Heinäkuun luetut & kuulumiset

Heinäkuu alkaa vedellä viimeisiään, enkä oikein käsitä minne se aika taas vierähti. Tuntuu, että nykyään aika kuluu ihan valtavan nopeaa. Olin nyt koko kuukauden töissä naapurikaupungin eräässä lähikirjastossa, jossa olin myös viime kesänä. Kirjoittelinkin työkuulumisistani tänne blogiinkin. Tänä vuonna töiden loppuminen ei tunnu niin haikealta kuin viime vuonna, sillä tiedän jatkavani syksyllä kirjallisuuspiirissä siellä samaisessa kirjastossa. Luopumisen tunne ei ole niin suuri, vaikka olikin vähän haikeaa jättää avain ja pinssi (johon sai laittaa nimen) työpaikalle ja sulkea ovi takanaan kiinni. On kuitenkin ihan mahtavaa aloittaa loma, jota on edessä vähän yli kolme viikkoa. Sitten aloitankin työharjoittelun, joka kestää tammikuun puoliväliin saakka.

Yleensä kirjastossa työskentely kasvattaa lainamääräni ja lukuvauhtini pilviin. Jotenkin tuntuu, että tänä vuonna niin ei käynyt, vaikkakin tein lainauslistan kirjoista, joita olin hyllyistä bongaillut. Tänään lainasin niitä niin paljon, että en meinannut jaksaa kantaa niitä autoon. Mukaan lähti miltei koko Nina -sarja, jonka aion lukea loppuun piakkoin sekä sarjakuvia ja aikuisten romskuja. Vaikka lukuvauhtini tuntui etanamaiselta, luin kuitenkin 19 kirjaa, joista yksi oli äänikirja, 7 nuorten romaania, 3 kuvakirjaa, 1 sarjakuva, 1 novellikokoelma, 3 tietokirjaa ja 3 aikuisten romaania. 

Lista näyttää tältä:

Katja Kettu: Piippuhylly

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja

Mervi Heikkilä: Noitatarinoita Myöpelinmäellä (äänikirja)

Mikko Porvali: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta 

Mauri Kunnas: Vampyyrivaarin tarinoita

Mauri Kunnas: Kuningas Artturin ritarit

Tracey Gorderoy: Leevin uintiretki 

Enni Mustonen: Paimentyttö

Laila Hirvisaari: Viktoria

Olga Temonen: Emäntänä Olga

Herman Koch: Lääkäri

Simon Tofield: Simonin kissa - Simonin kissan pentu

Anu Jaantila: Dear Sanna ja Love, Sam

Elina Rouhiainen: Uhanalainen

Ritta Jacobsson: Nyt tulee Nina, Ninan kevätsäpinät, Nina rippileirillä ja Nina lomailee

Melko nuortenkirjavaltainen siis tästä heinäkuusta kehkeytyi, mutta on se vaan ollut mukavaakin lukea vanhoja rakkaita kirjoja ja vähän uuttakin. Kuukauden suurin ahaa -elämys kirjojen parista tuli varmaan silloin, kun tajusin Herman Kochilta ilmestyneen uuden teoksen. Mikään kirja ei ollut toista mieleenpainuvampi, mutta yhdellä kirjalla oli ainakin lievää vaikutusta tuleviin lukemisiini, sillä Enni Mustosen Paimentytön innoittamana lainasin pari Topeliuksen satua luettavaksi.

Mitä muuta sitten tein heinäkuussa kuin olin töissä ja luin? Kävin poimimassa mustikoita ja vadelmia, aloitin viinimarjojen keruun kotipihasta (seuraavaksi kaverin luo, paapan luo ja lopuksi kotikotiin keräämään), uin, mökkeilin, pyöräilin, kokeilin uusia reseptejä, näin kavereita, sain ensimmäiset tomaatit omista taimista ja löysin Downton Abbeyn pariin. Miten olenkaan voinut missata niin mainion sarjan..? :-)

Palaillaan taas elokuun puolella! Tässä yhteydessä toivotan myös tervetulleeksi uudet lukijani, teitä ei voi koskaan olla liikaa. :)

 

4 x Nina, part. 1

 Ritta Jacobsson: Nyt tulee Nina, 157 s., Karisto 2000

alkup. Tina med Mia i fjällen, 1994, suom. Helinä Heikkonen

***

R. Jacobsson: Ninan kevätsäpinät, 156 s., Karisto 2000

alkup. Tina Vilken våryra, 1994, suom. Aila Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina rippileirillä, 161 s., Karisto 2001

alkup. Tina - Genom eld och vatten, 1995, suom. A. Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina lomailee, 159 s., Karisto 2001

alkup. Tina - Äventyret i Visby, 1995, suom. A. Hyyryläinen

***

kansikuvat: Suomen kuvapalvelu

Nina -sarja oli yläasteella yksi suosikkisarjoistani, jonka pariin löysin 8. luokalla saatuani joululahjaksi Nina autiotalossa -kirjan. Minun on jo pitemmän aikaa tehnyt mieli palata tämän sarjan pariin, ja nyt vihdoin pääsin aloittamaan niiden lukemisen. Ensimmäisellä lukukierroksella en kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että milloin nämä kirjat on julkaistu ensimmäisen kerran, joten nyt oli aika yllättävää huomata, että alkuteokset ovat 1990-luvun puolivälistä. Samalla aloin pohtia, että nämä kirjat on kirjoitettu aika ovelasti, sillä ajan kulumista ei juurikaan huomaa: esimerkiksi vaatteita ja kodinsisustusta ei ole kuvailtu yleensä niin tarkasti, että ne voisi sijoittaa johonkin tiettyyn aikaan. Tietysti c-kasetit ja lankapuhelimet alkavat olla historiaa, mutta ei sekään tunnu näissä kirjoissa mitenkään vanhanaikaiselta.

Vau, ruotsalainen nuortenkirjallisuus siis todellakin toimii edelleen. Ehkä me suomalaisetkin voimme tästä Nina -sarjasta ottaa pientä kredittiä itsellemme, sillä Ritta Jacobsson on syntyjään suomalainen. En ollut sitäkään tiennyt aikaisemmin, joten sain taas lisää mielenkiintoista infoa. Ennestään tiesin sentään sen, että Ruotsissa tämä tunnetaan Tina -sarjana eikä Ninana niin kuin meillä. Tuon nimimuutoksen kyllä ymmärrän siinä mielessä, että olisihan Tina ollut aika lähellä Anni Polvan Tiinaa, joten ehkä haluttiin tehdä kunnolla eroa niiden välille. Mutta miksi Ninan parhaan ystävän nimi on muutettu Fiaksi, kun se alunperin oli Mia (kts. ensimmäisen osan alkuperäinen nimi)..?

En oikeasti muistanut, että tämä sarja on näin hauska. Oikeasti näille kirjoille saa nauraa ihan ääneen, sillä nämä on kirjoitettu valloittavalla hieman ironisella ja todella humoristisella tyylillä Ninan päiväkirjoiksi. Teinitytön hulvattomat kommentit vanhemmistaan, veljestään ja kaikesta mahdollisesta ovat aidosti hauskoja luettavia, ja uskon, että niihin on monen nuoren helppo samaistua. Nina on parantumaton koheltaja, hänelle aina sattuu ja tapahtuu, joten näissä kirjoissa on todellakin väriä, menoa ja meininkiä.

Sarjan ensimmäisessä osassa Nyt tulee Nina, on päähenkilö 13-vuotias. Hän lähtee perheensä ja naapurissa asuvan bestiksensä Fian perheen kanssa laskettelemaan urheilulomalla. Jo ensimmäisestä kirjasta välittyy se, mihin suuntaan tämä sarja tulee menemään tai mitä siltä on lupa odottaa, sillä kommelluksien, huumorin ja pienen romanttisen värähtelyn värittämä kirja luo vankan pohjan tuleville osille.

Ninan kevätsäpinät jatkaa siitä mihin edellinen osa jäi. Nina on täyttänyt 14 vuotta ja alkanut myös kasvaa ihmisenä. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että koko muu perhe on ihan toivoton ja pojat tosi ihania, vaikka vähän ärsyttäviäkin. Tässä kirjassa Nina ja Fia päätyvät kokeilemaan erilaisia harrastuksia, mutta tuttuun ninamaiseen tapaan tapahtuu yhtä ja toista, kuten oman maalin tekeminen, pieleen mennyt musiikkiesitys, epäonnistunut ratsastusretki ja niin edelleen. Ja yllättäen Nina huomaa, että naapurin Mange on oikeastaan ihan söpö muutenkin kuin vanhana leikkikaverina.

