Kaarna

Tommi Kinnunen: Kaarna

WSOY 2024

kansi: Martti Ruokonen

Tommi Kinnusen uusinta romaania Kaarna ei voi kuin kehua. Eri vuosikymmenillä liikkuen ja useamman henkilön muistoja ja mielikuvia kuvaten muodostuu pysäyttävä kokonaisuus, joka kertoo lukijalle paljon sellaista, mikä jää yksittäisiltä hahmoilta itseltään piiloon.

Martti, Eeva ja Marja ovat sisarukset, jotka aika ja olosuhteet ovat etäännyttäneet toisistaan kenties lopullisesti. Heidän äitinsä laina on jo vuosia ollut muissa maailmoissa. Kuolemaa tekevän äidin sairaalavuoteen viereen kokoontuminen nostaa pintaa monenlaisia tunteita. Muistot ja kokemukset äidistä erottavat heitä, vaikka äidin sairaalavuode kokoaakin heidät vielä yhteen.

Vaikka Laina-äiti onkin jo muissa maailmoissa, lukija oppii tuntemaan hänen mielenmaisemaansa paremmin ja todemmin kuin hänen lapsensa koskaan. Kirjassa liikutaan 2000-luvulta taaksepäin kohti kesää 1944, jolloin partisaanien hyökkäys muutti Lainan pysyvästi. Kaiken aiemmin kerrotun taustalla on aina se koteloitunut kipu, jota ei koskaan saanut puhutuksi, ja kysymykset, joihin ei koskaan tullut vastausta. Koska lapset eivät tiedä, he eivät voi ymmärtää äkkipikaista äitiään.

"Miehet puhuivat sodasta omanaan, miesten sotana, ja niille pahuuden mittareina on kaatuminen tai silpoutuminen. Naisten sodasta ei puhuta, eikä heidän pelostaan, ei pommituksista, ei nälkään tai sairauksiin kuolleista vastasyntyneistä vauvoista - saati sitten pahemmista. Ikään kuin sota olisi tapahtunut vain niille, jotka saivat turvakseen kiväärin." (s. 87)

Kinnusella on taito luoda henkilöhahmoja, joita voi olla vaikea ymmärtää, mutta jotka kuitenkin ovat syvästi inhimillisiä. Tässäkin kirjassa se näkyy, ja mielestäni Kaarnan henkilöhahmot menevät Kinnusen parhaiden joukkoon. Pidin sisaruksistaan erilleen jäävän Martin hahmosta ja etenkin loppuvaiheilla Lainakin sai osakseen ymmärrystä.

Kaarna olisi nopealukuinen kirja, jos ei olisi niin rosoinen ja raskas, että vaatii pieniä hengähdystaukoja. Minulle tämä oli todella vaikuttava lukukokemus ja luultavasti palaan tähän kirjaan vielä joskus uudelleen.

Pimeät kuut

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

284 s., WSOY 2022

kansi: Martti Ruokonen

Tommi Kinnunen on yksi suosikkikirjailijoistani, joten on aina selviö, että hänen kirjansa menevät lukulistallani kärkipäähän. Pimeät kuut odotteli lukuvuoroaan jonkin aikaa, mutta lopulta luin sen parissa päivässä. Kinnusen kerronta tempaa mukaansa, vaikka täytyy sanoa, että loppujen lopuksi en pitänyt tästä samalla tavalla kuin hänen aiemmista kirjoistaan. Lopusta jää suorastaan karvas maku, mikä osaltaan muutti kokonaiskuvaa.

Elna on opettajatar, yli 60-vuotias jo ja paljon nähnyt. Eletään sotien jälkeistä aikaa 1940-luvun lopussa, kun kaikesta on pulaa ja olosuhteet niin opettajattaren asunnossa kuin lasten kotonakin ovat niukat, joillakin suorastaan kurjat. Elnalla ei ole vakituista virkaa, mutta hän on saanut paikan syrjäiseltä Niemen kansakoululta, joka on yksiopettajainen koulu. Pitkän ja uuvuttavan matkan jälkeen Elna saa huomata, että mikään ei ole siellä niin kuin on luvattu. Viimeisetkin voimat häneltä tunnutaan haluavan viedä, mikään ei riitä eikä hän enää jaksa.

