Michelle Obama: Minun tarinani

Michelle Obama: Minun tarinani

19 h 36 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. Becoming, 2018

suom. Ilkka Rekiaro

lukija: Krista Putkonen-Örn

Michelle Obaman muistelmia on kehuttu paljon eikä suotta. Koska kirjastossa oli pitkän pitkä jono painettuun kirjaan, valitsin kuunneltavakseni äänikirjan, jota sitäkin jouduin jonkin aikaa odottamaan. En todellakaan jonottanut turhaan. Minun tarinani on todella hyvä kirja enkä voi kuin liittyä ylistyskuoroon. Vaikka en ole aikaisemmin ollut juurikaan kiinnostunut Michelle Obamasta henkilönä, oli tämä teos täysosuma.

Michelle Obama aloittaa tarinansa kuten kuuluukin: hän kertoo lapsuudestaan, opinnoistaan, siitä miten tapasi Barack Obaman ja miltä tuntui, kun koko maailma tarkkaili perheen elämää Barackin noustua Yhdysvaltain presidentiksi. Teos on rakenteeltaan selkeä, todella sujuvasti kirjoitettu ja ennen kaikkea kiinnostava. Suomennos ansaitsee kiitoksensa, samoin teoksen tulkinta äänikirjaksi. Kuunteluelämys oli kerta kaikkiaan nautinto.

Michelle Obama on itse kirjoittanut kirjansa. On hämmästyttävää, että monesti mediassa hänestä puhuttaessa on kirjoitettu lähinnä hänen olevan tyyli-ikoni tai kuvailtu miten hän on edustanut missäkin tilanteessa. Ne ovat päällimmäisiä asioita, joita muistan Michelle Obamasta lukeneeni. Hänen muistelmistaan kuitenkin käy ilmi miten hän on kouluttautunut ja rakentanut uraa, ollut mukana käynnistämässä tärkeitä hankkeita tasa-arvon saralla ja käyttänyt vaikutusvaltaansa muuttaakseen asenteita ja kannustaakseen jokaista tavoittelemaan unelmiaan. Hän tuntuu olevan älykäs, empaattinen ja aito ihminen.

Michelle Robinson syntyi Chicagossa vuonna 1964. Hän varttui kaupungin eteläosissa kohtalaisen vaatimattomissa oloissa, mutta turvallisessa ja tiiviissä perheessä. Hänen vanhempansa halusivat kannustaa lapsiaan tavoittelemaan unelmiaan ja niin hän todella on tehnyt. Kirjassaan Michelle Obama paljastaa inhimillisen puolensa, elämän iskut ja onnen hetket. Hän kertoo avoimesti lapsuudestaan, suhteestaan Barack Obamaan, lapsettomuushoidoista, äitiydestä, uran ja äitiyden yhdistämisestä, saamastaan julkisesta arvostelusta (joka usein tuntuu olleen hyvin epäreilua, paisuteltua ja perusteetonta) ja tunteistaan etenkin miehensä presidenttivuosien aikana.

Oma luku sinänsä on Obaman perheen aika Yhdysvaltain ensimmäisenä perheenä. Kun Michelle Obama kertoo miehensä poliittisen uran etenemisestä, ei voi kuin hämmästyneenä todeta sen vaatineen perheeltä paljon enemmän kuin ikinä osaisi ajatellakaan. On kiinnostavaa päästä kurkistamaan Valkoiseen taloon ja Yhdysvaltain poliittiseen järjestelmään sellaisen ihmisen kertomana, jolla on ensikäden tietoa. Rumba Yhdysvaltain presidenttiparin ympärillä, kaikki muodollisuudet ja jatkuva turvamiehitys on vieläkin isompi prosessi kuin voisi kuvitellakaan.

Ennen tämän kirjan lukemista en tiennyt Michelle Obamasta oikeastaan mitään muuta kuin sen, että hän on naimisissa Yhdysvaltain entisen presidentin kanssa ja heillä on kaksi tytärtä. Kirjassa siis oli minulle paljon uutta tietoa, mutta uskonpa että teoksesta paljastuu hänestä enemmänkin tietäville uusia kiinnostavia yksityiskohtia. Myös presidentti Obama saa tämän kirjan kautta uuden, entistä inhimillisemmän silauksen. Ennen kaikkea tämä kirja on kuitenkin tarina itseensä uskomisesta ja rohkeudesta, rajojen ravistelemisesta ja ennakkoluulottomuudesta. Minun tarinani on kaiken kaikkiaan hyvin inspiroiva teos.

