Yön kantaja

Katja Kallio: Yön kantaja

11 h 40 min., Otavan äänikirja 2017

alkup. 2017

lukija: Vuokko Hovatta

Katja Kallion Yön kantaja valikoitui kuunneltavakseni oikeastaan siksi, että en meinannut löytää mitään kiinnostavaa kirjaa, joka olisi ollut vapaana kuunneltavaksi heti. Yön kantaja vaikutti ihan kelpo vaihtoehdolta, joten otin sen kuunteluun vähän ajatuksella "meneehän tämä paremman puutteessa". Ehkä ennakkoasenteeni vaikutti taustalla jopa siinä määrin, että minusta tämä kirja ei ollut mitenkään erityisen hyvä tai mukaansatempaava.

Yön kantaja kertoo Amanda Aaltosesta, jonka tie kulkee irtolaistytöstä kuumailmapallolentäjän matkassa Pariisin kaduille ja sieltä koti-Suomeen Seilin sairaalasaarelle parantumattomasti mielisairaaksi luokiteltuna. Amanda on monella tapaa erilainen kuin muut, ja kotiseudullaan hänet tunnetaankin Hassu-Amandana. Vielä Seilin saarellakaan, eristyksissä kaikesta ulkomaailmasta, Amanda ei ole valmis sopeutumaan yhteisiin sääntöihin ja määräyksiin, sillä hän aikoo vielä palata takaisin maailmalle. Ajan jatkuessa Seilin saarella hän oppii pakenemaan omaan maailmaansa.

Amandan tarina on tarina, joka voisi koskettaa tai ainakin herättää jotain tunteita. Minä en kuitenkaan tuntenut mitään erityistä, kunhan kuuntelin. Tietysti moni asia oli tuntui epäreilulta, tarpeettoman tunteettomalta ja karskilta, mutta syvälle ihon alle meneviä reaktiota en tuntenut. Amandasta hahmona en juuri pitänyt. Seilin saari kuitenkin oli mielenkiintoinen miljöö. Myös kuvaus mielenterveysongelmien hoidosta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa oli kiinnostavaa, sillä kuvaus saarella asuvien potilaiden ja heidän hoitajiensa arjesta oli minulle uudenlainen näkökulma aiheeseen.

♠♠♠

Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

Laura Honkasalo: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

200 s., Kirjapaja 2014

kansi: Katja Kuittinen

 

Olen suunnitellut Laura Honkasalon nuukailukirjan lukemista jo jonkin aikaa, koska onnistun lähes joka kuukausi elämään enemmän tai vähemmän yli varojeni. En nyt koskaan suoranaiseen vararikkoon mene, mutta tietysti enemmänkin voisi rahaa olla tilillä juuri enemmän palkkapäivää. Honkasalo ei tarjoa nuukailuun patenttiratkaisua, mutta hän kertoo omista valinnoistaan ja vinkkaa niitä lukijoille.

 

Honkasalon nuukailuvinkkeihin kietoutuu vahvasti ekologinen tvisti. Vaikka Honkasalo kertookin ryhtyneensä nuukailemaan pakon edessä perhetilanteensa muututtua, nuukailu kuitenkin sopii hänelle myös ekologisista syistä. Honkasalo ei enää ostele pientä koristetilpehööriä vain itseään ilahduttaakseen, vaikka aiemmin on niin saattanut tehdäkin. Tunnistan tässä hieman itseäni. Olen aina ollut taipuvainen materialismiin ja olen saattanut esimerkiksi mennä ostamaan uutta kynsilakkaa vain itseäni ilahduttaakseni. Pientä koristesälääkin on tullut haalittua sisustukseen, mutta nyttemmin olen alkanut karsia tavaraa. Kirjaa lukiessani havahduin siihen, että minun yhden hengen taloudessani on 6 viinilasia, 12 jalallista arkilasia, 8 pientä ja 4 isoa juomalasia. Tähän kun lasketaan vielä kymmenet mukit päälle, niin joo. Jep. Eikä mun luona edes ikinä käy kuin korkeintaan kourallinen ihmisiä kerralla.

