Lukupiirikirja: Ei enää mitään

Tommy Orange: Ei enää mitään

9h 8min., Aula & Co 2020

alkup. There There, 2018

suom. Jussi Korhonen

lukijat: Martti Ranin & Tuija Kosonen

kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Lokakuun ensimmäisessä lukupiirikokoontumisessamme käsittelimme Tommy Orangen esikoisteosta Ei enää mitään. Hän kuvaa teoksessa modernien city-intiaanien elämää. Teos on moniääninen, sillä Orange halusi antaa intiaaneista mahdollisimman monipuolisen kuvan ja vastustaa yksioikoista tapaa nähdä intiaanit.

Moniääninen tämä kirja todella on, mutta en lopulta ole ihan varma pystyykö Orange antamaan intiaaneista niin monipuolisen kuvan kuin on tarkoittanut. Mielestäni tässä teoksessa aika monen hahmon elämä tuntui olevan päihteiden leimaamaa, vähävaraisuudessa kitkuttelua ja oman identiteetin etsintää. Kuvaus on lopulta omalla tavallaan hyvin yksipuolista mielestäni.

Ei enää mitään on kuitenkin siinä mielessä ravisteleva kirja, että se saa näkemään asioita eri valossa. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Yhdysvalloissa kiitospäivän viettoon liittyvät perinteet, joihin liittyy intiaanien historian kannalta omat synkät sävynsä. Intiaanien historiaan ja kulttuurin liittyvät viittaukset ja yhteydet olivat mielestäni tämän teoksen kiinnostavinta antia, ei niinkään hahmojen nykyhetki, joka voisi hyvin kuvata jotain muutakin syrjittyä ja alistettua ryhmää. Toisaalta, kuten lukupiirissä keskustelimme, urbaanin ihmisen elämä on luonnollisistakin syistä erilaista kuin perinteinen elämänmuoto, joten ei sitä voi miinukseksi tälle kirjalle laskea. Pohdimme myös, että miksi alkuperäiskansojen jäsenien usein oletetaankin olevan oman kansansa äänitorvia ja elävän perinteisten arvojen mukaan ja omaa kulttuuriaan ilmentäen koko ajan. Emmehän mekään saapastele Jussi-paidoissa ja helavyöt helisten, vaikka eteläpohjalaisuus suonissamme virtaisikin. Rinnastus ehkä hieman ontuu, mutta siinä on totuuden siemen: miksi ulkopuolelta asetamme heille sellaisen roolin? Ja miksi hämmästelemme, jos näin ei ole?

Moniäänisyyden vuoksi Ei enää mitään toimii paremmin itse lukien, sillä äänikirjassa on välillä vaikea pysyä selvillä henkilöhahmoista. Piiriläiset kyllä kommentoivat, että niin oli paperikirjankin kanssa. Itse kuuntelin teoksen äänikirjana. Ehkä toinen kuuntelukerta auttaisi huomaamaan nekin juonilinjat, jotka ehkä nyt hieman jäivät hämärän peittoon. Lukupiirin keskustelua se seikka ei kuitenkaan haitannut, sillä teoksen yleiskuva herätti jo itsessään keskustelua ja pohdintoja.

Rose on poissa

Katja Kettu: Rose on poissa

284 s., WSOY 2018

kannen maalaus: Manuela Bosco

 

Juuri kun vuosi 2018 oli vaihtumassa uuteen ja raketit räiskyivät kiivaimmillaan, luin viimeiset sivut Katja Ketun Finlandia-palkintoehdokkaanakin olleesta uutuusteoksesta Rose on poissa. Lukuvuoden 2018 viimeiseksi jäänyt kirja on minulle yksi viime vuoden vahvimmista, vaikka ihan alkuun tuntuikin hieman vaikealta tottua teoksen rehevään kieleen.

 

Lempi on fintiaani, suomalaisen miehen ja intiaaninaisen tytär, joka lähti reservaatista nuorena tyttönä 45 vuotta sitten. Hänen äitinsä Rose oli juuri kadonnut ja isänsä Ettu menetti muistinsa. Vasta nyt, yllättävän puhelinsoiton saatuaan, Lempi palaa reservaattiin. Muistot lapsuudesta hyökyvät yli. Niistä ja yllättäen löytyneistä Rosen Lempille vuonna 1973 kirjoittamista kirjeistä alkaa muodostua kokonaisuus, joka alkaa vihdoin ehjätä Lempiä. Kovin sirpaleinen Lempi nimittäin on ollut, kuten elämänsäkin, sillä valkoisten keskuudessa hänestä on yritetty pestä pois intiaania eikä hän ole tuntenut oloaan koskaan täysin tervetulleeksi intiaanienkaan keskuudessa.