♠♠♠♠♠

Olli - yhden miehen varietee

Arno Kotro & Olli Lindholm: Olli - yhden miehen varietee

3 h 55 min., Docendo 2017

lukija: Aku Laitinen

 

Kun Olli Lindholm menehtyi äkillisesti helmikuussa, olin monen muun tavoin yllättynyt ja hämmentynyt, ehkä vähän järkyttynytkin. En ole koskaan ollut mikään Lindholmin tai Yön fani, mutta Lindholm oli sen verran näkyvä ihminen mediassa, että melkein väkisinkin häntä on tullut seurattua. Hän vaikutti symppikseltä tyypiltä ja hyvä äänihän hänellä oli. Kuten sanottua, en ole ollut fani, mutta kyllä Yöllä monta sellaista biisiä on, joista olen pitänyt.

 

Koska Lindholm menehtyi yllättäen, täyttyi media monenlaisista kirjoituksista koskien hänen uraansa, persoonaansa ja ihmissuhteitaan. Joitain iltapäivälehdistön juttuja luinkin. Halusin kuitenkin ottaa vielä tarkemmin selvää siitä millainen ihminen Lindholm oli. Vain elämää -ohjelmassa hän tuli aikanaan minulle uudella tavalla tutuksi, mutta nyt päätin kuunnella Lindholmista kertovan kirjan Olli - yhden miehen varietee. Vaikka sen on äänikirjaksi lukenut toinen henkilö, kuuluu siitä mielestäni Lindholmin ääni selvästi. Teos rakentuu Kotron ja Lindholmin dialogin varaan ja minun oli helppo kuvitella Lindholm antamaan vastauksiaan. Ne vain kerta kaikkiaan ovat aitoa Lindholmia, lukipa ne ääneen kuka tahansa.

 

Tässä kirjassa keskitytään Lindholmiin mielestäni ennen muuta hänen uransa kautta, mutta myös yksityiselämää käsitellään: isäsuhdetta, alkoholiongelmaa, perhettä ja ystäviä. Sisällöllisesti tässä kirjassa ei paljastunut mitään uutta, sillä kaikki tuntui jo käsitellyn mediassa viimeistään Lindholmin kuoltua. Jos siis lukee tämän uusien tietojen toivossa, niitä tuskin saa. Tai jos saa, niin sitten on saanut elää täydellisessä Lindholm- ja Yö-pimennossa. Vaan eipä se tämän kirjan syytä tai sille miinukseksi laskettavaa ole.

 

Kirjan dialogirakenne ei näyttäydy äänikirjana parhaimmillaan. Todennäköisesti fyysisessä kirjassa on käytetty paljon kuvia elävöittämään Ollin ja Yön tarinaa, ja kuvia olisin kieltämättä ihan mieluusti katsellut. Tuntuu hieman keinotekoiselta, että dialogiksi rakentuvan kirjan lukee vain yksi henkilö. Vaikka Lindholmin ääni ja hänelle ominainen tapa puhua kuuluukin tästä läpi, olisi ollut kiinnostavaa kuunnella tämä Kotron ja Lindholmin lukemana. Vaan ehkä se olisi ollut keinotekoista heille lähteä toistamaan kertaalleen käytyjä keskusteluja äänikirjan äänittämiseksi. Jos nyt valitsisin kirjan ja äänikirjan väliltä, ottaisin perinteisen kirjan.

Minä en pelkää

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää

272 s., Otava 2004

alkup. Io non ho paura, 2001

suom. Leena Taavitsainen-Petäjä 

Kartanon kruunaamattoman lukijan blogissa esiteltiin hiljattain tämä Niccolò Ammanitin teos, joka alkoi heti kiinnostaa minua. Kävin töissä hakemassa sen varastosta ja ajattelin, että luen pari ekaa sivua kokeillakseni kannattaako sitä lainata. Olisin voinut nauliutua siltä istumalta lukemaan vaikka koko kirjan. Jouduin todella pakottamaan itseni laskemaan kirjan kädestäni siltä erää. Ammaniti koukutti minut heti alkuunsa.

