Minna Canthin päivänä: Työmiehen vaimo

Minna Canth: Työmiehen vaimo (1885)

yhteisniteessä Valitut teokset, WSOY 1953

Viime vuonna vietin Minna Canth -teemapäiviä blogissani, joten tänä vuonna noteeraan päivän hieman hillitymmin. Tänään palasin takaisin Työmiehen vaimon pariin monen vuoden jälkeen, sillä edellisen kerran luin tämän syksyllä 2008. Minna Canth on yksi suosikkikirjailijoista ja erityisesti pidän näytelmästä Anna Liisa, mutta Työmiehen vaimo onkin heti seuraavana perässä.

Olen hieman hämmästynyt siitä, miten erilainen lukukokemukseni olikaan nyt toisella lukukerralla. Ensimmäinen lukukerta sai minut ajattelemaan asioita, olin melko pöyristynyt ja teos ehkä hieman muokkasi maailmankuvaanikin: olinhan 16-vuotias lukion ekaluokkalainen. Nyt 22-vuotiaana lukukokemuksessa oli samoja piirteitä, mutta koin teoksen paljon voimallisemmin. Johannan tuska väärien syytöksien alla, epätoivo ja pelko, suorastaan riipivät sydäntäni. Johannan hahmo tuli nyt paljon lähemmäs kuin viimeksi. Tekstin sisältö muutenkin, esimerkiksi Homsantuun toteamus "Teidän lakinne ja oikeutenne -- Niitähän minun pitikin ampua" aukesi paljon paremmin, samoin viittaukset yleiseen yhteiskuntajärjestykseen tuona aikana (1880-luvulla).

Näytelmä kertoo Johannasta ja Ristosta, joiden häistä näytelmä alkaa. Risto on juomari ja petturi, kaikkea muuta kuin Johanna oletti, mutta sitkeästi nainen yrittää jaksaa avioliitossaan. Johannan epätoivo tuntuu hyvin liikuttavalta, se pakahduttaa mieltä. Samalla kertaa Johannan periksiantavuus lyö kiukun kipinää mieleen: tee nyt jotain nainen! Minna Canth heijastelee tällä mielestäni erinomaisesti sitä, miten mies oli ylivaltainen vaimoon nähden. Tekstiä on höystetty runsaasti Raamatunkatkelmilla, mikä oikeastaan vasta nyt välitti toimi minulle tehokeinona. Raamatusta Risto haki oikeutusta toimilleen, vaikka ei muuten asiaan uskonutkaan. Aika ristiriitaista, sanoisin. Canth osaa tällaisten seikkojen käytön todella hyvin.

Riston lurjusmaisuus ja itsekeskeisyys suututtaa, mutta toisaalta Johanna voisi laittaa tiukemmin kampoihin. Kaiken huippu on se, kun Risto menee viinanhimoissaan varastamaan kankaan, jota Johanna kutoo asiakkaalle. Se syöksee vaimon sellaiseen ahdistukseen, että sen vaikuttavuutta on vaikea kuvailla. Mikä hirveä mies ja vaimo-rukka!

Työmiehen vaimo on edelleenkin mielestäni yhtä hyvä näytelmä kuin kuusi vuotta sitten. Henkilöhahmot herättävät minussa nyt kuitenkin enemmän tunteita, samoin tarina itsessään. En tiedä mikä siinä onkin, että Canth vakuuttaa minut yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka hänen teostensa aikakehys on jo vanhentunut, niin niiden aiheet ovat edelleenkin ajankohtaisia: tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. 

Näin illansuussa toivotan vielä kaikille oikein hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Teemapäivien päätös: Anna Liisa

Minna Canth: Valitut teokset

josta Anna Liisa s. 487-536

WSOY 1953
alkup. 1895

Päätin Minna Canth -teemapäivieni päätökseksi lukea Anna Liisan uudemman kerran, edellinen kerta kun on jo useamman vuoden takaa. Anna Liisahan on, kuten tässä nyt on monena päivänä toitotettu, suosikkini Minna Canthin tuotannosta, joten oli kiva palata sen pariin. Tässä yhteisniteessä näytelmän nimi on kirjoitettu väliviivalla, mutta kirjoitan sen kuitenkin alkuperäisen mallin mukaan erikseen, sillä niin se on "oikein".