Pimeät on jaettu kuukausiin ja mielestäni se on toimiva rakenne, kuvaa hyvin sinnittelyä talven yli ja eristyksissä. Kerronnassa pitäydytään pitkälti Elnan ympyröissä eikä ajatuksia oikein missään kohtaa suunnata muihin ihmisiin. Hän todella eristäytyy kaikesta muusta sosiaalisesta koulupäivien jälkeen. Tuntuu, että hänen elämäänsä sivuavien ihmisten tarinoihin jää aukkoja, asioita, joihin olisin halunnut saada jonkinlaisen vastauksen tai päätepisteen.

Tämä on kansakoululaitoksen kuvauksena mielenkiintoinen. Tuntuu, että opin asiasta paljon uutta. Päähenkilöstä en sen sijaan voi sanoa pitäneeni. Elna on jotenkin valtavan karu tyyppi, vaikka tarinan edetessä lukija saakin vähitellen ymmärrystä häntä kohtaa. Elnan elämä ei ole ollut missään nimessä helppoa, yllättäviäkin asioita paljastuu, mutta siitä huolimatta en täysin ymmärrä häntä. Miten paljon olisivatkaan empatia ja lämpimät sanat voineet lohduttaa hänen opettamiaan lapsia ja kenties tuoda hänen omaankin elämäänsä hieman lämpöä.

Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

351 s., WSOY 2020

kansi: Martti Ruokonen

 

Tommi Kinnunen on yksi suosikkikirjailijoistani, vaikka jostain syystä unohdan usein mainita hänet ja latelen sen sijaan liudan klassikkokirjailijoita. Sellainen Kinnunenkin kyllä alkaa olla, sillä hän on kerännyt teoksillaan erinäisiä ehdokkuuksia ja tarjonnut todella hienoja lukukokemuksia. Oma suosikkini hänen tuotannostaan on ehkä Pintti, mutta jokaisessa niistä on vahvuutensa.

 

Ei kertonut katuvansa kertoo naisista, jotka jatkosodan aikaan lähtivät saksalaissotilaiden matkaan aina Norjaan saakka. Osa heistä lähti töihin, osa rakkauden perässä ja jotkut vain hakivat elämäänsä jännitystä, tunnetta, että on elossa. Kun sota päättyi, saksalaiset lähtivät, suomalaisnaisista tuli Norjassa toisen luokan kansalaisia ja jos pääsi palaamaan Suomeen, ei vastassa ollut yhtään sen parempi vastaanotto. Ei kukaan kysynyt, miksi naiset lähtivät, eikä kukaan halunnut muistaa, että aseveljien matkassa he olivat.

 

Teoksen keskushahmo on mielestäni Irene, joka neljän muun naisen kanssa lähtee pitkälle paluumatkalle Norjasta Suomeen. Naiset kävelevät halki poltetun Lapin, yrittävät suunnistaa kotia kohti vailla tienviittoja, huonoissa varusteissa vailla kunnollista ruokaa ja yösijaa. He eivät juuri valintojensa syistä puhu, mutta yhteinen taival yhdistää. Irenestä paljastuu lukijalle eniten, kun hän kertaa ajatuksissaan muistojaan. Kovin selvää kuvaa hänestäkään ei aina saa, sillä teos jättää mielestäni aika paljon aukkoja lukijan täydennettäväksi. Se ei kuitenkaan minua lukijana haitannut, sillä pysyin naisten raskaassa matkassa mukana hyvin.

