Kirjabloggaajien klassikkohaaste 6: Tie Myrskyluodolle

Tänään on vuorossa Kirjabloggaajien klassikkohaasteen postausten julkaisu. Itse pääsen kirjoittamaan valitsemastani klassikosta, Anni Blomqvistin Myrskyluoto-sarjan avausosasta vasta nyt iltapäivällä, sillä lukeminen venyi eilen myöhäisiltaan. Syynä lukemisen viime tippaan jäämiselle ei ollut niinkään kirjassa vaan lukijassa, joka aloitti urakkansa liian myöhään ja samaan syssyyn iski vielä flunssakin.

 

***

 

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle yhteisniteestä Myrskyluodon Maija (Gummerus 2017, 4.p.)

alkup. Vägen till Stormskäret, 1968

suom. Björn-Christer Lindgren & Liisa Ryömä

arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 

Sain viime kesänä Gummerukselta pyytämäni Myrskyluodon Maija -yhteisniteen, jonka lukeminen on kuitenkin jäänyt ja jäänyt. Minua on ihan hävettänyt, että pyytämäni nide on odotellut vuoroaan näin kauan. Aion ottaa kevään ohjelmaani lukea joka kuukausi yhden Myrskyluoto-kirjan. Klassikkohaastetta varten luin niistä ensimmäisen.

 

Tie Myrskyluodolle sijoittuu Ahvenanmaan ulkosaaristoon 1800-luvulle. Maija on kalastajaperheen toiseksi vanhin tytär. Koko perhe tekee työtä toimeentulonsa turvaamiseksi kykyjensä mukaan: Maija hoitaa lehmiä, osallistuu heinätöihin ja on isänsä apuna kalaverkoilla. Maija on kiinnostunut vanhoista tarinoista, eikä hänen taipumustaan ajatella asioita tarkemmin katsota hyvällä, vaan sitä pidetään turhana haaveiluna.

 

Maijan elämä saa uuden käänteen, kun hänet kihlataan Jannen morsiameksi. Maija ei edes tunne koko Jannea eikä osaa ajatella tätä tulevana miehenään. Aina kun Maija muistaa kihlauksen, häntä alkaa ahdistaa. Kihlausaika on pitkä ja äiti haluaa Maijan sillä välin oppivan yhtä sun toista hyödyllistä, sillä nuorenparin tuleva koti sijaitsee kaukana yksinäisellä Myrskyluodolla.

 

Tie Myrskyluodolle keskittyy Maijan lapsuudenkotiin ja nuoruusvuosiin ennen avioliittoa. Kalastajaperheen elämä on ankaraa ja vaatii paljon työtä, mutta Maija on tottunut siihen ja jopa nauttii työnteosta ainakin heinäaikaan ulkosalla. Eipä ihme, että juuri hänet haluttiin Jannen morsiameksi eikä isosisko Annaa, joka hänkin kyllä on ihminen paikallaan. Välillä kyläyhteisö saa tuntea meren armottomat voimat, ja tarinasta välittyykin kunnioitus merta kohtaan. Saaristo osaa olla kaunis, mutta meri voi olla myös arvaamaton.

 

Tie Myrskyluodolle on pääosin aika vähäeleinen ja hidastempoinen kirja, ja siinä on useiden kuukausien aikaharppauksia. Kirjan tunnelma kuitenkin miellyttää ja vaikka en olekaan yhtään meri-ihminen, kuten on useasti sanonut, miljöökin miellyttää minua. Kirjasta piirtyy esiin aurinkoiset niityt ja lähellä tyrskivä meri, mutta myös talven kylmät ja pimeät illat sekä meren pauke syksyllä ennen jäätymistä.

 

Olen muutama vuosi sitten katsonut Myrskyluoto-sarjasta tehdyn tv-sarjan ja siinä minulle jäi Maijasta mielikuva turhanvoivottelijana, joka ei muuta tehnyt kuin piipittänyt Jannea avukseen. Tämä kirja luo Maijasta kuvan osaavana ja reippaana naisihmisenä, joka kyllä kaipaa äitinsä ja isänsä opastusta, mutta pärjää myös itsekseen. Mielikuvani muuttui täysin.

 

Joskus, kun on lukenut jonkin klassikon, tuntee tehneensä todellisen urotyön. Anna Karenina joitakin vuosia sitten oli minulle sellainen teos. Tie Myrskyluodolle vei kuitenkin kevyesti mennessään enkä tunne tehneeni mitään urotyötä. Tämän sarjan parissa todella haluan jatkaa!