 

Teos rakentuu kirjeistä, joista osa on kirjoitettu helmikuussa 1973 ja osa elokuussa 2018. Ensimmäiset kirjeet ovat Rosen kirjeitä Lempille, Pikku Käpälälle, jälkimmäiset puolestaan ovat Lempin kirjeitä Jim Harmaaturkille.  Rosen katoamisen arvoitus on vaivannut etenkin muistinsa menettänyttä Ettua, mutta ei se ole muidenkaan muistista päässyt unohtumaan. Rosen kirjeiden löytyminen paljastaa lopulta Lempille mitä hänen äidilleen todella tapahtui, mutta Ettua tieto ei enää kykene tavoittamaan. Omissa kirjeissään Lempi purkaa sydäntään Jimille, joka työskentelee poliisilaitoksella, mutta joka ennen kaikkea on mies, josta olisi kerran voinut tulla Lempin polkukumppani.

 

Rosen tapaus ei ole ainoa katoamistapaus intiaanireservaatissa, sillä joukko muita intiaaninaisia ja -lapsia on myös poissa. Kukaan ei kuitenkaan tutki niitä kunnolla. Rosen katoamisen taustalta löytyykin jotain paljon suurempaa kuin mitä aluksi ajattelisi. Se osoittaa, että Rosen sydän oli suurempi kuin kenelläkään muulla ja oikeudentuntonsa korkealla. Katja Kettu yllättää lukijansa - tai ainakin minut - kun juonensäikeet punoutuvat yhdeksi ja paljastavat totuuden.

 

Katja Kettu on vahva kirjailija ja hänen tuotannostaan etenkin Kätilö on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Sen olenkin lukenut peräti kahdesti. Rose on poissa on mielestäni yhtä väkevä teos kuin Kätilö. Se vangitsee otteeseensa pihtien lailla ja kuljettaa mukanaan intiaanireservaattiin, jonka miljöö tuntuu niin todelliselta, että sinne melkein sulautuu mukaan. Vahva suositus!

 

♠♠♠♠♠

Helmi

John Steinbeck: Helmi

suom. Alex Matson

3 h 45 min, Tammi 2009, Keltainen äänikirja

lukijana Ismo Kallio

John Steinbeck on minulle täysin uusi tuttavuus, vaikka toki olin aikaisemmin kuullut puhuttavan hänen teoksistaan. En ole mikään äänikirjojen suurkuluttuja (tämä on kolmas kuuntelemani äänikirja), mutta nyt jotenkin oikein innostuin, sillä mielestäni Helmi on todella toimiva äänikirja ja voin vilpittömästi todeta, että Ismo Kallio on varsinainen täysosuma tämän kirjan lukijaksi.

Helmi kertoo Tyynenmeren rannalla asustavasta helmenkalastaja Kinosta sekä hänen vaimostaan Juanasta ja heidän lapsestaan Coyotitosta. Kino perheineen asuu kaupungin laidalla köyhyydessä, samoin kuin muutkin intiaaniheimon jäsenet. Uudisasukkaat pitävät valtaa ja vanhat perinteet on suistettu kaupungin laidoille. Erään kerran, kun hätä on kaikkein suurin, Kino onnistuu löytämään uskomattoman suuren helmen, sellaisen, jota kukaan ei ole aikaisemmin löytänyt. Helmi saa hänet uskomaan parempaan huomiseen ja mielessä vilistää kuvia hartaista toiveista, mutta loppujen lopuksi näyttää siltä, että helmen löytäminen tuo sittenkin mukanaan enemmän pahaa kuin hyvää.

Steinbeck pohdiskelee teoksessaan alati ajankohtaista vastakkainasettelua hyvästä ja pahasta sekä oikeasta ja väärästä tuoden samalla esiin köyhien ja varakkaiden välisen kuilun, koulutuksen ja sivistyksen ja lukutaidon voiman sekä ikiaikaisen ajatuksen vahvemman vallasta. Steinbeckin romaani antaa paljon ajattelemisen aihetta, enkä lainkaan ihmettele miksi hänet listataan amerikkalaisen kirjallisuuden kärkinimiin.

Steinbeckin romaani on teemoiltaan runsas, mutta kerronnaltaan sangen vähäeleinen. Jokainen sana tuntuu tarkkaan harkitulta ja merkityksekkäältä, mistä kiitos täytyy antaa Steinbeckin lisäksi tietysti myös suomentaja Matsonille sekä lukija Kalliolle. Helmi vangitsee huomion täysin, sillä Steinbeck on kerronnan vähäeleisyydestä ja tasaisuudesta huolimatta onnistunut  luomaan hyvin tiivistyvän ja jännittävän tarinan, joka välillä saa miltei pidättämään hengitystä.

Kino perheineen on sellaisia hahmoja, joihin on melko vaikea päästä sisälle, mutta siitä huolimatta heidän kokemuksensa pysähdyttävät ja mietityttävät. Sekin on melko poikkeuksellista, sillä yleensä vastaavissa tapauksissa lopputarinalla ei sitten ole mitään merkitystä, jos hahmot tuntuvat vaikeasti lähestyttäviltä. Mutta kun asiaa oikein tarkemmin pohtii, onhan tässä kirjassa paljon sellaista, joka kuvastaa Kinon ja Juanan luonteenlaatuja. Helmi tuo oikeastaan nekin esiin. Kaikki tiivistyy siis helmeen. En oikein tiedä mitä muuta olisin voinut tältä kirjalta toivoa, mutta siitä huolimatta lopputunnelma pisteiden osalta on:

♠♠♠♠