Ensikosketukseni tähän näytelmään tapahtui pääasiassa kotipaikkakuntani nuorten tekemän teatteriesityksen kautta, kuten eilen kerroin. Jotenkin ehkä osittain siitä syystä pystyn näkemään todella elävästi nämä tapahtumat silmieni edessä, toisaalta myös Canthin kirjoittajankyvyt takaavat lukijalle mahdollisuuden nähdä tapahtumat lukiessa, sillä tässä teoksessa hän on hyvin pienilläkin asiolla onnistunut luomaan vahvan ja aistittavan tunnelman, josta välittyy lukijalle niin painostavuus kuin huojennuskin, epätoivo ja rohkeus.

Anna Liisa kertoo samannimisestä talollisen tyttärestä, jonka on määrä mennä vihille nuoren tilallisen, Johanneksen kanssa. Anna Liisalla tuntuu kuitenkin olevan jotakin salattavaa, hän tuntuu alituiseen pelkäävän, että joku riistää häneltä tämän onnen. Soppaa astuu hämmentämään mökinmuori Husso ja hänen poikansa Mikko.

Anna Liisa on tehnyt suuren synnin, jonka avulla sekä Husso että Mikko kiristävät häntä. Tyttö tuntuu olevan epätoivoinen, kauhuissaan. Hän tietää, että Johannes ei häntä enää huoli, jos totuus tulee ilmi. Husson ja Mikon kiristystoimet ovat kuitenkin milteipä turhia, sillä tytöllä on jo tarpeeksi kovat tunnontuskat jo muutenkin ja hän on useita vuosia käynyt sisäistä kamppailua itsensä kanssa. Husso poikineen ei voisi ikinä aavistaakaan, mihin heidän toimensa johtavat.

Anna Liisa on hieno näytelmä heikkoudesta, epätoivosta ja rohkeudesta. Se kuvaa nuoren naisen kiirastulta, kun hän kamppailee itsensä kanssa. Aluksi ehkä on enemmänkin ajatuksena se, että mitä muut sanovat, ulkoinen sovinnaisuus on ensimmäinen asia, jota tulee pohtia. Kuitenkin Anna Liisa oivaltaa, että päästäkseen epätoivosta ja syyllisyydentunnosta eroon hänen täytyy kertoa kaikki ja olla rohkea. Sisäinen rauha ja rehellisyys on sittenkin muiden mielipiteitä arvokkaampi asia. Tämä on siis myös eräänlainen kasvutarina vastuulliseksi ihmiseksi.

Tässä teoksessa on myös feministisiä vivahteita, sillä kuvataanhan tässä tuon ajan naisen aseman vaihtoehdottomuutta ja rajattua elinpiiriä sekä sopivaisuutta. Se kuvaa kuinka naisen asema on miehen asemaa vaikeampi, mies voi lähteä eikä kukaan häntä syytä mistään, mutta naista kohdellaan kuin suurtakin syntistä. Onneksi tästä on päästy paljon eteenpäin ja nykyään naisilla on vaihtoehtoja. Tämän luettuaan pystyy itse kukin varmasti paremmin arvostamaan nyky-yhteiskuntaa.

(arvosanoittamaton)

Teemapäivien avaus: Roinilan talossa

Minna Canth: Kootut teokset III - Näytelmiä, edellinen osa, 2.p.

josta Roinilan talossa (s.93-189) 1928,

alunperin 1885

Kuten kuun alussa suunnittelin, aion viettää nyt muutaman päivän juhlistaen yhtä suosikkikirjailijoistani, Minna Canthia, jonka päivää vietetään huomenna. Roinilan talossa on teemapäivien avaus ja samalla näytelmä, johon olen halunnut tutustua jo kauan. Kaikki tietävät Työmiehen vaimon ja Anna Liisan, mutta Roinilan talossa on jäänyt niiden varjoon. Tätä teosta on myös hyvin vaikea saada käsiinsä, sillä uusin painos käyttämästäni kirjastoverkosta on vuodelta 1928, joten liekö ihmekään, että tästä ei niin puhuta. Lisäksi tämä ei ole läheskään niin shokeeraava kuin edellä mainitut kaksi näytelmää, joten siksikään Roinilan talossa ei ole saanut sellaista klassikon asemaa kuin ne.