Suvin talvi

Inka Nousiainen (kirjoittaja) & Suvi Teräsniska (haastateltava): Suvin talvi

144 s., Otava 2017

kuvat: Mikko Harma

 

Uusia joulukirjoja ilmestyy vuosittain sangen kunnioitettava rivi, mutta talvikirjoja ilmestyy paljon vähemmän. Siksi Inka Nousiaisen Suvi Teräsniskan haastattelujen perusteella kirjoittama Suvin talvi on mukava poikkeus, jota voi fiilistellä vielä näin tammikuussakin. Joulullakin on kirjassa toki oma osansa, mutta niin on syystalven ensimmäisellä lumisateella ja kevättalven sulavesien solinallakin.

 

Suvi Teräsniska pitää kotoilusta etenkin talviaikaan. Hän sytyttää kynttilöitä, sisustaa kotia jouluun, hiihtää pitkiä lenkkejä ja valmistaa lohtulappapuuroa. Teoksesta välittyy todella aito kotoilun meininki. Tästä kirjasta lukija löytää niin suksenvoiteluohjeet kuin vinkkejä talvitekemiseen. Minulle tämä kirja oli myös muistutus siitä miten ihana ja kaunis vuodenaika talvikin parhaimmillaan on.

 

Ainoa asia, joka hieman niin sanotusti pisti silmään, on se miten lavastetun oloisia osa kuvista on. Esimerkiksi Suvin vaatteet kuvissa ovat sellaisia, joita ei voi kuvitella kenenkään käyttävän jäätävässä talvipakkasessa puuhastellessa. Esteettisesti ne ovat hyviä kuvia, mutta samaan aikaan kuvat tuntuvat epäuskottavilta ja hieman rikkovat sitä kotoilun tunnelmaa. Itse ainakin yhdistän kotoilun rentoihin vaatteisiin, jotka toki voivat olla kauniita, mutta silti käytännöllisiä. Yksityiskohtien kuvat ja Suvin perhealbumin kuvat istuvat tekstin kokonaisuuteen paremmin.

Aika velikulta

Liisa Seppänen: Aika velikulta - Hannes Hynösen pitkä taival 1913-2015

231 s.,  Otava 2017

 

Ihastuttava vanhaherra ja sotaveteraani Hannes Hynönen päätyi runsaan mediahuomion kohteeksi Linnanjuhlien myötä vuonna 2014. Monessa eri lehdessä kirjoitettiin ja somessa ihasteltiin Hanneksen elämänmyönteisyyttä. Itse en tuolloin median kirjoittelua juurikaan seurannut, mutta tämän kirjan halusin kuitenkin lukea. On kiinnostavaa, että jo edesmenneestä Hanneksesta on nyt kirjoitettu ihan kokonainen kirja, joka kuvaa tarkemmin paitsi millainen mies Hannes oikeastaan oli myös millaisen tien Suomi on kulkenut itsenäisyyden kynnykseltä satavuotisjuhliinsa. 

 

Tätä teosta lukiessa käy ilmi, että median antama kuva elämänmyönteisestä miehestä on oikea. Hannes Hynönen oli myös aktiivinen ihminen, hän teki työtä, osallistui harrastustoimintaan ja myöhemmällä iällä antoi paljon aikaansa lapsenlapsilleen. Hän tuntuu olleen erityisen ihana isoisä, mutta hänestä piirtyy kuva myös reiluna isänä ja lempeänä aviopuolisona. Hannes oli kiinnostunut ihmisistä, hän keskusteli mielellään ja hänellä oli kyky muodostaa perusteltuja mielipiteitä. Vaikka hän ei ollutkaan kouluja käynyt mies, hänellä oli vahva tiedonjano ja hän kartutti mielellään tietovarantojaan mm. kirjoja lukemalla.

 

Teos rakentuu pääpiirteissään kuvaamaan Hanneksen tiettyjä ikävuosia presidenttikausien mukaan. Mielestäni jaottelu oli välillä hieman keinotekoinen, sillä aina poliittisen elämän käänteet ja kuohunnat eivät juurikaan näkyneet torpparin pojan ja pienviljelijän elämässä. Tässä teoksessa on kuitenkin pyritty luomaan kuva Suomen kehityksestä peilaamalla sitä Hanneksen elämänvaiheisiin, ja ajatuksena se on ihan kiinnostava. Hanneksen mietteistä on säilynyt paljon, sillä hänen kertomuksiaan nauhoitettiin ja hän keskusteli paljon ihmisten kanssa. Teos perustuukin pitkälti paitsi nauhoituksiin myös Hannaksen lähi- ja tuttavapiirin haastatteluihin. Yritystä yhdistää Suomen historia (presidenttikausien mukaan) ja Hanneksen elämänvaiheet on ehkä ollut vähän liikaakin. Kuitenkin tämä kirja on miellyttävää luettavaa, sillä sen päähenkilö Hannes oli miellyttävä ihminen. Ihan tulee tunne, että olisipa ollut kiva tavata hänet joskus.

