Syyskuun luetut

Niin se vain taas on lokakuu jo ovella. Syyskuu kului kohdallani työharjoittelun merkeissä. Pikku hiljaa olen päässyt sisälle kirjaston arkeen ja tekemään erilaisia työtehtäviä. Kirjastossa on ihana olla! Mutta yksi "huono puoli" kirjastossa työskentelyssä on. Minulle kirjastoreissu on aina ollut jonkinlainen shoppailun korvike, joka tuottaa suurta iloa. Nyt kun olen kotikirjastossani töissä, nuo "kirjastoshoppailut" ovat jääneet pois ja lainailen vain kirjan sieltä ja toisen täältä. Kaipaan kiireettömiä kirjastoreissujani, vaikkakaan en vaihtaisi työtäni poiskaan. Kuten tavataan sanoa, kaikella on puolensa. :D

Syyskuussa lukemani kirjat olivat aika uutuuspainotteisia. Jotenkin olin onnistunut kiiruhtamaan monen kirjan kohdalla varausjonoon ykköseksi, joten uutuuksia putkahtelee koko ajan käsiini enkä siksi ehdi lukea oikein mitään muuta. Lokakuussakin olen edelleen varmasti hyvin samassa tilanteessa, mutta olen harkinnut viettäväni kuun loppupuolella teemaviikkoa, jolloin lukisin oman hyllyni kirjoja. Saa nähdä ehdinkö toteuttamaan suunnitelmani, mutta jos en ehdi, niin marraskuussa sitten. :)

Syyskuussa luin 17 teosta, joista peräti kahdeksan oli kesän/syksyn uutuuksia. Jakauma kirjojen kesken menee siten, että luin 2 runoteosta, 4 nuortenkirjaa, 3 lastenkirjaa, 2 tietokirjaa ja 6 aikuisten romaania.Kuukauden ehdottomiin kärkikirjoihin menee peräti kolme esikoiskirjailijoiden teosta eli Vilkkumaan, Niemisen ja Stedmanin kirjat.   

Lista näyttää tältä:

Katri Tapola & Kristiina Louhi: Maunon kaupunki

Sanna Isto & Julia Vuori: Tinka ja Taika - Noidanruohon salaisuus

Ritta Jacobsson: Ninan unelmamatka, Nina autiotalossa, Nina megabileissä, Ninan ongelmaystävä

Anne Helttunen ym.: Haltiakuusen alla

Tuulikki Yli-Lonttinen: Hanna - Kiukaanniemen vahva emäntä

Cecilia Samartin: La Peregrina

M.L. Stedman: Valo valtameren yllä

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori 

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Aura Sevon: Aika metka retki

Tuula Korolainen (toim.): Pää auki!

Eeva Hurskainen: Aurora Karamzin - Pietarin hovista köyhien auttajaksi

Aulikki Oksanen: Sinua, sinua rakastan

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Kirjoittelemisiin taas lokakuussa! Tällä hetkellä luen Laila Hirvisaaren uutukaista, joka todella pitää minua otteessaan. Lähdenkin tästä sitä lukemaan. :-)

Nainen katolla

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

334 s., Kaiku Books 2013

kansi: Joel Melasniemi

Maija Vilkkumaa on yksi kaikkien aikojen suosikkiartistejani. Hänen musiikkinsa on tehnyt minuun suuren vaikutuksen kerta toisensa jälkeen. Siinä on jotakin niin jäljittelemätöntä ja suoraa, joka iskee minuun. Tämän tiedon valossa ei liene kenellekään suuri yllätys, että halusin ehdottomasti lukea Vilkkumaan esikoisromaanin. Suurella jännityksellä minä sitten tämän kirjan avasin ja täytyy sanoa, että odotukseni täytettiin onnistuneesti.

Kun kuulin, että Nainen katolla on niin sanotusti moniääninen romaani, olin hieman kauhuissani. Pelkäsin, että moniäänisyys tekisi tästä romaanista sekavan, mutta vielä mitä! Vilkkumaan kirjoitustyylillä romaani toimii erinomaisesti, vaikka ääneen pääsee useita erilaisia persoonia.

Tällä romaanilla on siis moniäänisyytensä puolesta useampia päähenkilöitä. He ovat stand up -koomikko Linda, juorutoimittaja Leila, kotiäiti Silja sivupersoonineen sekä äidinkielenopettajana työskentelevä, asioita voimakkaasti tiedostava Ville. Kaikkien näiden hahmojen elämät kietoutuvat mielenkiintoisella tavalla yhteen. Vilkkumaa onnistuu luomaan yhteyksiä ilman sekavuutta tai sitä, että lukija joutuisi koko ajan kelaamaan "kuka toi nyt olikaan". Hahmot on onnistuneesti luotuja, aika stereotyyppisiä, mutta kumminkin samalla kertaa yllättäviä.

Vilkkumaa tuo kirjassaan esiin nykypäivän polttavia puheenaiheita ja ilmiöitä, hän kirjoittaa nasevasti, suorasti ja raikkaasti. Hänen tekstistään ei huumoria ja ironiaa puutu, ja nauroinkin tätä kirjaa lukiessani monta kertaa ääneen. Vilkkumaa leikkii sanoilla ja lauseilla tehden tekstistä elävää ja tajunnanvirtaistakin. Vaikka teksti tietyissä osissa vilisee kirosanoja, ei siitä ainakaan minulle jäänyt negatiivinen olo. Vilkkumaa käyttää niitä taidokkaasti tehokeinoina ja voisin sanoa, että eräänlaisena nykypäivää kuvastavana elementtinäkin. Lukija huomaa heti, että kirjoittaja on todellakin sanankäytön ammattilainen. Teksti on niin mainiota, että minun on pakko ottaa mukaan tekstinäyte Lindan osiosta kirjan sivulta 33:

Facebook. Vitun sosiaalinen media jossa on pakko olla. Jossa koko ajan joku on silleen et "tänään syömme itsemetsästetyn yksisarvisen sisäfilettä ja sen seurana pakurivittukääpäminttubasilikahöystöä pihan omista antimista pehmeän ja tunnelmallisen marmorikeittiömme nurkassa, jossa ruokailuryhmämme aistikkaine designvalaisimineen eteerisesti värähtelee." Voi VITTU! -- Jengin itsekehulla ei ole MITÄÄN rajoja.

♠♠♠♠½

Myös Krista ja Maija ovat lukeneet tämän kirjan.

