvila

197 s., Karisto 2021

kansi: Emmi Kyytsönen

Nelli Hietalan Varotoimia ja Miia Martikaisesta kertovat kirjat ovat tarjonneet minulle hyväntuulista ja mukaansatempaavaa luettavaa. Kun aloin lukea Maailmanlopun kahvilaa, olin aluksi hieman hämmästynyt, sillä teos lähti jotenkin todella nihkeästi liikenteeseen. Voisi verrata, että yhtä nihkeästi kuin päähenkilö Aurelian matkalaukunraahaus syrjäkylän kaduilla.

Aurelia on kohta 37 vuotta täyttävä lapseton sinkku, joka saapuu auttelemaan tätiään tämän ränsistyneeseen kartanoon serkkunsa toiveesta. Aurelialla on oikeastaan kaikki palikat elämässä avoinna, lapsihaave on kipeä salaisuus ja työpaikan menetys on heittänyt taloudellisen tilanteen myös avoimeksi. Yllättäen juuri maaseudulla Aurelian elämään ilmestyy kaksikin miestä, naapurihuoneessa majaileva ja lapsuudesta etäisesti tuttu rakennusmies Tuomas sekä hurmaava ja charmantti vaikkakin kyseenalaisessa maineessa oleva Joonas. Puuttuvaa rakkautta ja kadonnutta ovulaatiota metsästäessään Aurelia turvautuu muinaisiin rohtoihin ja kummituksen vihjeisiin, jotka sysäävät tilanteita koomisten käänteiden kautta eteenpäin.

Vaikka teos lähtikin hitaasti liikkeelle, jossain kohtaa se tempaisi minut mukaansa niin, että kirja oli illalla suorastaan pakko jättää kesken ja alkaa nukkua. Viimeisten 30 sivun kohdalla selasin sivuja miettien, että ei kai tämä nyt vielä lopu, vastahan tässä on päästy hyvään vauhtiin. Loppui se, ja ehkä vähän äkkinäisesti ja töksähtäen, mutta onneksi kuitenkin niin kuin toivoinkin. Aurelia on tosi välitön tyyppi, jotenkin hänestä on helppo pitää. Samoin Tuomas, Anni-täti ja kartanon puutarhan ja tallirakennuksen kimpussa häärivät muut rakentajat toivat teokseen hauskasti väriä ja särmää. Myös kartanolla kummitteleva nuorena kuollut puutarhurin vaimo Viivi on mukava lisä hahmojen joukossa. Mua yleensäkin puhuttelee tuollaiset traagiset hahmot ja yliluonnolliset vibat, joten Viivin hahmo oli kuin kirsikka kakun päälle.

Tykkäsin tämän kirjan miljööstä ja tarinasta, vaikka tarina alun hitauden jälkeen etenikin todella nopeassa tahdissa ja loppui töksähtäen. Olisin mielelläni viihtynyt Aurelian matkassa kartanolla vielä pidempäänkin, joten olisi mielestäni ihan herkullinen ajatus, jos tälle tarinalle saataisiin vielä joskus jatkoa. Miten esimerkiksi Anni-tädin vanhaan talliin kaavailtu kahvila käynnistyy, saadaanko vanha puutarha matkailijoille auki ja mitä mieltä Viivi-kummitus on siitä?

Aurelia on ruoan ystävä ja loistava kokki, joten kuittaan tällä kirjalla Seinäjoen hahmohaasteen kohdan 28.

Rikospaikka

Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka

224 s., Otava 2021

kansi: Kirsi Maula

 

Juhannuskirjani oli tänä vuonna Anna-Leena Härkösen uutukainen Rikospaikka, joka ilahduttavasti tarjosi jälleen näytteen siitä Härkösestä, josta niin kovasti pidän. Hänen viimeisimmät romaaninsa ovat olleet enemmän tai vähemmän sellaisia, että ne eivät ole oikein kolahtaneet. Ystävyyden ytimeen kurkistava Rikospaikka kuitenkin puhutteli minua. Vaikka päähenkilön elämäntilanne onkin aivan erilainen kuin omani, ystävyyssuhteet on aiheena sellainen, että tarttumapintaa on helppo löytää.