Roinilan talossa kertoo jossain Itä-Suomessa sijaitsevan talon tyttärestä ja pojasta, rakkaudesta, piioista ja rengeistä, juonittelusta ja oikeuden voittamisesta. Tämän näytelmän kohahduttavimpia asioita ovat oletettu murha ja epäsovinnainen rakkaus. Näytelmä tapahtuu kolmessa näytöksessä ja etenee aika sutjakkaasti, mutta toisaalta siinä on monta mutkaa ja väärinkäsitystä. Aluksi tämä vaikuttaa lähinnä nuorten ilottelun kuvaukselta ja omien rajojen hakemiselta, mutta lopulta sieltä erottuu hyvin selkeästi Canthille tärkeä feminismin ja ennen kaikkea kaikenlaisen tasa-arvon aate, joka ilmenee henkilöhahmojen kuvauksesta ja tapahtumien asettelusta.

Talon isäntä, Roinila, on kuvattu hieman "sovinistiseksi" mieheksi, joka ei kunnioita naisia ja pitää heitä alempana sukupuolena (vaikka kyllä häneltä sitten sydäntäkin löytyy). Piika osaa kuitenkin antaa isännälle takaisin aiheettomista moitteista ja olla vahva nainen, mikä kuvaa tuon ajan murrosta kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, tosin tie on tuossa vaiheessa vasta aluillaan ja kovin kivinen. Nuorten asenne nostaa piiat ja rengit samanarvoiseen asemaan ja osoittaa, että omaisuus ei ole se tärkein, vaan ihminen itsessään. Kuitenkin joidenkin hahmojen asenteista heijastuu heidän ajatuksensa siitä, että he ovat jotenkin parempia. Canth kääntää asiat hienosti päälaelleen ja osoittaa, että rikkain ei aina ole se paras ihminen.

Kuten todettu on, tästäkin näytelmästä heijastuu Canthin oma ajatusmaailma, mutta tämä on kevyempi ja ehkä voisi sanoa viihdyttävämpi kuin perin murheelliset Työmiehen vaimo tai Anna Liisa, joka on muuten suosikkini Canthin tuotannosta. Toisaalta tämä oli mielenkiintoinen, mutta Canthin tuotantoa tuntien odotin hieman enemmän sitä jotakin. Tietynlainen paikoillaan polkeminen ja juonittelu rupesi hieman nyppimään, jotenkin tuntui, että ei totuus ikinä selviä. Vaan selvisihän se ja hyvä niin. Joka tapauksessa tämä ei ole niin vetävä kuin muut lukemani Canthin teokset. Näytelmässä oli mukana paljon kansanlaulun pätkiä, jotka toisaalta sopivat hyvin mukaan, mutta itse olisin ehkä tykännyt enemmän ihan tavallisesta dialogista. Kaiken kaikkiaan tähän kyllä kannatti tutustua, vaikka ei tämä niin ihmeellinen ollut. Tässä on kyllä ainesta, joka ei täysin pääse esille.