Kirja sijoittuu kuvitteelliseen italialaiseen pikkukylään vuonna 1978. On kesä, niin kuuma ja kuiva kuin kesä voi olla. Kotikylä Acqua Traverse näyttää pölyiseltä ja tukahduttavalta. Kylän lapset, heidän joukossaan kirjan kertoja Michele, yrittävät huvittaa itseään kisailemalla ja pyöräilemällä ympäriinsä. Eräänä kuumana päivänä lapset lähtevät keskinäisen vedonlyönnin tiimoilta alueelle, jolla eivät ole ennen käyneet. Tuolla retkellä 9-vuotias Michele tekee hylätyn rakennuksen liepeiltä löydön, jota ei oikein itsekään käsitä. Kenelle sellaisesta voisi edes puhua?

Minä en pelkää on teos, joka todella vie mennessään. Sen tunnelma tuo mieleen ilmanalan juuri ennen ukkosmyrskyä: painostava, tukala ja jyrähdystä enteilevä. Siitä huolimatta teos ei kuitenkaan ole liian ahdistava tai jännittävä. Ehkä se johtuu osin siitä, että se on kerrottu lapsen näkökulmasta: lapsen arkipäivän rutiinit jalkapallopeleineen ja päivällishetkineen suojelevat herkkää mieltä murehtimasta liikaa. Ja sitä paitsi Michelen äiti on turvallinen ihminen. Vaikka hänelle ei asiaansa saisikaan kerrottua, niin ainakin äiti luo elämälle turvalliset perusraamit.

Tästä teoksesta jää vahva jälkimaku ja tarina vaatiikin oman pohtimisensa ja pyörittelynsä vielä tovi lukemisen jälkeenkin. Juoni tuntuu oikeastaan jokseenkin huikealta, ehkä hieman epätodennäköiseltäkin, mutta kuitenkin se on jotenkin hyvin tosi. Siitä heijastuu ihmisen pyrkimys muuttaa elämäänsä paremmaksi melkeinpä hinnalla millä hyvänsä. Hahmotkin ovat onnistuneita. Päähenkilö Michelestä on erityisen helppo pitää hänen oikeudenmukaisuutensa vuoksi.

♠♠♠♠

Tällä kirjalla merkitsen Italian kolutuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia

Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia

9 h 30 min., Tammi 2018

lukija: Krista Putkonen-Örn

 

Odotin pitkään ja hartaasti, että saisin kuunneltavakseni Leena Lehtolaisen rikosnovelleja sisältävän uutukaisen. Levyllä sen olisin saanut nopeastikin, mutta en omista laitteita, jotka toistaisivat mp3-levyjä. Siispä kyttäsin ahkerasti Ellibsin valikoimaa ja se kannatti, sillä ennätin lopulta lainaamaan teoksen ensimmäisenä. Tykkään kuunnella Lehtolaisen teoksia äänikirjoina, sillä jostain syystä ne eivät itse luettuna oikein nappaa. Tämä teos oli kyllä odottamisen arvoinen.

 

Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia pitää sisällään erilaisia rikostarinoita. Mukaan mahtuu tapauksia Maria Kallion ja Pertti Strömin poliisiurilta, samoin toisesta sarjasta tuttu Hilja Ilveskero on myös edustettuna. Osa novelleista on selkeitä rikostarinoita, osa taas on mielestäni enemmänkin jännitystarinoita kuin rikostarinoita. Yhtä kaikki kiinnostavia kuunnella kuitenkin jokainen. Itselle jäi erityisesti mieleen Ström-tarina ja teoksen nimikkonovelli Tappajan tyttöystävä, jossa tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen kirjastoon.

 

Viihdyin tämän kirjan parissa oikein hyvin ja se siivitti kävelylenkkejäni oikein mainiosti. Välillä jopa päätin lähteä lenkille siksi, että halusin kuunnella äänikirjaa. Ei tämä kirja kuitenkaan mitenkään järin ikimuistoinen ollut, mutta viihdykkeenä tämän halusinkin kokea. Lehtolainen osaa kirjoittaa hyviä tarinoita, joiden parissa ei kovin helpolla pääse kyllästymään.