Nina rippileirillä jatkaa Ninan tarinaa jälleen siitä mihin edellinen osa jäi. Nina kulkee riparitapaamisissa ja menee rippileirille, jossa kaikki ei kuitenkaan suju ihan niin kuin pitäisi: kiitos Tobiaksen, johon Fia on täysin lätkässä. Etenkin tässä kirjassa on nähtävissä se, että tämä sarja pystyy käsittelemään myös isoja ja vakavia asioita, kuten kiusaamista ja oikeudenmukaisuutta. Nina kehittyy hahmona aikuisemmaksi, vaikka on hänessä jäljellä vielä lapsellisuuttakin. Huomion tämän kirjan kohdalla sen, että ruotsalaiset nuoret ilmeisesti pääsevät ripille vuotta aiemmin kuin suomalaiset, sillä Nina oli juuri täyttänyt 14.

Nina lomailee -kirjassa törmäsin oikeastaan ensimmäistä kertaa hienoiseen epäuskottavuuteen, sillä tapahtumat olivat aika korkealentoisia, vaikkakin samalla hyvin Ninalle ominaisia. Ninan perhe lähtee lomalle Visbyhyn, josta he ovat vuokranneet asunnon viikoksi. Talon pitäisi olla ihan oikea kummitustalo, mutta kummitusten sijaan paikalla kyllä tapahtuu kaikenlaista muuta merkillistä. Yläkerran vuokralaisperheen poika Stefan ja Nina joutuvat nimittäin roistojen ajojahdin kohteeksi, sillä heidän hallussaan pitäisi olla jotakin sellaista, mitä ei saisi olla. Juuri tämä on se epäuskottavuusmomentti, sillä on aika epätodennäköistä, että niin ihan todella tapahtuisi. Loma saa siis melko seikkailullisia ja jännittäviä käänteitä, vaikka hienoista romantiikkaakin on ilmassa: Stefan on aika söpö, vaikka kotona odotteleekin Mange, naapurinpoika ja Ninan kestoihastus.

Kokonaisuutena pidin näistä neljästä ensimmäisestä osasta hyvin paljon. Tämä toisen kierroksen avaus ei kyllä yhtään muuttanut sitä käsitystäni, että Nina -sarja on yksi parhaista nuortenkirjasarjoista, joita olen koskaan lukenut. Aion jatkaa sarjan parissa niin pian kuin mahdollista, mutta luen kuitenkin seuraavaksi jotakin muuta.

Osille yhteisarvosanaksi: ♠♠♠♠

Uhanalainen

Elina Rouhiainen: Uhanalainen - Susiraja 2

446 s., Tammi 2013

kannen suunnittelu: Saara Niinikoski

Luin viime kesänä Elina Rouhiaisen tuoreen esikoisteoksen Kesytön, joka myös avasi Susiraja -sarjan, jolle nyt saatiin jatkoa. Yleisvaikutelmani tuosta teoksesta oli hyvä, vaikka hieman moitinkin teosta "kielen kirjavuudesta". Olin kuitenkin varma, että haluan lukea myös jatko-osan, joten tässä sitä ollaan ja sangen tyytyväisenä vieläpä. Uhanalainen on mukaansatempaava ja jännittävä fantasiaromaani, joka todella vangitsee lukijansa huomion.

Uhanalainen jatkuu lähestulkoon siitä mihin Kesytön jää. Raisa Oja on täyttänyt 18 vuotta ja muuttanut takaisin Helsinkiin sangen sekavien kuvioiden saattelemana. Raisa on jättänyt Hukkavaaran ohella taakseen myös enonsa, rakastettunsa Mikaelin sekä koko ihmissusilauman lukuun ottamatta Nikoa, parasta ystäväänsä. Kaikki kuitenkin muuttuu yllättäen, kun Mikael ilmestyy Raisan ovelle ilmoittamaan, että Mikaelin laumanjohtajana toiminut isä Daniel on kadonnut äkillisesti ja Mikaelkin joutui lähtemään livohkaan. Lisäksi alkaa näyttää siltä, että Raisalla voisi olla ratkaisun avaimet käsissään. Samalla seurataan myös sitä, mikä on Raisan syntyperän salaisuus: mistä hän on perinyt lahjansa.

Mielestäni Uhanalainen on todella toimiva fantasiaromaani, vaikka alku olikin mielestäni hieman laimea. Muutaman kymmenen sivun jälkeen juoni alkaa vetää todella sujuvasti ja kirjaa ei malttaisi laskea käsistään. Rouhiainen onnistuu taitavasti luomaan jännitteitä ja jättämään tekstin hyvin kutkuttaviin kohtiin lukujen välillä. Hänen tekstinsä on myös aikaisempaa sujuvampaa, sillä kielestä on kadonnut liiallinen kirjavuus täysin. Tuntuu hieman siltä, että Rouhiainen kirjoittaa nyt hieman rohkeammin ja vapautuneemmin, ja hän on uskaltanut tuoda kirjaan hyvin erilaisia tunteita rakkaudesta himoon, vihaan ja suruun, ilmaisten niitä voimakkaasti ja epäröimättä. Aluksi olinkin hieman pettynyt siitä, että tästä kirjasta ei tuntunut löytyvän minkäänlaisia romanttisia virtauksia, joten olin hyvin ilahtunut, kun niitä astui kuvaan. Näin kirjasta tuli jotenkin tunnerikkaampi ja pehmeämpi, päähenkilöt alkoivat tuntua jotenkin aidommilta eikä pelkästään loogiselta joukolta, jolla on visainen pulma ratkottavanaan.

Jos jostakin olin kielen kehittymisen lisäksi erityisen iloinen tätä kirjaa lukiessani, niin siitä miten Rouhiainen on ammentanut tarinalle ajatusta vanhasta kainuulaisesta kansanrunoudesta ja näin luonut myös historiallista pohjaa Hukkavaaran ihmissusilaumalle. Historiallisen aspektin luominen tähän kirjaan tuo syvyyttä ja auttaa ymmärtämään paremmin sitä maailmaa, johon Rouhiainen on tarinansa sijoittanut. Kuten jo Kesyttömän arviossa totesin, olen iloinen, että Rouhiainen valitsi tarinaansa suomalaisemmat ihmissudet vampyyrien sijaan. Tämä kirja tukee vahvasti sitä ajatusta, että hän otti tietoisen riskin poiketessaan valtavirrasta ja onnistui siinä vieläpä erinomaisesti!

Rouhiainen jättää kirjansa selkeästi sellaiseen kohtaan, että lukija tietää jatkoa olevan tulossa. Jostain syystä lopetus ei kuitenkaan erityisesti saanut minua odottavalle kannalle uuden kirjan suhteen, sillä lopetus ennustaa vain lisää sekavuutta ja ongelmia. Edes Raisan syntyperää koskeva paljastus ei riitä herättämään kovin syvää mielenkiintoa. Kun tarina oli aika jännittävä ja tapahtumat todella mukaansatempaavia ja koko kirja aika toiminnallinen, niin loppu tuntuu minusta jokseenkin lattealta. Tiivistäen voisin sanoa, että Rouhaisella on vielä hieman parannettavaa, mutta parempaan suuntaan ollaan jo menossa.

♠♠♠♠½

Dear Sanna & Love, Sam

Anu Jaantila: Dear Sanna, 158 s., Otava 1980, kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

***

Anu Jaantila: Love, Sam; 185 s., Otava 1983, kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

Vihdoinkin uusi lukukierrokseni Anu Jaantilan nuortenkirjojen parissa saa jatkoa. Luin kesäkuussa Jenkkivuoden, jonka olin näiden Dear Sannan ja Love, Samin tavoin lukenut aiemminkin. Täytyy sanoa, että muutaman vuoden tauon jälkeenkin pidän näistä kaikista kirjoista aivan yhtä paljon kuin ennenkin, ja viihdyn niitä lukiessani todella hyvin.

Dear Sanna kertoo ajasta, jolloin SannaTamminen on palannut vaihto-oppilasvuodeltaan takaisin kotiin ja käy tiivistä kirjeenvaihtoa amerikkalaisen ystävänsä Samuel Denasin kanssa. Sanna on ihastunut Samiin, mutta toistaiseksi heidän välinsä ovat pelkästään platoniset: välissä on kuitenkin kokonainen valtameri. Dear Sanna on hyvin kirjoitettu kuvaus kaipauksesta ja todellisesta ystävyydestä sekä siitä miten vaikeaa voi olla jatkaa elämäänsä kotona, kun vuosi ulkomailla on ohitse. Kirjassa on myös huumoria ja hauskoja tilanteita, kokonaan ei ruveta synkistelemään kaipauksessa. Sanna on kiinni elämässä ja aloittaa opiskelun, viettää aikaa ystävien kanssa ja elää tavallisen nuoren arkea.

