Taskupainos: Anna-Leena Härkösen elämästä

Katja Kallio (kirj.) ja Anna-Leena Härkönen (haastateltava): Taskupainos - Anna-Leena Härkösen elämästä

Otava 2025

Anna-Leena Härkönen on kuulunut suosikkikirjailijoideni joukkoon jo ainakin 15 vuotta ja pidempäänkin, vaikka hänen viimeisimmät romaaninsa eivät olekaan olleet oikein minun makuuni. Muistan hänet jo lapsuudestani Liisa Metsolan roolista, ja se hänen rooleistaan on minulle edelleenkin tutuin, kun olen sarjan niin monta kertaa katsonut. Härkönen on monipuolinen taiteilija, sillä rooleja on riittänyt ja kirjoja on julkaistu tasaista tahtia.

Taskupainos on muistelmateos, jonka Katja Kallio on kirjoittanut Härkösen kanssa käymiensä keskusteluiden pohjalta. On hämmästyttävää miten selkeästi Härkösen oma ääni kuuluu tästä. Lukiessani saatoin hyvin kuvittelemaan hänet viereiseen nojatuoliin kertomaan tarinaansa minulle ääneen.

Heti ilmestymisen jälkeen ainakin iltapäivämediassa tästä tunnuttiin maalailevan jonkinlaista paljastuskirjaa ja revittiin lööppiotsikoita, joten itseäni kieltämättä pelotti sellaistako on luvassa. Mielestäni niin ei kuitenkaan käynyt. Sisältö on avointa ja suoraa, kuten Härkösen omissakin teksteissä yleensä, mutta asioita ei jäädä mässäilemään tai ketään ei ryvetetä tarkoitushakuisesti. Asiat vain kerrotaan siten kuin ne on koettu, toisinaan jopa hakien ymmärrystä muita ihmisiä ja omaa nuorta itseään kohtaan.

Pidin tästä kirjasta paljon. Tämä oli mukaansatempaava, kiinnostava ja monipuolinen teos. Vaikka olen Härkösen uraa jollakin tasolla seurannut jo pitkään, niin paljon oli uuttakin. Härkönen ei myöskään pelkää laittaa itseään likoon tai peittele omia pelkojaan tai herkkyyksiään, mikä tekee tästä mielestäni hyvin helposti lähestyttävän ja inhimillisen kokonaisuuden.

Kissapsykoosi ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkönen: Kissapsykoosi ja muita kirjoituksia

Otava 2024

Anna-Leena Härkönen on parhaimmillaan naseva sanankäyttäjä, joka ottaa asioihin kantaa suoraviivaisesti ja ytimekkäästi. Häräntappoase on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani ja Härkösen tuotannosta löytyy monta muutakin hyvää, vaikka uusimmat kirjat eivät ole yleensä enää samalla tavalla kolahtaneet tai ovat jopa jääneet kesken. Kolumnit kuitenkin kolahtivat odotusteni mukaan aivan kuten ennenkin.

Kissapsykoosiin on koottu 25 alunperin Apu-lehdessä julkaistua kolumnia, joissa Härkönen tarttuu erilaisiin itseään ärsyttäneisiin tai huvittaneisiin aiheisiin. Härköselle ominaisesti keskiössä on ihmissuhteet ja ihmiskohtaamiset sekä arkiset sattumukset. Kissapsykoosin nimestä voi jo päätellä, että nykyään kirjoittajan elämään kuuluu keskeisesti myös kissoja, joiden herättämistä uusista toimintatavoista tai käyttäytymisestä Härkönen kirjoittaa niin, että varmaan ainakin jokaista kissaihmistä huvittaa.

Kolumnit ovat nopealukuisia, joten jos kaipaa jotain helppoa, huvittavaa ja ytimekästä luettavaa, kannattaa harkita Kissapsykoosia tai jotain Härkösen aiemmista kolumnikokoelmista.

 

Rikospaikka

Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka

224 s., Otava 2021

kansi: Kirsi Maula

 

Juhannuskirjani oli tänä vuonna Anna-Leena Härkösen uutukainen Rikospaikka, joka ilahduttavasti tarjosi jälleen näytteen siitä Härkösestä, josta niin kovasti pidän. Hänen viimeisimmät romaaninsa ovat olleet enemmän tai vähemmän sellaisia, että ne eivät ole oikein kolahtaneet. Ystävyyden ytimeen kurkistava Rikospaikka kuitenkin puhutteli minua. Vaikka päähenkilön elämäntilanne onkin aivan erilainen kuin omani, ystävyyssuhteet on aiheena sellainen, että tarttumapintaa on helppo löytää.

Irinan poika lähtee armeijaan jättäen äitinsä asumaan yksin. Uusi elämäntilanne on Irinalle pienoinen kriisi, joka vaatii sopeutumista. Siinä tilanteessa ei yhtään auta se, että Irina joutuu setvimään myös ystäviensä ongelmia. Toinen on katoamassa aivoinfarktin jälkeiseen utuun, toisella taas on narsistimies, jonka suhteen Irinalla ei ole muuta neuvoa kuin kehottaa eroamaan. Hän on kyllästynyt olemaan aina kaikkien muiden tukihenkilö, sillä missä on hänen tukihenkilönsä silloin, kun hän sellaista tarvitsisi?