 

Kun sain luettua teoksen loppuun, jäin pohtimaan erityisesti sen nimeä. Ei kertonut katuvansa. Sitä ilmausta teoksen loppupuolella käytettiin kuvaamaan Irenen suhtautumista valintoihinsa. Itselleni heräsi tuosta ilmauksesta sellainen ajatus, että onnellisin lienee se, joka ei koe katuvansa mitään, vaan pystyy olemaan sinut tekemiensä valintojen kanssa, myös niiden valintojen, jotka myöhemmin osoittautuivat huonoiksi. Jokainen toimii aina kulloisenkin tiedon valossa, joten on kuluttavaa jälkiviisaana katua ja ajatella, että olisi pitänyt tehdä toisin. Irene löysi itselleen rauhan, vaikka sodan jälkeisissä olosuhteissa se ei muun yhteiskunnan suhtautumisen alla varmasti ollut helppoa.

Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti

291 s., WSOY 2018

päällys: Martti Ruokonen

 

Neljäntienristeyksellä ja Lopotilla itsensä kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiin kirjoittaneen Tommi Kinnusen uusi teos Pintti on ollut minulle syksyn odotetuimpia teoksia. Jo heti ensisivuilta lähtien oivalsin, että minulla on taatusti käsissäni jotain yhtä onnistunutta kuin hänen aiemmatkin teoksensa.

 

Pintti kertoo kyläyhteisöstä, jonka keskiössä toimii lasiruukki. Lähes jokainen perhe saa elantonsa lasiruukilta erilaisista tehtävistä ja kaikki tuntevat toisensa. Kaikki tuntevat myös Tyynelän sisarukset Jussin, Helmin ja Railin, jotka ovat tämän teoksen keskiössä. Jokainen heistä pääsee vuorollaan kertojaksi teoksessa, joka on kolmenpäivänromaani. Ensimmäisenä kertojana on Jussi kesäkuussa 1949, sitten Helmi tammikuussa 1950 ja lopuksi Raili syyskuussa 1951.

 

Tyynelän Jussi on hitaanlainen ja huono oppimaan, mutta käy kuitenkin tehtaalla tekemässä hanttihommia ja lähinnä pyörii muiden tiellä. Jussi on selvästikin autistinen, mutta eihän tuohon aikaan sellaista käsitettä tunnettu. Jussi näkee maailman värit ja muodot eri tavalla kuin muut, olisi kukaties lahjakas suunnittelemaan uusia lasituotteitakin, jos muuten olisi teräväpäisempi. Jussin pikkusisko Helmi häpeää veljeään ja perhettään eikä voi ymmärtää miten ulkomailta tehtaalle saapunut Reko tahtoi juuri hänet. Ilman Rekoa Helmi ei tunne itseään ehjäksi. Raili puolestaan on kerran kotikylästä maailmalle lähtenyt selviytyjä, josta puhutaan kylillä paljon kaikenlaista. Kotiinsa palannut Raili ei ole koskaan menneisyyttään peitellyt.

 

Vaikka teos etenee päivän kerrallaan, pystyy Kinnunen jokaisen päivän kohdalla kuvaamaan jotain olennaista sisarusten lapsuudesta ja perheen elämästä. Nopeasti lukijalle alkaa piirtyä esiin verkko, johon tulee uusia sävyäjä kertojien vaihduttua. Jokaisen kuvatun päivän aikana tapahtuu jotain mullistavaa, usein sellaista joka mullistaa useamman ihmisen elämän täysin. Kinnunen kuljettaa tekstiään herkkävaistoisesti ja lukeminen on todella nautinto, vaikka esiin tulisikin ikäviä käänteitä.

 

Uskallan veikata, että Kinnunen on taas vahvoilla kirjallisuuspalkintoja jaettaessa. Miten joku kirjailija voi kerta toisensa jälkeen onnistua kirjoittamaan jotain näin vaikuttavaa? Lasinvalmistusta kuvatessaankin hän onnistuu olemaan uskottava ja asiantunteva, ja miljöö herää henkiin hienosti. Voin nähdä silmissäni kylän, sen talot ja lasitehtaan. Ajankuva tuntuu onnistuneelta ja henkilöhahmoja pääsee tarkastelemaan läheltä, joskin pieni välimatka jää. Teoksessa on samaa arvoituksellisuutta kuin Kinnusen aiemmissakin teoksissa, joten lukemisessa on tietty tuttuuden tuntu, josta pidän.