Nopeasti piirretyt pilvet

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

334 s., Otava 2019

kansi: Päivi Puustinen

 

Paula Nivukosken esikoisteos Nopeasti piirretyt pilvet on noussut viime viikkoina useasti esiin blogeissa ja niiden Instagram-sivuilla. Kirjaa on kehuttu vuolaasti ja kyllä myös minun täytyy sanoa, että pidin kirjasta. En kuitenkaan pitänyt sitä mitenkään erityisen ihmeellisenä, vaikka sen lukeminen olikin mukavaa.

 

Nopeasti piirretyt pilvet sijoittuu Isoonkyröön vuosiin 1909-1926. Sen päähenkilönä nähdään Koskiluhdan Liisa, jota isä kuolinvuoteellaan pyytää yrittämään pitää tila suvussa. Liisa lupaa ja kaikin tavoin hän yrittääkin lupauksensa pitää, kiinnittää nuoren elämänsä Koskiluhtaan. Omalta kylältä löytyy puolisokin, Koiviston Kalle, joka tulee isännäksi Koskiluhdan tilalle. On Liisaa jo ennen rippikouluikää toinenkin kylän poika kosinut, mutta Kalle vei jalat alta. Siinä missä Liisa pitää isälleen antamansa lupauksen, ei Kalle pidä Liisalle antamaansa lupausta pysyä aina eikä koskaan hylätä. Mies lähtee Amerikkaan ja Liisa jää yksin lasten kanssa.

 

Paula Nivukoski on mielestäni lupaava uusi kirjailijanimi ja Nopeasti piirretyt pilvet on hyvä kirja. Pidin sen pohjalaismiljööstä ja -murteesta, sillä pohjalaisena ne ovat itselleni läheisiä. Pidin myös Liisasta, jossa on pohjalaisnaisen sitkeyttä ja vakautta. Muutkin hahmot on taitavasti tehty, mutta heihin en aina oikein saanut otetta. Tunteita herättävin hahmo itselleni oli epäilemättä Liisan äiti, joka ei kyllä olemuksellaan millään tavalla tukenut tytärtään.

Vaikka teoksen aihe, pohjalainen sinnikkyys, tilanpito ja amerikanleskeys, ovat itsessään kiinnostavia, ei teos kuitenkaan säväyttänyt minua mitenkään erityisesti. Jossain vaiheessa alkoi jopa tympiä se, että Liisan elämä oli todella yhtä sinnittelyä kaikin tavoin. Teoksen kaunis, hieman runollinen kielikään ei peitä sitä, että juoni ei lopulta oikein innosta. Täytyy kai vain todeta, että ei ollut oikein minun kirjani tämä, vaikka tällä ansionsa onkin. Ehkä myös muiden arvioiden lukeminen oli nostanut odotuksia hieman liian korkealle. Ihan jees kirja kuitenkin, ei harmita että luin.

♠♠♠½

Unikkoja ikkunassa

Enni Mustonen: Unikkoja ikkunassa

7 h 51 min., Otavan äänikirja 2019

alkup. 2002

lukija: Eva Lönnblad

 

Enni Mustosen Koskivuori-sarjan viimeinen osa Unikkoja ikkunassa oli mielestäni onnistunut päätös mukaansatempaavalle sarjalle. Alussa tosin tuntui, että kertojia olisi voinut olla vähemmän. Aiemmissa osissa keskiössä on ollut aina kaksi henkilöä, mutta nyt heitä on peräti neljä. Lopulta siihen kuitenkin tottui ja teos vei mennessään.

 

Unikkoja ikkunassa sijoittuu vuoteen 1968. Koivikon Sirkka on palannut Sahakylään teini-ikäisen tyttärensä kanssa jäätyään leskeksi. Hän asettuu asumaan kylän vanhaan kouluun, jonka tilaviin luokkahuoneisiin tehdään hänen omistamansa Koivuneuleen työtilat. Samaan aikaan Koskivuoren kartanossa Eeva Someri-Tibor yrittää kirjoittaa romaaniaan ja kasata itsetuntonsa rippeitä alkoholin voimalla. Heidän lisäkseen keskeisiksi hahmoiksi nousevat Eevan ylioppilaskirjoituksissa reputtanut serkku Satu, joka on Kristiinan tytär, sekä Sanna Harakka, joka Koivikon torppaan asettuneiden Hannan ja Paavon tytär.