Tiesin jo oikeastaan heti kirjan ensimmäisten sivujen jälkeen, että nyt kolahtaa. Teoksen kärkevyys, huumori, dialogi ja Irinan mielipiteet ilahduttivat. Raikasta, hauskaa ja osuvaa! Useissa kohdissa koin myös tietyllä tapaa samaistuvani Irinan mietteisiin, sillä vaikka minulla onkin vastavuoroisia ystävyyssuhteita, olen myös usein jotenkin luontaisesti päätynyt tai huomaamattani hakeutunut tukipilarin rooliin, joskus jopa oman jaksamiseni kustannuksella. Irinan tapauksessa mitta alkaa tulla täyteen ja ystävyyssuhteet joutuvat vaakalaudalle, kun aina niin vakaa tukipilari yhtäkkiä laittaakin itsensä etusijalle. Kokemusta on siitäkin. Irinan tapauksessa tilanne kärjistyy lopulta äärimmilleen ja hän löytää itsensä tutkintavankeudesta.

Anna-Leena Härkösen musta huumori tekee tästä teoksesta herkullista luettavaa. Miten hykerryttäviä tilanteita ja terävää dialogia, sellaista joka tyrskähdyttää naurua ilmoille ihan arvaamatta. Tämä on mielestäni yksi Härkösen onnistuneimmista romaaneista.

Olis niin kiva ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkönen: Olis niin kiva ja muita kirjoituksia

141 s., Otava 2021

 

Kun Anna-Leena Härköseltä julkaistaan uusi kirja, on varmaa, että tulen lukemaan sen. Viimeisimmät romaanit eivät ole välttämättä aina oikein puhutelleet minua, mutta Härkösen sanankäyttö pääseekin mielestäni parhaiten esiin hänen kolumneissaan. Tämän kolumnikokoelman tekstit on julkaistu alunperin Apu-lehdessä vuosina 2018-2020.

 

 Tässä kolumnikokoelmassa Härkönen tarkastelee nykyajan ilmiöitä virushysteriasta ohareita tekeviin ystäviin. Aiheina nähdään myös dna-testit, elämänohjeet ylioppilaalle, kaamosmasennus ja elämän suunnan kääntävät hetket. Ajankohtaisuudessaan teos on osuva. Sen naseva huumori tuntui välillä kuin balsamilta haavoille. Kukapa ei olisi huomannut koronaviruksen tuomia muutoksia yhteiskunnassamme?  Veikkaan myös, että aika moni on kokenut vähitellen hiipuvia ystävyyssuhteita ja kohdannut niitä "olis niin kiva" -tyyppejä, joiden kanssa suunnitelmat eivät vain koskaan toteudu. Pidin teksteistä, niitä oli helppoa ja rentouttavaa lukea.

Uusintaluku: Häräntappoase

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

8 h 22 min., Otavan äänikirja 2019

alkup. 1984

lukija: Paavo Kääriäinen

 

Anna-Leena Härkösen Häräntappoase on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Olen lukenut sen niin monta kertaa, että olen jo seonnut laskuissa. Viimeisimmästä lukukerrasta on kulunut jo 7 vuotta, mikä yllätti minut, sillä nuorempana luin teoksen vähintään joka toinen vuosi. Olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn minisarjankin niin monesti, että aluksi oli vähän vaikea tottua Paavo Kääriäisen ääneen kertoja-Alluna sarjassa Allun roolin upeasti näytelleen Santeri Kinnusen sijaan.

 

Häräntappoase kertoo peruskoulunsa päättävästä Allusta, joka on kaverinsa Taalan kanssa tehnyt mahtavia suunnitelmia kesäksi. Poikien on tarkoitus lähteä Tukholmaan viettämään railakasta kesää ja vähän töitäkin tekemään, mutta Allun äiti sotkee suunnitelmat lupaamalla etäisille sukulaisilleen, että Allu voi hyvin lähteä maalle heinätöihin auttamaan. Pian Allu löytääkin itsensä Torvenkylältä Lahja ja Svante Takkisen talosta ja pääsee pöyhiämään heiniä pellolle niin että henki on lähteä. Penseydestään huolimatta Allu alkaa viihtyä maalla, kun kohtaa Kertun.

 

Mielestäni on hämmästyttävää miten hyvin Härkösen jo 35 vuotta sitten julkaistu esikoisteos on säilyttänyt raikkautensa. Häräntappoase on riemastuttava teos, joka saa minut kerta toisensa jälkeen nauramaan ääneen. Pidän kirjan rikkaasta ja hauskasta kielestä sekä Härkösen muistakin teoksista tutuksi tulleesta nasevasta dialogista. Allu on hahmona jotenkin hykerryttävä, sillä hän on samalla kertaa paitsi ironinen mutta myös jotenkin pehmeän luonteinen. Allun tyyli ajatella liioitellen ja tahattoman hauskasti lisää hänen hauskuuttaan. Tällä lukukerralla kuitenkin kiinnitin ensimmäistä kertaa oikein todella huomiota siihen, miten armottomasti Allu välillä ajattelee kanssaihmisistään ja etenkin heidän ulkonäöstään. Se tuntui kaikesta lukukokemuksen tuottamasta nostalgisuudesta huolimatta vähän ikävältä, mutta onneksi Allu ei kuitenkaan yleensä ole kenellekään suoranaisen ilkeä - vähän vittumainen kyllä välillä kuitenkin.

 

♠♠♠♠♠

Uusintaluku: Juhannusvieras

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras

255 s., Otava 2006

kansi: Anu Ignatius

 

Muutama vuosi sitten (noh, ehkä 10 vuotta sitten) koin suoranaisen härköshuuman Häräntappoaseen myötä ja luin varmaan kaikki hänen siihen mennessä ilmestyneet kirjansa aiheesta riippumatta. Juhannusvieraan olen halunnut lukea uudelleen jo jonkin aikaa ja nyt nappasin sen juhannuslukemiseksi. Muistan pitäneeni Juhannusvieraasta jo ensilukemalta, mutta nyt uuden lukukokemuksen myötä tämä kirja avautui minulle vielä paremmin.