Love, Sam kertoo vuodesta, jolloin Sanna palaa Amerikkaan vaihto-oppilaaksi. Hän on saanut stipendin, jonka ansiosta hän saa opiskelupaikan Coloradolaisesta tyttöjen yliopistosta. Sannan ja Samin suhde syvenee entisestään ja rakkautta on vahvasti ilmassa, vaikka ystävyys kulkeekin vahvasti mukana. Sanna on epävarma itsestään ja tulevaisuudestaan, sillä pian hän joutuu taas palaamaan Suomeen ja eroon Samista. Jaantila kirjoittaa mielestäni aidosti nuoren naisen epävarmuudesta, kun kaksi erillistä elämää vetää häntä puoleensa. On äiti ja veli sekä sukulaiset ja ystävät Suomessa, on opinnot ja koti. Mutta koti on Amerikassakin, ja Sam sekä liuta ystäviä ja koko Denasien perhe.

Mielestäni Jaantila tavoittaa hyvin nuorten aitoja tunteita, jotka ovat varmasti hyvin samanlaisia kuin kirjojen ilmestymisaikaan 30 vuotta sitten. Näissä kirjoissa ei näy niin selvästi ajan kuluminen kuin Jenkkivuodessa, mutta ajanjakson silti erottaa selvästi. Näissä on ehdottomasti oma nostalgiansa, josta myös myöhemmin syntyneet uudet lukijaikäpolvet saavat paljon irti. Jaantila kirjoittaa sujuvasti ja teksti pitää koko ajan mielenkiintoa yllä. Lisää mielenkiintoa tuo Sannan ja Samin ystävyyden syveneminen rakkaudeksi, sillä rakkaushan on ihana asia. Heidän välillään kulkevat kirjeet ja pitkä välimatka tekevät heidän tarinastaan jotenkin todella mieleenpainuvan. Jaantila osaa myös kaivaa epävarman nuoren naisen tunnot hyvin uskottavasti esiin, mistä hän ansaitsee ehdottomasti pointsit. Lisäksi on mielenkiintoista lukea tuon ajan amerikkalaisesta ja suomalaisestakin elämänmenosta.

Pian pitää päästä lukemaan sarjan viimeinen osa, Sanna ja Sam - forever?, jonka lainasinkin jo kirjastosta odottamaan lukuvuoroaan.

♠♠♠♠½

Simonin kissa: Simonin kissan pentu

Simon Tofield: Simonin kissa - Simonin kissan pentu

238 s., Gummerus 2012

 

Kirjoitin tammikuun lopulla ensimmäisestä Simonin kissa -albumista, josta pidin kovasti. Tämä Simonin kissan pentu ei tee poikkeusta sääntöön, jonka mukaan pidän kovasti tästä sarjakuvasta. Simonin kissa on hieman pahankurinen ahmatti, joka aiheuttaa omistajalleen harmaita hiuksia ja jännittäviä hetkiä. Nyt kissan pasmat menevät pahemman kerran sekaisin, kun isäntä löytää ulkoa kissanpennun, jonka hän tuo asumaan heidän luokseen. Kissa ei voi sietää pentua ja vanhemman oikeudella rohmuaa pienen ruuat ja tekee tälle jäynää.

 

Minua nauratti monta kertaa tätä lukiessani (tai oikeastaan selatessani, sillä tässähän ei ole tekstiä ollenkaan). Mieleeni muistuivat elävästi ajat, kun nuorempi kissani tuli taloon. Ai että vanhemmalla oli sulattelemista, ja voisin hyvinkin kuvitella, että kissani olisivat tehneet toisilleen samalla tavalla kiusaa kuin nämä Simonin kissat tässä toisilleen tekevät. Kiusanteko on lopuksi aika harmitonta ja hauskaa, ja aika paljon siitä voisi tapahtua ja tapahtuukin myös tosielämässä. Lopussa pentu osoittaa Kissalle olevansa oikeaa aineista, mikä sangen hellyttävästi johtaa ystävyyteen ja avunantoon.

 

Simonin kissan pentu on sangen höppänä tapaus, joka ei ole ihan penaalin terävin kynä. Pentu kuitenkin oppii ja ottaa mallia isosta kaveristaan, ja on hauskaa seurata miten pikkukisu oppii elämästä koko ajan uutta. Nämä kaksi kissaa tuovat hieman mieleen parivaljakon Karvinen ja Osku, sillä Karvinen ei näennäisesti yhtään pidä Oskusta, mutta pitää kumminkin. Hieman samanlainen asetelma on tässäkin.

 

Kuten jo tammikuussa kirjoitin, Tofield osaa uskomattoman vähäeleisesti luoda eläviä ja aitoja kuvia, jotka todella kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Kuten jo tuolloin tammikuussa totesin, sanat voisivat olla tässä jopa liikaa. Nyt kuvat saavat yksinoikeudella koko huomion ja lukija pystyy tulkitsemaan niitä ihan miten tahtoo. Tätä kirjaa selaa läpi yhä uudelleen ja uudelleen samalla mielenkiinnolla kuin ensimmäiselläkin kerralla.

 

Simonin kissan pentu on mielestäni todella hyvä kokonaisuus, mutta kyllä siinäkin välillä on jotain sellaisia kohtia, että en ihan tajua miksi ne on piirretty mukaan. Nämä liittyvät ulkokohtauksiin, jossa kuvaan astuu muitakin eläimiä kuin vain nämä kissat. Siinä Tofield lyö mielestäni hieman yli ja alkaa liioitella hieman liikaa, mutta muuten hän vie tarinaa eteenpäin onnistuneesti.

♠♠♠♠½

Lääkäri

Herman Koch: Lääkäri

447 s., Siltala 2013

alkup.Zomerhuis met zwembad, 2011

suom. Sanna van Leeuwen

En tiedä miten minulta oli päässyt menemään ihan ohi, että Herman Kochilta ilmestyy toinen suomennettu romaani. Töissä kirjapakettia purkaessani tämä osui käsiini ja varasin sen oitis, sillä Kochin tarjoilema Illallinen jäi mieleen vahvana lukukokemuksena ja onnistuneena psykologisena kuvauksena. Samantyyppistä psykologista ja moraalista pohdintaa esiintyy myös tässä juuri julkaistussa Lääkärissä, mutta mielestäni tämä ei aivan yllä Illallisen tasolle mustan huumorin tai kärkevyyden saralla.

Lääkäri kertoo yleislääkäri Marc Schlosserista, jonka tekemän hoitovirheen vuoksi yksi hänen potilaistaan, näyttelijä Ralph Meier on kuollut. Tarinan edetessä herää kysymys, että oliko kyseessä sittenkään hoitovirhe vaan ihan tahallinen teko ja suoranainen välinpitämättömyys, sillä Ralph oli kiinnittänyt erityistä huomiota Marcin Caroline-vaimoon. Toinen kysymys on, että onko kysymys sittenkään Carolinesta vai lomamatkan saamasta yllättävästä käänteestä kesällä, jolloin koko Schlosserin perhe on viettämässä aikaa Meiereiden huvilalla.

Koch punoo juonta tiiviisti. Hän aloittaa nykyhetkestä ja kuljettaa lukijan minäkertoja-Marcin mukana aikaisempiin tapahtumiin, jolloin jotakin käänteentekevää tapahtui. Koch paljastaa vähä vähältä kaikenlaista erikoista, joka nykyhetken valossa tuntuu jännittävältä: tästäkö kaikki johtui, kuka teki mitäkin ja miksi ja niin edelleen. Jännitys tiivistyy ja lukija päättelee mukana, että kuka mahtaa olla syyllinen loman saamaan käänteeseen. Minäkertojan käyttäminen tuo vakuuttavasti esiin Marc Schlosserin tunnot paitsi aviomiehenä ja isänä myös lääkärinä, mutta samalla antaa aika yksipuolisen kuvan tapahtumista. Se tuntuu olevan harkittu ratkaisu, sillä näin ollen loppu on entistä tiivistunnelmaisempi.