 

Unikkoja ikkunassa sijoittuu vuosiin, jolloin hahmojen elämissä eletään monilla tavoin uuden kynnyksellä. Itse kukin joutuu pohtimaan omaa paikkaansa ja sitä, missä hän todella haluaa olla. Ja miten kehittyy Sahakylä? Koulu on jo lakkautettu, mutta onnistuvatko uudet yritykset, kuten Sirkan Koivuneule, puhaltamaan kylään uutta elämää? Hahmojen kohtalot ovat paikoin aika riipaiseviakin.

 

Teos oli muuten oikein mukavaa kuunneltavaa, mutta muutama asia särähti pahasti korvaan. Ensinnäkin Leo Somerista käytettiin Satuun nähden isoisään viittaavaa sanaa, vaikka hän on Satun Anna-tädin mies. Lisäksi Sannan kertojaosissa Satun veljestä Ilmari Pirttisalon sukunimi muuttui (muistaakseni) Pirttivuoreksi tai joksikin vastaavaksi. Mustonen on kompastunut vastaaviin juttuihin mm. Pohjatuulen tarinoissa. Ehkä itse takerrun liiaksi tällaisiin virheisiin, mutta kyllähän ne hieman antavat kömpelön kuvan.

 

Koskivuori-sarja on kokonaisuutena ollut mukava sarja, jonka parissa olen viihtynyt hyvin. Se on toisinaan liikuttanut minua jopa siinä määrin, että kyyneleitä on kihonnut silmiin. Kiitos siitä kuuluu myös lukija Eva Lönnbladille, joka on tulkinnut tekstiä mielestäni hyvin onnistuneesti.

 

♠♠♠½

Poltetun miehen tytär

Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär

282 s., Johnny Kniga 2018

kansi: Martti Ruokonen

 

Kysyin lukupiiriläisiltä aihetoiveita ja yksi ehdotuksista oli Tapio Koivukarin tuotanto. Se sai kannatusta, joten päätin valita kirjan hänen tuotannostaan. Valitsin meille luettavaksi Poltetun miehen tyttären, koska sitä oli helposti saatavilla ja aiempien aiheiden (Ulla-Lena Lundbergin tuotanto ja Sally Salmisen Katrina) vuoksi en halunnut taas ottaa saaristolaiskirjaa. Jotkut olivat jättäneet kirjan kesken, kuten melkein arvasin aloitettuani itse kirjaa lukemaan, mutta saatiin aikaan kiinnostavaa keskustelua kuitenkin.

 

Poltetun miehen tytär sijoittuu 1600-luvun Islantiin. Se kertoo Hyväniemen talon Manga-tyttärestä sekä hänen isästään Thórdurista, joka sai noituussyytteen ja joutui roviolle. Pirunkujeet eivät kuitenkaan päättyneet Thórdurin kuolemaan, joten katseet kääntyivät Mangaan. Jos on noidan tytär, täytyy olla noita itsekin, pääteltiin yleisesti. Myös hänet haluttiin oikeuden eteen tuomittavaksi.

 

Poltetun miehen tyttären luettuani minulle jäi hieman ristiriitainen olo. Toisaalta pidin kirjasta, toisaalta taas en. Kyseessä on hidaslukuinen, sillä teksti vaatii paljon keskittymistä ja rönsyilee. Vieraan tuntuiset islantilaiset nimetkin tuntuivat aluksi hankalilta ja olivat vaarassa sekoittua toisiinsa. Kuitenkin teksti on jollain tavalla myös nautinnollista luettavaa, sillä sen kielessä on runollisuutta ja kauneutta. Teos on myös tempoltaan hidas ja aihekin tuntuu jäävän valjuksi, sillä asioissa ikään kuin venytään ja vanutaan ja kaikki virtaa ilmeettömänä eteenpäin. Olisin kaivannut hieman räväkämpää otetta, sillä teoksen aiheesta voisi ammentaa jotain säväyttävämpääkin.