Sinua, sinua rakastan

Aulikki Oksanen: Sinua, sinua rakastan -kauneimmat rakkausrunot

58 s., WSOY 1998

Meillä tulee olemaan kirjallisuuspiirissä marraskuun aiheena Aulikki Oksasen romaanit, joten päätin ottaa varaslähdön aihepiiriin ja lukea Oksasen runoja, kun nyt kerran sain pääni auki runojen suhteen. Oksasen runot olivat minulle entuudestaan tuntemattomia, vain tämä "nimikkoruno" Sinua, sinua rakastan oli tuttu. Tämä runokokoelma sisältää Oksasen runoja eri kokoelmista, mutta nyt hänen kuvituksellaan varustettuna. Osa kokoelman runoista on elokuvia varten tehtyjä laulurunoja.

Suurin osa Oksasen runoista on aika moderneja ja niitä saa tosissaan tulkita ja pohtia, että pääsee niiden ytimeen asti. Täytyy tunnustaa, että aina en ihan siihen yltänyt, vaikka kuinka kovasti yritin. Kuvitus auttaa toisinaan, mutta myös siinä on jotakin sellaista, jota minun tuntui olevan välillä vaikea tulkita.  Joidenkin runojen aihe tuntuu myös hieman oudolta rakkausrunoksi, sillä minun mielestäni rakkausrunoihin kuuluu selkeitä rakkauden sanoja ja elementtejä. Joistakin runoista rakkaus ja hellyys hyökyvät esiin, toisissa ne eivät ole niin ilmeisiä. Useimmista runoista kuitenkin loppujen lopuksi löysin nuo asiat, mutta en aina.

En pitänyt kaikista tämän kokoelman runoista. Yllätys, yllätys nuo runot olivat enimmäkseen niitä, joita en ymmärtänyt. Vaan en pitänyt kaikista niistäkään, joista jotakin ymmärsin, mutta aika harvassapa ovat ne teokset, jonka kaikista runoista yksittäinen lukija pitäisi. Suosikkirunoni tästä kokoelmasta olivat Nuku, nuku töyhtöhyyppä, joka kuvastaa äidin rakkautta lapseen, sekä Hyvästi, joka on hieman kaihomielinen hyvästijättöteemallaan.

Olen useaan otteeseen tuonut blogissani ilmi sen, että en oikeastaan pidä moderneista runoista vaan olen perinteisen runon ystävä. Minun on yleensä paljon helpompi tulkita perinteisiä runoja, joten pystyn nauttimaan niistä eri tavalla kuin moderneista runoista. Tietysti se aina vaikuttaa siihen, miten kokoelman koen: jos pitää kauheasti ponnistella ymmärtääkseen, saattaa muut seikat, kuten sanat itsessään ja niiden liike ja rytmi, jäädä vähemmälle huomiolle. Tutkiskelin vielä hieman tätä kokoelmaa juuri noiden asioiden kantilta ja täytyy sanoa, että monet runot, joista en sinänsä pitänyt, ovat rytmiltään kuitenkin onnistuneita. Oksasen runoissa on myös laaja sanojen kirjo, mikä on aina hieno asia.

♠♠

Aurora Karamzin: Pietarin hovista köyhien auttajaksi

Eeva Hurskainen: Aurora Karamzin - Pietarin hovista köyhien auttajaksi

180 s., Kirjapaja 2002

kansi: Liisa Holm

Aurora Karamzinin (1808-1902) elämä on kiehtonut minua siitä saakka, kun kuulin hänet ensimmäistä kertaa mainittavan koulun historiantunnilla seiskaluokalla. Sittemmin olen lukenut hänen elämästään monista eri lähteistä, mukaan lukien myös hänen virallisen elämäkertansa Tarunhohteinen elämä, jonka on kirjoittanut Ingrid Qvarnström. Aurora Karamzin oli oman aikansa tunnettu seurapiirirouva, joka auttoi monin eri tavoin vähäosaisten elämää. Yksi hänen merkittävimmistä saavutuksistaan on diakonissalaitoksen perustaminen Helsinkiin 1860-luvulla. Karamzinin oma elämä oli täynnä menetyksiä ja vaikeita aikoja eikä maallinen mammona koskaan ylpistyttänyt häntä: pikemminkin päin vastoin, sillä Aurora Karamzinin kerrotaan olleen hyvin empaattinen ja lempeä persoona.

Eeva Hurskainen on koonnut tällaisen pienoiselämäkerran Aurora Karamzinin vaiheista, jotka ovat vahvistaneet hänen haluaan auttaa maan köyhimpiä ja sairaimpia. Tämä kirja sisältää pääpiirteissään Auroran elämän tärkeimmät vaiheet, mutta myös paljon sellaistakin, joka ei kyllä mielestäni sinänsä kuulu tähän teokseen. Hurskainen kirjoittaa pitkiäkin pätkiä diakonissalaitoksen työntekijöistä ja heidän vaiheistaan, mikä ei mielestäni kuulu kirjaan, jonka nimi on Aurora Karamzin - Pietarin hovista köyhien auttajaksi. Eikös kirjan pitäisi nimen mukaan käsitellä nimen omaan Karamzinin osuutta asioihin eikä kaikkien muiden asiaa sivuavien henkilöiden osuuksia? Nimi siis todella harhaanjohtaa, koska odotin tältä nimen omaan tietoja Karamzinin elämästä.

Kirja on myös rakenteeltaan melko sekava. Toisaalta se välillä käsittelee tiettyä vaihetta Auroran elämässä ja sivuaa hänen sukulaistensa senhetkisiä olinteita, mutta pomppaa yhtäkkiä aivan toiseen asiaan palatakseen taas muutamien sivujen jälkeen alkuperäiseen asiaan. Mielestäni olisi ollut toimivampaa, jos yksi asia ja aika olisi käsitelty kerralla kokonaan ja vasta sitten siirrytty seuraavaan. Kirjassa on myös jonkin verran samojen asioiden toistoa. Lisäksi kirjassa on kursiivilla kirjoitettuja pätkiä, sellaisia juonellisia tarinoita. Useinkaan ei oikeasti tiedä, että onko tuo pätkä jostakin toisesta kirjasta vai onko Hurskainen vain höystänyt tietopuoleista tekstiä kaunokirjallisella palasella. Aluksi nuo pätkät myös aiheuttivat hämmennystä, sillä ne rikkoivat kokonaiskuvaa mielestäni hieman liikaa.

Hurskainen viittaa moneen kertaan Ingrid Qvarnströmin kirjoittamaan elämäkertaan ja nimen omaan mainitsee Tarunhohteisen elämän Karamzinin elämäkerraksi, joten sinänsä on selvää, että hän ei ole edes yrittänyt tässä tehdä kaikenkattavaa vastinetta tuolle teokselle. Siitä huolimatta olisi tämän teoksen rakenteeseen ja sisältöön voinut mielestäni panostaa enemmän, sillä sinänsä mielenkiintoinen aihe kompastuu niiden laatuun.