 

Mullakin on ollut elämässä aika, jolloin olen joutunut pakon edestä nuukailemaan. Kykenen siihen ja saan siitä jopa jonkinlaista mielihyvää. Kun venyttää pennin äärirajoilleen, muuttuu yllättävän luovaksi. Honkasalon mainitsemat kaapinpohjapäivät ovat tuttu juttu. Harrastan niitä edelleen, koska silloin ruoanlaittoni muuttuu vieläkin luovemmaksi kuin yleensä. Olen soveltava kokki, joka tekee ruokaa näppituntumalla. Se on nuukailussa eduksi. Ei tosin ole yhtään ikävä sitä aikaa, kun työttömänä jouduin syömään päiväkausia riisiä ja keittojuureksia, kun ei mitään muuta ollut jäljellä. Sitä on helppo minunkin hehkuttaa nuukailua, kun nyt sen voi tehdä valintana eikä pakosta.

 

Honkasalon kirjasta herää paljon ajatuksia. Päällimmäinen fiilis on hyvä, vaikka mielestäni Honkasalo välillä sortuu hieman paasaamaan kuvaillessaan valintojaan. Hän kyllä korjaa asian toteamalla esimerkiksi, että "siinä ei tietenkään ole mitään väärää jos..". Näissä kohdissa ehkä se maailmanparantajuus nousee voimakkaimmin esiin. Aika paljon Honkasalo myös kuvailee ajanviettotapojaan, mikä ei aina suoranaisesti liity nuukailuun. Toisaalta se on ihan kiinnostavaa: mitä tekemistä nuukailija keksii vapaa-ajalleen?

 

Kirjaa lukiessa huomasin, että tietyt nuukailutottumukset ovat piintyneet minuun voimakkaasti ajoilta, jolloin opiskelin päätoimisesti tai olin työttömänä. Kaapinpohjapäivät ovat sitä perua, kuten myös tapani aina suihkussa sammuttaa vesi saippuoinnin ja sampoon vaahdotuksen ajaksi. En oikeastaan edes koe niitä nuukailuksi, koska ne liittyvät tapaani elää arkea. Samoin mun arkeen kuuluu se, että lämmitän saunan todella harvoin (viimeksi jouluna), korjaan vaatteitani ja suosin kirppiksiä. Kahta lipastoa ja tikasaskelmaa eli emännänjatkosta lukuun ottamatta kaikki kalusteeni on hankittu kierrätettynä. Ehkä nuukailun tunnusmerkit voisi täyttää sekin, että lainaan lähes kaikki "kuluttamani" kirjat, elokuvat ja musiikin kirjastosta. Kirjastonhoitajana sekin on tosin mulle vaan luontainen toimintatapa.

 

Honkasalon kirja ei lopulta tarjonnut itselleni mitään uutta, vaikka se olikin herättelevä lukukokemus. Nautin tämän kirjan lukemisesta tosi paljon. Rahan käyttö on jotenkin kiinnostava aihe ja nuukailussakin voi mennä äärimmäisyyksiin. Äitini isovanhemmilla esimerkiksi ei ollut lainkaan pyykkikonetta, koska se kuluttaa vettä ja sähköä. Niinpä isomummu pesi heidän pyykkinsä pyykkilaudalla lähes aina sadevedessä. Talon lämpötilakin oli sitä luokkaa, että isopaappa luki kirjoja keittiössä ikkunan äärellä kylmään aikaan ulkovaatteet päällä. Ikkunan ääressä siksi, että ikkunasta tuli valoa eikä tarvinnut käyttää sähkövaloa. On meitä moneksi. Mutta Honkasaloa mukaillen "siinä ei tietenkään ole mitään väärää", jos niin haluaa tehdä.

 

Nuukailetteko te? Tai teettekö arjessanne valintoja, joita voisi nuukailuksi nimittää?