Juhannusvieras kertoo nelikymppisestä sisustussuunnittelija Tuijasta, joka saa kesän alussa kirjeen Sailalta. Lapsena Tuija vietti monet kesät Sailan perheen luona maalla Ristinojalla ja tuo paikka näyttäytyy hänen muistoissaan aina todellisena paratiisina. Nyt Saila kirjoittaa kutsuakseen Tuijan Ennin 80-vuotisjuhliin. Enni oli monet lapsuudenkesät Tuijan "varaäiti", ja nyt hän alkaa olla huonossa kunnossa. Tuija päättää lähteä Ristinojalle, mutta yllättäen nostalgisiin muistoihin ilmestyy tummia pilviä. Mitä kesäparatiisin kulisseissa oikein piilikään? Mikä vei Tuomon kauas kotoaan ja sai Riston tarttumaan pulloon ja Suvin Raamattuun? Oliko Ristinoja lopulta paratiisi kenellekään muulle kuin Tuijalle?

Juhannusvieraassa on todellinen kesän tunnelma. Se on miljööltään juuri sellainen maaseutuidylli, joka puhuttelee minua: hiekkatiet, peltomaisemat, vanhat talot ja navetat. Tuijan muistoissa heinä tuoksuu, aina paistaa aurinko ja kylän kioskista ostetaan karkkia, jotka hartaudella syödään. Ristinojalla on helppo viihtyä. Tuijan lapsuusidylli kuitenkin murenee pala palalta, kun hän alkaa aikuisen silmin ymmärtää Palolan perheen vaiettuja asioita. Sitä, että Juho ei oikeastaan ollutkaan vitsikäs vaan jopa ilkeä. Että Tuijan saapuminen Ristinojalle oli Sailallekin aina vuoden kohokohta. Että aika on kullannut muistot.

Juhannusvieras on kirja, jossa on mielestäni aimo annos eräänlaista haikeutta siitä, että niin moni asia on muuttunut. Jostain syystä valoisat kesäyöt, lapsuuden paratiisi ja murtuvat kulissit ovat erityisen voimakas yhdistelmä. Lempeässä kesäyön valossa verhot raottuvat, mikään ei pysy enää piilossa. Ollaan vähän kuin ukkosen edellä eikä kuitenkaan.

Paitsi miljöössä myös Härkösen sujuvan tekstin parissa on helppo viihtyä. En voi kuin ihailla hänen verbaalista lahjakkuuttaan ja antaa sen viedä. Ehkäpä otan tänä kesänä jälleen kerran uusintalukuun Häräntappoaseenkin. Tuntuu, että härköshuuma saattaa taas iskeä päälle.

Kenraaliharjoitus

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus

212 s., Otava 2019

kansi: Kirsti Maula

 

Anna-Leena Härkösen uusin teos Kenraaliharjoitus on juuri sellainen kirja, jota kaipasin tenttikirjojen oheen ja Kaari Utrion paksun esikoisromaanin Kirstinin jälkeen: nopealukuinen, ytimekäs ja viihdyttävä. Mikään viihderomaani tämä ei kylläkään ole, mutta naseva dialogi ja päähenkilön terävät ajatukset välillä naurattivat. Ennen kirjan lukua ehdin kyllä ajatella, että Härkösen tuotanto on alkanut vähitellen kääntyä sellaiseen suuntaan, jonka aiheet eivät oikein osu minua lähelle. Edellinen teos Valomerkki ei oikein natsannut ja Kenraaliharjoituskin vaikutti ensialkuun liian kaukaiselta, vaikka toki halusinkin kirjan lukea, koska Härkönen on yksi suosikkikirjailijoistani.

 

Kenraaliharjoitus kertoo nelikymppisestä Janesta, jonka mielestä hänen parisuhteessaan kaikki on ihan hyvin. Kun Janen mies Mikki ehdottaa hänelle parinvaihtoa, Jane joutuu pohtimaan missä hänen rajansa menevät, mitä hän voi parisuhteensa vuoksi tehdä ja mitä hän todella haluaa suhteeltaan tai elämältään ylipäätään. Mikin ehdotus sysää heidät kumpikin tahoillaan pohtimaan asioita uusilta kanteilta ja Janekin päätyy kohtaamaan itsestään sellaisia puolia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

 

Pitkän parisuhteen mutkat ja kiemurat eivät tuntuneet minulle mitenkään läheiseltä aiheelta, koska en itse sellaisessa (tai lyhyemmässäkään parisuhteessa) elä. Teoksesta tulee takakannen ja kansiliepeiden perusteella sellainen olo, että tässä on kyse nyt todellakin parisuhderomaanista ja keskeinen aihe on parinvaihto, joka ei myöskään ole kohdallani mitenkään osuva aihe. Kuitenkin mielestäni keskeisempää tässä on lopulta etenkin Jane ja myös Mikki yksilöinä, jotka muodostavat parin. Tietysti heidän suhteensa on juonen keskeinen kannatinpalkki ja teoksessa tulee esiin osapuolten eroavat käsitykset heidän parisuhteensa nykytilasta ja toiveista sen suhteen. Melko paljon kuitenkin keskitytään myös Janen perhekuvioihin.

 

Olisin oikeastaan kaivannut tähän kirjaan vähän syvempääkin käsittelyä joihinkin asioihin, mutta toisaalta juonikuvioissa oli myös sellaista, jota en ehkä olisi jaksanut enempää lukea. Yllätyin kuitenkin lopulta ennakkoasenteistani huolimatta tämän suhteen tosi positiivisesti, joten jo siksi kannatti lukea!

Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia

189 s., Otava 2018

 

Anna-Leena Härkösen uusi kolumnikokoelma on täällä ja se on kyllä taattua laatua. Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia on ilmestynyt Apu-lehdessä vuosina 2013-2017. Osa niistä oli minulle jo tuttuja lehdestä luettuina, mutta Härkösen tekstejä kyllä lukee aina mielellään uudestaankin.