 

♠♠♠♠♠

Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

9 cd-levyä, 10 h 23 min.

WSOY & BTJ 2014, alkup. 2014

lukija: Krista Putkonen-Örn

Luotsaamani lukupiirin marraskuun aiheena oli Tommi Kinnusen erinomainen esikoisteos Neljäntienristeys. Olen lukenut kirjan ensimmäisen kerran toukokuussa 2014, joten nyt päätin kerrata teoksen äänikirjana. Moni asia tosin oli jäänyt elävästi mieleen, mutta siitä huolimatta välillä yllätyin miten upean tarinan Kinnunen onkaan luonut.

Aiempi kirjoitukseni Neljäntienristeyksestä löytyy täältä, eikä minulla oikeastaan ole siihen suurestikaan mitään lisättävää. Olen edelleen samaa mieltä kaikesta tuolloin kirjoittamastani, mutta nyt tuplauskierroksella kiinnitin huomiota myös sellaisiin asioihin, jotka aiemmin eivät olleet jääneet mieleeni niin isoina asioina. Yksi esimerkki tästä on isyyden kuvaus, joka nyt toisella kierroksella näyttäytyi minun silmissäni vahvemmin kuin aiemmin. Onnin hahmosta oli aiemmin jäänyt mieleen lähinnä kipuilu oman identiteetin kanssa, nyt kiinnitin huomiota häneen isänä - sen roolin Onni hoiti erinomaisesti.

Neljäntienristeys on erinomainen lukupiirikirja, sillä se herätti paljon hedelmällistä ja vilkasta keskustelua. Erityisesti puhutti teoksen teemat, mutta myös henkilöhahmoja saatiin analysoitua yhdessä. Kaikista keskushahmoista löytyi sellaisia puolia, joista juteltavaa kyllä löytyi. Etenkin Onni ja Lahja olivat hahmoista ne tietyllä tapaa ristiriitaisimmat ja siksi piiriläisten silmissä myös mielenkiintoisimmat. Keskustelun tuoksinassa vielä kahden lukukerran jälkeenkin hämmästelin miten yksityiskohdissaan rikas teos Neljäntienristeys on. Monta asiaa nousi esiin ja niiden symboliikkaa pohdittiin yhdessä. Esimerkkinä voisin mainita Onnin halun rakentaa koko ajan ylöspäin, muita korkeammalle. Pohdimme josko se symboloi jotenkin Onnin halua saada vapautta ja ilmaa ympärilleen.

Neljäntienristeys siis todellakin kestää toisenkin lukukerran ja toisaalta jopa "paranee vanhetessaan". Äänikirjatoteutus ei kuitenkaan ollut läheskään niin puhutteleva kuin itse luettu teos. Vaikka Krista Putkonen-Örn onkin jo vakiinnuttanut asemansa suosikkilukijoideni joukossa, mielestäni luenta ei yllä samalle tiiviille tasolle, jonka itse luettaessa saavuttaa. Siitä huolimatta teos itsessään ansaitsee minulta edelleen täydet pisteet.

Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti

364 s., WSOY 2016

 

Tommi Kinnusen Lopotti on yksi niistä kirjoista, joiden vuoksi olen rikkonut itselleni asettamaani varauskieltoa, sillä minun oli vain pakko päästä tähän käsiksi niin pian kuin mahdollista. Lopotti kertoo Neljäntienristeyksestä tutuista hahmoista, etupäässä Helenasta ja hänen veljenpojastaan Tuomaksesta.