Kaverin puolesta kyselen

Anna Karhunen ja Tiia Rantanen: Kaverin puolesta kyselen

135 s., Kosmos 2018 

kansi: Saara Helkala

perustuu Ylen samannimiseen podcastiin

 

Bongasin hiljattain Instagramissa esittelyn Anna Karhusen ja Tiia Rantasen teoksesta Kaverin puolesta kyselen. Kirja perustuu Ylen samannimiseen podcastiin, jota tosin en ole kuunnellut, mutta jonka olemassaolosta olen tiennyt. Näihin kansiin on koottu teemoittain parhaita paloja hauskoista ja noloista jutuista, joita on kohdalle - tai siis kaverin kohdalle - sattunut.

 

Jos haluaa lukea kevyen, nopealukuisen ja viihdyttävän kirjan, se on tässä. Näiden kansien sisään mahtuu tarinoita niin treffeiltä, reissuilta kuin työpaikaltakin. Yhteistä kaikille on, että niissä on jotain koomista tai noloa tai parhaassa tapauksessa molempia. Moni juttu on ihan uskomatonkin. Todellako jollekin on käynyt näin vai onko tämä vain jotain legendaa?

 

Tätä kirjaa voi yhtä hyvin lukea pienissä paloissa tai kerralla ahmien. Mitään suurta muistijälkeä tästä ei jää, mutta ei kaikesta tarvitsekaan, sillä myös "pelkkä" rentoutuminen ja viihdearvo ovat tärkeitä asioita.

Uusintaluku: Juhannusvieras

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras

255 s., Otava 2006

kansi: Anu Ignatius

 

Muutama vuosi sitten (noh, ehkä 10 vuotta sitten) koin suoranaisen härköshuuman Häräntappoaseen myötä ja luin varmaan kaikki hänen siihen mennessä ilmestyneet kirjansa aiheesta riippumatta. Juhannusvieraan olen halunnut lukea uudelleen jo jonkin aikaa ja nyt nappasin sen juhannuslukemiseksi. Muistan pitäneeni Juhannusvieraasta jo ensilukemalta, mutta nyt uuden lukukokemuksen myötä tämä kirja avautui minulle vielä paremmin.

Juhannusvieras kertoo nelikymppisestä sisustussuunnittelija Tuijasta, joka saa kesän alussa kirjeen Sailalta. Lapsena Tuija vietti monet kesät Sailan perheen luona maalla Ristinojalla ja tuo paikka näyttäytyy hänen muistoissaan aina todellisena paratiisina. Nyt Saila kirjoittaa kutsuakseen Tuijan Ennin 80-vuotisjuhliin. Enni oli monet lapsuudenkesät Tuijan "varaäiti", ja nyt hän alkaa olla huonossa kunnossa. Tuija päättää lähteä Ristinojalle, mutta yllättäen nostalgisiin muistoihin ilmestyy tummia pilviä. Mitä kesäparatiisin kulisseissa oikein piilikään? Mikä vei Tuomon kauas kotoaan ja sai Riston tarttumaan pulloon ja Suvin Raamattuun? Oliko Ristinoja lopulta paratiisi kenellekään muulle kuin Tuijalle?

Juhannusvieraassa on todellinen kesän tunnelma. Se on miljööltään juuri sellainen maaseutuidylli, joka puhuttelee minua: hiekkatiet, peltomaisemat, vanhat talot ja navetat. Tuijan muistoissa heinä tuoksuu, aina paistaa aurinko ja kylän kioskista ostetaan karkkia, jotka hartaudella syödään. Ristinojalla on helppo viihtyä. Tuijan lapsuusidylli kuitenkin murenee pala palalta, kun hän alkaa aikuisen silmin ymmärtää Palolan perheen vaiettuja asioita. Sitä, että Juho ei oikeastaan ollutkaan vitsikäs vaan jopa ilkeä. Että Tuijan saapuminen Ristinojalle oli Sailallekin aina vuoden kohokohta. Että aika on kullannut muistot.

Juhannusvieras on kirja, jossa on mielestäni aimo annos eräänlaista haikeutta siitä, että niin moni asia on muuttunut. Jostain syystä valoisat kesäyöt, lapsuuden paratiisi ja murtuvat kulissit ovat erityisen voimakas yhdistelmä. Lempeässä kesäyön valossa verhot raottuvat, mikään ei pysy enää piilossa. Ollaan vähän kuin ukkosen edellä eikä kuitenkaan.