Irinan poika lähtee armeijaan jättäen äitinsä asumaan yksin. Uusi elämäntilanne on Irinalle pienoinen kriisi, joka vaatii sopeutumista. Siinä tilanteessa ei yhtään auta se, että Irina joutuu setvimään myös ystäviensä ongelmia. Toinen on katoamassa aivoinfarktin jälkeiseen utuun, toisella taas on narsistimies, jonka suhteen Irinalla ei ole muuta neuvoa kuin kehottaa eroamaan. Hän on kyllästynyt olemaan aina kaikkien muiden tukihenkilö, sillä missä on hänen tukihenkilönsä silloin, kun hän sellaista tarvitsisi?

Tiesin jo oikeastaan heti kirjan ensimmäisten sivujen jälkeen, että nyt kolahtaa. Teoksen kärkevyys, huumori, dialogi ja Irinan mielipiteet ilahduttivat. Raikasta, hauskaa ja osuvaa! Useissa kohdissa koin myös tietyllä tapaa samaistuvani Irinan mietteisiin, sillä vaikka minulla onkin vastavuoroisia ystävyyssuhteita, olen myös usein jotenkin luontaisesti päätynyt tai huomaamattani hakeutunut tukipilarin rooliin, joskus jopa oman jaksamiseni kustannuksella. Irinan tapauksessa mitta alkaa tulla täyteen ja ystävyyssuhteet joutuvat vaakalaudalle, kun aina niin vakaa tukipilari yhtäkkiä laittaakin itsensä etusijalle. Kokemusta on siitäkin. Irinan tapauksessa tilanne kärjistyy lopulta äärimmilleen ja hän löytää itsensä tutkintavankeudesta.

Anna-Leena Härkösen musta huumori tekee tästä teoksesta herkullista luettavaa. Miten hykerryttäviä tilanteita ja terävää dialogia, sellaista joka tyrskähdyttää naurua ilmoille ihan arvaamatta. Tämä on mielestäni yksi Härkösen onnistuneimmista romaaneista.

Heti vapaa & Sopivassa suhteessa

Kuuntelin tammikuussa Amanda Vaaran kirjoittaman Majatalo Villa Venla -sarjan kaksi ensimmäistä osaa äänikirjoina. Keväällä otin käyttööni kokeilujakson ElisaKirjasta ja kuuntelin sieltä sarjan osat 3 ja 4. Bloggaaminen niistä on koko ajan siirtynyt enkä kirjoista enää ihan hirveästi muista, mutta ihan viihdyttävää kuunneltavaa ne olivat. Molemmat osat on äänikirjaksi lukenut Mervi Takatalo.

Sarjan kolmas osa Heti vapaa (2019) alkaa tilanteesta, jossa Venla saa tietää olevansa raskaana Jörnille, jonka on hän heittänyt elämästään lopullisesti ulos kyllästyttyään miehen jatkuviin valheisiin. Päättäväisesti Venla ryhtyy luotsaamaan elämäänsä tyynemmille vesille ja majatalotoiminnan lisäksi hän aloittaa jälleen työt kiinteistönvälittäjänä. Niissä tehtävissä hän tapaakin kiinnostavan miehen, mutta samaan aikaan myös ex-mies Henri ehdottaa Venlalle yllättävää ratkaisua tilanteeseen. Ehkä enemmän kuin mieskuviot, Venlan elämää kaihertaa enemmän välirikko naapurissa asuvan Ilona-ystävän kanssa.

Neljäs osa Sopivassa suhteessa (2020) tuo tullessaan suuria elämänmuutoksia. Venlan äiti menehtyy yllättäen rutiinitoimenpiteessä ja äidin elämästä paljastuu Venlalle aivan uusia puolia. Äidin mittavien säästöjen turvin Venla pystyy jatkamaan majatalon pitoa, mutta suurempiakin yllätyksiä kuin perintö on luvassa. Muutoksen tuulet puhaltavat myös naapurustossa, kun lähinaapurit vaihtuvat. Myös parisuhderintamalla tuntuu olevan turbulenssia.

Molemmat kirjat olivat tosiaan ihan viihdyttävää kuunneltavaa, mutta sävyltään ne ovat silti sarjan kahta aiempaa osaa huomattavasti vakavampia. Minun oli kuitenkin lukijana vaikea myötäelää Venlan elämän käänteissä. En koe, että se välttämättä johtuisi siitä, että kuuntelin kirjat äänikirjana, vaan pikemminkin kerronta itsessään jätti hieman kylmäksi. Huomasin, että sarjalle on tulossa jatkoa, mutta tuskin tulen sitä lukemaan tai kuuntelemaan, sillä jotenkin koen sarjan vetävyyden hiipuneen liikaa.