 

Helena on 9-vuotias, kun hänet lähetetään sokeainkouluun Helsinkiin. Tuolloin eletään 1950-lukua. Vähitellen juuriltaan temmattu tyttö oppii tuntemaan Helsingin kuin kotikylänsä kaukana pohjoisessa, mutta ikävättä uudelleen juurtuminen ei tapahdu. Helsingissä Helena kuitenkin opiskelee ja saa ammatin ja työtä sekä tutustuu hierojaksi opiskelevaan Kariin. Vuosikymmeniä myöhemmin Helenan veljenpoika Tuomas muuttaa etelään opiskelemaan, vaikka suku olisi toivonut hänen jäävän lähemmäs kotiseutuaan. Tuomaksella on kuitenkin salaisuuksia, joita hän ei halua perheelleen paljastaa. Samalla hän haluaa täyttää perheensä odotukset. Etelässä Tuomas tutustuu paremmin tätiinsä, jonka kanssa hänellä on yllättävänkin paljon samaa.

 

Helena ja Tuomas ovat kumpikin omalla tavallaan sivullisia - Helena on erotettu perheestään jo tyttönä, Tuomas taas on perheen kuopuslapsena aina jotenkin irrallinen, jota ennen on jo moni yhteinen muisto syntynyt. Helenasta on kuitenkin kasvanut sitkeä nainen, joka kieltäytyy elämästä sääliteltävän sokean elämää. Minuun Helena teki vaikutuksen, mutta välillä minua todella suretti kotiseudulleen vierailemaan palanneen Helenan irrallisuus ja se, miten hänet oli ikään kuin pyyhitty sieltä pois. Tuomas puolestaan lähti omasta halustaan, mutta muuttokaan ei tuntunut tuovan hänen elämäänsä sellaista muutosta, jota hän olisi kaivannut. Tuomaksen ja Helenan näkökulmasta kuvataan myös Lahjaa, Helenan äitiä ja Tuomaksen isoäitiä. Siinä missä Neljäntienristeys jättää Lahjasta hieman kalsean kuvan, Lopotti esittelee hänestä lopulta pehmeämmän puolen. Nyt Lahjaakin on jotenkin helpompi ymmärtää.

 

Hämmästelin Lopotissa toistuvasti sitä, miten hyvin Kinnunen on onnistunut kuvaamaan Helenan maailmaa. Voisi ajatella, että näkevän on kovin vaikea kuvata uskottavasti sokean maailmaa, mutta mielestäni Kinnunen onnistuu siinä hyvin. Jotenkin se miten Kinnunen kuvaa Helenan tapoja hahmottaa ympäristöään, on hyvin vaikuttava. Välillä se pimeys ja avuttomuuskin tuntuivat tulevan niin aistittaviksi, että minua miltei ahdisti. Juuri siksi Helena tekikin minuun vaikutuksen, sillä hän onnistui pysymään itsevarmana ja reippaana kaikesta huolimatta. Vaikka Helenasta pidinkin, oli ahdistavuudesta välillä helpottavaa palata Tuomaksen pariin, vaikka nuorella miehellä olikin omat kipupisteensä.

 

Minulle Lopotti oli huikea lukukokemus, jonka kaksi kertojanääntä luovat hyvin toisiaan täydentävän kokonaisuuden. Kyse ei ole pelkästään siitä, miten kaksi eri kertojaa kokevat sukulaisensa ja kuvaavat heitä, vaan myös siitä, miten eri tavalla he maailman kokevat: Helena huomioi maailmaa tunto-, haju- ja kuuloaistinsa avulla, Tuomas taas näkee ympärillään häikäiseviä asioita. Ero kahden maailman, pimeyteen suljetun ja näkevän, välillä oli todellakin välillä häikäisevä, ikään kuin olisi astunut valoistasta pimeään huoneeseen tai yhtäkkiä napsauttanut valot keskelle pimeyttä. Mielenkiintoista tässä on myös se, miten Tuomas huomaa kuinka paljon merkitystä on sanoilla, joilla kuvata kaikkea aistittua.

 

Neljäntienristeyksen jälkeen Kinnunen asetti itselleen riman niin korkealle, että minua epäilytti pystyykö hän ylittämään sen. Nyt mietin, miksi epäilin, sillä kyllä hän onnistuu ja vieläpä kirkkaasti. Suosittelen!