Takakansi lupaa, että tämäkin teos on psykologisesti tarkkaa ihmiskuvausta ja purevaa huumoria, mikä kyllä ensimmäisen väittämän kohdalla pitää paikkansa. Koch pyörittelee onnistuneesti moraalikysymyksiä ja sitä, miten ihmisen asema suhteessa eri asioihin vaikuttaa hänen suhtautumiseensa, ja samalla lukijakin jää miettimään lukemaansa. Kuitenkaan tämä kirja ei vaikuta ainakaan minuun lukijana yhtä voimakkaasti kuin Illallinen, vaikka tässä käsitellyt teemat ovatkin osittain samoja, kuten vanhemmuus ja omien lapsien suojelu. Lisäksi en allekirjoita tuota toista väitettä purevasta huumorista, jota kyllä tästä kirjasta löytyy, mutta kuitenkin melko vähäisissä määrin. Illallinen oli psykologisesta pohdiskelustaan huolimatta hauska ja siinä oli mainiosti käytetty ironiaa, mutta tässä kirjassa huumori ei toteudu. Tämä ei jaksa naurattaa, tämä lähinnä vain pöyristyttää tai kauhistuttaa. Suorempi huumori olisi voinut keventää tunnelmaa ja tehdä lukukokemuksesta vielä nautittavamman.

Vaikka Illallinen oli mielestäni kokonaisuutena parempi, niin ei tätäkään teosta käy moittiminen aivan täysin. Lääkärissä pohdiskelevuus on aitoa ja onnistunutta, se herättää ajatuksia ja varmasti ravistelee lukijaansa ainakin jossakin määrin, mitä Koch varmasti tällä teoksella hakeekin. Kochin ihmiskuvaus on vertaansa vailla ja hänen tekstinsä soljuu eteenpäin mielenkiintoisesti ja sujuvasti, mistä pitää antaa kiitosta myös suomentajalle. En keksi riittävästi sanoja kuvaamaan sitä, millä tavalla Koch kirjoittaa hahmoistaan. Hän on kuvauksissaan tarkkanäköinen, suora ja rehellinen, sillä aika paljon hänen kirjoittamastaan pätee ihan oikeassakin elämässä.

♠♠♠♠

Emäntänä Olga

Olga Temonen: Emäntänä Olga - kasvisruokaa läheltä koko perheelle

152 s., Tammi 2013

valokuvat: Emilia Ikäheimo, kuvitukset: Päivi Häikiö ja Tomi Leppänen

Havahduin keväällä siihen, että monessa blogissa esiteltiin Olga Temosen ensimmäistä (vaan toivottavasti ei viimeistä!) keittokirjaa Emäntänä Olga. Epäilin hieman, että voiko keittokirja todella olla niin hyvä kuin mitä sain lukea muualta. Jonkin ajan kuluttua varasin kirjan kirjastosta, sillä mielenkiintoni oli herännyt. Onneksi tein niin, sillä pidän tästä keittokirjasta todella paljon ja aion vielä joskus ostaa tämän omaksi asti, sillä tässä kirjassa on paljon hyvältä vaikuttavia ja erilaisia reseptejä.

Olga Temonen on näyttelijä, jonka moni varmasti muistaa Noora Aution roolista Salatuissa elämissä. Olga Temonen on myös äiti, vaimo, innokas puutarhuri, eläintenystävä, pienen tilan emäntä ja nainen, josta tuli kasvissyöjä 10 vuotta sitten. Temonen kirjoittaa, että "minusta tuntuu, että lempiruokani ja -makuni eivät ole muuttuneet - vain raaka-aineet vaihtuivat". Mielestäni tuo kiteyttää hyvin sen perusajatuksen, mikä tästä kirjasta huokuu: vaikka olisikin kasvissyöjä, se ei tarkoita, että tietyistä ruoista pitäisi luopua kokonaan.

Minä itse en ole kasvissyöjä, mutta syön kyllä mielelläni kasvisruokaa. Varsinkin kesä on minulle oikein kulta-aikaa, kun uusi sato kypsyy ja pääsee kokeilemaan kaikenlaista. Kokeilen mielelläni uutta omien ideoideni pohjalta, mutta tykkään myös testailla ja soveltaa muiden ohjeita. Tästä keittokirjasta sain valtavasti vinkkejä ja ohjeita, joita tekee mieli päästä kokeilemaan. Kesäkurpitsapihvien ohjetta jo testasinkin, mutta sovelsin sitä hieman lisäämällä siihen tomaatinsiivuja ja jätin juustoraasteen pois, koska laiskotti ja en jaksanut ruveta raastamaan. Mutta uskokaa huviksenne, että se juustoraaste ei ole siinä ohjeessa ihan muuten vaan, sillä pihveistä olisi varmasti tullut mehevämpiä raasteen kanssa kuin ilman raastetta... :-)

Pidän kovasti tämän kirjan rakenteesta, sillä teos on jaettu selkeästi osiin. Osien otsikot jo kertovat, että mitähän sieltä mahtaisi löytyä: kepeät, kattilalliset, tuhdit, leivotut, herkut ja juotavat. Pidän kovasti siitä, että Temonen on kirjoittanut jokaiseen reseptin yhteyteen sen tarinan tai jonkin vinkin. Nuo tarinat ja vinkit tuovat reseptiin makua, sillä pelkkä ainesluettelo ja valmistusohje olisi sangen puuduttavaa luettavaa. Pidän myös kirjan kuvituksesta, joka saa kyllä nälän kurnimaan, sillä niin herkullisilta ruokavalokuvat näyttävät. Kuvitus saa plussaa myös siitä, että kuvissa on mukana Temosen oman perheen jäseniä ja heidän kotiaan, mikä luo todella tunnelman, että "hei, näitä ruokia todella kokataan jossakin eikä näitä ole vain koottu tähän kirjaan huvin vuoksi". Graafinen asu on upea ja toimiva, kirjaa selaa ihan mielikseen. Hieman miinusta annan tälle kirjalle siitä, että välillä tuli todella lintukotomainen olo, sellainen että "ah kun on mukavaa kasvattaa itse oma ruokansa ja lapset syövät kiltisti aina ja emäntänä oleminen on auvoista aina". Eihän kaikki aina voi niin vain sujua. Vai voiko? Muuten kirjan tunnelma on suorastaan ihanan perinteinen ja samalla moderni.

Mikä tämän kirjan suurin anti sitten minulle oli? Ensiksikin sain valtavasti uutta tietoutta siitä, millä kaikilla tavoilla eri kasviksia voi käyttää. Lisäksi sain selkeät ohjeet soijarouheen käytöstä ja hyviä reseptejä mitä siitä voisi valmistaa. Olen jo kauan halunnut testata soijarouhetta ruoassa, mutta en ole sitä vielä tehnyt, koska en yksinkertaisesti ole oikein tiennyt, että miten sitä käytetään. Toki tässä kirjassa on myös ohjeita, joita en varmasti tule ikinä testaamaan enkä myöskään aio ostaa esimerkiksi intiaanisokeria leivonnaisia varten, mutta onhan se kiva tietää eri mahdollisuuksista lisää.

Toivoisin, että Temoselta ilmestyisi lisääkin näitä kasvisruoan keittokirjoja, sillä minun mielestäni houkuttelevia ja kiinnostavia kasviskeittokirjoja ilmestyy todella vähän tai sitten niistä vain puhutaan todella vähän. Olisihan aika mahtavaa, jos tästä kehittyisi kokonainen sarja, josta jokin osa voisi käsitellä esimerkiksi kasvissyöjän juhlaruokia (joulu, pääsiäinen jne.), eri sesonkien ruokia tai vaikka pelkkiä leivottavia juttuja. Sitä paitsi sillä voisi olla potentiaalia.

keittokirjalle on hankala antaa pisteitä testaamatta ensin ohjeita,

joten jätän tämän arvosanoittamattomaksi

Viktoria

Laila Hirvisaari: Viktoria

560 s., Otava 1997

kansi: Kari Piippo

Sain vihdoin luetuksi loppuun Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) Sonja -sarjan viimeisen osan, joka on ollut minulla kesken jo jonkin aikaa. Välillä oli kuitenkin pakko lukea Enni Mustosen Paimentyttö, koska pikalainan eräpäivä lähestyi. Sonja -sarjan viimeinen osa kantaa päähenkilönsä mukaan nimeä Viktoria.

Päähenkilö siis vaihtuu Sonjasta Viktoriaan, Irina ja David Hopkinsin eli Sonjan entisen palvelijoiden tyttäreen. Sonja tuntee olevansa kuolemaisillaan, vaikka näennäisesti hän toipuukin vakavasta onnettomuudesta, joka kohtasi häntä sarjan edellisessä osassa. Henkinen kantti on kuitenkin heikko ja Sonja luopuu elämästään pala palalta. Samaan aikaan Venäjällä kuohuu, kun bolsevikit saavat entistä enemmän kannattajia eikä kukaan aatelinen ole enää turvassa. Sonja testamenttaa omistamansa Obvodnyin orpokodin ja Viktoria-kodin Viktoria Hopkinsille, joka on sairaanhoitajatar ja jonka Sonja on tuntenut aina. Viktoria saapuu Venäjälle, mutta pian käy selväksi, että englannittaren turvallisuus on epävakaalla tolalla. Tyttö kuitenkin lykkää lähtöään koko ajan, sillä hän tuntee olevansa Sonjalle velkaa. Lopuksi alkaa olla jo liian myöhäistä lähteä, kun rajat sulkeutuvat.