Paitsi miljöössä myös Härkösen sujuvan tekstin parissa on helppo viihtyä. En voi kuin ihailla hänen verbaalista lahjakkuuttaan ja antaa sen viedä. Ehkäpä otan tänä kesänä jälleen kerran uusintalukuun Häräntappoaseenkin. Tuntuu, että härköshuuma saattaa taas iskeä päälle.

Kenraaliharjoitus

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus

212 s., Otava 2019

kansi: Kirsti Maula

 

Anna-Leena Härkösen uusin teos Kenraaliharjoitus on juuri sellainen kirja, jota kaipasin tenttikirjojen oheen ja Kaari Utrion paksun esikoisromaanin Kirstinin jälkeen: nopealukuinen, ytimekäs ja viihdyttävä. Mikään viihderomaani tämä ei kylläkään ole, mutta naseva dialogi ja päähenkilön terävät ajatukset välillä naurattivat. Ennen kirjan lukua ehdin kyllä ajatella, että Härkösen tuotanto on alkanut vähitellen kääntyä sellaiseen suuntaan, jonka aiheet eivät oikein osu minua lähelle. Edellinen teos Valomerkki ei oikein natsannut ja Kenraaliharjoituskin vaikutti ensialkuun liian kaukaiselta, vaikka toki halusinkin kirjan lukea, koska Härkönen on yksi suosikkikirjailijoistani.

 

Kenraaliharjoitus kertoo nelikymppisestä Janesta, jonka mielestä hänen parisuhteessaan kaikki on ihan hyvin. Kun Janen mies Mikki ehdottaa hänelle parinvaihtoa, Jane joutuu pohtimaan missä hänen rajansa menevät, mitä hän voi parisuhteensa vuoksi tehdä ja mitä hän todella haluaa suhteeltaan tai elämältään ylipäätään. Mikin ehdotus sysää heidät kumpikin tahoillaan pohtimaan asioita uusilta kanteilta ja Janekin päätyy kohtaamaan itsestään sellaisia puolia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

 

Pitkän parisuhteen mutkat ja kiemurat eivät tuntuneet minulle mitenkään läheiseltä aiheelta, koska en itse sellaisessa (tai lyhyemmässäkään parisuhteessa) elä. Teoksesta tulee takakannen ja kansiliepeiden perusteella sellainen olo, että tässä on kyse nyt todellakin parisuhderomaanista ja keskeinen aihe on parinvaihto, joka ei myöskään ole kohdallani mitenkään osuva aihe. Kuitenkin mielestäni keskeisempää tässä on lopulta etenkin Jane ja myös Mikki yksilöinä, jotka muodostavat parin. Tietysti heidän suhteensa on juonen keskeinen kannatinpalkki ja teoksessa tulee esiin osapuolten eroavat käsitykset heidän parisuhteensa nykytilasta ja toiveista sen suhteen. Melko paljon kuitenkin keskitytään myös Janen perhekuvioihin.

 

Olisin oikeastaan kaivannut tähän kirjaan vähän syvempääkin käsittelyä joihinkin asioihin, mutta toisaalta juonikuvioissa oli myös sellaista, jota en ehkä olisi jaksanut enempää lukea. Yllätyin kuitenkin lopulta ennakkoasenteistani huolimatta tämän suhteen tosi positiivisesti, joten jo siksi kannatti lukea!

Kirstin

Kaari Utrio: Kirstin

410 s., Tammi 2018

kansi: Otso Melkka

ilmestynyt ensikerran nimellä Kartanonherra ja kaunis Kirstin, 1968

 

Kaari Utrion esikoisteos Kirstin on ollut lukulistallani jo pitkään. Kun viime vuonna kirjasta ilmestyi 50-vuotisjuhlajulkaisu, lainasin sen melko pian. Tämä onkin odotellut minulla lainassa jo ihan liian pitkään, joten oli jo aikakin todella ottaa tämä luettavaksi.