♠♠

Pää auki!: Säkeitä nuorille

Pää auki!: Säkeitä nuorille

toim. Tuula Korolainen & Riitta Tulusto

kuvitus: Virpi Talvitie

205 s., LK-kirjat 2010

Kirjallisuuspiirin seuraavana aiheena ovat runoteokset, joista oli tarjolla kolme vaihtoehtoa. Kaikki teokset ovat tätä samaa "sarjaa", tosin muut osat ovat suunnattuja enemmänkin vanhemmille ihmisille. Niinpä sitten valitsin tämän nuorille suunnatun Pää auki! -runoteoksen, joka sisältää paljon eriaiheisia runoja nuoruudesta. Mukaan mahtuu niin laululyriikkaa kuin modernia ja perinteistäkin runoutta. Runoilijoitakin on laidasta laitaan, sillä esimerkiksi Pentti Saarikoski, Eino Leino ja Aila Meriluoto ovat edustettuna nuoremman sukupolven runoilijoiden rinnalla.

Runoteos on jaettu kolmeentoista osaan, joissa käsitellään nuorille läheisiä aiheita, kuten rakastumista ja ihastumista, ystävyyttä, koulumaailmaa ja aikuiseksi varttumista. Vaikka tunnistinkin monet tässä runoteoksessa esiintyneistä tunteista hyvinkin tutuiksi vain ihan muutaman vuoden takaa, niin en silti kokenut tätä runokokoelmaa omakseni tai oikeaksi minulle. Tämä oli minun makuuni liian modernin sorttinen, sillä tunnustaudun perinteisen runouden ystäväksi. Koska tässä kirjassa kuitenkin valtaosa runoista oli moderneja, en saanut niistä aina kunnolla mitään irti. Samoin aiheet tuntuivat kuitenkin suurimmalta osin todella teennäisiltä, vaikka jotkut tuntemukset tunnistin teini-ikäisessä itsessäni.

Tästä runoteoksesta lyötyy paljon runoja, jotka antavat ajattelemisen aihetta. Näistä esimerkkeinä mainittakoon Irma Kerppolan Äidinkielesi, joka on viittauksellaan ruotsin kieleen hyvinkin ajankohtainen, sekä Brita Pottilan suomentama Nazim Hikmetin Ihmisten enemmistö. Vaikka pidinkin ajattelemista antavista runoista paljon, eniten pidin kuitenkin vanhemmista perinteisistä runoista. Erityisen ilahtunutut olin, kun kirjan sivulla minua tervehti yksi lempirunoistani, Pentti Saarikosken Minä rakastan sinua. Muutenkin kaikki rakkausrunot tuntuivat hyvin ajattomilta, sillä onhan aihekin kaiken ikäisille ihmisille yhteinen.

Vaikka tämä runoteos ei siis ihan täysin kokonaisuutena sykähdyttänyt minua, niin uskoisin tämän olevan esimerkiksi yläasteikäiselle lukijalle hyvinkin kiintoisa lukukokemus. Koen myös viihtyneeni näiden erilaisten runojen parissa hyvin, vaikka jonkin muun runoteoksen parissa olisin voinut viihtyä vielä paremmin.

♠♠♠

Aika metka retki

Aura Sevon: Aika metka retki

valokuvat: Paula Lehto, piirrokset: Emilia Ahonen

53 s., Karisto 2013

 

Sain pari viikkoa sitten anonyymilta kommentoijalta vinkin tästä Aika metka retki -lastenkirjasta, sillä hän arveli tämän kiinnostavan minua. Oikeassa olit, kyllä! Valitettavasti kirjan sisältö ei ihan vastannut sitä mitä takakannen ja nettikirjakauppojen mainostekstit antavat olettaa.

 

Kirjan takakansi antaa olettaa, että tässä kirjassa oikeasti matkustettaisiin ajassa ja koettaisiin 1930-luvun tunnelmaa aidoimmillaan. Kuulostaa mielenkiintoiselta, eikö? Harmi vain, että juttu ei ole ihan niinkään. Todellisuudessa Elsi kuuntelee mummansa tarinoita 1930-luvun elämästä uskomuksineen ja moninaisine tapoineen eli oikeaa aikamatkustusta ei tapahdu. Elsi vain kuvittelee itsensä tuohon aikaan, mutta pysyy todellisuudessa koko ajan nykyajassa.

 

Se on eittämättä totta, että tämä on "hurmaava lastenkirja entisajan ihmeistä", kuten takakannessa sanotaan. On todella mielenkiintoista uppoutua muutaman kymmenen vuoden takaiseen maailmaan ja oppia samalla itsekin jotakin uutta. Kuvitus on osittain hyvin onnistunut, sillä valokuvat todella kuvaavat tiettyjä tapahtumia. Sen sijaan välillä en oikeasti saanut kuvituksesta mitään irti suhteessa tekstiin, se oli jotenkin liian modernia 1930-luvusta kertovaan kirjaan. Valo- ja piirroskuvia olisi voinut yhdistellä enemmänkin, jolloin tiettyjä asioita olisi varmasti voitu kuvata aidommin.

 

Tiivistäen voisin kuvata tunnelmiani siten, että olen kyllä hieman pettynyt siihen, että kirja ei lunastanut odotuksiani. Tämä on kuitenkin samalla kertaa ollut oikein mieluisa lukukokemus, mutta mielestäni oikea aikamatkustus olisi voinut tuoda tähän vielä enemmän syvyyttä tai sitten vaihtoehtoisesti mumma olisi voinut olla se tarinan oikea päähenkilö pikkutyttönä eikä olisi siirrytty Elsin mielikuvituksen mukana 1930-luvulle.

 

♠♠♠

Joenjoen laulu

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

306 s., Gummerus 2013

Joenjoen laulu on yksi odottamistani syksyn uutuuksista. Se kertoo saamelaisista kolmessa eri ajassa. Ensimmäisessä osassa seurataan saamelaistyttö Soruiaa, joka löytää haavoittuneen pirkkalaisen. Hän hoitaa miestä, joka parantuukin vammoistaan. Saamelaisleirissä mies on ollut riippuvainen Soruiasta, mutta Soruian suku ei katso hyvällä muukalaisen oloa leirissä. 1800-luvulle sijoittuvassa osassa seurataan Lars Levi Laestadiusta, joka haluaisi pelastaa ihmiset viinalta. Mies on kahtia jakautunut niin verenperintönsä kuin uskontonsakin suhteen ja joutuu tasapainoilemaan asioiden välimaastossa. Kolmas osa sijoittuu nykypäivään. Siinä seurataan Sami Uddasin elämää, miehen, joka ei tunne kuuluvansa mihinkään. Etelässä hän on erilainen, mutta sopeutuminen pohjoiseen luontoon suvun synnyinsijoille, ei sekään suju kivuttomasti.

