Pelkääjän paikalla

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

238 s., Otava 2015

kansi: Päivi Puustinen

 

Luin toukokuussa 2018 Laura Lehtolan teoksen Takapenkki, joka vei aivan täysin mennessään. Tykästyin Lehtolan vaivattomaan ja nasevaan tekstiin, tragikomiikkaan ja elämän ironiaan. Tiesin jo silloin, että haluan lukea myös Lehtolan esikoisteoksen Pelkääjän paikalla. Se kertoo kolmekymppisestä Aaposta, jonka pienen perheen elämä keikahtaa raiteiltaan, kun hänen Anna-vaimoltaan löytyy syöpä. Tuosta alkaa Aapon uusi rooli perheen tukipilarina, kaiken huolehtijana, ja toisaalta vaimoltaan piilossa myös epävarmana, pelokkaana ja huolestuneena miehenä. Mikään ei ole enää ennallaan.

 

Kun Anna alkoi ontua, ei kukaan aavistanut mitään kovin vakavaa. Kokeiden tulokset kuitenkin paljastivat, että hänen sääriluussaan on syöpäsoluja. Alkoi rankat hoidot, tuli toivonpilkahduksia ja uusi pelko. Ja lopulta Anna kuoli. Miten Anna kehtasi jättää Aapon? Pakottaa selviytymään yksin pienen tyttären kanssa, laittaa opettelemaan pompulat ja mekot, muistamaan hammaslääkärit, kertomaan että äiti on kuollut? Ja kun on niin ikävä. Kukaan muu ei ymmärrä Aapoa kuin Anna, heidän yhteinen pitkä historiansa on tehnyt heistä oman sisäpiirinsä. Tunteet heilahtelevat pelosta ikävään ja vihaankin, mutta kaiken taustalla on suru ja rakkaus.

 

Pelkääjän paikalla tempaisi minut Takapenkin lailla mukaansa. Jouduin jopa jättämään hetkeksi kesken sillä hetkellä luvussa olleen Sherlock Holmesin tyttären, koska halusin lukea tämän kirjan heti. Tätä kirjaa lukiessa minulle kävi selväksi, että Lehtola tietää mistä kirjoittaa. Teos tuntuu aidolta, tunteet rehellisiltä. Lehtolan oma puoliso sairastui ja menehtyi syöpään. Hänen edesmenneeltä puolisoltaan Laura Savelta julkaistiin postuumisti teos Paljain jaloin. 

 

Paljain jaloin keräsi ilmestyttyään valtavasti huomiota ja lukijoita. Muistan itsekin teoksen hyvin, sillä se oli sydäntäsärkevä lukukokemus. Vaikka Pelkääjän paikalla onkin fiktiivinen teos (eikä Paljain jaloinkaan mikään elämäkerta ole), uskon Lehtolan ammentaneen tiettyjä asioita puolisonsa sairaudesta. Vaikka kirjojen hahmot on sijoitettu hieman eri elämäntilanteisiin, on Pelkäjän paikalla mielestäni kuitenkin hyvä vastapari Saven kirjalle. Toinen kertoo sairastuneen tunteista ja toinen puolison.

 

Totesin jo Takapenkin kohdalla, että Lehtola osaa tuoda huumoria vaikeisiin aiheisiin. Sama on nähtävissä tässäkin teoksessa, vaikka ei niin selkeästi. Pelkääjän paikalla ei tunnu liian ahdistavalta, vaikka siinä onkin iso tunteiden kirjo. Lukeminen sujuu, teos vie mukanaan ja päähenkilön tunteita on helppo myötäelää ilman, että itse ahdistuu liikaa samalla.

 

♠♠♠♠

Takapenkki

Laura Lehtola: Takapenkki

270 s., Otava 2017
kansi: Päivi Puustinen, kannen kuvat: iStock 

Laura Lehtolan toinen romaani on ollut minulla lainassa jo jokusen kuukauden, mutta vasta nyt löysin sopivan hetken sen lukemiselle. Juuri lukemisen aloitettuani törmäsin jossain naistenlehdessä artikkeliin, jossa kerrottiin Laura Lehtolan olevan edesmenneen Laura Saven leski. Tieto oli minulle uusi, mutta kun hieman vilkaisin mistä Lehtolan esikoisromaani Pelkääjän paikalla kertoo, ymmärsin Lehtolan todennäköisesti käsitelleen siinä omia kokemuksiaan kaunokirjallisessa muodossa. Laura Save menehtyi syöpään vuonna 2012 ja häneltä julkaistiin postuumisti teos Paljain jaloin. 

Takapenkki kertoo nuorisotyöttömästä Aleksista, jonka työkkärin Pullasormi passittaa työkokeiluun hotellin saunaosaston pesijänä. Työssään Aleksi kohtaa jos jonkinlaista hyllyvää ihmislihaa eikä se ainakaan lisää motivaatiota työntekoon. Oman särmänsä Aleksin elämään tuo mummo Elsi Sahanen, joka alkaa olla jo vanha ja hauras, mutta päättäväisyyttä löytyy edelleen. Takapenkki kertoo myös Elinasta, joka on vasta 17 ja raskaana. Elämän suunta on häneltä totaalisesti kadoksissa. Tuula puolestaan on työkkärin Pullasormi, jonka elämä rullaa eteenpäin tasaisen varmasti ja vailla yllätyksiä, kunnes hän joutuu yllättävälle automatkalle seuranaan Aleksi ja Elina. Matka saa mitä yllättävimmän käänteen, joka muuttaa koko kolmikon elämän.

Lehtola kirjoittaa isoista aiheista, mutta onnistuu piilottamaan niihin myös runsaasti huumoria, jota en osannut odottaa. Takapenkki onnistui huvittamaan minua monta kertaa. Sen naseva kerronta, toisinaan jopa tragikoomiset käänteet ja elämän ironia olivat omiaan verryttelemään nauruhermojani ja kääntämään sivun toisensa jälkeen. Kolmen kertojan vuorottelu toimii myös hyvin ja vähitellen lukijalle selviää kokonaiskuva, joka kietoo päähenkilöt yhteen. Tykästyin tähän kirjaan siinä määrin, että haluan vielä joskus lukea Lehtolan esikoisromaaninkin. Suosittelen Takapenkkiä kaikille, jotka haluavat lukea jotain viihdyttävää, mutta ei kuitenkaan liian höttöä.

♠♠♠♠