♠♠½

Niskavuoren tarina

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina

394 s., Otava 1995

kannen kuva: Suomi-Filmi/Suomen elokuva-arkisto

Olen viettänyt nyt pari päivää Niskavuorella, jossain Hämeenlinnan tietämillä, kolmen eri sukupolven matkassa. "Niskavuoren tarina" sisältää kaikki sarjan näytelmät: Niskavuoren nuori emäntä (1940), Niskavuoren Heta (1950), Niskavuoren naiset (1936), Niskavuoren leipä (1938) ja Entäs nyt, Niskavuori? (1953). Olen lukenut nämä näytelmät aikaisemminkin, mutta silloin luin yhtä kerrallaan ja palautin tämän yhteisniteen aina välillä kirjastoon. Mielestäni lukukokemus oli antoisampi, kun nämä luki peräkkäin tämän yhteisniteen sanelemassa järjestyksessä. Aikaisemmin luin nämä paitsi yksitellen myös ilmestymisjärjestyksessä. Tarina pysyy eheämpänä ja kokonaiskuva on selkeämpi, kun nämä lukee yhteisniteen mukaan.

Kirjallisuuspiiriin tuli luettavaksi Niskavuoren Heta, joka onkin näytelmistä mieleenpainuvin. Halusin kuitenkin lukea kaikki muutkin Niskavuoret uudelleen, sillä pidin tästä sarjasta paljon jo ensimmäisellä lukukerralla. En tiedä mikä näissä kiehtoo: ehkä se on onnistunut juonenkuljetus, selkeys, itse tarina ja monenkirjavat hahmot. On vahvoja naisia, heikkoja miehiä, niitä jotka joutuvat kärsimään ja luopumaan ja niitä jykevinä seisovat paikoillaan. Seuraavat näytelmäesittelyt sisältävät juonipaljastuksia.

Niskavuoren nuori emäntä kertoo ajasta, jolloin Loviisa ja Juhani olivat emäntänä ja isäntänä. Niskavuoren suvulle oli talo ja sen maat kaikkein tärkeintä. Niiden puolesta naitiin vaikka  vain rahan vuoksi, kuten Juhani nai Loviisan. Ja Loviisa-rukka tajuaa koko kuvion liian myöhään. Viimeinen niitti on, kun Loviisa kuulee miehellään olevan poika tilan meijerskan kanssa. Kun Loviisa selviää järkytyksestään, hän päättää toimia. Hän on valmis maksamaan meijerskan häipymisestä. Loviisa on ensimmäinen kunnolla kuvattu niskavuorelainen nainen, vahva persoona, joka taistelee kynsin hampain omansa puolesta. Loviisa osoittautuu häikälemättömäksi ihmiseksi, mutta silti hän kumminkin hieman myötäilee miehensä pahansisuista sisarta Hetaa, jotta jatkuvat riidat vältettäisiin.

Niskavuoren Heta on hahmoista mieleenpainuvin. Heta on pahansisuinen ja suorapuheinen eikä hän aio nöyrtyä, ei vaikka mikä olisi. Heta on myös valikoiva miesten suhteen, mutta nytpä hän joutuu entisen rengin puolisoksi, sillä Hetalle on käynyt vanhanaikaisesti. Eikä kyseinen mies edes ole lapsen isä. Heta muuttaa mahtavalta Niskavuorelta Muumäen rappiotilalle, mutta kovalla työllä Akusti saa sen kukoistamaan. Heta ei arvosta miestään eikä lapsiaankaan sen paremmin. Kun Akusti kuolee, routa liikkuu Hetankin sydämen ympäriltä ja hänestä paljastuu inhimillisempikin puoli. Silti Hetassa on jotain luoksepääsemätöntä ja siksi ehkä jopa hieman jotakin surullista. Ihminen, joka on niin kova, ei voi olla onnellinen.

Niskavuoren naiset kertoo nyt vanhaksi emännäksi nousseesta Loviisasta, hänen miniästään Martasta sekä pitäjän uudesta opettajaneidistä Ilonasta. Loviisa on tehnyt nuoruudessaan uhrauksia pitääkseen perheensä koossa ja tilan kunnossa, hän on rakastanut maata melkein enemmän kuin ihmisiä sen päällä. Marttakin on naitu sukuun lähinnä hänen varojensa vuoksi, mutta kyllä heillä muutenkin menee Aarnen kanssa ihan mukavasti. Mutta sitten palkataan kylään uusi opettajar Ilona, joka vie miehen sydämen mennessään. Martta on oikea niskavuorelainen, ylpeä kuin mikä, ja hän aikoo pitää omaisuudestaan kynsin hampain kiinni, vaikka mies lähtikin toisen naisen matkaan. Tässä näytelmässä Loviisa käy minua ehkä hieman surkukin. Hän rakastaa Niskavuorta, mutta nyt hän jää kahden tulen väliin: kumpi voittaa, tila vai lapset? Martta ei hyväksy Aarnea eikä tämän sisaruksia, ja Loviisa yrittää tasapainotella siinä välissä. Aarne on kuitenkin hänen poikansa.