 

Ihan ystävänä sanon sisältää kolumneja aiheesta kuin aiheesta: matkustelusta, arkielämästä, ihmistyypeistä, ihmissuhteista ja erilaisista sosiaalisissa tilanteissa tehdyistä huomioista ja koetuista asioista. Vaikka en pysty nostamaan mitään erityisiä juttuja tästä teoksesta esille, on kokoelma täynnä nasevia, osuvia ja humoristisia tekstejä, joiden parissa aika kuluu nopeasti ja yhden luettuaan haluaa lukea toisenkin. Mieleenpainuvin kolumni minulle oli Nuoruuden synti, sillä siinä mainitaan paitsi Laila Hirvisaari (fanitan!) ja Häräntappoase (fanitan sitäkin!). 

 

Voin kyllä suositella tätä Härkös-faneille ja kaikille, jotka ymmärtävät mustaakin huumoria ja kaipaavat jotain lyhyttä ja ytimekästä luettavaa. Välillä on täysin paikallaan lukea jotain kepeää ja samalla tutun tunnistettavaa asiaa, ja tuntuu kuin olisin saanut tästä valtavasti lukupuhtia käyttööni.

Valomerkki

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

252 s., Otava 2017

kansi: Kirsti Maula

 

Anita on viisikymppinen kirjailija, joka potee masennusta. Erityisesti masentaa uutta kirjaa aloittaessa, mutta olo ei ole hyvä muutenkaan. Väsyttää, surettaa eikä mikään auta - paitsi ehkä hieman oloa turruttava viinilasillinen tai diapam. Syntymäpäivillään Anita kysyy ystäviltään kuka olisi valmis auttamaan häntä kuolemaan. Kysymys herättää monia tunteita hänen ystävissään, mutta itse Anita tietää ettei enää jaksa muttei silti uskalla lähteä viimeiselle matkalle ilman  läsnäolevaa läheistä.

 

Anna-Leena Härkösen kirjoissa olen aina pitänyt monestakin asiasta, kuten tekstin nasevuudesta, värikkäistä dialogeista ja huumorista, jossa on häivähdys mustuutta ja ironiaa. Valomerkki ei kuitenkaan oikein vienyt minua mennessään, vaikka siinäkin on juuri mainitsemiani asioita. Ehkä se johtuu osittain siitäkin, että omassa elämässäni on meneillään suruaika kissani poismenon vuoksi, ja Valomerkki tuntui sen vuoksi hyvin raskaalta kirjalta. Ei tietenkään ole kirjan syy, että en luin sen ehkä väärällä hetkellä. Härkösen kirjoissa on lähes poikkeuksetta ollut jotain minua puhuttelevaa, vaikka päähenkilö tai päähenkilön elämäntilanne olisi tyystin toisenlainen kuin minun. Tässä kirjassa minun oli hieman vaikea löytää puhuttelevia asioita eikä lukeminen imaissut minua mukaansa tämän teoksen kohdalla.

 

Olen lehdistä lukenut, että tässä kirjassa on peilautuvuutta Härkösen omaan elämään. Härkönen on itsekin kärsinyt masennuksesta, joten hän osaa kuvata masentuneen ihmisen elämää taitavasti - ehkä tässä tapauksessa liiankin taitavasti, sillä tarina oli vähällä uuvuttaa minut. Onneksi tarinassa kukkii myös huumoria, joka välillä hyrähdytti ulos naurahduksen. Härkösen tavassa kirjoittaa on rohkeutta, joka ei kuitenkaan mielestäni yritä shokeerata. Siitä syntyy aitoutta, jolla Härkönen kuvaa aikaamme, jossa niin moni ihminen masentuu. Kanssaihmiset eivät ehkä halua nähdä masennusta, eikä juuri kukaan halua ajatella kuolemaansa toisin kuin Anita.

 

Melko raskaalta tuntuneen teoksen lopussa onneksi välkähtää jonkinlainen valomerkki positiivisessa mielessä. Se antaa toivoa ja liennyttää lukemisen aikana mahdollisesti syntynyttä ahdistusta. Se pelastaa paljon, mutta ei silti tee tästä minun kirjaani. Ymmärrän kuitenkin kirjan ansiot, eikä minua lainkaan kaduta, että luin tämän kirjan.

 

♠♠♠½

Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähdä! ja muita kirjoituksia

173 s., Otava 2015

En tiedä miten on mahdollista, että minulta oli jotenkin täysin päässyt menemään ohi se ilahduttava tosiasia, että Anna-Leena Härköseltä on ilmestynyt uusi kolumnikokoelma (kolumnit on julkaistu Anna-lehdessä vuosina 2003-2011, kolumni Pari tavista Helsingin sanomissa 2011). Yleensä olen haukkana paikalla ja tiedän jo ennen julkaisuakin, että uutta Härköstä on tulossa, mutta nyt olin täysin häkeltynyt, kun töissä tämän yllättäen varattujen joukosta bongasin. Varausjonoon vaan, ja romukoppaan periaate "nyt en hetkeen varaa mitään"! Kyllä tämä varaamisen arvoinen olikin, kuten Härkösen teokset aina ovat.