Alasalmi kirjoittaa jälleen yhtä sujuvasti kuin aina ennemminkin. Tarina soljuu eteenpäin rennolla mutta hallitulla otteella, joka vie lukijaa mukanaan. Kirjaa on helppo lukea eikä se vaadi suurempia ponnisteluja. Alasalmen käyttämä kieli on helppotajuista ja toimivaa, ja hän maustaa tekstiä onnistuneesti saamenkielisillä ilmauksilla. Nämä ansiot ovat siis täysin kohdillaan.

Sen sijaan en oikein tiedä mitä ajattelisin itse kirjan juonesta. Pidin kyllä kirjan ensimmäisestä osiosta paljon, sillä Alasalmi maalailee miljöön ja tapahtumat oikein elävästi lukijan silmien eteen, mutta jättää kuitenkin myös liikkumavaraa. Mielestäni Soruian elämästä kertova osuus on tämän kirjan parasta antia ja olisin mielelläni lukenut vaikka koko kirjan ajan vain siitä, mutta loppujen lopuksi sellainen juoniratkaisu olisi varmaan kääntänyt kirjan aika ennalta-arvattavaksi.

Ei minulla varsinaisesti kyllä ole mitään kahta muutakaan osiota vastaan, mutta etenkin tämä Laestadius-osa jäi minulle vähän ulkokohtaiseksi enkä oikein saanut siitä mitään irti. Viimeinen osa taas tuntuu paremmin sopivan kirjan kokonaisuuteen, ja siitä onkin helpompi ymmärtää jonkinlainen linkki Soruian aikaan. Suurin ongelma näiden osien välillä on mielestäni nimen omaan se, että niitä on vaikea linkittää toisiinsa, ne jäävät jotenkin irrallisiksi. Tietysti taistelu saamelaisuuden olemassaolosta ja tavoista on kaikille osille yhteistä, mutta minä en kokenut sitä riittävänä yhteytenä osien välille. Lisäksi minusta tuntui, että jokainen osa loppui hieman kesken, mikä kyllä toisaalta antaa lukijalle liikkumavaraa, mutta ainakin minua jäi vaivaamaan.

Kirjalla on siis paljon hyviä puolia, mutta myös heikkouksia löytyy. Yleisvaikutelma kuitenkin on positiivinen enkä missään nimessä kadu kirjan lukemista, jos kohta kaikki ennakko-odotukseni eivät täyttyneetkään.

♠♠♠½

Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

267 s., Tammi 2013

kansi: Timo Mänttäri

Kun sain toissapäivänä Veera Niemisen esikoisteoksen Avioliittosimulaattori käsiini, lukaisin heti takakannen ja takakansiliepeen. Kyllä oli kuulkaa naurussa pitelemistä, kun olin tuon kansiliepeen tekstinäytteen saanut luettua. Niemisen teksti on niin eloisaa ja iloista, värikästä ja sanavalmista, että väkisinkin alkaa naurattaa. Tosin ei teksti koko ajan naurata, sillä kirjailija osaa myös vakavoittaa tilanteen eikä vedä tätä kokonaan hulvattomaksi. Itse luonnehtisin tätä ehkäpä romanttiseksi hömpäksi, jossa on myös syvällisempi pohjavire.

Kun itäsuomalainen Aino rakastuu ensisilmäyksellä varsinaissuomalaiseen Jussiin, ei hän vielä tiedä mitä kaikkea on edessä. Rakkaus kuitenkin tuntuu vahvalta, mutta totta totisesti rempseä ja vilkas karjalainen joutuu koetukselle, kun hän saapuu kuukauden vierailulle Jussinsa kotitilalle. Tilalla nimittäin asuu myös Jussin isä, setä ja pikkuveli, joista kaksi edellistä tuntuvat jumiutuneen piintyneisiin tapoihinsa.

Minua nauratti aivan suunnattomasti kaikki kommunikaatio-ongelmat, joita Aino kohtaa Jussin isän ja sedän kanssa. Niemisen huumori on juuri sellaista, joka puree minuun. En oikein osaa täysin kuvailla millaista se on, mutta hyväntuulista ironiaa ainakin. Minäkertojan valinta oli onnistunut ratkaisu, sillä siten lukija todella pystyy kuvittelemaan itsensä kaikkien noiden tapahtumien ytimeen. Etenkin kuvaukset Erkki-sedästä kirvoittivat takuuvarmat naurut.

Mutta tämä kirja ei ole kertomus vain kommunikaatio-ongelmista ja vanhoista ukoista, vaan myös suuresta ja kaiken voittavasta rakkaudesta, jonka eteen Aino on valmis sietämään jopa Erkin pedanttiutta ja koko perheen jämähtyneisyyttä. Ainon ja Jussin rakkaus on jotenkin niin pakahduttavan voimakkaasti kuvattu, että se välittyy lukijalle asti täysin ehjänä. Mielestäni Nieminen kirjoittaa kauniisti tuosta rakkaudesta ja siitä suuresta hellyydestä ja välittämisestä, mikä Ainon ja Jussin välillä vallitsee. Oikeasti nyt lukemisen jälkeen tuntuu, että tarvitsisin yhtä voimaannuttavan ja välittävän halauksen kuin Aino, koska Nieminen saa tuon halauksen tuntumaan niin maagiselta asialta, että sille ei vedä vertoja mikään.

Aivan mainiota siis! On huumoria, rakkautta, sanavalmiutta ja taito kirjoittaa sujuvasti ja kauniisti. En oikeasti keksi mitään, mitä tämä kirja kaipaisi. Olisin kyllä mielelläni lukenut tätä kirjaa enemmänkin, mutta tapahtumarikkautensa puolesta 267 sivua on oivallinen mitta tälle kirjalle. Toivon todella, että Nieminen kirjoittaa vielä lisää tällaisia kirjoja, jotka ovat aidosti hyvän mielen kirjoja.

♠♠♠♠♠

Valo valtameren yllä

M.L. Stedman: Valo valtameren yllä

422 s., Karisto 2013

alkup. The Light Between Oceans, 2012

suom. Leena Perttula

kannen suunnittelu: Anne Rusanen

Muovittaessani kirjoja heinäkuussa osui silmiini M.L. Stedmanin esikoisteos Valo valtameren yllä, jonka lainasin saman tien. Kirja on siis odottanut lukemistaan pari kuukautta ja hetken harkitsinkin, että viitsinkö sittenkään lukea tätä ollenkaan. Onneksi otin itseäni niskasta kiinni ja avasin kirjan, sillä jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien tämä kirja vei minut mukanaan.