Poltetun miehen tyttären hahmot jäivät minulle aika kasvottomiksi. Juuri kenestäkään heistä ei oikein missään vaiheessa paljastu mitään kovin henkilökohtaista eikä heitä esimerkiksi juurikaan kuvailla sen enempää ulkonäön kuin luonteenkaan osalta. Pienet muruset kerätään itse tarinasta. Hahmoihin on vaikea samaistua, koska heiltä tuntuu puuttuvan kaikenlaiset tunnereaktiot: missä on ilo, riemu, suru ja pelko? Tuntuu, että hahmot alistuvat kaikessa korkeampaan tahtoon täysin turtina. Esimerkiksi Manga ja hänen sisaruksensa tuntuvat pitävän ihan selvinä, että heidän isänsä onkin yhtäkkiä noita ja vastuussa oudoista tapahtumista. Hahmojen tekemisissä riittäisi paljonkin pohdittavaa, mutta en halua niistä tässä kirjoittaa, etten spoilaa ketään.

Tässä teoksessa on kiinnostavaa muinaisten uskomusten ja kristinuskon rinnakkaiselo. Myös Islannin historia ja kulttuuri välittyi teoksesta mukavasti, vaikka miljöö jäikin muuten hieman ohueksi. Koivukari kuitenkin selvästi tuntee Islannin ja teos tuntuu aidolta. Jotkut piiriläisistä ovat aiemmin lukeneet muita Koivukarin kirjoja ja heidän mukaansa tämä on hänen teoksistaan rankimmasta päästä. Ehkä jonain päivänä testaan jotain muutakin Koivukarilta, sillä ainakin Ariasman: Kertomus valaanpyytäjistä jäi kiinnostamaan, kun tässä kirjassa sivuttiin sen aihetta lyhyesti.

Poltetun miehen tytär muissa blogeissa: Kirja vieköön!, Annelin lukuvinkit ja Kirjat kertovat.

Tämän kirjan parissa saavutin Islannin Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteessa.

Joko taas, Stella

Niina With: Joko taas, Stella

219 s., Myllylahti 2014

kansi: Satu Kontinen

 

Luin noin puolitoista vuotta sitten Niina Within Stella-kirjoista ensimmäisen Taisit narrata, Stella. Vaikka silloin minua hieman tympi Stellan ajautuminen valheiden verkkoon, pidin kuitenkin Within humoristisesta tavasta kirjoittaa ja Stellasta hahmona, sillä toheloinnin ohella hän on myös fiksu, sydämellinen ja hauska tyyppi. Hauskoja käänteitä on luvassa tässä jatko-osassa Joko taas, Stella. Tällä kertaa Stella kehittelee itselleen uutta harrastusta ja pyrkii näyttämään kyntensä työprojektissa, jossa hänet näyttää syrjäyttäneen freenä työskentelevä Jari.

 

Stellan elämä on suht koht mallillaan. Hän on alkanut seurustelemaan naapurissa asuvan komean lentäjä-Markuksen kanssa. Elämä näyttää loksahtaneen paikoilleen ja valheiden verkosta on päästy pois. Työpaikalla tosin näyttää siltä, että Stellan pomo Petri Puumala yrittää kostaa heidän eronsa syrjäyttämällä Stellan tärkeästä Espanjan projektista. Ja sehän ei käy laatuun! Stella päättää toimia omin päin ja matkustaa salaa Espanjaan tapaamaan asiakkaita. Samaan aikaan hän kokeilee siipiään erilaisten blogien parissa. Hän ehtii aloittaa mm. ruokablogin ja kirjablogin, lopettaa kummatkin ja ryhtyä mammabloggaajaksi, vaikkei hänellä edes ole lapsia.