Tässä kohtaa täytyy taas sanoa muutama sana Härkösen kirjoitustyylistä, vaikka blogiani seuranneet tai ainakin Härkösen kirjoista kirjoittamani tekstit lukeneet jo varmasti tietävät mitä aion sanoa. Pidän kovasti Härkösen suorasta ja kaunistelemattomasta tavasta kohdata arkipäivän ilmiöt ja asiat. Voisin kuvitella, että moinen suoruus voi ärsyttää jotakuta, mutta minä arvostan sitä. Ensimmäistä kertaa tulin myös huomanneeksi, että Härkösen teksti on jotenkin visuaalista, niin erikoiselta kuin se voikin kuulostaa. Hän ei maalaile mitään pikkutarkkoja kuvia, vaan sanavalinnoillaan visualisoi kertomaansa, kuten "Voi niitä 50-luvun naisparkoja, jotka joutuivat kipittämään korkokengissä ja tiukkavyötäröisissä mekoissa kotonakin" (Aamutakkielämää, s. 24). Tekstistä saa eläviä mielikuvia ilman suurempia ponnisteluita. Samalla tavalla Härkönen tuo esiin myös huumorin - sanavalinnoilla ja tyylikeinoin.

Tunnen taas toistavani itseäni, sillä täytyy jälleen sanoa sama kuin edellisenkin kolumnikokoelman kohdalla: vaikka kolumnikokoelma on omiaan viihdyttämään eri-ikäisiä lukijoita ja sen parissa aika hurahtaa mukavasti, niin on siinä kaikkein eniten tarttumapintaa keski-ikäiselle tai keski-ikäistyvälle lukijalle, sillä kolumnit kuvaavat Härkösen omia kokemuksia. Härkösellä on kuitenkin raikas ote, mikä vetoaa myös nuorempiin lukijoihin. Sitä paitsi Härkösellä on hyviä mielipiteitä, jotka hän osaa perustella. Henkilökohtaisesti arvostan suuresti sitä, että osaa perustella mielipiteensä, jolloin ne on myös helpompi hyväksyä, vaikka itse olisikin eri mieltä.

Härkösen teksti on niin mahtavaa, että sitä lukiessa ihan virkistyy. Viikkosiivouksen lomassa oli pakko käydä tankkaamassa hieman energiaa, enkä tällä kertaa haalinut sitä jääkaapista, vaan nappasin kolumnit käteen ja luin pari, jotta jaksoin taas käynnistää imurin. Härkösen värikkäät ilmaukset, suorat huomiot ja hyvä ilmaisukyky myös saivat minut siivoamaan nopeammin, jotta pääsin lukemaan lisää kolumneja!

Erityisesti pidin kokoelman nimikkokolumnista Ihana nähä!, joka kuvaa ystävyyden kulmakiviä. Siinä on paljon totta, vaikkakin huumorilla höystettynä. Ja miksei niin ihanaa asiaa kuin ystävyys voisi värittää huumorilla. Tietenkin voi. Naurahdin ääneen, kun tajusin, että pari Härkösen mielipidettä on kuin omasta suustani, kuten "Ystävän tehtävä numero yksi onkin pitää itsetuntosi korkealla" (s. 162) ja "Ystävän toinen tärkeä tehtävä on olla kanssasi samaa mieltä lähes kaikesta" (s. 163). Pilke silmäkulmassa tietenkin! Myös kolumnissa Ratkaisevasti onnellisempi Härkönen kiteyttää mielipiteeni mainiosti: "Se joka väittää, ettei raha ole tärkeää, joko valehtelee tai on niin rikas, ettei rahaa tarvitse koskaan ajatella." (s. 136). Osuvaa, kärkevää, taattua Härköstä. Lisää tällaisia kokoelmia!

♠♠♠♠½

Kaikki oikein

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

317 s., Otava 2014

 

Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein on ehkä eniten odottamani syksyn uutuuskirja, sillä olen tottunut luottamaan Härkösen kykyyn kirjoittaa toimivia romaaneita. Odotukseni palkittiin jälleen ja viihdyin tämän kirjan parissa todella hyvin. Olen ollut koko ajan sitä mieltä, että Häräntappoase on Härkösen paras romaani, mutta nyt koen Härkösen tavoittaneen onnistuneesti samanlaista nasevuutta ja iskevyyttä kuin esikoisromaanissaan: muissa teoksissa en ole tällaista samalla tavalla erottanut (kolumnikokoelmia lukuunottamatta).

 

Kaikki oikein kertoo aviopari Eevi ja Kari Puttosesta, jotka ovat tottuneet haaveilemaan rahasta, mutta se on ollut heille vain kaukainen unelma. Kun Eevi voittaa lotossa 7 miljoonaa euroa, he huomaavat, että rahalla on myös kääntöpuolensa. Kateellisten läheisten kanssa tulee riitoja ja Karille alkoholi maistuu aina vain paremmin. Edes etelänmatka ja materia eivät peitä sitä hyväksytyksi tulemisen tunteen kaipuuta, jota jokainen kohdalleen toivoo. Sekä Eevi että Kari kumpikin muuttuvat ihmisinä ja he joutuvat punnitsemaan monta asiaa uudelleen.

 

Oli välillä aika ahdistavaakin lukea miten Eevi ja Kari kipuilevat rahojen mukanaan tuomassa ristipaineessa: taustalla jäytää pelko rahojen katoamisesta ja loppumisesta, uusi elintaso halutaan kuitenkin näyttää, pohditaan mikä on kohtuullista rahankäyttöä ja miten suhtautua kateellisiin ystäviin sekä ennen kaikkea miten itse pitäisi toimia, jotta tulisi kohdelluksi edelleen samana ihmisenä kuin ennen tätä onnenpotkua. Eevin ja Karin parisuhdeongelmat tuntuvat painostavilta, samoin heidän persooniensa muuttumiset ja joskus etenkin Eevin aika alentuvakin suhtautuminen muihin ihmisiin tuntuu kamalalta. Tässä nähdään kuitenkin se, miten aidon oloisia Härkönen on hahmoistaan kirjoittanut. Heihin pystyy samaistumaan ja heidän tunteensa välittyvät lukijalle hyvin. Eevi ja Kari voisivat olla ihan keitä tahansa, joiden elämän suuri äkillisesti saatu rahamäärä sekoittaa.

