Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti

291 s., WSOY 2018

päällys: Martti Ruokonen

 

Neljäntienristeyksellä ja Lopotilla itsensä kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiin kirjoittaneen Tommi Kinnusen uusi teos Pintti on ollut minulle syksyn odotetuimpia teoksia. Jo heti ensisivuilta lähtien oivalsin, että minulla on taatusti käsissäni jotain yhtä onnistunutta kuin hänen aiemmatkin teoksensa.

 

Pintti kertoo kyläyhteisöstä, jonka keskiössä toimii lasiruukki. Lähes jokainen perhe saa elantonsa lasiruukilta erilaisista tehtävistä ja kaikki tuntevat toisensa. Kaikki tuntevat myös Tyynelän sisarukset Jussin, Helmin ja Railin, jotka ovat tämän teoksen keskiössä. Jokainen heistä pääsee vuorollaan kertojaksi teoksessa, joka on kolmenpäivänromaani. Ensimmäisenä kertojana on Jussi kesäkuussa 1949, sitten Helmi tammikuussa 1950 ja lopuksi Raili syyskuussa 1951.

 

Tyynelän Jussi on hitaanlainen ja huono oppimaan, mutta käy kuitenkin tehtaalla tekemässä hanttihommia ja lähinnä pyörii muiden tiellä. Jussi on selvästikin autistinen, mutta eihän tuohon aikaan sellaista käsitettä tunnettu. Jussi näkee maailman värit ja muodot eri tavalla kuin muut, olisi kukaties lahjakas suunnittelemaan uusia lasituotteitakin, jos muuten olisi teräväpäisempi. Jussin pikkusisko Helmi häpeää veljeään ja perhettään eikä voi ymmärtää miten ulkomailta tehtaalle saapunut Reko tahtoi juuri hänet. Ilman Rekoa Helmi ei tunne itseään ehjäksi. Raili puolestaan on kerran kotikylästä maailmalle lähtenyt selviytyjä, josta puhutaan kylillä paljon kaikenlaista. Kotiinsa palannut Raili ei ole koskaan menneisyyttään peitellyt.

 

Vaikka teos etenee päivän kerrallaan, pystyy Kinnunen jokaisen päivän kohdalla kuvaamaan jotain olennaista sisarusten lapsuudesta ja perheen elämästä. Nopeasti lukijalle alkaa piirtyä esiin verkko, johon tulee uusia sävyäjä kertojien vaihduttua. Jokaisen kuvatun päivän aikana tapahtuu jotain mullistavaa, usein sellaista joka mullistaa useamman ihmisen elämän täysin. Kinnunen kuljettaa tekstiään herkkävaistoisesti ja lukeminen on todella nautinto, vaikka esiin tulisikin ikäviä käänteitä.

 

Uskallan veikata, että Kinnunen on taas vahvoilla kirjallisuuspalkintoja jaettaessa. Miten joku kirjailija voi kerta toisensa jälkeen onnistua kirjoittamaan jotain näin vaikuttavaa? Lasinvalmistusta kuvatessaankin hän onnistuu olemaan uskottava ja asiantunteva, ja miljöö herää henkiin hienosti. Voin nähdä silmissäni kylän, sen talot ja lasitehtaan. Ajankuva tuntuu onnistuneelta ja henkilöhahmoja pääsee tarkastelemaan läheltä, joskin pieni välimatka jää. Teoksessa on samaa arvoituksellisuutta kuin Kinnusen aiemmissakin teoksissa, joten lukemisessa on tietty tuttuuden tuntu, josta pidän.

 

♠♠♠♠♠