Kirstiniä pidetään suomalaisena vastineena huippusuositulle Angelica-sarjalle, joka onkin ollut Utrion esikuvana hänen työstäessään esikoisromaaniaan. Esipuheessaan Utrio kertoo kirjan työstämisestä ja ilmestymisestä. Hän ei esimerkiksi pitänyt kirjan alkuperäisestä ilmestymisnimestä lainkaan ja olen kyllä itseki nsitä mieltä, että tämä lyhennetty nimi on ytimekkäämpi. Tosin alkuperäisestä nimestä näkyy mielestäni kuka oikeastaan lopulta on päähenkilö suhteessa keneen: itse koin, että teoksen ensisijainen päähenkilö taitaa lopulta kuitenkin olla kartanonherra Klaus Kristerinpoika Horn, vaikka Kirstin ja heidän suhteensa ovatkin erittäin olennaisesti muodostamassa juonta.

Kirstin sijoittuu Ruotsi-Suomeen 1500-luvulle loistokkaiden linnojen ja kartanojen mutta myös sotien, tautien ja mielettömien hallitsijoiden aikakauteen. Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun kartanon omistaja, on tunnettu valtiomies, jota yleisesti pidetään naistenmiehenä. Hän saisi vaimokseen kenet tahtoisi, mutta Klaus tahtoo kiivaan ja omapäisen Kirstinin, joka ei todellakaan tahdo naistenmiehen vaimoksi. Sinänsä hyvin itsevarmassa Kirstinissä esiintyy tässä kohtaa epävarma puoli, sillä hän kokee itsensä kokemattomaksi miehen rinnalla eikä tunnu voivan myöntää sitä oikein itselleenkään.

Esipuheessaan Utrio suhtautuu esikoisteokseensa ankaran rehellisesti, hän ei pyri peittelemään sen puutteita tai kömmähdyksiä, mutta samalla Utrio on nuorta esikoiskirjailijaa kohtaan lempeä. Hän kertoo tunnistavansa teoksesta myös kerronnan ilon ja aidon tarinankertojan kyvyn. Mielestäni Utrio on oikessa kummassakin asiassa. Kirstin oli tosiaan paikoitellen vähän kömpelö, mutta toisaalta tässä esikoisteoksessakin jo näkyy Utrion loistava kyky kirjoittaa hyvää, kiinnostavaa ja mukaansatempaavaa historiallista viihdettä. 

 

Kirstin  osoittautui minulle romaaniksi, jota viihdytti ja nollasi ajatuksia, vaikka ei tämä välttämättä kirjallisilta ansioiltaan huippu olekaan. Viihteelläkin on kuitenkin sijansa ja viihdyttämäänhän Utrio on kirjansa kirjoittanutkin. Pidin Klausin ja Kirstinin hahmoista ja heidän suhteensa kipinöinnistä. Jostain syystä minua aina viehättää tarinoissa kipakasti sanailevat ja vahvatahtoiset parit, kuten tämän kirjan pääpari tai esimerkiksi Tuulen viemän Rhett ja Scarlett. Myös miljöötä on mielestäni kuvattu hyvin, ja vaikka Utrio itse moitiskeleekin joissain kohdin kirjoittaneensa teokseensa aikakauteen sopimattomia sanoja ja tunteita, niin eivät ne minun lukukokemustani häirinneet.

Utrio on tehnyt pitkän uran kirjailijana ja tietyllä tapaa ymmärrän hänen tuntemuksiaan esikoisteostaan kohtaan. Itse olen kirjoittanut tätä blogia nyt melkein 7,5 vuotta ja kieltämättä suhtaudun ensimmäisiin arviointeihini vähän nolostuneena: ensimmäiset tekstit tuntuvat nyt kömpelöiltä, mutta toisaalta ne ovat tärkeä osa kehitystäni kirjabloggaajana ja siksi ne ovat tärkeitä. Omiin teksteihin täytyy suhtautua ymmärryksellä ja lempeästi, vaikka niitä pystyisikin tarkastelemaan myös kriittisesti. Mielestäni se pätee kaikkeen julkaistuun tekstiin, olipa kyseessä sitten kaunokirjallinen teos tai blogi.