 

Vaikka teoksessa on ahdistaviakin pohjavireitä, niin on tässä huumoriakin runsain mitoin. Kärkevä sanailu ja tehokkaat sanavalinnat tekevät teoksesta melkoisen hykerryttävän ja välillä nauroin ihan ääneenkin. Pidän kovasti Härkösen kipinöivästä kirjoitustyylistä, joka tekee tästäkin romaanista hyvin mieleenpainuvan. Sen lisäksi, että Härkönen taitaa huumorin, niin hän tekee samalla myös tarkkanäköisiä ja tosia huomioita ihmisluonteen syvimmästä olemuksesta.

 

Kuten jo edellä totesin, odotukseni tulivat todellakin palkituiksi täydelleen. Hieman välillä vieroiksuin joitakin asioita etenkin henkilöhahmoissa, mutta jälkeenpäin niitä on vaikea enää erotella. Kokonaisuus siis toimii todella hyvin, mutta siitä huolimatta pisteeni ovat

 

♠♠♠♠½

 

***

Tämä teos sai minut jälleen ajattelemaan, että mitä itse tekisin, jos voittaisin lotossa. Voiton mahdollisuus on kylläkin nollan luokkaa, kun en edes lottoa. Mutta kuitenkin, onhan se joskus aika hauskaa huvitella ajatuksella, että mitä tekisi, jos rahaa yhtäkkiä ilmaantuisi. Tosin esimerkiksi 7 miljoonaa euroa on niin käsittämättömän suuri summa rahaa, että en ihan oikeasti osaa edes ajatella mitä kaikkea se voisi mahdollistaa. Vastikään ennätyssuuri 61 miljoonan euron Eurojackpot-voitto meni Espooseen. Miettikää oikeasti, 61 miljoonaa! En voi mitenkään päin käsittää tuollaista rahasummaa.

 

Mutta jos nyt voittaisin esimerkiksi pari miljoonaa euroa rahaa, haluaisin ensimmäiseksi hankkia oman asunnon sekä uudet autot ainakin itselleni ja veljelleni romukasojemme tilalle. Haluaisin myös lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen. Ulkomaanmatkakin voisi olla kiva. Mutta vielä enemmän haluaisin osata suhtautua uuteen elämäntilanteeseeni neutraalisti enkä haluaisi tehdä asiasta numeroa, vaikka kaiken säilyttäminen muuttumattomana olisikin käytännössä varmaankin lähes mahdotonta. Mutta aina voi silti haaveilla! :-)

 

Mitä te haluaisitte voittorahoillanne tehdä?

Takana puhumisen taito

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

156 s., Kirjakauppaliitto 2014

kansi: Eevaliina Rusanen

Otin tänä vuonna ensimmäistä kertaa osaa Kirjan ja ruusun päivän tempaukseen, sillä kaupanpäälliskirja vaikutti sen verran houkuttelevalta, että en voinut tilaisuutta ohittaa. Härkönen on yksi suosikkikirjailijoistani ja pidän erityisesti hänen nasevista kolumneistaan, joten Takana puhumisen taito oli pakko saada omaksi. Sitä paitsi en halunnut, että minulle käy samoin kuin Tuomas Kyrön Miniän kohdalla: jahtasin sitä kissojen ja koirien kanssa melkein kaksi vuotta, kunnes sen omaan hyllyyni tavoitin!

Takana puhumisen taito sisältää hieman yli 30 nasevaa kolumnia, joissa Härkönen ottaa kantaa mm. kauneuskirurgiaan, avioeroihin, Facebookiin ja moneen muuhun arkiseen ja tuttuun asiaan. Hänen kolumneissaan on pilkettä silmäkulmassa, mutta niissä on myös paljon totuutta ja hyviä huomioita ihmisistä ja heidän käytöksestään. Härkösellä todellakin on taito kirjoittaa mieleenpainuvia lyhyitä tekstejä sopivan rennolla otteella, mutta samalla ehkä myös herätellä ajatuksia.

Härkönen osaa teksteillään iskeä nauruhermoon. Hänen tekstinsä on lennokasta ja sujuvaa, siinä on paljon hyvä sanavalintoja. Tilanteet, joita hän maalailee lukijansa silmien eteen, ovat usein hykerryttäviä. Härkönen on mielestäni verbaalisesti todella lahjakas ihminen, enkä voi kuin ihailla sitä, miten raikkaasti hän kirjoittaa.

Takana puhumisen taito on taattua Härköstä: viihdyttävää, suoraa ja reipasotteista. Olen iloinen siitä, että päätin kuluttaa 10 euroa kirjoihin saadakseni tämän kirjan. Tulen varmasti vielä joskus palaamaan tämän teoksen pariin, sillä Härkösen kolumnit ovat todellakin "kulutusta kestäviä", jos niin voi sanoa. Ainut harmistukseni kirjan suhteen oli se, että olin olettanut sen käsittelevän enemmän nimensä mukaista aihetta, mutta onneksi sisältö oli ostosten arvoinen kuitenkin myös tällaisenaan!

♠♠♠♠½

ps. kirjan saamiseksi ostin kaksi Muumi-pokkaria 12 euron hintaan. Nuo pokkarit ovat Taikatalvi (no yllätys, Muumisuosikkini!) ja Vaarallinen juhannus.