Niskavuoren leipä kertoo ajasta, jolloin tila tuntuu ensimmäistä kertaa kamppailevan todellisissa vaikeuksissa. Martta on jäänyt tilalle vanhan emännän kanssa eikä yhteiselo ole aina ruusuista. Vanha emäntä tahtoo Aarnen takaisin tilalle ja ryhtyy toimiin asian järjestämiseksi. Kuitenkin siinä sivussa Aarnen vaimo Ilona joutuu kärsimään, sillä hänellä ei ole sellaista maanrakkautta kuin niskavuorilla yleensä on. Tässä näytelmässä Ilonaa käy surku ja hermo Loviisaan alkaa mennä: millä oikeudella tuo vanha nainen järjestelee toisten elämää? Onko Niskavuori sen arvoinen?

Entäs nyt, Niskavuori? kertoo sota-ajasta, joka näkyy jopa Niskavuoren kokoisella mahti-tilalla. Aarne on isännyytensä aikana tehnyt ties minkälaisia kokeiluja maanviljelyksen suhteen ja tilan tuleva isäntä on kaatunut sodassa. Velkaa on todella paljon ja näyttää siltä, että maata joudutaan jakamaan karjalaisille. Mutta Loviisa se vain edelleen seisoo omalla maallaan kuin vuori ja määrää mitä tehdään. Rakastaako Loviisa Niskavuorta liikaa, jopa niin paljon, että siksi tilan tulevaisuus on uhattuna? Loviisan jääräpäisyys, mutta tässä näytelmässä myös esiin nouseva oikeamielisyys nousee avainasemaan.

Nämä näytelmät ovat mielestäni suuri taidonnäyte, sillä ne ovat paitsi realistisia myös viihdyttäviä. Henkilöhahmojen suoraviivaisuus on onnistunut valinta, sillä sen vuoksi päähenkilöt jäävät mieleen. Näitä hahmoja voisi ruotia vaikka ja kuinka paljon, sillä niistä paljastuisi varmasti vaikka millaisia uusia puolia. En kuitenkaan siihen lähde tässä tekstissä sen enempää. Tämä ei varmasti ollut viimeinen kerta, kun näiden näytelmien pariin palaan, niin onnistuneita ne ovat. Olisi joskus kiva nähdä näitä ihan näyttämölläkin!

♠♠♠♠½

Peer Gynt

Henrik Ibsen: Valitut draamat 3 / Peer Gynt

249 s., WSOY 1963

suom. Otto Manninen

alkup. Peer Gynt 1867

Vihdoin sain tämän Henrik Ibsenin tunnetun näytelmän Peer Gynt luetuksi. Odotin tältä teokselta suhteellisen paljon, sillä olen lukenut lukiossa kirjallisuusdiplomiini Ibsenin Nukkekodin ja pidin siitä valtavasti: vaikka en olekaan näytelmiä ihan mahdottoman paljon lukenut, niin voin listata sen vaikuttavimpien lukemieni näytelmien joukkoon. Peer Gynt ei yllä samalle tasolle mitenkään.

Näytelmä kertoo Peer Gynt -nimisen miehen elämänvaiheista ja hänen kohtaamistaan seikkailuista, joissa oikeastaan vain mielikuvitus on rajana. Näytelmässä edetään Gyntin nuoruudesta vanhuuteen ja miljöönä on Norjan vuoristometsien lisäksi myös maat merten takana.