Valo valtameren yllä sijoittuu 1920-luvun Australiaan pienen pienelle Janus Rockin majakkasaarelle, jonka majakkaa Tom Sherbourne saapuu hoitamaan. Saari on kaukana rannikosta ja elämä saarella on varsin eristynyttä ja yksinäistä, sillä huoltovene saapuu saarelle kolmen kuukauden välein. Tom kuitenkin menee naimisiin kaupungissa asuvan Isabelin kanssa, jolloin vaimo muuttaa myös saarelle. Eräänä päivänä saarelle ajautuu vene, jonka lasti muuttaa koko heidän elämänsä täydellisesti.

Tämä kirja on Tomin ja Isabelin rakkaustarina, joka kaiken kestää ja kaiken kärsii. Heidän rakkautensa kestää surut ja antaa anteeksi, heidän rakkautensa saa laittamaan puolison edun oman edelle ja vaientamaan kolkuttavan omatunnon. Heidän tarinansa on uskomaton, sillä heillä ei todellakaan ole helppoa, kun suuri salaisuus alkaa jäytää heidän välejään ja saa epäröinnin ja katumuksen purkautumaan teoiksi. Salaisuuden paljastuminen laittaa heidän rakkautensa todella koetukselle ja he joutuvat tekemään kipeitä valintoja, jotka vaikuttavat koko heidän loppuelämäänsä.

Kirja on kirjoitettu moitteettomalla ja sujuvalla kielellä, mistä suomentaja ilman muuta ansaitsee kiitokset. Stedmanin tavassa kirjoittaa on jotakin tenhoavaa ja hieman nostalgistakin, lukija sukeltaa välittömästi hahmojen mukaan 1920-luvulle. Stedman on mielestäni valinnut sanansa hyvin, jos suomennoksen yhteydessä voi käyttää tällaista sanavalintaa, sillä kieli on runsasta erilaisine verbeineen ja adjektiiveineen, se ei toistele samoja asioita koko ajan.

Juonenkäänteet saavat väkisinkin myös lukijan pohtimaan oikeaa ja väärää. Etenkin kirjan lopun tapahtumissa on niin sydäntäriipaisevia elementtejä, että hahmojen epätoivo ja tuska välittyvät lukijalle ja saavat hänetkin ahdistumaan. Kuitenkin suuri ja kantava rakkaus ovat taustalla koko ajan lohduttavana elementtinä, mutta siitä huolimatta ei ole aina helppo tehdä niin kuin sydän sanoo ja järki käskee, etenkin kun sydän repii kahtaalle ja järjen ääni on aikaa sitten hukkunut tunteiden alle. Tämä kirja on ravisteleva ja koskettava teos, todellinen helmi, kuten kansiliepeessä luvataan.

♠♠♠♠½

La Peregrina

Cecilia Samartin: La Peregrina

501 s., Bazar 2013

alkup. La Peregrina (eng.)

suom. Ulla Lempinen

kansikuva: Sarah Perkins & kansi: Lene Stangebye Gevins

Olen pitänyt kaikista Cecilia Samartinin suomennetuista teoksista, mutta Señor Peregrino ei tehnyt aikoinaan niin suurta vaikutusta kuin Nora & Alicia ja Kaunis sydän. Siitä huolimatta halusin ehdottomasti lukea tuon teoksen jatko-osan La Peregrina, sillä Samartinin tavassa kirjoittaa on jotakin uskomattoman kaunista ja soinnukasta.

La Peregrina on itsenäinen jatko Señor Peregrinolle, mutta minun mielestäni kannattaa silti lukea ensin edeltävä osa ja sitten vasta tarttua tähän La Peregrinaan, sillä siten kirjasta saattaa saada enemmän irti. Olin itse jo unohtanut jonkin verran Señor Peregrinon tapahtumia, mutta tätä kirjaa lukiessa ne välähtivät mieleen uudelleen ja jotenkin tuntui, että sain tuostakin kirjasta paljon uutta irti.

Jamilet on nuori meksikolaissyntyinen nainen, joka on ystävystynyt vanhan herra Peregrinon kanssa ja miehestä on tullut tytölle todella läheinen. Mies kertoo tarinoita menneisyytensä Espanjasta ja ihmeelllisen kauniista Rosasta, jonka hän kohtasi tuolloin. Jamilet haluaa ottaa selvää, mitä Rosalle todella tapahtui, sillä hän tuntee olevansa jotenkin yhteydessä Rosaan, onhan molemmilla oma suuri salaisuutensa. Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa, toinen on nykypäivän Los Angeles herra Peregrinoineen ja Jamileteineen, toinen on vuosikymmenien takainen Espanja sellaisena kuin Rosa sen koki ja näki.

Rosa on herra Peregrinon suuri rakkaus, mutta maailma ja ihmiset ajoivat heidät erilleen. Herra Peregrino on jo aikoja sitten luopunut ajatuksesta, että kohtaisi Rosan enää koskaan, mutta Jamilet haluaa itsepintaisesti selvittää mitä Rosalle tapahtui. Rosa oli kolmilapsisen perheen nuorimmainen, häpeäpilkku, joka aiheutti vain vaikeuksia. Kun pikkukylän torilla puhkeaa kauhea kahakka, 12-vuotias Rosa pakenee mustalaisten leiriin, jonne hän pian tuntee kuuluvansa kokonaan ja jossa hän löytää uuden elämän.

Mielestäni tämä kirja on yhdellä sanalla kuvattuna vangitseva. Tämä on niin moniulotteinen ja upeasti kirjoitettu (kiitos kuuluu osin suomentajalle!), että en oikein tiedä miten sitä kuvailisi sen paremmin. Kahdessa aikatasossa liikkuminen luo lukijalle mahdollisuuden päästä paljon syvemmälle tarinaan kuin olisi mahdollista vain yhdessä tasossa kerrottuna. Rosan minäkertojaosuudet ovat mielestäni teoksen parasta antia, sillä niissä vuosikymmenten takainen Espanja ajatuksineen ja tapoineen piirtyy lukijan silmiin vahvasti. Miljöön kuvaus on mielestäni myös hyvin onnistunutta ja osittain voisi sanoa jopa että aistillista. Paljon ei nykypäiväkään kalpene menneisyyden rinnalla, mutta siitä puuttuu minun mielestäni tietynlainen lumo ja särmä, joka imaisisi mukaansa. Nykyisyyden kietoutuminen vahvasti menneisyyteen ja paljastuvat uudet asiat kuitenkin hieman tasoittavat asiaa.

Kun on lukenut oikein huikean kirjan, jossa selvitetään menneisyyttä, niin lukija luonnollisesti odottaa jonkinlaista loppuratkaisua. Olen oikeasti todella hämmentynyt tämän kirjan lopusta enkä taida oikein ymmärtää, että mitä ihmettä oikein tapahtui: miten asiat keikahtivat siihen pisteeseen kuin kirjan viimeisissä sivuissa kuvataan? Minä todella jään odottamaan trilogian kolmatta osaa, sillä haluan todella tietää, että miten kirjan loppu pitäisi tulkita.