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

203 s., Otava 2012

Olen odottanut lähes hartaasti, että saisin vihdoin käsiini Anna-Leena Härkösen uuden kolumnikokoelman Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia. Nyt se vihdoin tapahtui ja luin tämän tietysti heti, en malttanut jättää sitä hyllyyn odottamaan, vaikka koulujutut vähän painaakin päälle. Tämän kokoelman kolumnit ovat ilmestyneet vuosina 2003-2011 Anna -lehdessä.

Anna-Leena Härkösen kirjoitustyylissä on jotakin täysin vastaansanomatonta. Hän kirjoittaa rohkeasti ja reippaasti, hän ei kaunistele mitään. Silti mikään mitä hän sanoo, ei ala ainakaan minua ärsyttämään lainkaan, vaikka niinkin voisi käydä. Hän perustelee väittämiään huumorilla mutta kuitenkin tosissaan. Härkösellä on selvästi sanottavaa siitä mistä hän kirjoittaa, ihan oikeita mielipiteitä. Ehkä siksi ei mikään rupeakaan ärsyttämään: hän todella on itse sitä mieltä kuin sanoo olevansa. Ja Härkönen ei pelkää paljastaa epävarmuuttaan, vaikka hänellä onkin vahvoja mielipiteitä. Se ehkä on näissä kolumneissa myös sellainen aitouden elementti.

Koska kolumnit kertovat Härkösen omasta elämästä, on niissä ehkä kaikkein eniten tarttumapintaa keski-ikäiselle tai keski-ikäistyvälle lukijalle. Vaikka itse olenkin vasta parikymppinen, niin kyllä minäkin useaan kertaan nyökyttelin ja hykertelin ja tuumasin, että juuri niin, sinäpä sen sanoit. Ehkä juuri Härkösen raikkaat mielipiteet ovat syynä sille, että myös minuakin nuoremmat lukijat ovat löytäneet hänen tuotantonsa ja sen myötä myös kolumnit.

Kielikuvat ja muutenkin koko kieli mitä Härkönen käyttää, on aivan loistavaa. On helppo hypätä mukaan kolumnin tunnetilaan ja aistia mitä kirjoittaja on tuntenut. Kielikuvat ovat niin kekseliäitä, että melkein kateeksi käy ja varmasti naurattaa. Oikeasti vieläkin rupeaa huvittamaan ajatus siitä, että hän sanoo lakanoidensa olevan "yhdessä mytyssä, ryppyisinä kuin Tutankhamonin raato" (s. 112). Härkösellä on todellakin sana hallussa, sitä ei käy kieltäminen.

En oikeasti osaa valita tästä kokoelmasta suosikkikolumniani sen enempää kuin sellaista josta en olisi pitänyt. Ainakin "Elämän tarkoitus", "Terve tikkujalka" ja "Voimattomuus" olivat mielestäni loistavia: tosissaan ja kaksi niistä myös pilke silmäkulmassa kirjoitettuja. Minä toivoisin, että näitä kolumnikokoelmia tulisi vielä lisää, sillä olen pitänyt niistä kaikista paljon. Tämä kokoelma tuntuu vähän erilaiselta, sillä äitiys on tässä aika isona teemana, mutta Härkönen ei pelkää laukoa totuuksia siitäkään, joten antaa palaa. En kuitenkaan voi antaa täysiä pisteitä, että minulle jää jotakin odotettavaakin. ;)

♠♠♠♠½

Häräntappoase

Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase

316 s., Seven 2008, 6. p.

1. p. Otava 1984 

Anna-Leena Härkösen esikoisteos Häräntappoase on kuulunut suosikkikirjoihini jo vuosia, aina siitä lähtien kun 15-vuotiaana sen ensimmäisen kerran luin. Olen lukenut tämän kirjan useampaan otteeseen ja nähnyt siitä tehdyn tv-sarjankin monesti (ja taidankin sen lainata taas kirjastosta).

Häräntappoase kertoo Allusta, joka joutuu kesälomallaan rengiksi Torvenkylään sukulaistensa Takkisten heinäpelloille. Allu on hyvin pessimistinen kaiken maalaiselämään liittyvän suhteen, mutta hän löytääkin Torvenkylästä jotakin odottamatonta: rakkauden.

Pidän teoksesta erityisen paljon sen rikkaan ja hauskan kielen vuoksi. Härkönen on onnistunut luomaan hyvin onnistuneen minäkertojahahmon, jonka ajatuksiin on helppo upota. Minäkertoja Allun ironisuus, ivallisuus, pessimistisyys ja silti samanaikainen pehmeys ovat hykerryttävä yhdistelmä. Allun ajatukset saavat nauramaan väkisinkin. Härkönen käyttää hauskoja sanavalintoja ja kuvailee hyvin.

Ainoa asia, mistä en hirveästi teoksessa pidä on se, että loppuosa kirjasta alkaa edetä huimaa vauhtia ja tapahtumissa viipyy kummallinen lopullisuuden tuntu: samalla tavalla kuin syksyllä tajuaa kesän jääneen taakse. Loppuratkaisu ei myöskään hirveästi iske, mutta toisaalta se on uskollinen kirjan "yllättävyydelle" ja ehkä joka ironiseksi luonnehdittavalle asetelmalle: aluksi Allu ei halua maalle ja sitten ei halua sieltä enää pois.

Pystyn näkemään terävästi tapahtumien miljöön eikä se tunnu lainkaan kaukaiselta, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin 1980-luvun alkupuolelle, jolloin minusta ei ollut tietoakaan. Mainittakoon myös, että minusta filmatisointi on sangen onnistunut ja tapahtumien puolesta hyvinkin uskollinen teokselle.

♠♠♠♠♠

Vääränlainen mies: lauluja

Härkönen, Anna-Leena: Vääränlainen mies: lauluja

55 s., Otava 2010

Anna-Leena Härkönen on tullut tunnetuksi erityisesti romaaneistaan, mutta hän on kirjoittanut myös lauluja. Tämä on hänen toinen lyriikkateoksensa, ensimmäisen bloggasin pari päivää sitten. Täytyy sanoa, että pidin tästä teoksesta paljon enemmän kuin Jos joku kysyis multa -teoksesta.