Kyösti: Asioita elämästä

Kyösti von Persiö: Kyösti - Asioita elämästä

112 s.,  Fitra 2017

 

Olen jo joitakin kuukausi seurannut Facebookissa amerikanbulldoggi Kyöstin ja hänen koirakaverinsa Hilpan arkea. Sivu löytyy Facebookista nimellä Kyösti. Koirakaksikon arki on täynnä jos jonkinlaista hyörinää, sillä etenkin Kyösti tekee ahkerasti töitä vahtimalla ulkomaailmaa ikkunasta. Ruoan tullessa kyseeseen molemmilla on yhteinen repliikki "voijaan ottaa" ja päätä nollataan metsässä juoksemalla. Aina välillä on vuorossa matka mökille, jossa myös piisaa töitä, ruokaa ja juoksentelua.

 

Kyöstin Facebook-sivu on hyvin suosittu ja on helppo ymmärtää miksi, sillä niin Kyöstissä kuin Hilpassakin on selkeästi karismaa. Murteellisin kuvatekstein usein höystetyt kuvapäivitykset eivät kyllästytä koskaan, vaan pikemminkin saavat painamaan reagointinappulaa ihastusta tai huvittuneisuutta ilmaisten. Siitä syystä halusin lukea myös Kyöstin ihan ikioman kirjan.

 

Kyöstin oma kirja on taattua kyöstilaatua, mutta siitä saa ehkä vähän sivustoa syvemmän kuvan kaksikon arjesta, sillä Kyösti kertoo esimerkiksi ruoka-asioista ja koirasuhteista hieman tarkemminkin. Pääasia kirjassakin on kuitenkin kuvilla, jotka kuvaavat Kyöstiä ja Hilppaa monenlaisissa toimissa. Jos olet näiden koirien fani, niin tutustu ihmeessä myös tähän kirjaan. Ja vaikket olisikaan, niin kokeile silti - saattaa käydä niin, että kohta olet fani!

Mutta minä rakastan sinua

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

8 cd-levyä, 9 h 33 min.

Otava 2015

lukija: Kirsti Valve

 

Kyselin joitakin aikoja sitten bloggaajakollegoilta mikä kevyempi romaani tai jopa suoranainen viihdekirja voisi olla hyvä lukupiirikirja. Moni suositteli Eppu Nuotion teosta Mutta minä rakastan sinua, joten ehdotin sitä lukupiirimme tammikuun kirjaksi. Täytyy myöntää, että ilman kirjan saamia suosituksia ja ilman lukupiiriä olisin tuskin tähän kirjaan tarttunut ihan lähitulevaisuudessa, sillä kirjan aihe - keski-ikäisten rakkauskiemurat - ei tunnu itselleni tällä hetkellä läheiseltä. Alkuun päästyäni kuitenkin kuuntelin kirjan nopeaan tahtiin, joten ennakkoajatuksistani huolimatta teos onnistui pitämään kiinnostukseni yllä. Odotan mielenkiinnolla huomista, jolloin pääsen kuulemaan millaisia mietteitä tämä teos on muissa piiriläisissä herättänyt.

 

Mutta minä rakastan kertoo viisikymppisistä Karinista ja Laurista, jotka kohtaavat sattumalta asuntonäytössä. Molemmissa syttyy kiinnostus toista kohtaan ja puhelinnumeroitakin vaihdetaan, mutta molemmmilla on taustalla omat kipeät pettymyksensä parisuhteessa: historianopettaja Karinin opettajamies lähti nuoremman kollegan matkaan ja myös insinöörinä Laurin liitto päättyi samantyyppisissä olosuhteissa. Vähä vähältä he kuitenkin uskaltavat luottaa toisilleen salaisuuksiaan, mutta elämänpolkujen muuttuminen yhteiseksi tieksi ei oikein ota syntyäkseen, kun Lauriin yksipuolisesti jo vuosia rakastunut Kaari heittelee kapuloita rattaisiin ja Karinin mielen täyttää paitsi ulkomailla asuvan tyttären parisuhdekriisi myös hänen entisen miehensä vakava sairaus.

