La Peregrina

Cecilia Samartin: La Peregrina

501 s., Bazar 2013

alkup. La Peregrina (eng.)

suom. Ulla Lempinen

kansikuva: Sarah Perkins & kansi: Lene Stangebye Gevins

Olen pitänyt kaikista Cecilia Samartinin suomennetuista teoksista, mutta Señor Peregrino ei tehnyt aikoinaan niin suurta vaikutusta kuin Nora & Alicia ja Kaunis sydän. Siitä huolimatta halusin ehdottomasti lukea tuon teoksen jatko-osan La Peregrina, sillä Samartinin tavassa kirjoittaa on jotakin uskomattoman kaunista ja soinnukasta.

La Peregrina on itsenäinen jatko Señor Peregrinolle, mutta minun mielestäni kannattaa silti lukea ensin edeltävä osa ja sitten vasta tarttua tähän La Peregrinaan, sillä siten kirjasta saattaa saada enemmän irti. Olin itse jo unohtanut jonkin verran Señor Peregrinon tapahtumia, mutta tätä kirjaa lukiessa ne välähtivät mieleen uudelleen ja jotenkin tuntui, että sain tuostakin kirjasta paljon uutta irti.

Jamilet on nuori meksikolaissyntyinen nainen, joka on ystävystynyt vanhan herra Peregrinon kanssa ja miehestä on tullut tytölle todella läheinen. Mies kertoo tarinoita menneisyytensä Espanjasta ja ihmeelllisen kauniista Rosasta, jonka hän kohtasi tuolloin. Jamilet haluaa ottaa selvää, mitä Rosalle todella tapahtui, sillä hän tuntee olevansa jotenkin yhteydessä Rosaan, onhan molemmilla oma suuri salaisuutensa. Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa, toinen on nykypäivän Los Angeles herra Peregrinoineen ja Jamileteineen, toinen on vuosikymmenien takainen Espanja sellaisena kuin Rosa sen koki ja näki.

Rosa on herra Peregrinon suuri rakkaus, mutta maailma ja ihmiset ajoivat heidät erilleen. Herra Peregrino on jo aikoja sitten luopunut ajatuksesta, että kohtaisi Rosan enää koskaan, mutta Jamilet haluaa itsepintaisesti selvittää mitä Rosalle tapahtui. Rosa oli kolmilapsisen perheen nuorimmainen, häpeäpilkku, joka aiheutti vain vaikeuksia. Kun pikkukylän torilla puhkeaa kauhea kahakka, 12-vuotias Rosa pakenee mustalaisten leiriin, jonne hän pian tuntee kuuluvansa kokonaan ja jossa hän löytää uuden elämän.

Mielestäni tämä kirja on yhdellä sanalla kuvattuna vangitseva. Tämä on niin moniulotteinen ja upeasti kirjoitettu (kiitos kuuluu osin suomentajalle!), että en oikein tiedä miten sitä kuvailisi sen paremmin. Kahdessa aikatasossa liikkuminen luo lukijalle mahdollisuuden päästä paljon syvemmälle tarinaan kuin olisi mahdollista vain yhdessä tasossa kerrottuna. Rosan minäkertojaosuudet ovat mielestäni teoksen parasta antia, sillä niissä vuosikymmenten takainen Espanja ajatuksineen ja tapoineen piirtyy lukijan silmiin vahvasti. Miljöön kuvaus on mielestäni myös hyvin onnistunutta ja osittain voisi sanoa jopa että aistillista. Paljon ei nykypäiväkään kalpene menneisyyden rinnalla, mutta siitä puuttuu minun mielestäni tietynlainen lumo ja särmä, joka imaisisi mukaansa. Nykyisyyden kietoutuminen vahvasti menneisyyteen ja paljastuvat uudet asiat kuitenkin hieman tasoittavat asiaa.

Kun on lukenut oikein huikean kirjan, jossa selvitetään menneisyyttä, niin lukija luonnollisesti odottaa jonkinlaista loppuratkaisua. Olen oikeasti todella hämmentynyt tämän kirjan lopusta enkä taida oikein ymmärtää, että mitä ihmettä oikein tapahtui: miten asiat keikahtivat siihen pisteeseen kuin kirjan viimeisissä sivuissa kuvataan? Minä todella jään odottamaan trilogian kolmatta osaa, sillä haluan todella tietää, että miten kirjan loppu pitäisi tulkita.

♠♠♠♠½