Nainen hytissä 10

Ruth Ware: Nainen hytissä 10

11 h 21 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. The Woman in Cabin 10, 2016

suom. Terhi Kuusisto 

lukija: Mervi Takatalo

 

Olen pienen ajan sisällä kuunnellut Ruth Waren kirjoista kolme. Pidin kovasti niistä uusimmasta Rouva Westaway on kuollut ja vielä enemmän pidin Valhepelistä. Nainen hytissä 10 on minulle ensimmäinen hienoinen pettymys Waren suhteen. Tietysti kahden hyvän kirjan jälkeen saman kirjailijan muihin teoksiin alkaa ladata enemmän odotuksia, mutta ei kyse ole pelkästään siitä. Tämän kirjan tapahtumat lähtivät mielestäni kovin hitaasti liikkeelle ja juoni tuntui muutenkin hieman kiertävän kehää. Jännittäviäkin kohtia kyllä oli, mutta jokin terä tästä puuttui.

 

Kolmekymppinen Lo työskentelee matkailulehdessä ja saa lopulta odottamansa tilaisuuden, kun loistokas luksusristeilijä lähtee neitsytmatkalleen mukanaan joukko silmäätekeviä sekä toimittajan rooliin astunut Lo. Ennen kuin matka on kunnolla alkanutkaan, levottomasti nukkunut Lo herää keskellä yötä. Naapurihytistä kuuluneet äänet saavat hänet säntäämään parvekkeelle. Hän ehtii nähdä meren syvyyksiin katoavan käden ja naapurihytin verisen parvekkeenkaiteen. Säikähtänyt Lo hälyttää vartijan paikalle, mutta kukaan muu ei ole huomannut mitään eikä kukaan matkustajista ole kadonnut. Lo tuntee olevansa ansassa keskellä merta. Onko Lon mielenterveys alkanut horjua vai todistiko hän todella murhaa?

 

Juoniasetelma tässä teoksessa on hyvä: suljetussa paikassa tapahtuu rikos, johon syyllisen täytyy olla joku paikalla olijoista. Jännitys ei kuitenkaan mielestäni ota tiivistyäkseen kunnolla eikä juonikaan tunnu lopulta pysyvän kunnolla kasassa. Se leviää vähän joka suuntaan niin, että tapahtumat ja miljöö eivät muodosta todellista jännitystä. Täytyy myös sanoa, että mielestäni Mervi Takatalo oli lukijana hieman lattea, mikä varmasti vaikuttaa kokemukseeni tästä kirjasta.

 

♠♠♠

Reetta Niemensivun sarjakuvia

Reetta Niemensivu: 

Saniainen kukkii juhannuksena

Suuri kurpitsa 2013

***

Lempi ja rakkaus

Suuri kurpitsa 2010

 

Luin pitkästä aikaa sarjakuvia ja ne osoittautuivat oikein hyväksi vaihteluksi tenttikirjojen lukemiselle.  Reetta Niemensivu on minulle entuudestaan tuttu kuvittaja, mutta en ollut  tiennyt hänen tehneen myös sarjakuvia. Parkanosta kotoisin oleva Niemensivu kuvaa sarjakuvissaan kotiseutunsa ja sukunsa tapahtumia ja vaiheita. 

 

Saniainen kukkii juhannuksena sijoittuu juhannuksen aikaan Parkanossa vuonna 1928. Tuolloin puhkesi raju ukkosmyrsky, jonka aikana salama iski tuhoisasti Parkanon kirkkoon. Kirkko paloi, ihmisiä kuoli ja useita loukkaantui. Kirjan nimestä ja mainiosti valoisan kesäyön värejä ja varjoja kuvastavasta kannesta voisi ajatella, että teoksen tunnelmassa on lempeää lämpöä ja kesäyön valoa, mutta kirkon tapahtumista johtuen tunnelma muuttuukin melko painostavaksi ja hiostavaksi.