♠♠♠♠½

Hanna: Kiukaanniemen vahva emäntä

Tuulikki Yli-Lonttinen: Hanna - Kiukaanniemen vahva emäntä

272 s., Mäntykustannus 2012

grafiikka: Mainostoimisto Grafu Oy

Hanna - Kiukaanniemen vahva emäntä on Tuulikki Yli-Lonttisen esikoisteos. Löysin sen sattumalta heinäkuussa kirjastossa työskennellessäni ja päätin lainata, sillä takakansi lupasi hyvää kaikkine kehusanoineen. On pakko sanoa, että olen nyt hieman pettynyt, sillä kirja ei lunastanut odotuksiani täysin.

Kirja kertoo Kiukaanniemen suvun tarinaa 1840-luvulta 1930-luvulle saakka. Minulle ei tosin jäänyt kirjasta kovin tuntuvia mielikuvia ennen 1860-lukua, jolloin päähenkilö Hanna nousee tarinan keskiöön. Hanna on Kiukaanniemen talon vanhin tytär, joka joutuu äidin kuoltua huolehtimaan nuoremmista sisaruksistaan sekä tulemaan toimeen uuden äitipuolen kanssa. Hanna on ulkoisesti vahva, mutta elämän suuret surut iskevät kovaa hänen todellisuudessa herkkään sieluunsa.

Tämän kirjan kirjalliset ansiot ovat todella heikot. Ensiksikin missä ihmeessä kirjan oikolukijat ovat luuranneet, kun kirjaa on painoon lähdetty viemään? Tässä on ihan tajuttomasti välimerkkivirheitä eli niitä joko puuttuu tai ne ovat missä sattuu. Eikä siinä vielä kaikki, sillä tässä kirjassa on myös tosi omituisia lauseita, joista puuttuu verbejä ja niistä tulee mieleen enemmänkin jotkin muistiinpanot kuin juonellinen kertomus. Vanhoja kunnon yhdyssanavirheitäkin löytyy.

Muutamia sivuja luettuani ja edellä mainituista seikoista "ärsyyntyneenä" mietin, että jaksanko edes lukea tätä loppuun saakka. Juuri silloin tarina lähti vetämään ja täytyy sanoa, että Hannan tarina on todella mielenkiintoinen ja kirjan luoma ajankuva on onnistunut. Jotenkin hahmot ja heidän tunteensa sekä kirjailijan luoma miljöö saivat lukemaan tätä kirjaa eteenpäin nopeassa tahdissa. Itse en huomannut tässä kirjassa asiavirheitä, joten voin sanoa, että Yli-Lonttinen tietää mistä kirjoittaa. Olisi mielenkiintoista tietää mikä on Hannan tarinan todellisuuspohja, sillä kirjan lopussa on lähdeluettelo vaan ei tarkempaa selvitystä siitä, onko Hannalla esikuvaa oikeassa elämässä.

Sitten taas on pakko nostaa esiin juonelliset ongelmat. Ensiksikin aika juoksee ihan liian nopeasti, ensin ollaan jonkin vuoden keväässä ja sitten jo seuraavan vuoden syksyssä. Lukijan (ainakin minun) oli vaikea pysyä perässä siinä minkä ikäisiä hahmot ovat ja missä ajassa kirja liikkuu milloinkin. Samaten hahmoja on todella runsaasti, joten on vaikea pysyä perillä kunkin elämänvaiheista, jotka saattavat yhtäkkiä nousta esiin pitkän hiljaisuuden jälkeen. Kirjan alku suhteessa sen saamaan jatkoon oli aluksi myös melko sekavan tuntuinen, samoin loppu on hieman töksähtävä. Mutta ajankuvana tämä on kuitenkin onnistunut, kuten sanoinkin. Tästä kirjasta jäi lämmin olo, sellainen rehellinen ja alkuvoimainen.

♠♠♠

Haltiakuusen alla

Anne Helttunen, Annamari Saure & Jari Suominen: Haltiakuusen alla - suomalaisia kirjailijakoteja

272 s., Avain 2013

ulkoasu: Tarja Kettunen

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen ovat tehneet hyvää työtä kootessaan kirjaa suomalaisista kirjailijakodeista. Kun kuulin tästä kirjasta alkuvuoden aikana, niin tiesin heti haluavani lukea tämän. Niin näköjään halusi moni muukin, sillä jonotin tätä jonkin aikaa kirjastosta. Haltiakuusen alla on mielestäni todella onnistunut johdatus paitsi kirjailijoiden koteihin myös heidän elämäänsä, joka monen kohdalla on vaikuttanut vahvasti myös heidän tuotantoonsa kirjailijoina.

Haltiakuusen alla esittelee 35 erilaista kohdetta, joissa joku suomalainen merkkikirjailija on asunut jossakin elämänsä vaiheessa tai jotka on siirretty alkuperäistä tarkasti vaalien uusiin tiloihin, kuten esimerkiksi kirjastoihin. Kirja esittelee taloja elämänmakuisesti, sillä kirjailijoiden omat elämäntarinat luovat kohteista paljon muutakin kuin pelkkiä huoneita. Minua on itseä aina kiehtonut kovasti talojen tarinat, se millaisia ihmisiä niissä on asunut ja minkälaisia asioita ne ovat kätkeneet seiniensä sisälle: koko niiden historia. Haltiakuusen alla on siis todellakin oikea kirja juuri minulle!

Kirjailijoista on mukana useimmat tunnetut suomalaiset merkkikirjailijat, kuten Juhani Aho, Minna Canth, Runebergit, Aleksis Kivi ja niin edelleen. Tämä kirja ei pelkästään herättänyt mielenkiintoani päästä vierailemaan muutamiin kohteisiin, vaan myös houkuttelee lukemaan teoksia sellaisilta kirjailijoilta, joiden tuotantoon en ole vielä tutustunut, kuten esimerkiksi Kaarlo Sarkia ja Uuno Kailas. Tämä kirja onkin monipuolinen sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä tämä on paitsi matkaopas myös pienoishistoriikki usean kirjailijan elämästä ja katsaus heidän tuotantonsa taustoihin.

On hurmaavaa päästä katsomaan, millaisissa paikoissa suuret kirjailijat ovat asuneet ja missä he ovat luoneet unohtumattomia teoksiaan. Monen jälkeen on jäänyt paljon heidän alkuperäisiä tavaroitaan, mutta toisilta ei ole jäänyt muuta kuin merkittäviä teoksia. Tätä kirjaa lukiessa ja kuvitusta (joka on muuten todella onnistunut) katsellessa en voi olla miettimättä, että mitä nykypäivän kirjailijoista jää jälkeen materialistisessa mielessä. Tullaanko heidän vanhoja kotejaan museoimaan heidän kuolemansa jälkeen? Jos tullaan, niin mitä siellä on esillä? Monen jo edesmenneen kirjailijan kirjoituskoneen löytää itseoikeutetusti heidän museoistaan, mutta tuskinpa vanhoja tietokoneita kukaan rupeaa esittelemään tyylillä "tällä tietokoneella Sofi Oksanen kirjoitti kuuluisan Puhdistus-teoksensa". Maailma muuttuu ja tässä kirjassa esiteltyjen kirjailijoiden maailma on jo mennyttä aikaa. Siksi tämä on mielestäni myös mainio kurkistus entisaikojen sisustukseen ja arvomaailmaankin.