 

Kaiken minkä Stella tekee, hän tekee perusteellisesti ja niin hyvin kuin pystyy. Olipa kyseessä sitten blogin yhteistyökumppaneilta saatujen lastenruokien testaaminen, lastenvaatteiden laadun arviointi tai luoviminen salaisissa bisnestapaamisissa, Stella antaa kaikkensa. Siitä tosin seuraa jos jonkinlaisia kommelluksia, selittelyä ja tilannekomiikkaa, mutta sehän on lukijalle oikein herkkua. Jälleen kerran Stellan tempauksille sai oikein tyrskähdellä nauruun, vaikka ehkä kuitenkin pidin ensimmäisestä Stella-kirjasta hieman enemmän.

 

♠♠♠♠

Metsäkukkia asvaltilla

Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla

9 h 41 min., Otavan äänikirja 2019

alkup. 2001

 

Metsäkukkia asvaltilla on Koskivuori-sarjan neljäs osa. Jos edellinen osa olikin lievä notkahdus, niin tämä teos onnistui jälleen herättämään tunteita liikutuksesta huvittuineisiin hymähdyksiin. Tässä osassa on isoja käänteitä ja vaikka en erityisesti pitänyt kummastakaan kertojasta, tempauduin mukaan heidän elämiensä käänteisiin heti alkuminuuteilla.

 

Metsäkukkia asvaltilla kertoo Koskivuoren kartanon tyttärestä Eeva Somerista ja hänen ikätoveristaan Koivikon torpan Sirkasta. Eeva on päässyt yliopistoon opiskelemaan estetiikkaa ja hän on tottunut muutenkin saamaan elämässään kaiken mitä haluaa. Kuitenkin hänelläkin on omat polkunsa raivattavana, ihan kuten Sirkallakin. Sirkalla tosin on koko elämä ollut tien raivaamista, onhan hän paennut Karjalasta sodan jaloista sukulaisten luo Suomeen äidin jatkaessa matkaa Ruotsiin ilman ainoaa lastaan. Nyt Sirkkaa odottavat uudet haasteet hattuliikkeen harjoittelijana Helsingissä.

 

Tässä kirjassa päähenkilöt pääsevät osallisiksi Helsingin olympialaisiin ja molempien tielle osuu olympiahumussa mies, jonka perässä he olisivat valmiita matkaamaan vaikka mihin saakka. Nuorilla naisilla on molemmilla tiensä raivattavana. Tavallaan Metsäkukkia asvaltilla on näiden keskenään kovin erilaisten naisten kasvutarina. Välillä heidän elämänpolkunsa kohtaavat ja välillä taas erkanevat.

 

Siinä missä sarjan aiemmissa osissa kertojat ovat tavallisesti olleet ystäviä tai ainakin läheisesti tekemisissä, on tämä osa erilainen. Eeva ja Sirkka eivät ole ystäviä, ja oikeastaan se on virkistävää vaihtelua. Sitä paitsi millä todennäköisyydellä jotkin suvut pitävät niin yhtä sukupolvesta toiseen? Eevan ja Sirkan erilaisuus tuntuu mahdollistavan tarinan kehittämisen laajemmille alueille. Etenkin Eevan rakastuminen unkarilaiseen mieheen vie tarinanpolkuja maailmalle. Mustonen kuvaa kiinnostavasti myös Unkarin poliittista kuohuntaa 1950-luvulla.

 

Metsäkukkia asvaltilla tuli kuunneltua nopeasti ja olenkin jo hyvässä vauhdissa sarjan päätösosan kanssa. Haikea ajatus, että pian matka koskivuorelaisten ja koivikkolaisten kanssa katkeaa.

 

♠♠♠♠

Maaliskuun luetut

Maaliskuu maata näytti, todellakin! Yhtäkkiä maaliskuun lopussa sitä vain huomasi, että lumet ovat yhtäkkiä kadonneet johonkin. Kevät on suonut ainakin täällä lakeuksilla hyviä säitä, sillä sadepäiviä ei ole juuri ollut. On ollut kiva käydä lenkillä tai kävellä töihin äänikirjaa kuunnellen. En ole aikaisemmin yhtään tykännyt nappikuulokkeista, mutta nyt otin ne käyttöön ja huomasin, että nehän on aika kätevät, jos vain pysyvät paikoillaan. Tämä uusi tapa ulottaa äänikirjat myös liikkumisen lomaan on lisännyt kuuntelemieni äänikirjojen määrää, sillä ehdin kuunnella maaliskuussa niitä peräti neljä.