Lempi ja rakkaus perustuu Niemensivun isoäidin elämään. Se kertoo nuoresta Lempistä, joka rakastuu Väinö-nimiseen nuorukaiseen. Nuoret haluaisivat mennä naimisiin, mutta joutuvat eroamaan toisistaan, koska Lempin perhe ei hyväksy kosijaa. Tämä sarjakuva rakentuu hetkistä ja tunnelmapaloista, joiden kautta lukijan eteen levittäytyy tarina aidosta rakkaustarinasta. Loppu on yllättävä, oikeataan aika koskettavakin. Erityisesti sarjakuvan kolme viimeistä sivua olivat ihanat!

Pidin molemmista näistä sarjakuvista. Pidin niissä paitsi tarinankuljetuksesta ja piirrostyylistä myös värimaailmasta. Värimaailmoissa vain muutamin värein kuvista on saatu tehtyä puhuttelevia. Piirrostyyli on muutenkin aika pelkistetty, mutta ilmeikäs. Myös tarinat olivat kiinnostavia, puhuttelevia ja onnistuneita. Pidän siitä, että Niemensivu on valinnut aiheensa todellisista tapahtumista, sillä vastaavat sukutarinat ja paikallishistoria kiinnostavat minua ylipäätäänkin.

Toukokuun luetut

Kylläpäs aika taas juoksee vinhaa vauhtia. Tuntuu, että etenkin nämä kesäkuun ensi päivät ovat olleet täynnä tohinaa. Töissäkin yleensä tahti rauhoittuu kesää kohti, mutta nyt tuntuu siltä, että vauhti ainakin täksi viikoksi vaan kiihtyy. Tällä viikolla olen ollut työpäivien jälkeen niin väsynyt, että en ole jaksanut istua koneen ääreen enkä oikein lukeakaan muuta kuin tenttikirjoja, koska niitä on pakko lukea, jos mielii välttyä paniikilta. Työ on kuitenkin onneksi edelleen yhtä mielekästä kuin aina ennenkin, joten kiirepiikitkin kestää. Huomenna mulla on vapaapäivä ja aion pitää tauon tenttikirjoista. Aikomuksena olisi lukea vaikkapa Kaari Utrion Kirstiniä, joka on mulla nyt ihan alkutekijöissään.

Toukokuu oli lukukuukautena ja kuukautena muutenkin ihan valtavan hyvä. Sain opintojani etenemään hyvin, mikä on huojentavaa. Sain luettua peräti 10 kirjaa, ja ensimmäistä kertaa aikoihin tosiaan sain kympin rikki. En tosin ole siihen mitenkään erityisesti pyrkinytkään. Lisäksi luin yhden tenttikirjan. Määrän lisäksi toukokuu oli myös laadullisesti hyvä lukukuukausi, sillä lähes kaikki luetut olivat mielestäni todella hyviä ja mieleenpainuvia. Lisää tällaisia nappiosumia, kiitos!

Kirsi Pehkonen: Juuret Jylhäsalmella

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Ruth Ware: Valhepeli 

Enni Mustonen: Sotaleski

Pierre Lemaitre: Silmukka

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä

Kristina Ohlsson: Lasilapset 

Kate Thompson: Yön eläjä

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi?

Mietin mitä muuta kirjallista tein lukemisen lisäksi. SPR:n kirppiksellä kävin kirjaostoksilla, kun oli jokin alepäivä. Ostin pari pokkaria ja Toni Morrisonin teoksen Rakkaus. Kaikki ostokset tosin todennäköisesti jäävät odottelemaan lukuvuoroaan toviksi jos toiseksikin, mutta ei se haittaa, sillä ne ovat olleet loputtoman pitkällä lukulistallani muutenkin. Kävin toukokuussa myös ottamassa neljännen tatuointini. Tällä kertaa halusin ikuistaa iholleni kuvan, joka liittyy tähän tärkeään lukuharrastukseen ja miksei myös ammattiinikin. Nyt olkavarttani koristaa kirjapino ja teksti "olen elänyt tuhat elämää". Lienee sanomattakin selvää, että pidän siitä kovasti. :)

 Palataan taas, kun saan jotain luetuksi!

Mitä Minna Canth todella sanoi?

Suvi Ahola (toim.): Mitä Minna Canth todella sanoi?