Hirvisaari suorittaa päähenkilön vaihdon sangen taitavasti, vaikka hieman jäin kyllä kaipaamaan Sonjan muistelmatyylistä kerrontaa. Viktorian tarina on hyvin erilainen kuin Sonjan, mutta on mielenkiintoista lukea bolsevikkien pelossa elävien ihmisten maailmasta ja tuon ajan Venäjästä, kun tsaariperhe ja lähes koko Romanovien suku kitkettiin juurineen pois. Yleensä puhutaan vain tsaariperheeseen kohdistuneesta mielivallasta ja tavallisten ihmisten elämät unohdetaan: millaista oli yrittää olla herättämättä epäilyksiä, mistä sai ruokaa, keneen saattoi luottaa? On hienoa, että Hirvisaari on ottanut tämän harvinaisemman näkökulman.

Viktoriassa paljastuu monia salaisuuksia, joita Sonja varjeli elämänsä aikana ja jotka vaikuttavat ihmisiin edelleen. Jotkut salaisuudet olivat aika yllättäviä, toiset eivät niinkään. Jotkut salaisuuksista tuntuivat aika epäuskottavilta ottaen huomioon edellisten osien tapahtumat, sillä ei tuntunut todennäköiseltä, että ihmiset olisivat todella tehneet ja toimineet niin, kun heidän välillään oli jotain salaperäistä. Toisaalta Hirvisaari hakee hyvin tukea ja viitteitä edellisten osien tietyistä kohdista tai tapahtumista asioiden nyt saamille käänteille, joten lukijalle ei jää pelkkää mustaa aukkoa kaiken kohdalle.

Viktoria on hahmona mielestäni sangen naiivi ja lapsellinen, Sonja tuntui paljon vahvemmalta ja mieleenpainuvammalta persoonalta. Viktorian kuulemat salaisuudet eivät tunnu heilauttavan häntä mitenkään ja hän tuntuu hyväksyvän kaiken mukisematta. En usko, että tällaisten asioiden kohdalla ymmärtämys olisi ihan niin suurta kuin tässä kirjassa on kuvattu. Muuten Viktoria on onnistuneesti rakennettu hahmo, koska hänellä on historia jo aikaisemmissa osissa ja nyt hahmon kautta saadaan tuotua esiin monia bolsevikkivallan piirteitä.

Kirjan epilogi on mieleenpainuva, vaikka sen alun kerrontatyyli on mielestäni huono tai jotenkin typerä, mutta se asia kyllä paikkaantuu. Epilogi on yllättävä ja toimiva, se todella kruunaa tämän sarjan, joka on kokonaisuutena onnistunut pienistä epätarkkuuksista ja epäuskottavuuksista huolimatta. Sonjan tarinaa on ollut mielenkiintoista seurata ja olen jälleen nauttinut matkastani Hirvisaaren historiallisen romaanisarjan läpi.

♠♠♠♠

Jälkisanoissaan Hirvisaari kirjoittaa tämän sarjan todellisuuspohjasta, mutta  sanoo jättävänsä omaan tietoonsa mikä kaikki on oikeasti totta ja mikä ei. Hän kuitenkin paljastaa edes jotakin, mikä on hyvä asia. Hirvisaari sanoo, että "tämä on minun totuuteni, näin tapahtui". Kirjailijalle suotakoon luomisen vapaus, vaikka haluaisin tietää enemmän sarjan todellisuuspohjasta ja Sonja Orbelianin elämästä.

Paimentyttö

Enni Mustonen: Paimentyttö

363 s., Otava 2013

kansi: Timo Numminen

Heti kun keväällä sain haraviini, että Mustoselta on tulossa uusi teos, tiesin lukevani sen. Odotin täpinöissäni milloin pääsen varaamaan sen kirjastosta ja kun niin lopulta tapahtui, pääsin jonossa sijalle 53. Onneksi on olemassa pikalainoja, sillä niiden joukosta löysin Paimentytön luettavakseni!

Enni Mustosta pidetään perinteisesti kevyemmän kirjallisuuden taitajana, jonka kirjoissa romantiikka on useimmiten vahvassa roolissa. Paimentyttö on kuitenkin jotakin ihan muuta, sillä se on vakavahenkisempi, siinä on enemmän vastoinkäymisiä ja elämän varjopuolet nousevat esiin. Päähenkilökin on erilainen, sillä hän on vain 13-vuotias orpo piikatyttö Ida, joka kirjan edetessä varttuu vähä vähältä aikuisemmaksi ja oppii vastoinkäymisistään.

Mielestäni Mustosen historiankuvaus on aitoa ja toimivaa. Tämä kirja on vahva osoitus siitä, että Mustonen osaa kirjoittaa muitakin kuin vain kevyitä ja kuplivia romanttisia romaaneja. Mustonen tuntuu tietävän täsmälleen mistä kirjoittaa, hän kuvaa asioita tarkasti ja koskettavasti, sillä Idan tunteet välittyvät lukijalle mielestäni todella hyvin. Hän jättää kuitenkin myös lukijalleen tilaa, mutta vahvat raamit ovat olemassa, joten voi sanoa, että hän pitää juonen kasassa hyvin. Idan sijoittaminen tunnetun Topeliuksen kulttuurisuvun palvelijaksi on fiksu veto, sillä silloin kaksi yhteiskunnallista kerrosta pääsevät esiin: niin Idan edustama työväestö kuin Topeliusten sivistyneistö. Se antaa romaanille syvyyttä ja samalla myös hohtoa, sillä kuka nyt haluaisi lukea pelkistä vastoinkäymisistä ja kurjuudesta.

Idan elämässä on monia vaiheita, joista osa on jopa hieman järkyttäviä ja yllättäviäkin. Hieman aluksi tuntuu myös epäuskottavalta se, että kaikki pysyvä tuntuu luisuvan pois tytön ulottuvilta, mutta myöhemmässä vaiheessa Mustonen paikkaa tämän täysin. En olisi oikeasti uskonut, että tämä teos on näin vakava, vaikka olinkin tietoinen siitä, mistä tämä kirja kertoo. Silti tässä kirjassa on myös ilon ja onnen pilkahduksia, kun Ida kasvaa ja pystyy ottamaan itse vastuuta itsestään. Ida osoittaa, että ihminen ei ole vain sitä miksi on syntynyt, vaan hänellä itsellään on mahdollisuus vaikuttaa elämäänsä.

Kirjan kieliasu on selkeä ja toimiva, pidin kovasti siitä, että Mustonen höystää tekstiä ruotsinkielisillä repliikeillä. Tietysti ruotsinkieliset repliikit ovat kurjia niille, joille kieli tuottaa hankaluuksia, mutta Mustonen selittää nuo kohdat hyvin auki. Kirjan kieliasu ei olisi mielestäni näin hyvä ja se ei toisi samanlaista todentuntua juoneen, jos koko teksti olisi vain suomeksi, sillä teos kuitenkin sijoittuu ruotsinkieliselle alueelle ja Ida on ruotsinkielisen perheen piika. Teksti luistaa eteenpäin vaivatta ja on sujuvaa, joten siitä Mustonen saa minulta täydet pisteet.

Jään mielenkiinnolla odottamaan tämän Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan seuraavaa osaa, jonka Mustonen juonessa vihjaa sijoittuvan itse Jean ja Aino Sibeliuksen perheeseen. Uskallan toivoa seuraavaa osaa jo ensi vuodelle, sillä Mustonen on yleensä hyvin tuottelias kirjailija. Mielestäni Paimentyttö on laadukasta historiallista draamaa, joka avaa sarjan onnistuneesti.

♠♠♠♠½

Lyhytarvioita kuvakirjoista

Ajattelin kirjoittaa muutaman lyhytarvion hiljattain lukemistani lasten kuvakirjoista, sillä minulla on aika vaiheessa yksi paksumpi romaani ja jotain haluan tarjota uskollisille lukijoilleni, joita on tullut viime päivien aikana lisääkin. :) Tervetuloa uusille lukijoille!

