Valomerkki

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

252 s., Otava 2017

kansi: Kirsti Maula

 

Anita on viisikymppinen kirjailija, joka potee masennusta. Erityisesti masentaa uutta kirjaa aloittaessa, mutta olo ei ole hyvä muutenkaan. Väsyttää, surettaa eikä mikään auta - paitsi ehkä hieman oloa turruttava viinilasillinen tai diapam. Syntymäpäivillään Anita kysyy ystäviltään kuka olisi valmis auttamaan häntä kuolemaan. Kysymys herättää monia tunteita hänen ystävissään, mutta itse Anita tietää ettei enää jaksa muttei silti uskalla lähteä viimeiselle matkalle ilman  läsnäolevaa läheistä.

 

Anna-Leena Härkösen kirjoissa olen aina pitänyt monestakin asiasta, kuten tekstin nasevuudesta, värikkäistä dialogeista ja huumorista, jossa on häivähdys mustuutta ja ironiaa. Valomerkki ei kuitenkaan oikein vienyt minua mennessään, vaikka siinäkin on juuri mainitsemiani asioita. Ehkä se johtuu osittain siitäkin, että omassa elämässäni on meneillään suruaika kissani poismenon vuoksi, ja Valomerkki tuntui sen vuoksi hyvin raskaalta kirjalta. Ei tietenkään ole kirjan syy, että en luin sen ehkä väärällä hetkellä. Härkösen kirjoissa on lähes poikkeuksetta ollut jotain minua puhuttelevaa, vaikka päähenkilö tai päähenkilön elämäntilanne olisi tyystin toisenlainen kuin minun. Tässä kirjassa minun oli hieman vaikea löytää puhuttelevia asioita eikä lukeminen imaissut minua mukaansa tämän teoksen kohdalla.

 

Olen lehdistä lukenut, että tässä kirjassa on peilautuvuutta Härkösen omaan elämään. Härkönen on itsekin kärsinyt masennuksesta, joten hän osaa kuvata masentuneen ihmisen elämää taitavasti - ehkä tässä tapauksessa liiankin taitavasti, sillä tarina oli vähällä uuvuttaa minut. Onneksi tarinassa kukkii myös huumoria, joka välillä hyrähdytti ulos naurahduksen. Härkösen tavassa kirjoittaa on rohkeutta, joka ei kuitenkaan mielestäni yritä shokeerata. Siitä syntyy aitoutta, jolla Härkönen kuvaa aikaamme, jossa niin moni ihminen masentuu. Kanssaihmiset eivät ehkä halua nähdä masennusta, eikä juuri kukaan halua ajatella kuolemaansa toisin kuin Anita.

 

Melko raskaalta tuntuneen teoksen lopussa onneksi välkähtää jonkinlainen valomerkki positiivisessa mielessä. Se antaa toivoa ja liennyttää lukemisen aikana mahdollisesti syntynyttä ahdistusta. Se pelastaa paljon, mutta ei silti tee tästä minun kirjaani. Ymmärrän kuitenkin kirjan ansiot, eikä minua lainkaan kaduta, että luin tämän kirjan.

 

♠♠♠½