Jotta tämä ei nyt menisi aivan pelkäksi kehumiseksi, niin täytyy minun tietysti jokin moitteen sanakin löytää. Tekstin asemointia ja kirjan taittoa olisi voinut suunnitella vähän paremmin, sillä nyt teksti tuntuu pomppivan erilaisiin paloihin koko ajan. Samaten olisi voinut kiinnittää enemmän huomiota kappaleiden lopetuksiin, sillä välillä joku asia esiteltiin suurella otsikolla ja koko juttu loppui muutaman lauseen jälkeen töksähtäen kuin kanan lento. Jäin vaistomaisesti odottamaan, että "niin, mitäs sitten?". Väliotsikkoja on siis ehkä hieman liikaa eli tekstiä olisi voinut joidenkin kirjailijoiden kohdalla sitoa vähän yhteinäisemmäksi kokonaisuudeksi. Itse sisällössä ei siis ole moitittavaa, mutta edellä mainitut seikat kuitenkin häiritsivät ainakin minun lukunautintoani jonkin verran.

♠♠♠♠½

4 x Nina, part. 3

Ritta Jacobsson: Ninan unelmamatka, 154 s., Karisto 2003

alkup. Tina - Florida tur och retur, 1997, suom. Aila Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina autiotalossa, 148 s., Karisto 2003

alkup. Tina - Midnatt råder, 1997, suom. A. Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina megabileissä, 143 s., Karisto 2004

alkup. Tina - I Bödelns hus, 1998, suom. A. Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Ninan ongelmaystävä, s. 140 s., Karisto 2004

alkup. Tina - Mias gåta, 1998, suom. A. Hyyryläinen

***

kansikuvat: Suomen kuvapalvelu

 

Nina -sarjan lukeminen jatkuu taas neljän kirjan verran. Kuvassa kannet ovat hieman väärässä järjestyksessä ja tajusin sen juuri, mutta ei voi mitään, kun opukset on jo palautettu kirjastoon. Sen sijaan suurempi virhe on itse kirjoissa, sillä niissä sarjan osien luettelossa on merkitty Nina autiotalossa aikaisemmaksi kuin Ninan unelmamatka, mikä ei tosiaan pidä paikkaansa. Itse luin ne tuossa järjestyksessä ja vähän harmitti, mutta katsoin viimeisistä osista, että niissä on jo oikea järjestys merkittynä. Nina autiotalossa on se kirja, joka sai minut innostumaan tästä sarjasta. Sain sen joululahjaksi joskus ammoisina aikoina ja luin sen välittömästi, minkä jälkeen lainasin lisää kirjastosta.

 

Ninan unelmamatka saa alkunsa, kun Ninan äiti saa työpaikaltaan palkinnoksi koko perheen matkan Floridaan. Äidin pitää matkan aikana hoitaa vain yksi pieni työasia, mutta muuten koko kaksi viikkoa on lomaa. Kun perhe Bergström on vauhdissa, niin voi taatusti uskoa, että koko perhe onnistuu nolaamaan itsensä. Koko matka tuntuu aluksi menevän täysin plörinäksi, mutta loppujen lopuksi lomasta kehkeytyy todella jännittävä ja mukaan mahtuu niin varasteleva porukka kuin romanttista virettäkin. Itse pidin kirjaa jokseenkin epäuskottavana juoneltaan, sillä tapahtumat ovat aika korkealentoisia ja on vaikea uskoa, että edes koheltavalle perheelle voisi sattua tällaista äksöniä lomalla.

 

Nina autiotalossa kertoo Bergströmin perheen joulunalusajasta, jolloin valmisteluita tehdään kovalla tohinalla ja jokavuotiseen jouluperinteeseen kuuluva flunssakin ilmestyy jälleen ajallaan. Perhe koheltaa jouluvalmisteluissaan ja lopuksi olohuonetta koristaa "varastettu" kuusi ja kulahtaneet koristeet. Nina nauttisi muuten joulunajasta, mutta pahaksi onnekseen hän ei voinut olla kerskumatta, että uskaltaa mennä vanhan parantolan lähellä sijaitsevaan autiotaloon keskellä yötä, vaikka talossa sanotaan kummittelevan. Tässä kirjassa pidän niin kovasti siitä toisesta ulottuvuudesta, jonka Jacobsson on kirjaan istuttanut yliluonnolisen merkeissä. Hän käsittelee hienoisesti sivuten historiaa, mutta luo aitoa jännitystä kummitusteemallaan. Muistan kuin ekalla lukukerralla hiuksia nostatti ajatus Ninan seikkailuista. Tämä kirja on myös todella hauska huumoripläjäys, joten voi sanoa, että tässä on sopivassa suhteessa vähän kaikenlaista.

 

Nina megabileissä, tai kuten alkuperäinen nimi "pyövelin talossa", jatkaa samalla kummitusteemalla kuin edellinenkin osa. Ninan bändikaveri Mian serkku järjestää isot uudenvuodenbileet vanhassa pyövelin talossa lähellä hautausmaata. Tyttöjen bändiä on pyydetty sinne soittamaan ja auttamaan valmisteluissa, mutta vasta paikan päällä tytöille selviää miten karmivasta paikasta on kysymys. Talossa tapahtuu outoja asioita ja siellä huhutaan kummittelevan. Myös Ninan mukana oleva Dalmatina-koira aistii jotakin erikoista, mikä on omiaan nostamaan tyttöjen niskakarvat pystyyn. Itse pidin tässäkin kirjassa kummitusteemasta kovasti, se on hyvin aidon oloista. Samoin Ninassa ilmenevä pelottomuus kohdata vaikka mitä, kunhan vain rakkaimmilla on turvallista, on hyvin kuvattu. Ninasta paljastuu lopullisesti myös epäitsekäs puoli, vaikka tähän asti hän on tuntunut vähintäänkin hieman itsekkäältä.