En tiedä mikä tässä teoksessa oikeastaan eniten tihkaisi, sillä mielestäni kankeus syntyy monen tekijän yhteissummasta. Ensiksiksin tämähän on pitkä näytelmä luettavaksi: pisin lukemani näytelmä. Toiseksi repliikit on kirjoitettu hyvin runomuotoisesti ja kolmanneksi jotkut repliikit ovat niin pitkiä, että puolessa välissä unohtaa mitä alussa on koukeroisella kielellä sanottu. Jopa Shakespearea on mielestäni helpompi lukea. Enkä kyllä ymmärtänyt tämän näytelmän rivien välisiä merkityksiä ja teemojakaan, loppukin oli aivan hämärä. En siis ilmeisesti ymmärtänyt juuri mitään, jos tässä nyt oikein rehellisiksi heittäydytään.

Oikeasti tämä olisi varmasti hyvin mielenkiintoinen näytelmänä nähtynä eikä luettuna. Muistan, kun joskus ala-asteella kuunneltiin musiikin tunnilla Peer Gyntiin sävellettyä musiikkia, joka ainakin oli hyvin voimallista ja mieleenpainuvaa. Olisi mielenkiintoista myös nähdä esittääkö Peer Gyntiä useampi henkilö eri ikäkausina, sillä etenkin hänen hahmollaan oli todella pitkät repliikit ja minua mietyttääkin, että miten kukaan voisi muistaa niitä kaikkia ulkoa. Toisaalta Ibsen on käsittääkseni lyhentänyt tätä näytelmää musikaalityyppiseksi ja tämä versio ei ole alun perin edes aiottu näyttämölle eli tällaisenaan sitä ei varmaan siellä näkisi.

♠

Neljä kertaa Tsehov

Tsehov, Anton: Lokki. Vanja-eno. Kolme sisarta. Kirsikkatarha.

312 s., Otava 1999

suom. Martti Anhava

alkup. Tsaika (1896), Djadja Vanja (1899?), Tri sestry (1901), Visnjovyi sad (1904)

Urakka on takana ja olo on kuin väsyneellä olympiavoittajalla. Selvisinpäs. En ymmärrä miksi Anton Tsehovin näytelmiä niin kehutaan, sillä minä en osaa arvostaa niitä. Jotenkin kaikki lukemani venäläinen kirjallisuus on ollut jotakin sellaista, etten ymmärrä mistä sille niin suuri kunnioitus tulee. Tämän näytelmien yhteisniteen halusin lukea, koska ajattelin näiden näytelmien tuntemisen olevan hyödyksi yleissivistyksen kannalta.

Ihan pakko on sanoa, että en löytänyt Lokista ja Kirsikkatarhasta mitään komediallisia piirteitä, mutta komedioita ne nyt kumminkin ovat olevinaan. Kirsikkatarha on kuitenkin mielestäni paras näistä näytelmistä. Kaikkia näytelmiä vaivaa jo ensimmäiseksi henkilöhahmojen runsaus. Moni varmaan tietääkin, että venäläisillä on usein lempinimiä ja heitä kutsutaan useilla eri nimillä. Se vaikeuttaa huomattavasti näidenkin näytelmien seuraamista, kun joutuu muistelemaan, että kuka kukin olikaan. Näytelmät ovat mielestäni epäuskottavia juoneltaan ja joiltakin osin jopa tönkköjä. Hahmojen käytös on välillä omituista.

Takakannen teksti on mielestäni liioiteltua: "Tsehovilainen suru kauneuden katoamisesta, rakastamisen vaikeus ja henkilöiden avuttomuus kouraisevat yhä syvältä.". Minua näytelmät eivät liikuttaneet tippaakaan, enkä löytänyt sieltä kovin paljon surua kauneuden katoamisestakaan. No, makunsa kullakin.

Yhteisniteestä lienee vielä paikallaan mainita, että kaikki näytelmät on suomennettu Neuvostoliitossa vuonna 1980 julkaistujen painosten perusteella: näin ollen suomennosta ei ole tehty alkuperäisteoksista.