 

♠♠♠♠♠

Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

334 s., WSOY 2014

päällys: Martti Ruokonen

Kun Neljäntienristeyksestä alkoi ilmestyä positiivisia ja suorastaan ylistäviä arvosteluita niin blogeissa kuin lehdissäkin, havahduin varaamaan tämän teoksen. En ollut aikaisemmin rekisteröinyt mitenkään erityisesti tämän kirjan olemassaoloa, mutta yhtäkkiä kaikki puhuivat tästä. Ja kyllä voin sanoa, että tämä kirja on suosionsa ansainnut! Heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien Neljäntienristeys nappasi minut mukaansa kulkemaan pitkin teitä päähenkilöiden matkassa.

Neljäntienristeys on neljästä eri näkökulmasta kerrottu tarina, joka sijoittuu vahvasti taloon, josta on näkymä neljäntienristeykseen. Ensimmäisenä ääneen pääsee Maria, nuori kätilö, jonka taitoihin suhtaudutaan epäilevästi. Loppujen lopuksi Maria saa arvostusta ja nousee pitäjällä tunnetuksi hahmoksi, mutta samalla Maria on luopunut paljosta. Toisena kertojana nähdään Marian avioton tytär Lahja, joka haluaa elämäänsä kaiken sen, mitä äiti ei ole omaansa tahtonut. Avioliitto Onnin kanssa ei ole sodan jälkeen entisensä, sillä sodasta palattuaan Onni alkaa etsiä kiihkoa ja kosketusta muualta kuin aviovuoteesta. Johanneksen Kaarina-vaimo joutuu kohtaamaan Lahjan katkeruuden ja tiiviin vaikenemisen muurin, kun anoppi hallitsee taloa vahvoin ottein. Viimeisessä osiossa palataan ajassa taaksepäin, jolloin Onni pääsee kertomaan mitä todella tapahtui.

Neljäntienristeys, neljä kertojaa. Jokaisella oma suuntansa valittavaksi. Teoksen nimellä on mielestäni kokonaisvaltaisen onnistunut yhteys kirjan sisältöön, sillä teiden kulkeminen ulotetaan myös kerrontaan. Jokaisen päähenkilön kuvaukset jaetaan katujen mukaan, kuten "Lahja 1911|Helmenpyytäjäntie". On mielestäni oivaltavaa, että ihmisen elämä nähdään polkuina, teinä, joiden kulkeminen vaikuttaa elämän kulkuun, ja tuodaan se kerronnassa näin esille. Mieleenpainuva ratkaisu, joka entisestään vahvistaa tämän kirjan jättämää muistijälkeä.

Mielestäni Kinnunen onnistuu luomaan tarinasta todella eheän, vaikka välillä ajallisesti onkin suuriakin aukkoja. Jo Marian osuudesta muodostuu ehjä kokonaiskuva, vaikka Lahja ei omilla muistoillaan sitä vielä täydennäkään. Kinnusella on taito upottaa isompiin kokonaisuuksiin pieniä yksityiskohtia, joiden avulla lukija voi kuroa aukkopaikat umpeen. Moniäänisyys on siis onnistuneesti toteutettu ja luo hahmoista hyvin mielenkiintoisen kuvan.

Pidin tämän teoksen tunnelmasta aivan valtavasti. En osaa kovinkaan hyvin erottaa niitä asioita, jotka saivat minut viihtymään tämän teoksen äärellä, sillä kokonaiskuva on hyvin tasaisen varma ja kiehtova. Ainakin kerronta vie mennessään, hahmot ovat kiehtovia, heidän unelmansa koskettavia ja rehellisiä, olivat ne sitten suvaittavia tai eivät. Hahmoissa on syvyyttä ja aitoa tunnetta, ja kaikki keskushahmot jäävät mieleen selkeinä. Kinnunen on todellakin saanut aikaan hyvin vahvan muistijäljen jättävän romaanin, jonka lukeminen oli ilo. Häneltä on varmasti lupa odottaa jatkossa vielä paljon!

♠♠♠♠♠