 Tracey Corderoy (teksti) & Tina Macnaughton (kuvitus): Leevin uintiretki

Karisto 2011

alkup. Oh Dylan!, suom. Tuula Syvänperä

Bongasin töissä tämän suloisesti kuvitetun kuvakirjan Leevi-nimisestä ankanpoikasesta, joka pääsee emona ja sisartensa kanssa uimaan. Matkan varrella vain sattuu yhtä ja toista, kun Leevi pääsee vauhtiin.

Kirja herttaisesta Leevistä on oikein hellyyttävä, mutta juonellisesti se ei ole maata mullistava. Kirjan parasta antia on mielestäni kuvitus ja extraa sille antaa hileet, jotka kimaltelevat lukiessa. Kirjassa on aika paljon toistoa, siis samantyyppiset lauseet kertaantuvat. Uskon, että ainakin pienemmät lapset pitäisivät siitä, ja tuon toistuvuuden vuoksi tämä voisi ehkä sopia kesäiselle satutunnillekin luettavaksi.

 Mauri Kunnas: Vampyyrivaarin tarinoita

Otava 2009, 6.p.

1.p. 1991

Vampyyrivaarin tarinat on Mauri ja Tarja Kunnaksen yhteistyön tulos. Siinä pääroolissa on Draakkulan vaari, joka haluaa pitää yllä vampyyrien perinteitä ja pelotella ihmisiä. Draakkulat ovat siitä hauskoja vampyyrihahmoja, että he ovat samalla kertaa krokotiileja. Draakkulan perhe, samoin kuin moni muukin tämän kirjan hahmoista, on tuttu myös Tassulan tarinoita -sarjasta. Mielestäni nämä Tassulan hahmot eivät vedä vertoja koiramäkeläisille, mutta on näissäkin puolensa.

Vampyyrinvaarin tarinoita sisältää useita lyhyitä tarinoita, joissa on kunnasmaisen yksityiskohtainen ja onnistunut kuvitus. Kirja on varmasti lasten mielestä jännittävä, mutta pelottava se ei ole. Vampyyrivaari on hauska tapaus ja hänen tempauksistaan on kiva lukea, vaikka välillä tuntui, että jokin tarina oli hitusen teennäinen tai tekemällä tehty. En tiedä miksi minusta tuntui siltä, mutta tuntuipahan vain.

 Mauri Kunnas: Kuningas Artturin ritarit - Kappale kissojen varhaista historiaa

Otava 1997

Kuningas Artturin ritarit on niin ikään Mauri ja Tarja Kunnaksen yhteistyön tulos. Mauri Kunnas kirjoittaa esipuheessaan hauskasti, että hänen täytyi tehdä kissojen tähdittämä kuvakirja, sillä koirat olivat alkaneet pitää hänestä erityisesti Seitsemän koiraveljeksen jälkeen, mutta kissat olivat olleet hieman nyreissään. Siispä kuningas Artturin tarinan pääosaan pääsi kissa.

Kuningas Artturin ritarit sisältää useampia tarinoita ja tämä kirja on aika paksu, niin että yhdeltä istumalta tätä ei kyllä varmaankaan tule ainakaan lapsen kanssa luettua. Minulle kuningas Arthurin taru on aika vieras, vaikka olenkin kuullut siitä osia, joten oli jännittävää sukeltaa tarinaan kuvakirjan kautta. Sen nojalla mitä olen tarinasta aikaisemmin kuullut, voin todeta, että Kunnas kyllä noudattaa uskollisesti tämän tarinan esikuvaa, vaikkakin höystää sitä pienillä ekstroilla. Kunnaksen kuvitus on yksityiskohtaista ja monipuolista, en oikeasti käsitä miten hänen hahmonsa ovat aina yhtä ilmeikkäitä näennäisen pienienkin asioiden ansiosta.

Kuningas Artturin ritareissa on mukana aika monta hahmoa, ja ainakin minulle tuotti aluksi hieman vaikeuksia pysyä kärryillä siitä, kuka on kukin. Vilkuilin sangen tiheään sisäkannessa esiteltyjen hahmojen kuvia saadakseni selville hahmojen taustoja ja kyetäkseni sijoittamaan ne tarinan sisään järkevästi. Välillä tarinat myös etenivät jotenkin harppauksittain, ja tarkistinkin usempaan otteeseen, että puuttuuko kirjasta sivuja välistä. Ei puuttunut. Toisaalta jos Kunnas ei olisi vähän karsinut tarinaa, niin tämä olisi ihan huisin paksu kirja.

Kokonaisuutena pidin paljon Kuningas Artturin ritareista, ja olenkin sitä mieltä, että historialliset kuvakirjat ovat ehdottomasti Kunnaksen bravuureja.

Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta

Mikko Porvali: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta

236 s., Atena 2013

kansi: Ville Lähteenmäki

Mikko Porvalin tositapahtumiin perustuvia kertomuksia käsittelevä kirja Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta kuuluu niihin kirjoihin, jotka heti niistä kuultuani tiesin haluavani lukea, mutta jotka sitten unohdin autuaasti. Ensimmäisenä työpäivänäni bongasin tämän uutuustietokirjojen joukosta ja pakkohan tämä oli lainata. Rakkaustarinoissa on aina oma hohtonsa, mutta sota-ajan rakkaustarinoissa on vielä jotakin enemmän kuin tavallisissa rauhan ajan tarinoissa: niissä on läsnä alituinen menettämisen pelko, mutta silti myös  vahva usko tulevaisuuteen.

Mikko Porvali esittelee teoksessaan 12 rakkaustarinaa. Nämä rakkaustarinat sisältävät myös ystävyyssuhteita, vanhempien kiintymystä lapsiinsa, sisarusten kiinteitä siteitä toisiinsa ja hämmästyttäviä sattumia, jotka muuttivat kaiken. Porvali kirjoittaa tarinat novellimaisesti, mutta niistä paistaa selkeästi taustalta tosipohjaisuus, jota Porvali myös osassa tarinoista korostaa autenttisilla päiväkirjamerkinnöillä ja kirjeillä. Monen tarinan henkilöt liippaavat läheltä Porvalin omaa sukua, mutta osa on päätynyt kirjaan aivan muista yhteyksistä.

Oikeastaan jokainen näistä tarinoista sisältää jotakin hyvin pysäyttävää ja aitoa. Välillä ehkä tuntuu, että tarinoita on romantisoitu, mutta jokaisen tarinan loppuun Porvali on kirjoittanut lyhyen tietoiskun tarinan tapahtumista, jotka kyllä takaavat sen, että asiat ovat menneet jotakuinkin niin kuin tarinat kertovat. Vaikka aihe on mielenkiintoinen ja koskettavakin, niin mielestäni Porvalin kirjoitustyyli on hitusen kuivahko tai oikeammin asiallinen, tarina ei lähde lentoon niin voimakkaasti kuin niiden soisi: kyse on kumminkin rakkaudesta ja ystävyydestä. Tässä kirjassa on valittu tarinoiva kerrontatapa, joten niiltä odottaisi hitusen enemmän nappaavuutta.

Mielestäni on hienoa, että Porvali on halunnut kirjata ylös näitä rakkaustarinoita, jotka olisivat muuten painuneet unholaan hyvin pian - elleivät sitten jo olleetkin. Porvali on tehnyt hienoa työtä teoksessa, jossa rakkauden voima todella osoitetaan ihmeelliseksi.

♠♠♠½

Toinen satutuntini

Kesäkuun lopussa lupailin, että saattaisin muutaman sanan kirjoittaa toisesta satutunnistani, joka oli viime torstaina. Pidin sen yhdessä työkaverini kanssa ja täytyy sanoa, että tämä toka satutunti ei jännittänyt läheskään niin paljon kuin ensimmäinen. Luulen, että varmempi oloni johtui vähäisen kokemuksen lisäksi myös siitä, että mukana oli satutunteja paljon pitänyt ihminen, jolloin pystyin luottamaan keissin pysymiseen kasassa.

Ensimmäisellä satutunnillani (jonka pidin koulukavereideni kanssa) oli mukana 13 lasta, jotka kyllä osasta olivat aika vilkkaita. Nyt sain kokea toisen ääripään, sillä satutunnille ilmaantui vain yksi lapsi, rauhallinen pieni tyttö. Hän sai siis todellisen yksityissatutunnin ja askartelutuokion. Onneksi tuli edes yksi lapsi, sillä olisi oikeasti ollut aika kamalaa, jos ketään ei olisi tullut. Työkaverini luki yhden vanhan lastenkirjan ja minä pari uudempaa, jotka nekin tosin ovat jo minun lapsuudestani. Olen molemmilla satutunneillani lukenut minun ja veljeni vanhoja kirjoja, joita saimme kirjakerhoista, sillä niitä ei yleensä löydy kirjastojen kokoelmista ja näin ollen ne ovat lapsillekin uusia tuttavuuksia. Ensimmäisellä kerralla tosin luotimme myös uudempiin suosikkeihin, joita vuoroluimme ryhmänä lapsille.