271 s., WSOY 2019

kansi: Martti Ruokonen

arvostelukappale saatu pyynnöstä kustantajalta, kiitos!

 

Toukokuun viimeiseksi kirjaksi jäi Suvi Aholan kokoama Mitä Minna Canth todella sanoi?. Vuosi 2019 on Minna Canthin 175-vuotisjuhlavuosi, joten kirjallisuutta häneen ja hänen teoksiinsa liittyen on ilmestynyt viime aikoina mukavasti. Koska Minna Canth on yksi suosikkikirjailijoistani, haluan toki tutustua hänestä kertoviin kirjoihin. Minna Canth on myös ehkä hieman kliseisestikin yksi niistä henkilöistä ja yhteiskunnallisista vaikuttajista, joita ihailen. Sanon "kliseisesti" siksi, että joka toinen kirjallisuutta tunteva tuntuu ihailevan juuri häntä, mikä taas sinällään ei ole ihme.

 

Mitä Minna Canth todella sanoi? Niin, siinäpä vasta hyvä kysymys ja siihen tämä kirja vastaa. Suvi Ahola on koonnut yksiin kansiin tekstejä Canthin uran varrelta. Mukana on niin lehtiartikkeleita, kirjeitä kuin proosaakin. Tekstit on jaettu teemojen mukaan ja niiden kautta Ahola taustoittaa Canthin ajatuksia ja sanomaa. Minulle Canthin proosa on tuttua jo monen vuoden varrelta, mutta oli kiinnostavaa huomata miten taitavasti hän on sujauttanut teksteihinsä kantaaottavuutta ja teräviä huomioita. Voin ihan rehellisesti sanoa, että mukana oli paljon sellaistakin, jota en ole teoksia lukiessani osannut itse eriöidä. Kaikkein kiinnostavinta antia minulle kuitenkin oli Canthin lehtiartikkelit ja kirjeet, joita en ole aiemmin lukenut. Eritoten niiden kautta näyttäytyy Canth itse ihmisenä.

 

Tätä teosta ja Canthin ajatuksia kun tutkailee, on syytä muistaa se, miten erilaisessa yhteiskunnassa Canth aikalaisineen eli. Jotkin hänen ajatuksistaan tuntuvatkin ehkä nykypäivänä vierailta, koska esimerkiksi koulunkäynti ei ole enää sukupuolikysymys ja siveyskäsityskin on erilainen. Mielestäni Ahola taustoittaa tekstit hyvin, sijoittaa ne historian ja yhteiskunnan aikajanalle ja osoittaa miksi ajatukset ovat omana aikanaan herättäneet vahvoja reaktioita. Samalla kaikille tulee selväksi, että Minna Canth on ollut mielipiteissään vahva ja toisaalta välillä kovin sinisilmäinenkin. Joka tapauksessa häntä on ajanut eteenpäin halu vaikuttaa, muuttaa asioita. Siihen hän on pyrkinyt rohkeasti ja ennakkoluulottomasti.

 

Tähän teokseen tarttuessani kuvittelin, että Aholan ja Canthin teksteistä muodostuisi dialogisempi kokonaisuus. Oletin, että Aholan huomiot ja tulkinnat olisi sijoitettu yksittäisten tekstien väleihin, ei yhdeksi laajemmaksi kokonaisuudeksi teeman alkuun. Aluksi olin ehkä hieman pettynytkin tähän ratkaisuun, mutta nyt koko teoksen luettuani olen taipuvainen ajattelemaan toisin. Valitun ratkaisun kautta teoksesta rakentuu selkeä kokonaisuus ja jokainen teema on voitu taustoittaa laajempana johdantona kuin dialogisemmassa esitystavassa.

 

Pidin tästä teoksesta, vaikka sen lukuajankohta olikin minulle vähän huono. Minulla on meneillään tenttiin lukeminen ja tietotekstin lukemisen rinnalle tällainen teos ei ehkä ollut paras mahdollinen valinta. Luulen, että olisin voinut saada tästä teoksesta irti vielä enemmän joskus muulloin, mutta lukukokemus oli siitä huolimatta avartava. Suosittelen tutustumaan.