 

Ninan ongelmaystävä -kirjassa Mia alkaa yhtäkkiä käyttäytyä oudosti ja vältellä bändin muita jäseniä. Erityisen kurjaa se on Annalle, joka on Mian paras kaveri, mutta ei se helppoa ole Ninalle ja Fiallekaan, sillä bändi on alkanut juuri päästä täyteen kukoistukseensa erityisesti Mian johdolla. Mian käytös kiristää lopulta heidän kaikkien hermoja, kunnes lopulta paljastuu syy Mian käytökselle. Tässä vaiheessa punnitaan todellinen ja kestävä ystävyys sekä aito välittäminen ja asioiden laittaminen tärkeysjärjestykseen. Nina oppii arvostamaan itsestäänselvyyksinä pitämiään asioita, sillä Miaa vaivaavan asian paljastuminen kasvattaa Ninaa ihmisenä paljon. Mielestäni Jacobsson onnistuu taas luontevalla tavalla viemään Ninan hahmoa aikuisempaan suutaan. Tämä kirja on myös selkeästi synkkämielisempi kuin aikaisemmat osat, mutta tämä kirja vaatiikin vakavuutta eipä osasta toiseen jatkuvaa kohellusta ja hassuttelua.

 

Yhteisarvosanaksi kirjoille: ♠♠♠♠

Tinka ja Taika: Noidanruohon salaisuus

Sanna Isto: Tinka ja Taika - Noidanruohon salaisuus

kuvitus: Julia Vuori

182 s., WSOY 2013

Luin viime marraskuussa Sanna Iston esikoisteoksen Tinka ja Taika. Vaikka löysinkin siitä hyviä puolia, niin lopullisesti se ei tuntunut kolahtavan minuun. Kun pohdin teosta myöhemmin, niin aloin pitää siitä paljon enemmän: jopa niin paljon, että tein siitä kirjavinkin tokaluokkalaisille. Siksi vahvistuikin ajatus, että haluaisin lukea myös tulevan jatko-osan. Noidanruohon salaisuus jatkaa tarinaa oikeastaan suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi.

Tinka ja Taika eivät ole mitkä tahansa siskokset, vaan ihan oikeita noitia. He ovat todella innoissaan uusista kyvyistään ja nauttivat niistä täysin siemauksin. Aina ei oikein malttaisi edes odottaa, että mummo opettaisi kaikki tietonsa tytöille. Malttamattomuudessaan tytöt saavat aikaan hulvattomiakin kommelluksia, joista osalliseksi pääsee koko perhe pehmoleluhevosta myöten. Harjoittelu ei kuitenkaan ole pelkkää iloa, sillä mummon taika-arkkua halajava Montonen tuntuu taas palaavan takaisin kuvioihin. Montonen ei tule saamaan arkkua, siitä siskokset ovat päättäneet pitää huolen.

Itse pidin tämän jatko-osan juonenkuljetuksesta ensimmäistä osaa enemmän. En tiedä mikä siinä tuntui niin ratkaisevan erilaiselta, mutta mielestäni kokonaisuus on nyt tasaisempi ja yhtenäisempi. Tässä ei ehkä ollut sellaista epätoivoista väärinymmärrysten sarjaa, mikä ensimmäisessä osassa oli.  Juoni soljui eteenpäin vaivattomammin ja samalla toi nopeammin eteen uudenlaisia tilanteita ja oivalluksia. Julia Vuoren kuvitus sen sijaan oli yhtä onnistunut ja mainio kuin ensimmäisessäkin osassa ja sitä olisi kyllä voinut katsella enemmänkin.

Tässä kirjassa hieman ärsytti se, että Montonen tuli taas hämmentämään soppaa. Tietysti se luo jännitystä ja mielenkiintoisia tilanteita, mutta minua koko Montonen alkoi hieman tympiä (en kyllä pitänyt hahmosta ekassakaan osassa). Ehkä tähän osaan olisi voinut kehitellä jonkin toisenlaisen pahiksen ja hieman laajentaa tarinan miljöötä, mutta toisaalta pieni tapahtumien piiri ja sama pahis luovat yhtenäisyyttä ensimmäiseen osaan.

Yhteenvetona voin todeta, että Iston luoma taikamaailma on toimiva ja mielenkiintoinen. Tämä toinen osa syventää taustatietoja, joka luo lisää peilauspohjaa juonenkäänteille, jolloin ainakin minun oli helpompi muodostaa omia käsityksiä asioista. Kokonaisuutena pidin tästä kirjasta edeltäjäänsä enemmän.

♠♠♠♠

Maunon kaupunki

Katri Tapola (teksti) & Kristiina Louhi (kuvitus): Maunon kaupunki

31 s., Tammi 2008

Maunon kaupunki on Katri Tapolan ja Kristiina Louhen ensimmäinen yhteinen kuvakirja. Se kertoo kaupunkilaispoika Maunosta, jolla on erinomaisen hyvä mielikuvitus ja todellinen kiinnostus eläintieteeseen. Mauno osoittaa, että kaupungissakin voi törmätä vaikka minkälaisiin otuksiin, kunhan vain osaa katsoa tarpeeksi tarkkaan.

Mielestäni tämä kirja oli juoneltaan jotenkin omituinen. Vaikka tämä ilmentääkin erinomaista mielikuvitusta ja on puettu mainiosti Maunon mielikuvituksen tuotteeksi, niin minuun tämä ei oikein uponnut. Tässä tapahtuu paljon asioita, jotka kyllä liittyvät toisiinsa, mutta tuntuvat jäävän jotenkin irrallisiksi. Lisäksi tässä kirjassa välillä tuntuu, että Mauno kaipaisi enemmän virikkeitä tai että hän on oikeasti hieman kummallinen, aivan kuin hän ei tajuaisi, että mistä oikeasti on kyse ja että kaikki on hänen mielikuvituksensa tuotetta.

Mielestäni Tapola kuitenkin on saanut tekstiinsä hyvin mukaan sen perusajatuksen, että kaupungissakin on kaikenlaista mielenkiintoista nähtävää, tehtävää ja koettavaa eikä kaikki ole vain betoniviidakkoa ja laatikkotaloja. Minä jotenkin näkisin tämän asian niin, että Tapola haluaa puhua kaupungissa asuvien lapsiperheiden puolesta ja kuvata sitä, että kaupungissakin on virikkeitä ja siellä voi elää onnellisen lapsuuden.

Kristiina Louhen kuvitus on mielestäni jälleen kerran onnistunut, mutta mitäpä muuta lempikuvittajaltani odottaisinkaan. Louhi täydentää mainiosti Maunon mielikuvituksekasta kaupunkikuvaa, sillä kuvat kertovat myös paljon sellaista, mitä ei sanoista löydy. Kuvitus ansaitsee erityismaininnan värien käytöstä, joka on todella hyvää ja iloisen näköistä. Kuvituksessa on välillä miltei jotain kömpelöä, mutta toisaalta se sopii erinomaisesti tämän kirjan tunnelmaan ja sen pirteään ja mielikuvituksekkaaseen sekamelskaan.

♠♠♠