Oli oikeasti todella erilaista pitää satutuntia yhdelle lapselle, sehän nyt lienee sanomattakin selvää. Silloin ajankäyttökin on ihan erilaista, kun pystyy istumaan lapsen lähellä ja hän saa koko ajan lukemisen aikana katsella kuvia eikä kirjaa tarvitse vääntää ja kääntää ja kuluttaa siihen aikaa. Tällainen yhdelle lapselle pidetty satutuntikin antoi kyllä hyvää kokemusta ja oli mukava nähdä pitkään alalla ollut kollega pitämässä satutuntia, sillä siitä oppii monesti uutta esimerkiksi "small-talkista" lapsen kanssa.

Satutunnin lopuksi oli askarteluosuus, jossa sai tehdä paperille valmiiksi leikatuista silkkipaperiterälehdistä kukkia. Ne vaan liimalla paperiin ja se on siinä. Minäkin sitten askartelin pikkutytön seuraksi ja oli aika hauska huomata, miten hän otti minusta mallia ja seurasi tekemisiäni. :) Minun kukkani päätyi kirjaston ilmoitustaululle kaikkien nähtäville. En tosin ole mikään askarteluekspertti. :D

Nyt on sitten ensimmäinen työviikko pulkassa ja aika äkkiä kaikki palautui mieleen. Olen jo saanut oppia uuttakin, sillä pääsin tutustumaan luettelointiin käytännössä. Koulussa meille on luettelointi opetettu lähinnä teoriatasolla, joten on hyödyllistä tutustua myös itse ohjelmaan. Tosin tähän kirjastoon (kuten lähes kaikkiin nykyään) tulee valmiit luettelointitiedot, joihin pitää vain täydentää oma yksikkö ja aineistoluokka, mutta on siinä kuitenkin saapuneeksikirjaaminen, viivakooditarroitus ja tietotarrojen tulostus jäljellä. Sain jopa tehdä yhden täydennystä odottavan luettelointitiedon loppuun asti eli kokeilla luettelointia vähän laajemminkin. On ihanaa, että minun selkeästi halutaan oppivan uutta ja saavan monipuolista työkokemusta jatkoa ajatellen. :)

Pykäsimme eilen pystyyn yhden kirjapöydän matkustusteemalla. Se oli minun ideani, sillä kalastusaiheiset kirjat haluttiin vaihtaa uusiin ja minä ehdotin matkakertomuksia ja matkaoppaita tilalle. Kyllä niitä siitä on jo lainattukin, wipii! :D Lisäksi tänään iltapäivällä laitoin esiin hieman nuortenkirjojakin. Oli muuten yllättävän vaikeaa löytää jotain pojille suunnattua luettavaa, ja kuten huomata saattaa, enemmän tytöille suunnattuja kirjoja esille laitoin. Tosin pääosa asiakkaista onkin tyttöjä, että sinänsä. Jään jännityksellä odottamaan lainaako joku niistä jotakin ensi viikolla. :)

Eka äänikirjani: Noitatarinoita Myöpelinmäellä

Mervi Heikkilä: Noitatarinoita Myöpelinmäellä - Tarinoita noitien salaiselta suojelualueelta

2 cd-levyä, 82 min.

lukenut M. Heikkilä, otsikot Maija Sippola
Rumus Äänituotanto 2012

Kuuntelin tällä viikolla autossa työmatkoilla Mervi Heikkilän kirjoittaman ja lukeman lasten äänikirjan Noitatarinoita Myöpelinmäellä. En ollut koskaan aikaisemmin kuunnellut äänikirjaa, vaikka olihan se mielessä käynyt, kun autossa tulee kouluaikoina istuttua aika paljon. Moni sanoo, että äänikirjojen kuuntelu autossa on mukavaa, mutta itse en uskonut voivani keskittyä tarinaan niin tarkasti, että saisin siitä mitään irti. Todistin itselleni, että olin väärässä.

Noitatarinoita Myöpelinmäellä sisältää viisi tarinaa, jotka ovat kestoltaan hieman alle 20 minuuttia per tarina. Se sopi minulle loistavasti, koska työmatkaani kuluu suurinpiirtein saman verran aikaa. Tarinat ovat nimeltään Myrtin ja Tillin puutarhalampi, Pöllö päässä, Levoton aksolotli, Jaakko Jumi ja Helle Harmitti sekä Myöpelinmäen Murttakerho. Oma suosikkini tarinoista on Levoton aksolotli, vaikkakin kaikki tarinat olivat kyllä idearikkaasti keksitty ja niissä käytetty kieli oli ilahduttavan rikasta ja värikästä. Heikkilä lukee tarinansa todella hyvin ja välittää näin hahmojen ajatuksia ja tunnelmaa kuulijalleen hyvin.

Vaikka äänikirjan nimi on Noitatarinoita Myöpelinmäellä, voi tätä kirjaa mielestäni kuunteluttaa myös alle kouluikäisille lapsille oikein mainiosti. Nämä tarinat eivät ole pelottavia, vaikka niistä jännitystä löytyykin, ja uskoisin useimman lapsen pitävän näitä juuri sopivan jänninä ja mielenkiintoisina. Noidat ovat hauskoja tapauksia ja tuntuvat hyvin lapsenmielisiltä, eivät sellaisilta perinteisiltä konkkanokkaisilta pelottavilta akoilta. Noidat, heidän erikoiset lemmikkinsä ja taikatemppunsa ovat taatusti mieleen. Tarinoiden kesto on hyvä, sillä sen jaksaa varmasti lapset kuunnella oikein hyvin.

Mielestäni Heikkilä on keksinyt hahmojen nimet hyvin, mikä jo kuvaa kielen värikkyyttä ja kekseliäisyyttä. Tilli Lammas on mielestäni aika mielenkiintoinen nimi, tosin en tiedä pitäisikö se kirjoittaa Tilli-lammas. Niin tai näin, tulee väkisinkin mieleen jokin ruokalaji. Varpu Luutanen ja Myrtti Yrttinen ovat myös hyvin oivallettuja nimiä mielestäni (vrt. esim. varpuluuta). Nimet jäävät hyvin mieleen ja on kiva palata tuttujen hahmojen pariin vielä viimeisessä eli viidennessä tarinassa, jossa he ovat mukana koko porukalla.

Olen iloinen siitä, että päätin tämän äänikirjan lainata, sillä ennen ja jälkeen työpäivän on mukava kuunnella hauskoja tarinoita. Vaikka nyt äänikirjatili onkin avattu, niin en usko äänikirjojen kuuntelemisesta tulevan minulle tapaa. Ehkä voin joskus lasten äänikirjoja kuunnella, mutta en mitään monen levyn romaaneja. En ainakaan aio kotona ruveta niitä kuuntelemaan, koska silloin pystyn yhtä hyvin lukemaankin.

En nyt osaa arvosanoittaa tätä äänikirjaa, koska minulla ei ole mitään vertauskohtaa. Suosittelen tätä kyllä kaikille pientä jännitystä ja hauskuutta arkeensa kaipaaville. :)

arvosanoittamaton

Rivien välissä

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - Kirjablogikirja

168 s., Avain 2013

kansi: Kira Leskinen

Kuten varmasti moni muukin bloggaaja, myös minä odotin innolla bloggaajakollegoideni Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjoittamaa kirjaa kirjablogeista. On muuten aika hauska tunne, kun kaksi hyvin tärkeää harrastusta yhdistyy yhteen ja samaan hetkeen: kun saat lukea (ensimmäinen harrastus!) kirjabloggaamisesta (toinen harrastus!). En varmasti kykene kirjoittamaan tästä neutraalia ja objektiivista arviota, mutta silloin kun jokin asia on hyvin läheinen itselle, niin voiko sitä edes vaatia?

Tämän kirjan odotus oli ehkä hieman erilaista kuin muiden, koska myös minä olen vastannut kyselyyn, jonka pohjalta tätä kirjaa lähdettiin rakentamaan. Odotin jännityksellä, josko jokin minun lausahdukseni olisi päätynyt sitaatiksi. Ei ollut, mutta mielestäni sitaatit olivat onnistuneesti valitut. On hienoa, että myös kirjailijoita (kuten Vera Vala, Jonas Konstig ja Katja Kettu) oli haastateltu tätä kirjaa varten, jolloin heidän mielipiteitään kirjabloggaamisesta oli pyritty kartoittamaan. Oli mielenkiintoista lukea tämän osion "yhteenvetoa", sillä viime aikoina käyty polemiikki kirjabloggaamisen ja ammattilaskriitikoiden työn "yhteentörmäyksestä" on mielestäni antanut aika yksipuolisen kuvan. Mielestäni mediassa ei ole noussut kovin paljoa esiin kirjailijoiden oma näkökulma, vaan vain kriitikoiden, joiden työtä me olemme tässä muka salakavalasti kaappaamassa.