Maaliskuu oli kirjasaldoltaan yllättävän hyvä kuukausi, sillä kuunneltujen kirjojen lisäksi luin 5 kirjaa. Maaliskuussa ryhdistäydyin taas myös opintojeni suhteen oikein toden teolla. Aloitin kurssin, jossa on viikkokohtaiset deadlinet ja se on kieltämättä aiheuttanut stressiä melko tavalla. Odotankin jo pääsiäistä, kun pääsee huilaamaan pitkän viikonlopun merkeissä. Tarkoitus on silloin kyllä myös vähän opiskella, mutta myös nollata päätä. Tiedä sitten miten aion nuo kaksi asiaa yhdistää.. Nukkua ainakin aion pitkään, ja se jos mikä rentouttaa.

Maaliskuussa koin useammankin mahtavan kirjaelämyksen. Loistavina mieleeni jäi heti alkukuussa luetut Rouva C. ja Piiat. Niiden lisäksi innostuin myös löydettyäni vetävän jännärin Rouva Westaway on kuollut, sillä jännityskirjallisuus ei ole yleensä oikein kolahtanut. Haastelukemiset edistyivät vain yhden kirjan verran, sillä valloitin uutena maana Venäjän Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteessa. Huomattavaa kuitenkin on, että luin maaliskuussa peräti kaksi käännöskirjaa (niissä maissa siis olin jo haasteen tiimoilta käynyt) ja meikäläisen asteikolla se on paljon.

Maaliskuun luetut listana:

Minna Rytisalo: Rouva C.

Kathryn Stockett: Piiat

Enni Mustonen: Ruiskukkaseppele 

Minna Maijala: Punaiset kengät - Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta

Päivi Alasalmi: Riivatut

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

Hannu Mäkelä: Krimiturkkinen karhu - Venäjää kotikäyttöön

Enni Mustonen: Kielon jäähyväiset

Reijo Mäki: Liian kaunis tyttö

  

Olen nyt alkuvuoden aikana ostanut poikkeuksellisen paljon kirjoja, jopa enemmän kuin yleensä koko vuoden aikana. Ajattelin kirjoittaa niistä erillisen postauksen lähiaikoina. Piakkoin on myös tulossa postaus Enni Mustosen Metsäkukkia asvaltilla -kirjasta, jonka ehdin jo kuuntelemaan äänikirjana nyt heti kuun alkuun. Palaillaan!

Liian kaunis tyttö

Reijo Mäki: Liian kaunis tyttö / Sakari Roivas 1.

9 h 44 min., Otavan äänikirja 2019

alkup. 1993

lukija: Jussi Puhakka 

 

Olen joitakin Reijo Mäen Vares-dekkareita lukenut tai kuunnellut, mutta hänen kirjoittamansa lyhyempi Roivas-sarja on ollut vielä tutustumista vailla. Löysin kolmiosaisen Roivas-sarjan ensimmäisen osan äänikirjana Ellibsistä, joten päätin lopulta tutustua m yös Roivakseen. Sakari Roivas on suomalaissyntinen tukholmalaispoliisi, joka viettää melko kunnollista elämää.

 

Söderin rantaruovikosta löytyy niskaan ammuttu mies. Sairauslomalle toisen tapauksen tiimoilta passitettu Roivas saa kuulla uhrin olleen hänen tuttavansa. Roivas lupaa uhrin äidille, että tämän poika tulee saamaan oikeutta ja tekijä saadaan kiikkiin. Vaan eipä Roivas tiedä mitä lupaa. Uusia uhreja ilmaantuu, eräs kaunis puolatar herättää Roivaksen suojeluhalun ja kaiken lisäksi joku tuntuu kulkevan miehen kannoilla.

 

Liian kaunis tyttö oli sinänsä ihan ok dekkari, ei mitenkään huikea, mutta ihan viihdyttävä kumminkin. Aika monta juonirihmaa tässä tuntui olevan ja välillä tuntui, että hieman olisi voinut selkiyttää. Aion jossain vaiheessa kuunnella muutkin Roivakset, sillä hahmona Sakari Roivas oli aika mukavan tuntuinen tyyppi.