Vääränlainen mies -teoksessa laulut ovat aiheiltaan kevyempiä ja humoristisempia kuin edellisessä lyriikkateoksessa. Yhteistä teoksille on kuitenkin se, että molemmissa on yhtä suorasukaista kieltä ja tunteenilmaisua. Näissäkin lyriikoissa rakastetaan ja vihataan avoimesti ja kainostelematta. Nämä lyriikat maalailevat eri ikäisten naisten sielunmaisemaa ja elämää. Miehetkin ovat vääränlaisia ja jokaiseen vaivaan on keksitty laastari. 

Teoksen lyriikoita on helppo lukea, niissä on sopivasti rytmitajua eikä sanomaa tarvitse etsimällä etsiä. Toistoa ei myöskään ole liikaa, vaikka kyseessä onkin laulunsanat. Itse pidin erityisesti laulusta "Ystävälle". Se iski suoraan hermoon  ja toi mieleeni yhden ystäväni, vaikka lyriikan naiset ovatkin jo vanhempia ihmisiä. Silti teos sopii mielestäni monenikäisille ystäville. En ota kuitenkaan siitä lainausta, sillä se pitää mielestäni lukea kokonaisena.

♠♠♠½

Jos joku kysyis multa: lauluja

Härkönen, Anna-Leena: Jos joku kysyis multa: lauluja

55 s., Otava 1991

 Härkösellä on taito luoda sykähdyttäviä tekstejä, hän osaa kirjoittaa vakavasti ja hauskasti. Tämä teos on mielestäni näiden kahden ääripään rajamailla. Lauluissa on huumorinpilkahduksia, vaikka aihe olisikin vakavampi. Teoksen lyriikat kertovat "rakkaudesta, läheisyydestä, yksinäisyydestä, ikävästä", kuten takakannessa sanotaan.

Lyriikat ovat loppusoinnullisia ja niitä on helppo lukea, koska niissä ei ole laululyriikoille ominaista kertosäkeiden toistoa. Laulut kertovat tarinaa, useimmissa niistä on eteenpäin kuljettava juoni. Ne ovat myös hyvin suorasukaisia, ne kertovat asiat niin kuin ne ovat eivätkä verhoudu perinteiseen runokuvallisuuteen. Laulujen henkilöt tuntevat avoimesti, he vihaavat tai rakastavat.

Oma suosikkini teoksen lyriikoista on "Vaimon laulu", minusta siinä on parasta rytmiä ja sanomaa. Mielestäni siitä välittyy parhaiten tekstin tunne. Oli myös mielenkiintoista lukea Häräntappoaseen teatteriesityksiä varten tehtyjä lauluja, jotka löytyvät omasta osiostaan teoksesta. Niistä pystyi helposti tunnistamaan Häräntappoaseen tunnelmia ja henkilöhahmoja.

♠♠♠

Akvaariorakkautta

Härkönen, Anna-Leena: Akvaariorakkautta
190 s., Otava 1990

Huomasin kirjallisuusvihkoani selatessani, että minulta oli jäänyt lukematta Härkösen Akvaariorakkautta, kaikki muut romaanit olinkin jo lukenut. Olen pitänyt kovasti kaikista hänen teoksistaan (paitsi Sotilaan tarinasta), eikä tämäkään ollut pettymys. Osallistun tällä kirjalla myös Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Akvaariorakkautta kertoo 23-vuotiaasta Saarasta, jolla on enemmän tai vähemmän suunta hukassa. Hän työskentelee tarjoilijana Rossossa ja on viimein päättänyt pyrkiä yliopistoon. Saara tapaa Jounin, rakastuu ja heille kehkeytyy suhde.

Saaran mielestä Jouni on kaikin puolin täydellinen mies, mitä nyt hampaat ovat liian pienet. Kuitenkaan Saara ei osaa rentoutua ja antaa mennä, ja pian parin välillä alkaakin tökkiä: seksi ei suju. Saaralla on omia fantasioita seksuaalisesta dominoinnista ja kivusta, ja hän odottaa seksiltä jotain mitä Jouni ei pysty tarjoamaan.

Oikeastaan voisi sanoa, että koko kirja käsittelee seksiä. Tai oikeastaan se kuvastaa Saaran tuntemuksia seksin kautta. Teos kuvaa nuoren naisen itsetutkiskelua odotusten ja olettamusten viidakossa; Saara ei pysty hyväksymään itseään sellaisena kuin on, ja pyrkii seksin kautta olemaan jotain mitä ei ole tai mitä kuvittelee oikeaksi.

Kielellisesti tämä teos on yhtä onnistunut kuin Härkösen muutkin romaanit, kuvailu on humoristista ja ironistakin. Härkösellä on todellakin taito laittaa sanat paikalleen. Mutta jotenkin tässä rupesi kuitenkin vaivaamaan liian raskas seksuaalissävytteisyys. Tietysti se on olennaista koko tarinan kannalta, mutta itse koin sen jotenkin tukehduttavaksi: Saara vaatii Jounilta paljon ja päinvastoin, ja he riitelevät usein aiheesta. Päähenkilön pää on vain täynnä seksiä. Toisaalta se kuitenkin vain kuvastaa sitä, miten hukassa ja epävarma Saara on. Härkösen voi siis sanoa onnistuneen tunnelman luomisessa, jos lukija pystyy tajuamaan päähenkilön tuntemukset ja itsekin ehkä jopa tuntemaan niiden pohjalta jotain.

♠♠♠½