Kun luin kirjaa, en aina tunnistanut itsestäni ja blogistani niitä asioita, joita kirjassa oli esitelty. Mielestäni luotu kuva on aika yleistävä, vaikkakin kirjassa tuodaan esiin myös se, että kirjabloggaajat eivät ole vain homogeeninen joukkio, jossa kaikki lukisivat samoja kirjoja ja olisivat kaikesta samaa mieltä. Rupesin lukiessani pohtimaan, että olenko jotenkin erilainen bloggaaja. En usko olevani, vaikkakin mielelläni ajattelisin erottuvani massasta ja että juuri minut bloggaajana ja juuri minun blogini muistettaisiin hyvin lukijoiden keskuudessa.

Tykkäsin todella paljon lukea erilaisista tempauksista ja haasteista, joita täällä blogistaniassa on ollut. Oli hauska lukea asioiden taustoista sekä samalla siitä ryhmähengestä, jonka avulla näitä asioita on luotu. Vaikka en itse olekaan ottanut osaa esimerkiksi Blogistanian Finlandian tai muiden palkintojen äänestykseen, on niistä siltikin mielenkiintoista lukea. Tämän kirjan suurimpaan antiin kuuluukin juuri se, että kirjabloggaaja saa lisätietoa rakkaasta harrastuksestaan.

Sisällöllisesti tämä kirja on kyllä melko kattava tietopaketti ja on mukavaa, että myös bloggaajien ääni kuuluu. Olisin siltikin kaivannut ehkä hieman lisääkin juttuja blogeista itsestään, esimerkiksi lisää sitaatteja ja luonnehdintoja, vaikka niiden määrän kasvaessa olisi kirjan perusluonne kyllä saattanut kärsiä. Ulkoasullisesti ja rakenteellisesti tämä kirja on toimiva, eikä lukija joudu järkyttävän info-ähkyn valtaan. Jaottelu on onnistunut ja ulkoasu siisti ja eheä. Erityismaininnan kirja ansaitsee aiheeseen liittyvistä kuvista, jotka olisivat kyllä värillisinä olleet vieläkin herkullisempia: vaan kaikkea ei voi saada ja onhan värikuvat aika kalliita. Tekstistä voisin mainita sen verran, että siinä on välillä aika paljon toistoa ja samoja asioita kertaantuu. Toki moni asia liittyy useampaan eri asiaan, mutta mielestäni teksti tuntuu silti hieman kömpelöltä niiltä osin.

Yhdestä asiasta olen tämän kirjan kohdalla valtavan pettynyt. Tämä asia on puhtaasti minuun itseeni liittyvä, eikä varmaan heilauta muita suuntaan eikä toiseen, mutta olin siis todella pettynyt, kun kirjan lopusta löytyvästä blogiosoitelistasta ei löytynyt minun blogiani ollenkaan. Mielestäni olisin ansainnut blogini nimen sinne, kun kerran vastasin kyselyynkin. En jää tästä hautomaan mitään syvää kaunaa ja katkeruutta, mutta halusin tämän asian mainita.

Kokonaisuutena tämä on siis hyvä tietopaketti kirjabloggaajalle. Jotenkin en usko, että ei-kirjabloggaajat pitävät tätä kirjaa yhtä mielenkiintoisena kuin me bloggaajat, mutta toivoisin myös monien ei-kirjabloggaajien lukevan tämän, koska silloin meidän mollaajamme ehkä näkisivät sen, että me emme ole riistämässä tässä kenenkään leipää, emme yritä rikastua kirjabloggaamisella ja että tämä on useimmille meistä ihan puhtaasti harrastus rakkaudesta kirjoihin.

***

Moni on tästä kirjasta kirjoittaessaan myös ruotinut omaa blogiaan ja bloggaaja-minäänsä sekä tuonut esiin asioita, jotka heille ovat tärkeitä tässä harrastuksessa ja jotka ovat heidän ohjenuoriaan, arvojaan ja ajatuksiaan blogin ylläpitämisessä. Itse en lähde omaa bloggaajuutta mitenkään erityisemmin pohtimaan, mutta sen sanon, että olen tämän kirjablogin aloittanut oikeasti puhtaasti rakkaudesta kirjoihin, sillä olen halunnut välittää palan siitä rakkaudesta myös muille (samanmielisille) ihmisille. Sanon myös sen, että olen aina ja jokaisessa arviossani täysin rehellinen enkä orjaile kenenkään mielipiteitä tai kukaan ei sanele minulle mitä pitäisi ajatella ja kirjoittaa. Olen alkanut tulla rohkeammaksi mielipiteen esittäjäksi kuin aluksi, sillä olen oppinut, että myös omat negatiiviset mielipiteet saa tuoda rakentavasti esiin. Olen kehittynyt valtavan paljon niin lukijana kuin kirjoittajanakin tämän blogin myötä.

Piippuhylly

Katja Kettu: Piippuhylly

236 s., WSOY 2013

kannen suunnittelu: Marjaana Virta

Kun kuulin, että Katja Ketulta ilmestyy novellikokoelma, tiesin heti lukevani sen. Suorastaan jäin odottamaan kokoelmaa, sillä pidin Kätilöstä kovasti. Osa Piippuhyllyssä esiintyvistä hahmoista on tuttuja jo Kätilöstä, mikä oli mielestäni mielenkiintoinen valinta. Silloin myös Kätilön juoni tuntuu saavan jonkin uudenlaisen säväyksen, kun näkökulmaa tulee lisää. Tapahtumat eivät liity suoranaisesti toisiinsa näissä kahdessa kirjassa, mutta se on vain hyvä asia. Näin ei ole väliä kummanko lukee ensin tai haluaako lukea jompaa kumpaa ollenkaan.

Piippuhylly sisältää 10 novellia, joista jokainen kietoutuu piipun ympärille. Kettu luo onnistuneesti tarinoita piippujen entisistä omistajista, ne ovat näiden entisten omistajien muistomerkkejä, jos näin voi sanoa. Tarinan sijoittuvat eri paikkoihin ja ovat sisällöltään erilaisia, mutta miltei jokaiselle niistä on yhteistä yksi asia: irstaus. En tiedä onko se hieman liian vahva sana kuvaamaan tekstin sisältöä, mutta en keksi parempaakaan. Lähestulkoon jokaisessa novellissa on läsnä voimakas seksuaalissävytteisyys ja Ketun käyttämä omalaatuinen ja voimallinen kieli yhdistettynä siihen, tekee aika tyrmäävän tuloksen. Itse en tästä "irstaudesta" pitänyt, mielestäni kaikki poikkeavuudet olisi hyvin voinut jättää pois ja kertoa tarinaa toisinkin. Toisaalta tuntuu, että entisten omistajien piipuista on haluttu luoda hyvin intiimi kuva, sellainen joka kuvastaisi piippuakin jollakin tavalla. Siinä mielessä kokonaisuus toimii, mutta sisältö on mielestäni hieman liian raju enkä aina pitänyt siitä. Henkilöiden tarinoita on mielenkiintoista lukea, mutta kuten sanottu, niissä on liikaa seksillä mässäilyä.

Piippuhyllyn piti alunperin ilmestyä nimellä Jäänsärkijä. Olinkin hämmästynyt, kun luin tästä ensimmäisen arvion ja nimi olikin ihan toinen. Mielestäni Piippuhylly on oivallinen nimi tälle kirjalle, sillä se kuvaa sisältöään tai sen yksityiskohtia hyvin. Piippuhylly on siis nimeä myöten hyvin tehty teos, Ketun teksti on sujuvaa ja omaperäistä, sen tunnistaa juuri hänen tekstikseen. On sääli, että en tässä kirjassa pystynyt nauttimaan taidokkaasta tekstistä kuten Kätilöä lukiessani tein. Onhan Kätilökin aika raju teos ja moni on kavahtanut jo sen kieltä. Mielestäni siinä ei kuitenkaan seksuaalisuus ole niin voimakkaassa asemassa kuin tässä novellikokoelmassa, joten se selittää osaltaa sen, miksi koen sen novellikokoelmassa jotenkin epämiellyttävänä asiana. Se täytyy kuitenkin sanoa, että Kettu luo novelleja yhtä lahjakkaasti kuin romaanejakin.

♠♠♠