 

Mutta minä rakastan sinua on hidastempoinen ja tunnelmissa viipyilevä kirja. Paikoitellen se tuntuu hyvin eleettömältä ja samalla lempeältä, mitä varmasti tehostaa Kirsti Valveen leppeä tapa kertoa tarinaa. Joku saattaisi luonnehtia tarinaa jopa tylsäksi, mutta minä en. Myönnän kuitenkin, että itse luettuna tarina olisi voinut jäädä joissain olosuhteissa kesken. Sitten kun tutustuu etenkin Kariniin, haluaa todella tietää saako rakkaudessa pahasti pettynyt, hieman omiin oloihinsa vetäytynyt nainen kohdata jälleen onnen. Karinista on helppo pitää, vaikka hän onkin lähes kliseisellä tavalla hyvä ja tavallinen keski-ikäisen eronneen historianopettajan stereotyyppinen edustaja.

 

Niin, kyllä tämä teos sopii hyvin luettavaksi myös alle 30-vuotiaallekin lukijalle, vaikka tuskin kovin moni ikätovereistani tähän kuitenkaan takakannen lupaamien keski-ikäisten suhdekiemuroiden perusteella tarttuu. Ehkä joku ennakkoluuloton ja rohkea kuitenkin, ja hyvä niin, sillä mielestäni tämä teos voi puhutella ketä tahansa, joka joskus on tuntenut syvästi toista ihmistä kohtaan. Tässä teoksessa nousee myös hienovaraisesti esiin teemoja paitsi muiden myös itsensä hyväksymisestä sekä rohkeudesta luottaa toiseen ihmiseen.

♠♠♠♠

Joulukuun luetut ja tuumailua

Uutta vuotta on eletty jo lähes viikon verran ja oikeastaan tekisi jo mieli kääntää katse täysin tulevaan. Palataan kuitenkin viime vuoteen vielä sen verran, että joulukuun luetut kirjat pääsevät listatuksi ja joulukuun tunnelmat kiteytetyiksi. 

Tuntuu oudolta ajatella, että Suomen 100-vuotisjuhlavuosi on nyt takana, sillä viime vuonna tuo juhlavuosi tuli esille käänteessä kuin kääneessä ja nyt jälkeenpäin tilalla tuntuu olevan jonkinlainen tyhjiö. Koko viime vuosi pyöriteltiin juhlahumuun monella saralla, itsenäisyyttämme tuotiin esille tapahtumin, taiteen keinon ja kulttuurin eri osa-alueilla, ja nyt jälkeen päin tuntuu kuin kaikki olisi hiljennyt. Tuntuuko teistä muista siltä?

Joulukuusta en osaa nostaa esille mitään erityistä tapahtumaa, joka olisi jäänyt mieleeni erityisen hienona. Itsenäisyyspäivä tietysti, mutta itse juhlistin sitä hyvin samalla tavalla kuin muinakin vuosina. Joulukin meni melko hiljaisissa merkeissä, ei ollut oikein joulutunnelmaa. Muutamaa päivää ennen joulua saattelin paapan kissavanhuksen sateenkaarisillalle, ja kyllä se vain on rankka paikka vaikkei omasta kissasta olisikaan kysymys. Joulukuussa tunsin itseni poikkeuksellisen väsyneeksi muutenkin, ja siitä syystä lukeminenkaan ei oikein sujunut. Sen sijaan katsoin joulun aikaan kaikki Solsidanin tuotantokaudet (suosittelen!), vaikka olin kuvitellut lukevani pinotolkulla kirjoja. Joulukuussa luin siis vain viisi kirjaa, mutta pidin niistä kovasti ja niitä lukiessa pääsin kunnolla lukuflow'n tilaan.

Joulukuussa luin:

Johanna Catani ja Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna 

Outi Loimaranta ja Marjo Koivumäki: Oi ihana joulukuu 

Heidi Köngäs: Sandra 

Miia Seppälä: Kanelin tuoksua ja tähtinauhaa 

Tammikuu ja uusi vuosi on lähtenyt liikkeelle hiljakseen. Olen kuitenkin jo ehtinyt kuuntelemaan yhden äänikirjan, josta aion kirjoittaa huomenna, ja lukemaan yhden kirjan. Tällä hetkellä on kesken pari vuotta sitten linnanjuhlissa ihastuttaneesta Hannes Hynösestä kertova kirja Aika velikulta. Kuun lopussa aion osallistua kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, mutta en ole vielä saanut ratkaistua millä teoksella. Muuten lukusuunnitelmani ovat melko avoinna. Pitkä rivi lainakirjoja tosin odottaa lukijaansa, mutta tällä hetkellä ne ovat onneksi sellaisia, joiden lukemisella ei ole erityistä kiirettä. Katsotaan mitä siitä rivistä nappaan seuraavaksi lukuvuoroon. Pirteää uutta (kirja)vuotta kaikille!