♠

Lapualaisooppera

Salo, Arvo: Lapualaisooppera

129 s., Tammi 1967, 2. p.

Meillä koulussa kotimaisen kirjallisuuden tunneilla puhuttiin Arvo Salon Lapualaisoopperasta ja siitä miten kohuttu näytelmä se on ollut. Moinen herätti luonnollisesti mielenkiintoni ja listasinkin teoksen TBR100-listalleni. Jotenkin kaikki kuulemani seikat saivat minut odottamaan tältä teokselta paljon enemmän kuin mitä sillä loppujen lopuksi oli annettavanaan.

Lapualaisooppera puolustaa yksilön vapautta ja tasaveroisuutta kaikkien kansalaisten kesken. Demokratia on keskeinen asia näytelmän juonen kannalta. Salo itse sanoo, että teoksen tapahtumilla tai henkilöhahmoilla ei ole mitään yhteyttä todellisiin tapahtumiin. Sanoipa kirjailija mitä tahansa, minusta ainakin on hyvin selvää, että tapahtumat linkittyvät vahvasti lapuanliikkeen johtohahmoihin ja toimintaan. Tästä toisesta painoksesta on poistettu osia ja tekijä on sitä korjaillut ilmeisesti alkuperäistä maltillisemmaksi, mutta silti yhteys on edelleen vahva.

Itse pidin näytelmää jokseenkin sekavana varsinkin aluksi. Silloin ei vielä ollut päässyt hahmoihin sisälle ja kieli tökki. Välillä näytelmä etenee tavallisena puheenomaisena dialogina, mutta välillä astuu esiin runollisuus ja oopperamaisuus. Jotenkin koin tällaisen "tyylivaihtelun" uuvuttavana ja hankalana. Mielestäni myöskään tapahtumien oikea kammottavuus ei avaudu kovin hyvin teosta lukiessa. Uskon tämän näytelmän olevan paljon parempi esitettynä ja siitä onkin olemassa äänikirja. Sen kun saisi jostain käsiinsä, voisi ehkä muodostaa varmemman käsityksen teoksesta.

♠½

Neiti Julie

Strindberg, August: Neiti Julie

n. 80 s., Otava 1988
suom. Helena Anhava
alkup. Fröken Julie. Ett naturalistikt sorgespel 1888

Strindbergin Neiti Julie on ollut lukulistallani useampia vuosia, aina siitä lähtien, kun lukion äidinkielen kurssivihkossa oli ote tästä näytelmästä. Meidän omassa kirjastossamme tätä ei kuitenkaan ole, joten teos jäi silloin lukematta. Nyt vihdoin sain tämän käsiini, mutta olen kyllä melkoisen pettynyt. Odotin jotakin muuta tekstinäytteen perusteella.

Neiti Juliessa on kolme keskeistä henkilöä: Neiti itse, kamaripalvelija Jean ja kokki Kristin. Tarina etenee heidän vuoropuhelunsa kautta. Neiti on ainut lapsi, hänen äitinsä on kuollut ja isä on tapahtuma-aikaan matkoilla. Tapahtumat sijoittuvat juhannukseen 1800-luvun loppupuolella. Neiti on kasvanut vanhempiensa näkemysten ristitulessa ja hänestä onkin tullut erikoinen tapaus.

Näytelmä kuvaa neidin lankeamista ja hänen epätoivoaan, paljastaa suvun salattuja taustoja ja luo kuvan sen ajan säätyjärjestelmästä ja sopivaisuudesta. Näytelmä oli omana aikanaan kohuttu teos, joten odotin siltä jotakin shokeeraavaa. Mutta vaikka kuinka yritin lukea sitä aikalaisten silmin, en kokenut sitä kovinkaan shokeeraavaksi. Onhan siinä järkyttäviä ja julmia tapahtumia, mutta silti en kokenut niitä suurina asioina. Ehkä se johtuu neidin erikoisuudesta. Ja vaikka on kyse murhenäytelmästä, en kokenut sitä kovin murheelliseksi.

♠♠